Oleńka ja Anusia poistuivat Braunin turvin Taurogista ja saapuivat
onnellisesti miekankantajan joukon luo, joka silloin oli Olszan luona
lähellä Taurogia.
Kun vanha aatelismies näki heidät molemmat hengissä ja terveinä, hän
ei ensin ollut uskoa silmiään, mutta alkoi sitten itkeä ilosta ja
tuli niin sotaiselle tuulelle, että ei enää pelännyt mitään vaaroja.
Tulkoonpa ei vain Boguslaw, vaan itse Ruotsin kuningaskin koko
sotavoimansa kera, niin miekankantaja kyllä oli valmis suojelemaan
tyttöjään!
— Ennen kaadun kuin hiuskarvakaan päästänne putoaa! — sanoi hän. —
En ole enää sama mies, jonka te tunsitte Taurogissa, ja luulenpa
ruotsalaisten kauan vielä muistavan tekojani. Totta on, että
petturi Sakowicz yllättäen hyökkäsi kimppuumme ja löi meidät, mutta
käytettävissäni on taas useita satoja sapeleita.
Miekankantaja oli todellakin suuresti muuttunut. Vaikea oli tuntea
häntä entiseksi masentuneeksi Taurogin vangiksi. Hän oli täynnä tarmoa.
Kedolla hevosen selässä hän oli omassa elementissään, ja, hyvä sotilas
kun oli, hän oli jo tuottanut ruotsalaisille paljon vahinkoa. Koska
hän oli hyvin arvossapidetty mies paikkakunnalla, kokoontui hänen
ympärilleen sekä aatelia että talonpoikia.
Miekankantajan joukkoon kuului kolmesataa talonpoikaa jalkaväkeä
ja noin viisisataa ratsumiestä. Vain harvoilla jalkamiehistä oli
tuliaseita. Useimmilla oli aseina viikatteet ja hangot. Aatelin asestus
oli parempaa, mutta hyvin kirjavaa sekin. Monella oli humalaseipäät
keihäitten asemesta. Toisilla oli isiltä perityt, upeat aseet, jotka
enimmäkseen olivat aivan vanhanaikaiset. Hevoset olivat myös hyvin
erilaisia.
Tämmöisellä joukolla saattoi miekankantaja sulkea tien ruotsalaisilta
patrulleilta, vieläpä tuhota suurempia ratsuväkiosastoja sekä puhdistaa
metsät ja kylät rosvoilevista joukoista, mutta hän ei kyennyt käymään
minkään kaupungin kimppuun.
Ruotsalaiset olivat viisastuneet vastoinkäymisistä. Heti kapinan
alettua oli kaikkialla Liettuassa ja Samogitiassa tuhottu pienemmät
joukko-osastot, jotka olivat hajaantuneina kyliin. Nyt jäljelläolevat
pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissa ja tekivät niistä retkiä
vain läheisyyteen. Tästä seurasi, että kedot, metsät, kylät ja
pikkukaupungit olivat puolalaisten käsissä, mutta kaikki suuremmat
kaupungit olivat ruotsalaisten hallussa, eikä heitä voitu niistä
mitenkään karkoittaa.
Miekankantajan "puolue" oli laatuaan parhaita. Muut saivat vielä
vähemmän toimeen. Liivinmaan rajalla olivat kapinoitsijat tosin menneet
uhkarohkeudessa niin pitkälle, että olivat kahdesti piirittäneet
Birzeä, jonka oli toisella kertaa täytynyt antautua, mutta tämä
tilapäinen menestys johtui siitä, että De la Gardie oli vienyt kaikki
joukkonsa puolustamaan Riikaa tsaarin hyökkäykseltä.
Hänen harvinaisen loistavat voittonsa saattoivat kuitenkin odottamaan,
että sota siellä pian päättyy, ja sen jälkeen tulisivat voittoisat
ruotsalaiset sotajoukot taas Samogitiaan. Sillä aikaa saattoivat
kuitenkin lukuisat kapinoitsijain joukot olla turvallisina metsissä
varmoina siitä, että vihollinen ei tule heitä etsimään salojen suojasta.
Näin ollen miekankantaja oli luopunut ajatuksesta etsiä turvaa
Bialowiezen korvesta, jonne oli pitkä matka ja matkan varrella monta
suurta kaupunkia, joissa oli vahva varusväki.
— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja
siksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan
teltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte
jäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin
metsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja
että ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun
luonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin
tulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.
Tämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli
muutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin
edelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.
Anusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun
ruotsalaisista, ja sitten... sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo.
Oleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän
tahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin
vainoa.
— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten
joukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki
ympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona.
Vaaran tullen suojelee Lauda meitä.
— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, —
huomautti nuori Jur Billewicz.
— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin
siellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat.
Domaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta
meitä ei kukaan löydä.
— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja
teen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi
miekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään
tekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.
Kenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan
ehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia,
joka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.
Neuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia.
Vielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla
jalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi
päivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä
selville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli
kuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.
He kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla
ja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.
Anusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen
vyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän
nautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja
öisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat
ihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi
kulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi
ne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi
haluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut
totta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.
Myöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista.
Siellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä
metsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti
häntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin
balsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä
vaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili
sotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi
hän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti
yleistä kunnioitusta.
Kaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät
Anusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä
kunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa
rinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa
häneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.
Kuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle
tiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla
saavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen
porttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan
esityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi
sinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma
oli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut
tulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas
Janusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas
myöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut
muistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat
sitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä
ryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi
ennallaan.
Katkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle.
Hän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto
Kmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien
muotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat
vielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat
ankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Katso, tyttö,
katso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten
hautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!"
Oleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään
unta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin
hurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin
oli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä
suurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka
huippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää
vastaan.
Yö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin.
Hänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen
hänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta
sydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon
sydänparkaan.
Mitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies
olisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja
hurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan
olisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi
mennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!...
Anusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn,
sillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle
koko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi
kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa... Oleńka ei alussa
tahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta
viimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui
suonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen
olkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia
sai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka
oli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:
— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot
käsiinsä.
— En... voi!... — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän
heittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet
hänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:
— Katsohan... en voi!... Sinä olet onnellinen!... Sinun Babiniczizi
on jalo, mainehikas... Jumalan... ja isänmaan edessä... Sinä olet
onnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan... Täällä on
kaikkialla verta... raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt
isänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!... Olin jo antanut
anteeksi kaikki... Kiejdanyssa... sillä ajattelin... sillä rakastin
häntä... koko sydämestäni... Mutta nyt en voi... oi laupias Jumala!
Minä en voi!... Soisin olevani kuollut... ja hänenkin kuolleen!
— Voimme rukoilla jokaisen sielun puolesta, sillä Jumala on
armahtavaisempi kuin ihmiset ja tuntee vaikuttimet, joita ihmiset usein
eivät tiedä, — sanoi Anusia.
Näin sanoen hän polvistui rukoilemaan, ja Oleńka heittäytyi pitkäkseen
lattialle ja oli siinä asennossa aamuun asti.
Seuraavana aamuna levisi ympäristöön tieto, että miekankantaja
Billewicz oli tullut Laudaan. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulivat
häntä tervehtimään. Läheisistä metsistä tuli tutisevia vanhuksia
ja naisia lapset sylissä. Kahteen vuoteen ei täällä kukaan ollut
kylvänyt eikä niittänyt. Kylät olivat suurimmaksi osaksi porona ja
autioina. Väestö asusti metsissä. Asekuntoiset miehet olivat lähteneet
Wolodyjowskin mukaan tahi liittyneet partiojoukkoihin. Vain poikaset
vartioivat omaisuuden jäännöksiä.
Miekankantajaa tervehdittiin pelastajana ja ilokyynelin, sillä näitten
yksinkertaisten ihmisten mielestä hänen ja neidin paluu kotipaikoilleen
oli merkkinä sodan ja onnettomuuksien loppumisesta. Alettiin palata
kyliin ja ajaa sinne metsästä puoleksi villiintynyttä karjaa. Tosin
ruotsalaisia oli lähellä Poniewiczin vallien suojassa, mutta heistä ei
nyt välitetty, kun miekankantajan joukko oli tullut, ja sitä voitiin
sitäpaitsi tarpeen vaatiessa vahvistaa lisämiehillä.
Aikoipa herra Tomasz hyökätä Poniewiezin kimppuun puhdistaakseen
koko seudun vihollisista. Hän odotti vain, että vielä enemmän miehiä
kerääntyisi hänen lippujensa alle, ja varsinkin hän koetti saada
jalkaväelleen riittävästi ampuma-aseita, joita oli suuri määrä piilossa
metsissä. Niitä odotellessaan hän tarkasteli seutua kulkien kylästä
kylään.
Mutta näky, joka hänet kohtasi, oli surullinen. Kaikkialla oli palon ja
hävityksen jälkiä. Suuri osa väestöä oli surmattu ja miehiltä hakattu
kädet pois.
Näin kauheasti oli sota hävittänyt näitä seutuja, tämmöiset seuraukset
oli tuottanut ruhtinas Janusz Radziwillin petturuus.
Mutta ennenkuin miekankantaja oli lopettanut tarkastusmatkansa, saapui
uusia, samalla kertaa iloisia ja kamalia uutisia, jotka nopeasti
kulkivat suusta suuhun.
Jur Billewicz, joka pienen joukon kanssa oli ollut tiedusteluretkellä
ja saanut vangiksi muutamia ruotsalaisia, sai ensimmäisenä tiedon
Prostkin taistelusta. Senjälkeen tuli uusia sanomia, jotka olivat
toinen toistaan satumaisempia.
— Herra Gosiewski, — kerrottiin, — on voittanut kreivi Waldeckin,
Israelin ja ruhtinas Boguslawin. Vihollisarmeija on kokonaan tuhottu ja
sen johtajat vangittu. Koko Preussi on tulessa.
Muutamia viikkoja myöhemmin oli uusi peloittava nimi yhtä mittaa
kaikkien huulilla: Babinicz.
— Babiniczin ansiota on pääasiallisesti tuo voitto Prostkin luona, —
puhuttiin koko Samogitiassa. — Babinicz voitti ja otti kiinni omin
käsin ruhtinas Boguslawin.
Ja edelleen:
— Babinicz polttaa vaaliruhtinaan Preussia ja kulkee kuin surman enkeli
Samogitiaa kohti hävittäen kaikki maan tasalle.
Ja lopuksi:
— Babinicz on polttanut poroksi Taurogin. Sakowicz on paennut häntä ja
piileksii metsissä.
Viimeksimainittu tapahtumapaikka oli niin lähellä, että varsin pian
huomattiin uutinen täydelleen paikkansa pitäväksi.
Koko ajan, kun näitä uutisia saapui, eli Anusia kuin kuumeessa, nauroi
ja itki vuorotellen, polki jalkaa, kun joku ei uskonut, ja toisteli
kaikille, halusivatpa nämä kuulla tai ei:
— Minä tunnen herra Babiniczin! Hän vei minut Zamośćiesta herra
Sapiehan luo. Hän on suurin soturi maailmassa. En luule edes herra
Czarnieckin vetävän vertoja hänelle, Sapiehan joukossa palvellessaan
hän retken alussa kukisti ruhtinas Boguslawin. Olen varma siitä,
että juuri hän voitti ruhtinaan myös Prostkin luona. Hän voittaa
vaikka kymmenen Sakowiczin kaltaista... Kuukaudessa hän varmasti on
karkoittanut ruotsalaiset koko Samogitiasta.
Hänen ennustuksensa alkoi nopeasti toteutua. Ei ollut enää
epäilystäkään, että kuuluisa soturi Babinicz oli tulossa Taurogista
pohjoista kohti.
Koltyniassa hän voitti eversti Baldonin ja tuhosi perin pohjin hänen
joukkonsa. Wornin luona hän voitti Telsziin kulkevan ruotsalaisen
jalkaväen, ja Telszin luona hän taisteli suuren ja voittoisan taistelun
everstejä Normania ja Hudensköldiä vastaan, jossa Hudensköld kaatui
ja Norman miestensä jäännösten kera pakeni aina Samogitian rajoille
asti. Telszistä Babinicz kulki Kurszaniin ajaen edellään pienempiä
ruotsalaisjoukkoja, jotka pakenivat suurempien joukkojen turviin.
Taurogista ja Polagista aina Birzeen ja Wilkomierziin lensi voittajan
maine. Kerrottiin julmuuksista, joita hän harjoitti ruotsalaisia
kohtaan. Sanottiin, että hänen sotajoukkonsa, johon alussa oli kuulunut
vain pieni tataarilaisrykmentti ja jonkin verran vapaaehtoisia, kasvoi
päivä päivältä, sillä ken vain voi ja kaikki partiojoukotkin liittyivät
häneen, ja hän taivutti ne kaikki rautaisen tahtonsa alle ja johti
vihollista vastaan.
Huomio oli niin kiintynyt hänen voittoihinsa, että tieto tappiosta,
jonka Stenbock oli tuottanut Gosiewskille, Filipowin luona, jäi
melkein huomaamatta. Babinicz oli lähempänä, ja hänen toimiaan kaikki
seurasivat.
Anusia rukoili joka päivä miekankantajaa yhtymään mainehikkaaseen
soturiin. Oleńka kannatti häntä. Niin tekivät myös kaikki upseerit ja
aateli, joita uteliaisuuskin vaivasi.
Mutta tuuma ei ollut helppo toteuttaa. Ensiksikin Babinicz oli
aivan toisella seudulla. Toiseksi hän usein katosi viikkomääriksi
tietymättömiin, ja sitten taas yht'äkkiä kuultiin jotakin hänen
uudesta voitostaan. Kolmanneksi olivat tiet täynnä häntä pakenevia
ruotsalaisia. Vihdoin oli myös Sakowicz lähtenyt liikkeelle melkoisen
suuren joukon kanssa ja hävitti kauheasti kaikki tieltään sekä koetti
kiduttamalla saada ihmisiltä tietää, missä Billewiczien vapaajoukko oli.
Kaiken lisäksi miekankantaja vielä pelkäsi, että olo Laudan seuduilla
käy pian hänelle liian vaikeaksi.
Tietämättä oikein itsekään, mitä oli tehtävä, hän uskoi Jur
Billewiczille aikovansa vetäytyä länteen päin saloille. Jur kertoi
tämän heti Anusialle, ja tämä meni oikopäätä miekankantajan puheille.
— Rakas setä, — sanoi hän hänelle (näin hän nimitti häntä aina, kun
tahtoi saada hänet johonkin suostumaan), — olen kuullut, että aiomme
paeta. Eikö ole häpeä noin kuuluisalle soturille lähteä pakoon heti,
kun vain kuulee vihollisen olevan tulossa?
— Teidän täytyy pistää joka paikkaan nenänne! sanoi miekankantaja
loukkaantuneena. — Tämä ei ole teidän asianne!
— Hyvä! Jos te pakenette, niin minä jään!
— Jottako Sakowicz voisi teidät vangita?
— Sakowicz ei vangitse minua, sillä Babinicz puolustaa minua.
— Eihän hän tiedä, missä te olette! Olenhan sanonut, että emme voi
päästä hänen luokseen.
— Mutta hän voi tulla meidän luoksemme. Olen hänen tuttunsa. Jos vain
voisin lähettää hänelle kirjeen, niin olen varma siitä, että hän tulisi
heti, kun on voittanut Sakowiczin. Hän piti minusta hiukan, ja siksipä
hän ei kieltäisi apuaan.
— Ja kuka vie hänelle kirjeen?
— Sitä viemään voi lähettää jonkun talonpojan.
— Kannattaahan joka tapauksessa koettaa. Oleńkalla on terävä järki,
mutta onpa järkeä teilläkin. Vaikka meidän sillä välin pitäisikin
piillä ylivoimaista vihollista metsässä, niin on kuitenkin hyvä, että
Babinicz tulee näille seuduille, sillä siten pääsemme pikemmin häneen
yhtymään. Yrittäkää! Luotettavan sanansaattajan kyllä löydämme.
Anusia ryhtyi iloissaan toimimaan semmoisella menestyksellä, että
hänellä jo samana päivänä oli kaksikin kirjeenviejää, Jur Billewicz
ja Braun. Molempien oli määrä saada mukaansa samanlainen kirje, jotta
joka tapauksessa Babinicz saisi sanan. Enemmän puuhaa oli Anusialla
itse kirjeen sepittämisessä. Viimein hän laati sen näin kuuluvaksi:
"Suuressa vaarassa ollen kirjoitan Teille, jos ehkä muistatte minut
(vaikka mitä syytä minulla olisi luulla, että muistatte), pyytäen
Teitä tulemaan apuun. Muistaen sen hyväntahtoisuuden, jota osoititte
minulle matkalla Zamośćiesta, rohkenen toivoa, että ette minua vaarassa
hylkää. Olen herra miekankantaja Billewiczin joukon turvissa. Hän on
antanut minulle suojaa, koska olen auttanut hänen sukulaisensa neiti
Billewiczin pakoon vankeudesta Taurogista. Sekä häntä että meitä
ahdistaa joka puolelta vihollinen, nimittäin ruotsalaiset sekä muuan
herra Sakowicz, jonka tunkeilevaisuutta paetakseni minun oli pakko
hakea turvaa sotilasleiristä. Tiedän, että Te ette minusta pitänyt,
mutta Jumala näkee, että en ole tehnyt teille mitään pahaa ja että aina
koko sydämestäni olen ollut teille myötätuntoinen. Mutta pelastakaa
kuitenkin orpo tyttöraukka vihollisen käsistä! Jumala palkitsee sen
teille satakertaisesti, ja minä rukoilen aina Teidän puolestanne, jota
nyt nimitän vain hyväksi suojelijakseni, mutta sitten pelastajakseni
aina kuolemaani asti."
Kun lähettiläät jo olivat lähdössä, alkoi Anusia ajatella niitä
vaaroja, joihin he saattoivat joutua, ja koetti estää heitä lähtemästä.
Kyynelsilmin hän pyysi miekankantajaa kieltämään heitä lähtemästä
matkaan, sillä kirjeet saattoi yhtä hyvin antaa talonpoikien
vietäväksi, joiden oli helpompi päästä perille.
Mutta Braun ja Jur Billewicz pysyivät niin itsepintaisesti
päätöksessään lähteä, että heihin ei vaikuttanut mikään. Kilvan he
kumpikin tahtoivat osoittaa alttiuttaan, eikä kumpikaan aavistanut,
mikä heitä odotti. Viikkoa myöhemmin Braun joutui Sakowiczin vangiksi,
ja tämä antoi nylkeä häneltä nahan. Jur parka ammuttiin viikkoa
myöhemmin, kun hän Poniewiezen luona koetti paeta erästä ruotsalaista
joukkuetta.
Molemmat kirjeet joutuivat vihollisen käsiin.