Syyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi
lepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota
voimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää,
mutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.
Babinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle,
ja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen
osaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi
väsyneitä.
Hetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada
vangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin
käsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat
tarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin
vallihautojen takaa.
Kahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä
preussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin
von Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa
rykmentissä.
Tiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla.
Kapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun
oli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan.
Hänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain
kreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista
rykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä
ratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi
niistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.
Ylipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä
totteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös
ruotsalainen kenraali Israel oli.
Tärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että
kaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi
Prostkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä
aikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin
taas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin
tietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta
näytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.
Tämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma
voitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan,
mutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää
liettualaista vastaan avoimessa taistelussa.
Ruhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja
siksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän
oli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin
liiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi
kärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi
toimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella
kunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen
vihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi
varustuksensa.
Näin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten
Hassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö
Woynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra
Kotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt
jäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis
muutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin
Prostkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä
leirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa
saadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.
Kapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin
tikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä
kannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän
oppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille,
joka ei osannut saksaa.
— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni
ritari.
— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan
vaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.
— Silloin kai ette tunne herra Sakowiczia?
— Herra Sakowiczin olen nähnyt Königsbergissä.
— Onko hän ruhtinaan mukana?
— Ei, hän jäi Taurogiin. Pieni ritari huokasi ja kiersi viiksiään.
— Minulla on huono onni kuten aina! — sanoi hän.
— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet
vielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.
Sitten hän kääntyi Rösselin puoleen:
— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette
vanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?
— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä
ulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä
saa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas
Radziwill.
— Pidättekö häntä siis suurena sotapäällikkönä?
— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa.
Väitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti
kaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun.
Ruhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää,
miten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen
taistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili
ruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään,
sillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta... hm: ihan
peloittaa ajatellessa!... Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei
kukaan pysty voittamaan millään aseella.
— No, — sanoi Wolodyjowski, — ehkäpä löytyisi joku semmoinenkin.
Näin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel
katsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän
olisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja
hillitsi itsensä.
Kmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi
purren hiukan huultaan:
— Huomenna nähdään!
— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä
vaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.
— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä.
Lääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä
ruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski
heilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai
itse kuumeen pelästyksestä.
— Heilutella lakanoissa? — kysyi Wolodyjowski.
— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen,
lääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui
lakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän
lensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin
lakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel,
kreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä
upseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui
siihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut
terve.
Huolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz
eivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään
polviinsa ja huudahti:
— Kas veijaria, minkä keinon keksi!
— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi
pieni ritari.
— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun
ruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.
— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. —
Hänen kaltaisensa eivät elä kauan.
— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyi
Wolodyjowski.
— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen
sanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset
mukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä
sanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.
Babinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut.
Äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä
ankarasti pudistella.
— Ovatko ne puolalaisia vai saksalaisia? Sanokaa!
— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen
on preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka
aikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz
katsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari
huokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.
— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin
väsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa
talutusköydessä.
Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän
astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.
— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa
mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa!
Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin
olisin saanut kirveen iskun ohimoon.
Vastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.
— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.
Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus
kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.
Sotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli
matkalla.
Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin
lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia
ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta
hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat
tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista
seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. —
Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. —
Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.
Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen
Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen
jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat
kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä,
eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.
Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään
niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin
satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili
hartaasti:
— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan
puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita
minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja
minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä
päivänä koko elämäni ajan!
Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka
puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä
haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon
täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin
suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän
saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet
sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi
häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.
Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset
heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa
kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan
virran kohinaa.
Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi
petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.
He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi
tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he
pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli
matkaa enää vain puoli penikulmaa.
Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia
taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa
vihollisen leiristä.
Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen
joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.
— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.
— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! —
vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole
riittävästi rattaita.
— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?
— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä
sen?
— Opastakaa minut kukkulalle!
Vänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli
jo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli
vielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon
pimeyteen, joka oli hälvenemässä.
Viimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti,
mutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä
seisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu
kohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin
pimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin
pistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä
sotamiesjoukot, tykit ja hevoset.
Hiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja
lintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului
kumeata kohinaa.
Nähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti
valmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta
liikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat
tulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä
otettiin alas valleilta.
— He valmistautuvat lähtöön, se on aivan selvää! — sanoi Kmicic.
— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä.
Hetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa,
ja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin
menettävät tuon jalkaväkijoukon.
— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen
mennessä saapuu hetmani tänne.
— Jumalan kiitos! — sanoi vänrikki.
— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät
viivyttelisi kovin paljon.
— Kuten käskette!
— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?
— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän
jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.
— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski
tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa
pääjoukon luo.
Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui.
Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun.
Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen
lähteä liikkeelle.
Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten
seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat
miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä
sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä
eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli
muitakin laskelmia.
Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun
rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli
tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut
paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin
saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset
eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.
Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen
kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja
joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän
riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo
oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli
tulossa ulos leiristä.
Tämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:
— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla
piilossa.
Hän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä.
Kohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten
pillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia
välkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:
— Jeesus, Maria!
— Allah-hu-Allah!
Samassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan
takaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja
siinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja
rykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.
Paljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin
kiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti
tykkejä.
Vähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan
askelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty,
jonka keskellä virtasi pieni joki.
Hetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea
savupilvi.
Taistelu oli alkanut.
Hetmani itse ratsasti Kmicicin tataarilaisjoukon luo.
— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää
vastaan!
Ja hän osoitti komentosauvallaan kiiltävää ratsumiesjoukkoa.
— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen
kylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi
häntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat
painautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia,
joitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he
syöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat
leveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He
saapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.
Tämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä
kohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset
olivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus: _Feuer_! ja
tuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.
Savujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja
miehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja
taistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä
käärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä
ja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin
teräslevyjä olisi taottu pajassa.
Rautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi,
sillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta,
mutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät
paikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet
lyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen
jättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko
voimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja
pistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä
vain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa
taisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten
iskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin
nytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun
ritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen
selästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä,
huikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa
ja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan
miekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi
kylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään
ja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.
Niinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo
käsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä
pistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet
tataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät,
pistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen
yhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut
taitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta
harjaantumatonta miestä.
Ritarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota
vastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki
saattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat
sotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen
ja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja
Kmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna
rengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic
taisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja
Soroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki
joku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja.
Kmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt
oli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä
oli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä.
Väliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen
kärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi
ratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi
lyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon
kauhean miekan iskuja.
Viimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi
käheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui
keskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina
nopeasti pääjoukon luo.
Kmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki
äkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri
kiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.
— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski
avukseni.
Samassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset
vapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät
puolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä
savussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.
Mutta joen toiselta puolen ei kukaan tullutkaan Kmicicille apuun.
Huomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin
kahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja
muskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.
Ensimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat
epäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi
päästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti
olikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli
kaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.
Muskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta
voi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan
pölypilviä sen toisella rannalla.
Itse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi
mahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.
Ja kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin
kasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella
vihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:
— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi
toisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen
he saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen
yli meno.
Upseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä
laudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.
Wolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi
hetmania silmiin ja kiersi viiksiään.
— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?
— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasi
Wolodyjowski.
— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi
oikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun
sen sijaan että hän nyt tuhoutuu.
Wolodyjowski ei vastannut mitään, mutta ajatteli mielessään:
— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten
kerrassaan viisi.
Hetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua
joen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään,
lähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:
— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä
koettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.
— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää
jo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.
— Ne ovat jo tuhon omat! — vastasi Wolodyjowski.
Todellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi.
Ilmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.
— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja
kiiti Woynillowiczin luo.
Kmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat
taistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui
yhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen
toiselta puolen, piti heitä vielä yllä.
Mutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: "Lyö!"
Sen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.
— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien
apujoukkojen olevan tulossa sivulta.
Mutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat
siinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja
monipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin
salaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä
välähti ajatus:
— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska
he eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.
Kun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä
laukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten
päälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi
niin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat
takajaloilleen.
Vihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja
silmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.
Ritarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti
lähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.
Upseerien huudot: "Eteenpäin!" ja "Gott mit uns!" kaikuivat kuin
myrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä
näky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti,
kahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen
tataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi
luullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan
olisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja
tömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn
nostettu miekka.
Matalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat
olivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien
välillä lyheni nopeasti.
Muutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat
iskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka
oli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla
harppauksella.
Äkkiä tapahtui jotakin odottamatonta.
Juuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä
vihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi
syöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui
kahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja
oikealle pitkin joen rantaa.
Heidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta
siellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.
Tykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni
äkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.
Juuri tätä hetkeä oli hetmani Gosiewski odottanut.
Tuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz
kuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää,
hänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin
miehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin
panssaripukuiset ratsumiehet.
Kauhea huuto: "Lyö! Iske!" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin
preussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä
puolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin
tuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja
syöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.
Joki oli yhdessä hetkessä tullut punaiseksi verestä.
Tykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan
liettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko
taistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.
Itse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja
silmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.
Viimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat
puolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset
olivat hitaampia.
Tällä välin olivat Waldeck, Boguslaw Radziwill ja Israel lähettäneet
koko ratsuväkensä torjumaan vihollisen hyökkäystä ja järjestivät
jalkaväkeä taisteluun. Rykmentti toisensa jälkeen asettui
taistelujärjestykseen kedolle. Raskaitten keihäitten varret iskettiin
maahan ja kärki suunnattiin vihollista kohti.
Toisessa rivissä seisoivat muskettisoturit musketit ojolla. Rykmenttien
muodostamien neliöitten väliin asetettiin tykkejä. Ei Boguslaw, Waldeck
eikä Israel kuvitellutkaan, että heidän ratsuväkensä kauan kykenisi
pidättämään hyökkääjää, ja he panivat kaiken toivonsa tykkeihin ja
jalkaväkeen. Heidän edessään olivat jo ratsujoukot iskeneet yhteen,
mutta tulos oli sellainen kuin preussilaisten päälliköt olivat
arvanneet tulevaksi.
Liettualaisen ratsuväen hyökkäys oli niin hirmuinen, että koko
preussilainen ratsujoukko ei voinut hetkeäkään kestää sitä. Niinkuin
kiila halkaisee puun, halkaisi jo ensimmäinen husaarijoukko heidän
rivinsä ja tunkeutui niihin yhä syvemmälle. Yhä lähempänä näkyivät
heidän lippunsa, ja hetken kuluttua oli koko preussilaisten joukko
puhkaistu.
— Huomio! — huudahtivat jalkaväen upseerit.
Preussilaiset jalkamiehet kuultuaan tämän komentosanan iskivät
kantapäänsä lujemmin maahan ja tarttuivat lujemmin keihäisiinsä
ojentaen kätensä. Kaikkien sydämet löivät rajusti, sillä peloittavat
husaarit syöksyivät jo suoraan heitä kohti.
— Laukaiskaa! — kuului taas komennus.
Nelikulmion toisessa ja kolmannessa rivissä paukahtivat musketit.
Savu kietoi miehet pilveensä. Vielä hetkinen: lähestyvän ratsujoukon
töminä läheni yhä. Nyt, nyt se oli siinä!... Aivan edessään savun
keskellä jalkaväen ensimmäinen rivi näki päittensä päällä hevosten
kaviot, avoimet kidat, tuliset silmät. Kuului katkeavien keihäitten
rasahduksia, ilma oli täynnä huutoa. Puolalaiset huusivat: "Lyö!" —
saksalaiset: "Gott, erbarme Dich meiner!"
Rykmentti on lyöty hajalle. Mutta nyt alkavat tykit paukkua. Toisia
ratsujoukkoja saapuu jo paikalle, ja ne syöksyvät keihäsmetsää vastaan,
mutta mahdollista on, että niillä ei ole sitä hirveätä voimaa, mikä oli
Woynillowiczin joukolla. Huuto leviää yli koko taistelukentän. Mutta
taistelevien joukosta alkaa erottautua keltapukuisten jalkamiesten
ryhmiä. Ilmeisesti on jokin toinenkin rykmentti jo lyöty hajalle.
Harmaaseen puetut ratsumiehet ajavat niitä takaa, iskevät ja hakkaavat
huutaen:
— Lauda! Lauda!
Siinä Wolodyjowskin joukko taisteli toisen jalkamiesneliön kanssa.
Mutta muut pitävät vielä puoliaan. Vielä voi voitto kallistua
preussilaisten puolelle, varsinkin koska leirissä on kaksi
käyttämätöntä rykmenttiä, jotka voidaan millä hetkellä tahansa tuoda
taisteluun.
Waldeck on jo aivan pyörällä päästään, Israel ei ole paikalla, sillä
hän on johtamassa ratsuväkeä, mutta Boguslaw on valpas, pitää huolta
kaikesta, johtaa koko taistelua ja nähdessään vaaran käyvän yhä
suuremmaksi lähettää Biesin hakemaan noita kahta leiriin jätettyä
rykmenttiä.
Bies lähtee ratsastamaan täyttä karkua, mutta palaa puolen tunnin
kuluttua ilman hattua, kauhun ja epätoivon kuvastuessa hänen
kasvoillaan.
— Tataarilaiset ovat leirissä! — huutaa hän Boguslawille.
Samalla hetkellä kuuluu oikealta siiveltä epäinhimillistä ulvontaa, ja
se tulee yhä lähemmäksi.
Kohta sen jälkeen saapuu joukko ruotsalaisia ratsumiehiä hurjaa vauhtia
ja niiden jäljessä avopäin ja aseettomina jalkaväkeä. Sitten tulee
epäjärjestyksessä rattaita pillastuneitten ja pelkäävien hevosten
vetäminä. Kaikki nämä syöksyvät sokeasti leiristä suoraan päin omaa
jalkaväkeä, jota toiselta puolen liettualainen ratsuväki ahdistaa ja
joka pian alkaa horjua ja sekaantua.
— Hassun-bey on hyökännyt leiriin! — huutaa Gosiewski innoissaan ja
päästää hyökkäämään viimeiset kaksi rykmenttiään.
Samassa kuin nämä rykmentit hyökkäävät edestä jalkaväen kimppuun,
törmäävät siihen sivultapäin sen oman kuormaston rattaat. Viimeiset
nelikulmiot halkaistaan kuin vasaran iskulla. Koko loistava
ruotsalais-preussilainen armeija muuttuu suureksi kasaksi, jossa
ratsuväki ja jalkaväki on sekaisin. Miehet työntävät nurin, polkevat
jalkoihinsa, sysäävät ja litistävät yhteen toisiaan, heittävät pois
aseensa ja vaatekappaleitaan. Tämä ei ole enää menetetty taistelu, vaan
suurimpia tappioita koko sodassa.
Nähdessään kaikki menetetyksi Boguslaw päättää pelastaa edes itsensä ja
osan ratsuväkeä tuhosta.
Yli-inhimillisin ponnistuksin hän kokoaa ympärilleen muutamia satoja
ratsumiehiä ja irtaantuu vasemmalta siiveltä suunnaten pakonsa jokea
kohti.
Hänen on jo onnistunut päästä pois pahimmasta telmeestä, kun toinen
Radziwill, ruhtinas Michal Kasimir, husaareineen iskee sivusta hänen
joukkonsa kimppuun ja hajoittaa yhdellä iskulla koko joukon.
Ratsumiehet pakenevat yksitellen tahi pienissä ryhmissä. Vain hevosten
nopeus voi heidät enää pelastaa.
Husaarit eivät aja heitä takaa, vaan hyökkäävät jalkaväen pääjoukon
kimppuun, jota kaikki muutkin ahdistavat. Boguslawin ratsumiehet
pakenevat kuin hajoitettu hirvilauma niittyä pitkin.
Boguslaw itse pakenee tuulen vauhdilla mustalla ratsullaan koettaen
turhaan huutamalla koota ympärilleen ratsumiehiään. Ei kukaan kuule
häntä. Jokainen koettaa vain pelastaa itsensä ja on tyytyväinen, kun
pääsi taistelun tuoksinasta eikä näe enää vihollista edessään.
Mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. He eivät olleet paenneet vielä
tuhattakaan askelta, kun äkkiä heidän edessään kuului ulvontaa ja
joelta päin ilmestyi näkyviin tataarilaisjoukko, joka oli ollut siellä
piilossa.
Se oli Kmicic joukkoineen. Johdettuaan vihollisen taistelukentältä
kahluupaikalle hän nyt oli palaamassa takaisin katkaistakseen
pakenevilta tien.
Nähdessään ratsumiehet hajaantuneina tataarilaisetkin silmänräpäyksessä
hajaantuivat pieniin ryhmiin voidakseen paremmin ajaa takaa, ja
hurja ajo alkoi. Kaksi tahi kolme tataarilaista ajoi takaa aina yhtä
ritaria, ja näistä harvat yrittivätkään vastarintaa. Useimmat ojensivat
miekkansa kahvan tataarilaisia kohti pyytäen täten armoa. Mutta
tataarilaiset säästivät vain upseereita, joista saattoi saada lunnaita;
tavallisen sotamiehen he surmasivat, ennenkuin tämän huulilta ennätti
lähteä sana: "Gott!" Ne, jotka viimeiseen asti koettivat paeta, saivat
tikarin iskuja selkäänsä tahi silmukan kaulaansa.
Kmicic liikuskeli jonkin aikaa edestakaisin taistelukentällä jakaen
iskujaan ratsumiehille ja etsi silmillään Boguslawia. Viimein hän
näki ruhtinaan ja tunsi tämän heti hevosesta, sinisestä nauhasta ja
kamelikurjen sulilla koristetusta hatusta.
Valkea savupilvi ympäröi ruhtinasta, sillä hänen kimppuunsa oli
juuri käynyt kaksi tataarilaista, joista hän toisen surmasi pistolin
laukauksella ja toisen miekan iskulla. Samassa hän näki suuremman
joukon kiitävän häntä kohti toiselta puolen ja Kmicicin toiselta,
kannusti hevostaan ja pakeni niinkuin hirvi koirien sitä ajaessa.
Melkein viidenkymmenen miehen suuruinen joukko syöksähti hänen
jälkeensä, mutta kun kaikki hevoset eivät olleet yhtä nopeita, venyi
eteenpäin kiitävien joukko pian pitkäksi käärmeeksi, jonka päänä oli
Boguslaw ja kaulana Kmicic.
Ruhtinas painautui eteenpäin satulassaan. Hänen ratsunsa jalat tuskin
koskettivat maata, ja se näytti mustalta pilkulta viheriää niittyä
vasten liitäessään kuin pääskynen lähellä maata. Silmissä vilahtelivat
pajupensaat ja lepikot. Tataarilaiset jäivät yhä enemmän jäljelle.
Kmicic viskasi pois pistolinsa keventääkseen ratsunsa kantamusta.
Silmät kiinni Boguslawissa ja hammasta purren hän melkein makasi
hevosen kaulalla ja kannusti hevostaan niin, että siitä tippuva vaahto
muuttui verestä punaiseksi.
Mutta välimatka hänen ja ruhtinaan välillä kaikesta huolimatta alkoi
kasvaa.
— Hullusti kävi! — ajatteli Kmicic. — Tuota ratsua ei voi mikään
tataarilaishevonen saavuttaa.
Ja kun välimatka näytti vieläkin suurenevan, hän kohosi satulassaan,
pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi kaikin voimin:
— Pakene, petturi, Kmicicin tieltä! Jos en saavuta sinua nyt, niin
saavutan toiste!
Tuskin olivat nämä sanat kajahtaneet, kun ruhtinas, joka ne kuuli,
nopeasti vilkaisi taakseen ja nähtyään Kmicicin olevan yksin
takaa-ajamassa käänsi hevosensa ympäri ja syöksyi miekka kädessä häntä
vastaan.
Herra Andrzej päästi rajun riemuhuudon ja kohotti sapelinsa.
— Olet kuoleman oma! — huusi ruhtinas.
Ja voidakseen paremmin tähdätä iskunsa hän alkoi pidättää hevostaan.
Kmicic, joka nyt oli saapunut ruhtinaan luo, pysähdytti myös hevosensa
niin rajusti, että kaviot tunkeutuivat maahan, ja asetti sapelin
miekkaa vastaan.
He törmäsivät yhteen niin, että molemmat hevoset ikäänkuin muodostivat
yhden kokonaisuuden. Kuului aseitten kalina, ja miekat liikkuivat niin
nopeasti, että olisi kenenkään ollut mahdotonta silmin seurata niiden
liikkeitä; mahdotonta oli myös erottaa selvästi ruhtinas ja Kmicic
toisistaan. Väliin vilahti näkyviin Boguslawin hattu, väliin Kmicicin
kypärä. Hevoset pyörähtelivät toistensa ohi, miekat kalahtelivat yhä
kovemmin vastakkain.
Muutaman iskun jälkeen Boguslaw lakkasi halveksimasta vastustajaansa.
Kaikki peloittavat iskut, jotka hän oli oppinut ranskalaisilta
miekkailumestareilta, tulivat torjutuiksi. Hiki valui jo virtoina hänen
otsaltaan sekaantuen kasvojen ihomaaliin, ja hän tunsi jo väsymystä
oikeassa kädessään... Hänet valtasi ihmettely, sitten kärsimättömyys ja
lopulta viha. Hän päätti tehdä asiasta lopun ja iski niin voimakkaan
iskun, että hattu lensi hänen päästään.
Kmicic torjui iskun niin voimakkaasti, että miekka putosi Boguslawin
kädestä. Ennenkuin ruhtinas ennätti mitään tehdä, leikkasi Kmicicin
sapelin kärki hänen otsaansa.
— Kristus! — huudahti ruhtinas. Hän putosi nurmikolle ja retkahti
selälleen. Kmicic seisoi hetkisen kuin jähmettyneenä, mutta tuli pian
entiselleen. Hän laski pois sapelinsa ja teki ristinmerkin, hyppäsi
alas hevosen selästä ja tarttuen uudelleen sapelinsa kahvaan lähestyi
ruhtinasta. Hän oli peloittavan näköinen, kalpea väsymyksestä, hampaat
yhteen puristetut. Kasvoilla kuvastui leppymätön viha.
Hänen mahtava verivihollisensa makasi nyt verissään hänen jalkainsa
juuressa, elossa vielä ja tajuissaan, mutta voitettuna. Ja ilman
kenenkään toisen apua oli Kmicic hänet voittanut.
Boguslaw katsoi häneen silmät selällään ja seurasi tarkoin voittajan
jokaista liikettä. Kun Kmicic pysähtyi hänen eteensä, huusi ruhtinas
äkkiä:
— Älä tapa minua! Lunnaat!
Mitään vastaamatta Kmicic pani jalkansa hänen rintansa päälle ja
sapelinsa kärjen hänen kaulalleen, niin että nahkaan tuli syvennys.
Hänen tarvitsi vain liikahduttaa kättään ja työntää vähän kovemmin
surmatakseen hänet, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä heti. Hän tahtoi
ensin nauttia vihollisensa näkemisestä ja tehdä kuoleman tälle
vaikeaksi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin ja seisoi hänen luonaan kuin
jalopeura kaatamansa puhvelin vieressä.
Ruhtinaan pään yläosa oli jo verilätäkössä, sillä hänen haavastaan
vuoti runsaasti verta. Hän lausui tukehtuneella äänellä, sillä Kmicicin
jalka painoi kovasti hänen rintaansa:
— Tyttö... kuule...
Kuultuaan nämä sanat Kmicic heti otti jalkansa pois ruhtinaan rinnalta
ja kohotti sapelinsa.
— Puhu! — sanoi hän.
Mutta ruhtinas vain veti jonkin aikaa raskaasti henkeä. Viimein hän
sanoi jo voimakkaammalla äänellä:
— Tyttö on hukassa, jos surmaat minut... Määräykset on annettu!
— Mitä olet tehnyt hänelle? — kysyi Kmicic.
— Päästä minut vapaaksi, niin annan hänet sinulle. Vannon...
evankeliumin kautta.
Kmicic pani kätensä otsalleen ja taisteli jonkin aikaa sisällistä
taistelua. Viimein hän sanoi:
— Kuule, petturi! Minä olen valmis antamaan tuhat tuollaista epäsikiötä
kuin sinä yhdestä hänen hiuskarvastaan. Mutta minä en usko sinua,
valapatto!
— Vannon evankeliumin kautta! — toisti ruhtinas. — Annan sinulle mukaan
kirjallisen määräyksen.
— Olkoon niin, lahjoitan sinulle henkesi, mutta en päästä
sinua käsistäni. Annat minulle kirjeen... Sillävälin saat olla
tataarilaisteni vankina.
— Se on sovittu! — sanoi ruhtinas.
— Muista! — sanoi Kmicic. — Sinua ei suojele minun kädeltäni
ruhtinasarvosi eikä sotajoukkosi eikä miekkailutaitosi. Ja tiedä, että
jos vielä tulet tielleni tahi syöt sanasi, niin ei sinua voi varjella
mikään, vaikkapa sinut olisi valittu Saksan keisariksi. Sinä tunnet nyt
minut! Kerran olet jo ollut käsissäni, nyt makaat jaloissani!
— Minä pyörryn! — sanoi ruhtinas. — Herra Kmicic, täällä on varmaankin
lähellä vettä... Antakaa juodakseni ja peskää minun haavani!
— Kuole, petturi! — vastasi Kmicic.
Mutta ruhtinas, joka jo oli varma hengestään, sai
heikkoudentilassaankin takaisin koko itseluottamuksensa ja lausui:
— Olette typerä, herra Kmicic! Jos minä kuolen, niin tyttö...
Hänen huulensa kalpenivat.
Kmicic riensi etsimään vettä lähiseudulta.
Ruhtinas oli pyörtynyt, mutta tointui pian, ja se oli onni hänelle,
sillä hänen luokseen oli ennättänyt saapua ensimmäisenä tataarilaisista
Selim, Gazi-Agan poika, Kmicicin joukon lipunkantaja. Nähdessään
verissään viruvan vihollisen hän päätti seivästää sen lipputangolla
maahan. Tällä kauhealla hetkellä sai ruhtinas sen verran kootuksi
voimia, että sai irroittaneeksi lipun puutangon päähän heikosti
kiinnitetyn raudan.
Tämän lyhyen taistelun synnyttämä ääni sai Kmicicin palaamaan.
— Seis, koira! — huusi hän jo kauempaa.
Tataarilainen hätkähti kauhusta kuultuaan tuon tutun äänen. Kmicic
lähetti hänet etsimään vettä ja jäi itse ruhtinaan luo, sillä kaukaa
näkyivät jo lähestyvän täyttä laukkaa Kiemliczit, Soroka ja koko
tataarilaisjoukko, joka surmattuaan kaikki ratsumiehet oli lähtenyt
etsimään johtajaansa.
Nähdessään Kmicicin hänen uskolliset tataarilaisensa heittelivät
riemusta lakkejaan ilmaan.
Akbah-Ulan hyppäsi hevosen selästä ja alkoi kumarrella pannen kätensä
otsalleen, huulilleen ja rinnalleen. Toiset maiskuttivat tataarilaiseen
tapaan suutaan katsellen saaliinhimoisin katsein maassa makaavaa
ritaria ja ihaillen hänen voittajaansa. Jotkut riensivät ottamaan
kiinni kahta hevosta, ruskeata ja mustaa, jotka juoksivat edempänä niin
että harja heilui ilmassa.
— Akbah-Ulan! — sanoi Kmicic. — Tämä on tänä aamuna voittamamme
sotajoukon johtaja ruhtinas Boguslaw Radziwill. Minä lahjoitan hänet
teille, ja pitäkää te tarkoin vaaria hänestä, sillä hänestä maksetaan
sekä elävänä että kuolleena suuret lunnaat. Nyt hoitakaa häntä ja
viekää sidottuna leiriin!
— Allah! Allah! Kiitämme johtajaa! Kiitämme voittajaa! — huusivat
tataarilaiset kuin yhdestä suusta.
Ja taasen kuului tuhansien huulten maiskutus.
Kmicic käski tuomaan itselleen hevosen, nousi sen selkään ja lähti osa
tataarilaisia mukanaan taistelutanterelle.
Jo kaukaa hän näki lipunkantajat seisomassa lippuineen, mutta
upseereita oli vain muutamia, sillä muut olivat ajamassa takaa
vihollista. Kuormarengit kiertelivät suurin joukoin taistelukentällä
ryöstäen ruumiita ja joutuivat tavan takaa tappeluun tataarilaisten
kanssa, jotka olivat samassa työssä. Varsinkin viimeksimainitut olivat
suorastaan kauhean näköisiä veitset käsissä ja käsivarret veressä
kyynäspäihin saakka. Heidän hurja naurunsa ja meluamisensa kuului
taistelukentän kaikilta puolilta.
Jotkut pitivät vielä höyryävää veistä hampaitten välissä ja vetivät
molemmin käsin kaatuneita jaloista, jotkut heittelivät huvikseen
irtileikattuja päitä kuin palloja, toiset täyttivät säkkejä tahi
nostivat ilmaan verisiä vaatekappaleita ja kehuivat niitä aivan kuin
markkinoilla tai tarkastelivat ottamiaan aseita.
Kmicic suuntasi kulkunsa sille paikalle, missä hän ensin oli kohdannut
ratsuväen. Miesten ja hevosten ruumiita makasi siellä sekaisin. Mutta
siellä, missä puolalaiset ratsujoukot olivat taistelleet jalkaväkeä
vastaan, oli niitä kasoissa, ja jo hyytyneet verilätäköt litisivät
hevosten jalkain alla.
Vaikeata oli siellä päästä eteenpäin katkenneitten keihäitten,
muskettien, ruumiitten, kumoon kaatuneitten rattaitten ja ympäri
kuljeksivien tataarilaisjoukkojen välitse.
Gosiewski seisoi edempänä vihollisleirin vallilla, ja hänen luonaan
olivat ruhtinas Michal Radziwill, Woynillowicz, Wolodyjowski, Korsak
ja kymmenkunta muuta upseeria. Täältä korkeammalta paikalta he
tarkastelivat taistelutannerta ja saattoivat arvioida oman voittonsa
sekä vihollisen tappion suuruuden.
Nähtyään päälliköt alkoi Kmicic jouduttaa kulkuaan. Gosiewski, joka
ei ollut vain onnellinen sotapäällikkö, mutta myös kelpo mies, jonka
sydämessä kateudella ei ollut sijaa, huudahti heti hänet nähtyään:
— Kas, tuolla tulee todellinen voittaja! Hänen ansionsa on, että tässä
taistelussa saatiin voitto, ja minä olen ensimmäinen sen julkisesti
todistamaan. Hyvät herrat! Kiittäkää herra Babiniczia, sillä ilman
häntä emme olisi päässeet joen yli!
— Vivat Babinicz! — huusivat muutamat kymmenet äänet. — Vivat! Vivat!
— Missä te olette oppinut sotataitoa? — kysyi hetmani innostuneena. —
Tehän olitte kohta selvillä siitä, mitä oli tehtävä.
Kmicic oli liian väsynyt kyetäkseen vastaamaan. Hän vain kumarsi eri
puolille ja pyyhkäisi kasvojaan hikisellä ja ruudinsavusta mustuneella
kädellään. Hänen silmänsä loistivat. Eläköönhuudot jatkuivat yhä.
Joukko-osasto toisensa jälkeen saapui vaahtoavilla hevosillaan
taistelukentältä, ja jokainen yhtyi täysin keuhkoin huutamaan
kunnianosoitukseksi Babiniczille. Lakit lentelivät ilmaan, ja kenellä
vielä oli panoksia, se laukaisi muskettinsa.
Äkkiä Kmicic kohottautui satulassaan, nosti kätensä ja huusi
jyrisevällä äänellä:
— Vivat Jan Kasimir, kuninkaamme ja isämme!
Syntyi sellainen huuto kuin uusi taistelu olisi alkanut. Suuri innostus
valtasi kaikki.
Ruhtinas Michal irroitti vyöltään sapelin, joka oli koristettu
jalokivillä, ja antoi sen Kmicicille, hetmani pani oman kallisarvoisen
viittansa hänen hartioilleen, mutta hän nosti uudelleen kätensä ja
huusi:
— Vivat hetmanimme, voittoisa päällikkömme!
— Crescat! Floreat! — vastattiin kuorossa.
Tämän jälkeen alettiin tuoda saaliiksi saatuja lippuja ja pistää
niitä maahan johtajien jalkain eteen. Ei ainoatakaan vihollisen ollut
onnistunut pelastaa. Kaikki sateenkaaren värit loistivat valleilla.
— Tämä on suurimpia voittoja koko tässä sodassa! — huudahti hetmani.
— Israel ja Waldeck on otettu vangiksi, everstit ovat kaatuneet tai
vankeina, armeija on kokonaan tuhottu...
Hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Herra Babinicz! Teidän on täytynyt kohdata Boguslaw tuolla
kauempana... Kuinka hänelle on käynyt?
Wolodyjowski alkoi terävästi katsella Kmiciciä silmiin, mutta tämä
vastasi kiireesti:
— Ruhtinas Boguslawia on Jumala rangaissut tämän käden kautta!
Näin sanoen hän ojensi oikean kätensä. Samassa pieni ritari heittäytyi
hänen syliinsä.
— Minä en kadehdi teitä! — huudahti hän. — Jumala teitä siunatkoon!
— Te olette harjoittanut käteni! — vastasi Kmicic liikutettuna.
Heidän veljelliset tunteenpurkauksensa keskeytti ruhtinas Michal
Radziwill kysyen:
— Onko serkkuni surmattu?
— Ei ole surmattu, — vastasi Kmicic, — sillä minä lahjoitin hänelle
hänen henkensä, mutta hän on haavoittunut ja vankina. Mutta tuollahan
tulevatkin tataarilaiseni tuoden hänet!
Kun Wolodyjowski kuuli nämä sanat, kuvastui hämmästys hänen
kasvoillaan. Kaikkien katseet kääntyivät tasangolle, jolla näkyi
muutaman kymmenen miehen suuruinen tataarilaisjoukko hitaasti
lähestymässä. Kuljettuaan kaatuneitten rattaitten ohi se pysähtyi
muutaman kymmenen askelen päähän vallista.
Silloin huomattiin, että ensimmäisenä kulkeva tataarilainen kuljetti
vankia. Kaikki tunsivat Boguslawin, — mutta miten olikaan hänen
asemansa nyt muuttunut!...
Hän, valtakunnan mahtavimpia ylimyksiä, hän, joka vielä eilen unelmoi
pääsevänsä hallitsijaksi, hän, saksalainen sotapäällikkö, kulki nyt
jalan silmukka kaulassa tataarilaisen hevosen vieressä ilman hattua,
likainen riepu käärittynä verisen pään ympäri. Mutta niin suuri oli
ritarien viha tätä ylimystä kohtaan, että hänen kauhea alennustilansa
ei kenessäkään herättänyt sääliä. Päinvastoin huusivat kaikki kuin
yhdestä suusta:
— Kuolema petturille! Hakatkaa hänet palasiksi sapeleilla! Kuolema!
Kuolema!
Mutta ruhtinas Michal pani käden silmiensä eteen, sillä se oli
kuitenkin Radziwill, joka oli joutunut sellaiseen alennustilaan. Äkkiä
hän punastui ja huudahti:
— Hyvät herrat! Hän on minun serkkuni, minun sukulaiseni, ja minä olen
ollut valmis uhraamaan henkeni ja omaisuuteni isänmaan puolesta. Ken
nostaa kätensä tuota onnetonta vastaan, hän on viholliseni!
Ritarit vaikenivat.
Ruhtinas Michal oli yleisesti suosittu miehuutensa, anteliaisuutensa
ja isänmaallisuutensa vuoksi. Kun koko Liettua joutui venäläisten
valtaan, niin hän yksin piti puoliaan Nieswieczissä, ruotsalaisten
alkaessa sotansa hän ei suostunut Janusz-ruhtinaan houkutuksiinkaan
oli ensimmäisenä yhtymässä liittoutuneihin. Senvuoksi häntä nyt
kuunneltiin. Muuten kenties kukaan myöskään ei halunnut olla huonoissa
väleissä niin mahtavan herran kanssa. Oli miten oli, mutta sapelit
pistettiin taas tuppeen, vieläpä muutamat upseerit, jotka olivat
Radziwillin klienttejä, huusivat:
— Ottakaa hänet pois tataarilaisilta! Tuomitkoon valtakunta hänet!
Pakanat eivät saa häväistä jaloa verta!
— Niin, ottakaamme hänet pois tataarilaisilta! — toisti ruhtinas.
— Löydämme aina panttivankeja, ja lunnaat hän maksaa itse. Herra
Woynillowicz, komentakaa miehenne liikkeelle, ja ottakoot he hänet
väkisin, jos eivät muuten saa!
— Minä tarjoudun panttivangiksi tataarilaisille! — huudahti herra
Gnoinski.
Wolodyjowski oli tällä välin mennyt Kmicicin luo ja sanoi:
— Mitä olettekaan tehnyt! Hän pääsee nyt ehein nahoin tästä jutusta!
Kmicic hypähti kuin haavoitettu tiikeri.
— Herra ruhtinas! — huusi hän. — Hän on minun vankini! Minä säästin
hänen henkensä, mutta ehdoilla, jotka hän kerettiläisen evankeliuminsa
kautta vannoi täyttävänsä, ja mieluummin kuolen kuin sallin hänen
päästä niiden käsistä, joiden huostaan olen hänet uskonut, ennenkuin
hän on kaikki täyttänyt!
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja synnynnäinen kiivaus näytti jo
saavan hänessä vallan, sillä hänen kasvonsa vääristyivät, sieraimet
laajenivat ja silmät alkoivat salamoida.
Samassa Woynillowicz ratsasti hänen eteensä.
— Pois tieltä, herra Babinicz! — huudahti hän.
— Pois tieltä, herra Woynillowicz! — karjaisi Kmicic ja iski sapelinsa
lappeella tämän hevosta niin voimakkaasti, että ratsu horjahti kuin
luoti olisi siihen sattunut ja lysähti etujaloilleen.
Syntyi suuri melu upseerien keskuudessa, mutta Gosiewski tunkeutui
esille ja sanoi:
— Hiljaa, hyvät herrat! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!
Hetmanivaltani nojalla julistan, että herra Babiniczilla on oikeus
tähän vankiin, ja sen, joka tahtoo saada hänet pois tataarilaisten
käsistä, pitää antaa hänen voittajalleen takuu.
Ruhtinas Michal hillitsi kiihtymyksensä ja sanoi Kmicicille:
— Sanokaa, mitä tahdotte!
— Että hän täyttää sovitut ehdot, ennenkuin pääsee vapaaksi!
— Hän täyttää ne, kun pääsee vapaaksi.
— En usko!
— Siinä tapauksessa vannon hänen puolestaan Pyhän Neitsyen nimessä,
jota tunnustan, ja ritarikunniani kautta, että kaikki ehdot täytetään.
Muussa tapauksessa voitte vaatia minulta hyvitystä.
— Se riittää minulle! — sanoi Kmicic. — Mutta herra Gnoinskin on
ruvettava panttivangiksi, sillä muuten tataarilaiset panevat vastaan.
Minä luotan kunniasanaan.
— Kiitän teitä, herra ritari! — vastasi ruhtinas. — Älkää myöskään
pelätkö, että hän heti pääsee vapaaksi! Annan hänet herra hetmanin
huostaan siihen asti kunnes kuninkaan tuomio lankeaa.
— Olkoon niin! — sanoi hetmani. Hän käski Woynillowiczia nousemaan
toisen hevosen selkään, koska entinen oli vielä iskusta pökerryksissä.
Sitten hän lähetti hänet ja herra Gnoiskin hakemaan ruhtinasta.
Mutta asia ei ollut vieläkään helposti suoritettavissa. Vanki täytyi
ottaa väkisin, sillä Hassun-bey pani ankarasti vastaa, ja vasta kun
hän näki herra Gnoiskin ja hänelle oli luvattu lunnaiksi satatuhatta
taaleria, hän rauhoittui.
Illalla ruhtinas Boguslaw jo oli Gosiewskin teltassa. Häntä hoidettiin
huolellisesti. Kaksi lääkäriä oli yhtä mittaa hänen luonaan. Molemmat
vakuuttivat hänen paranevan, sillä häntä oli haavoitettu vain sapelin
kärjellä, ja haava oli vaaraton.
Wolodyjowski ei voinut antaa Kmicicille anteeksi sitä, että tämä oli
säästänyt ruhtinaan hengen. Vihoissaan hän vältti ystäväänsä koko
päivän. Illalla tuli Kmicic itse hänen telttaansa.
‒ Jumalan tähden! ‒ huudahti hänet nähtyään pieni ritari. ‒ Kaikkea
muuta olisin pikemmin odottanut kuin sitä, että päästätte hengissä tuon
petturin!
‒ Kuulkaa minua, herra Michal, ennen kuin tuomitsette! ‒ vastasi Kmicic
synkästi. ‒ Minun jalkani oli hänen rintansa päällä ja sapelini hänen
kaulallaan, mutta tiedättekö mitä tuo petturi minulle sanoi?... Että
Oleńka on käsketty surmata Taurogissa, jos ruhtinas tapetaan. Mitä
saatoin minä onneton tehdä? Ostin Oleńkan hengen hänen hengellään...
Mitä saatoin tehdä... Kristuksen nimessä... Mitä saatoin tehdä...
Herra Andrzej alkoi repiä tukkaansa ja polkea kiivaasti jalkaa, muta
Wolodyjowski mietti vähän aikaa ja sanoi:
‒ Minä ymmärrän teidän tuskanne... mutta sentään... te, nähkääs,
päästitte isänmaan petturin, joka vastaisuudessa voi tuottaa isänmaalle
raskaita onnettomuuksia... Olette tänään tehnyt isänmaalle suuria
palveluksia, mutta lopussa te uhrasitte yhteisen edun omien yksityisten
etujenne takia.
— Entä mitä te itse olisitte tehnyt, jos teille olisi sanottu, että
veitsi on pantu neiti Anna Borzobohatan kaulalle?
Wolodyjowski alkoi kiivaasti kierrellä viiksiään.
— Minä en väitä olevani mikään esimerkki. Hm! Mitäkö tekisin?... Mutta
Skrzetuski, jolla on roomalaisen sielu, ei olisi säästänyt ruhtinaan
henkeä, ja olen varma siitä, että Jumala ei olisi sallinut sen vuoksi
viattoman veren joutua vuotamaan.
— Älä rankaise minua, Jumala, raskaitten rikosteni, vaan Sinun
laupeutesi mukaan!... Mutta että minä olisin allekirjoittanut oman
armaani kuolemantuomion...
Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä.
— Auttakaa minua, taivaan enkelit! En koskaan! En koskaan!
— Tehty mikä tehty! — sanoi Wolodyjowski. Herra Andrzej veti poveltaan
esille papereita.
— Katsokaa, herra Michal, mitä olen saanut hänet antamaan! Tässä
on määräys Sakowiczille, tässä kaikille Radziwillin upseereille ja
ruotsalaisille komentajille... Hänen oli pakko allekirjoittaa, vaikka
tuskin jaksoi liikuttaa kättään... Ruhtinas Michal itse pakotti hänet
siihen... Tässä on Oleńkalle vapaus ja turvallisuus! Kautta Jumalan!
Minä ruoskin joka päivä itseäni, minä rakennutan uuden kirkon, mutta
hänen henkeään minä en uhraa! Minulla ei ole roomalaisen sielua...
olkoon niin! Minä en ole mikään Cato, kuten Skrzetuski... myönnän sen!
Mutta Oleńkaa en uhraa, en vaikka joutuisin alimpaan helvettiin!...
Kmicic ei saanut lopetetuksi puhettaan, sillä Wolodyjowski riensi hänen
luokseen ja pannen kätensä hänen suulleen huusi pelästyneenä:
— Älkää herjatko! Vedätte Jumalan rangaistuksen hänenkin päälleen!
Lyökää rintaanne! Pian! Pian!
Kmicic alkoi lyödä rintaansa toistellen: "Mea culpa! Mea culpa! Mea
maxima culpa!" Viimein mies parka purskahti katkeraan itkuun, sillä hän
ei enää tietänyt mitä tekisi.
Wolodyjowski antoi hänen itkeä tarpeekseen. Viimein, kun Kmicic oli
rauhoittunut, hän kysyi häneltä:
— Mitä aiotte nyt tehdä?
— Lähden joukkoineni minne vain minut lähetetään, vaikkapa Birzeen,
kunhan vain miehet ja hevoset levähtävät. Matkan varrella vuodatan
Jumalan kunniaksi niin paljon kerettiläisten verta kuin mahdollista.
— Se lasketaan teille ansioksi. Älkää masentuko! Jumala on armollinen.
— Menen suorinta tietä! Koko Preussi on nyt avoinna, enintään siellä
täällä on jokin vähäinen varusväki.
Herra Michal huokasi.
— Mieleni tekee mukaanne aivan kuin paratiisiin. Mutta minun on jäätävä
hoitamaan tehtäviäni. Onnellinen olette te, jolla on johdettavana
vapaaehtoisia... Kuulkaahan, veliseni!... Kun tapaatte ne molemmat,
niin... pitäkäähän huolta siitä toisestakin, ettei hänelle tapahtuisi
mitään pahaa!... Jumala tietää, ehkäpä hänet on suotu minulle...
Näin sanoen pieni ritari syleili Kmiciciä.