Viikkoa myöhemmin saapui Kmicic vaaliruhtinaan Preussin rajalle
Rajgrodiiin. Hän oli päässyt sinne verraten helposti, sillä vahan ennen
hetmanin lähtöä hän oli painautunut metsiin ja ollut niin piilossa,
että Douglas luuli hänen tataarilaistensakin lähteneen koko divisioonan
mukana Varsovaan, minkä vuoksi hän oli jättänyt vain vähäisiä joukkoja
näitä seutuja suojelemaan.
Douglas itse lähti seuraamaan Gosiewskin jäljessä, ja hänen mukanaan
olivat Radziejowski ja Radziwill.
Kmicic sai tietää tästä jo ennenkuin meni rajan yli ja oli hyvin
harmissaan, kun ei saanut kohdata silmästä silmään verivihollistaan,
joka kenties saisi rangaistuksensa jonkun toisen kädestä, luultavimmin
Wolodyjowskin, joka niinikään oli vannonut kostavansa hänelle.
Kun hän ei siis voinut kostaa petturille isänmaan kärsimiä
onnettomuuksia ja niitä vääryyksiä, jotka häntä itseään olivat
kohdanneet, min hän kohdisti kostonsa sitä kauheampana vaaliruhtinaan
alueisiin.
298
Jo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti
taivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten
valitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön
käskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja
kauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat
miekan uhreiksi.
Ei öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä
kaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja
vapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten
seutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua
kahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa
polttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä
puutarhojen puita.
Kmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin
päästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat
surmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan
etevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan
suorastaan uivat ihmisveressä.
Itse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen
täydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut
käsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki
sen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto
häntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä
kerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja
varsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.
Olihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla,
ensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis
rangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan
välikappale.
Senvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien
saksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot
sotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton
hartaudenharjoituksessa.
Mutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä
liikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät
entisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin
hän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen
entiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki
ne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin
saisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle
hyödyksi!
Ja herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön
omavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin
tekoihin ainaiseksi.
Enimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin
hän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin
ne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat
voimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle:
— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua
muistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä,
yöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä
aina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten
kuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun
tähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos
ainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!
Näissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista
kohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi
hänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta
edessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot
Preussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.
Ken kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan.
Apujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin
muodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti
kaksikymmentä talonpoikaa.
Kmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti
ja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien
ympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen.
Usein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä
viikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi
häntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain
puolustautumaan, vaan myös ahdisti.
Koska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä
samalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella
ja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö
saanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki,
ja sen maine kulki Itämereen saakka.
Babinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja
ruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän
ei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella —
isänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan
puolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen
suurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun
ja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. "Kaarle Kustaa ja
vaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot", sanottiin
Preussissa iloiten. "Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin
voitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä."
Kaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat
hehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli,
kuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja
tietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli
täydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.
Oliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola
oli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko,
niin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas,
Czarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki
oli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut
muita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan
tiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.
Kmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata
multaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.
— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä
maa vereen!
Hän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa
viidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme
kertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen
tataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja
he muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat
taitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan
avoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet
sellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman
etevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin.
Kahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa
tataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa
raskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.
Kmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen
kokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa,
ja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset
taistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa.
Kokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään
liikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan,
että he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita
saaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat
metsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he
taistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman
osan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui
Akbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä,
jotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.
Babinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin.
Mutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.
Kului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka
hevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne
kuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi
takaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää
joukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia
tietoja asiain kulusta.
Uutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic
oli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että
kolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut
tappiolle, mutta mistä syystä?
Suurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä
jäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa
valloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena
eepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten
puolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan
parhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja
kestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä
ihmettelivät.
Jan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän
oli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos
kaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut
päätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.
Nämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin
aatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä
kertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan
kenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli
vähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut
tuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta
nostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt
kauemmaksi sisämaahan.
Varsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, "henki
siirtyi Veikselin yli". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että
sellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa
voittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo
äskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut,
mutta joka lupasi hyvää.
Kmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot
olivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle
Kustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän
itse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic
viikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.
Näiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin
levoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen
miehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten
keskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin
taisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona
kokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet
Brandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien
käsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu
ruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.
— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä
pikemmin, — ajatteli Kmicic.
Ja koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt,
meni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen
asutuksen kimppuun.
Monet "puolueet" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt
heikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään.
Tuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.
Ensiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan
taistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin
Preussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin
kysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas
yli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan
luona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän
Kaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla,
että kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi
niiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell,
kenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista
ratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut
mainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo
innoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan
luona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan
oli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.
Kmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa
käyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan
kuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta
ruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun
jälkeen.
Silloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan
oli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata
ruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.
— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee
tulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.
Ja nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin
että hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa,
saa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia
isänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi
ollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan
päätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.
Juuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin
rykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä
ritarilta.
"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia
vastaan", kirjoitti herra Michal. "Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu
tilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa."
Herra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että
aatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö
tahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö
Gosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan
voinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään
Wolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi
senvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän
aikoi mennä.
Aatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin
herra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli
liettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan
päässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä
oli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli
hetmanin johdossa.
— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja
sotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan... Mutta meidän asiammehan on
vain totella ja taistella.
Kuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi
joukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän
kuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti
tervehdittyään sanoi:
— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat
valleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.
— Tänäänkö? — kysyi Kmicic.
— Huomenna, toisin sanoen parin kolmen tunnin kuluttua.
Ja he syleilivät taas toisiaan.
— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahti
Kmicic liikutettuna.
— Niin minäkin luulen.
— Olen tehnyt lupauksen, että perinpohjaisesti paastoan sinä päivänä,
jolloin kohtaan hänet.
— Jumala ei jätä suojelustaan antamatta! — vastasi herra Michal. — Minä
en kadehdi, jos arpa lankeaa teille, sillä te olette kärsinyt suuremman
vääryyden.
— Herra Michal! En ole tavannut jalompaa ritaria kuin te!
— Antakaahan kun katselen teitä! Olette paahtunut aivan mustaksi
ulkoilmassa. Mutta hyvin olette hoitanut asianne. Suurella
myötätunnolla on koko divisioona seurannut työtänne. Vain raunioita ja
ruumiita! Olette synnynnäinen soturi. Itse Zaglobankin, jos hän olisi
täällä, olisi vaikea keksiä, mitä vielä suurenmoisempaa hän sanoisi
tehneensä.
— Hyväinen aika! Missä herra Zagloba on?
— Hän jäi herra Sapiehan luo, sillä hänen kasvonsa ovat aivan
turvoksissa itkusta ja epätoivosta Roch Kowalskin kaaduttua.
— Onko siis herra Kowalski kaatunut? Wolodyjowski puristi huulensa
yhteen.
— Tiedättekö, kuka hänet surmasi?
— Kuinka minä voisin sen tietää? Kertokaa!
— Ruhtinas Boguslaw!
Kmicic vavahti kuin häntä olisi tikarilla pistetty ja alkoi haukkoa
ilmaa. Viimein hän kiristi hampaitaan, vaipui penkille ja peitti
kasvonsa käsiinsä.
Wolodyjowski löi yhteen kämmeniään ja käski palvelijan tuoda juotavaa.
Sitten hän istuutui Kmicicin viereen, täytti pikarit ja alkoi puhua.
— Roch Kowalski kuoli sellaisen sankarikuoleman, että suokoon Jumala
meille samanlaisen. Riittää, kun sanon, että taistelun päätyttyä
Carolus itse piti huolta hänen hautaamisestaan, ja kokonainen
kaartinrykmentti ampui hänen haudallaan kunnialaukaukset.
— Kunhan hän vain ei olisi kaatunut tuon pirullisen miehen käden
kautta! — huudahti Kmicic.
— Niin, se oli Boguslawin käden kautta, kuulin sen husaareilta, jotka
omin silmin näkivät tuon surullisen tapauksen.
— Te siis ette ollut siellä?
— Taistelussa ei valita paikkaa, vaan seisotaan siinä, mihin on saanut
käskyn asettua. Jos minä olisin ollut siellä, niin joko nyt en olisi
tässä tahi Boguslaw ei laittaisi valleja Protskissa.
— Kertokaa, miten kaikki tapahtui. Se lisää vain katkeruutta.
Wolodyjowski tyhjensi pikarin, kuivasi keltaisia viiksiään ja alkoi:
— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan
taistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman
kauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle
terveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi
isänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi
sotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja,
jos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty
uusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä
päivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua
vuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla.
liettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski,
ja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän
lähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni
eräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä,
niin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He
kulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän
allaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan
torjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla
niin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän
täyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät
savun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa:
"Murtautuvat! Murtautuvat!" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta
sitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut
vasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet
makaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta
husaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät
ruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen.
Hyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu
pauketta, tykit jyrisevät... me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa
savun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu,
kaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua... he ovat
raivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät
kaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus... ja kaarti
hajoaa kuin tuuleen...
Tässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti
kasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:
— Oi, Pyhä Jumalan Äiti! Saada kerran nähdä tuollaista ja sitten kuolla!
— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni
ritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt,
mutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka
silloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun
husaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka
myöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja
huudahti: "Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää!
Heitä ei voi mikään pidättää!" Mutta Carolus vastasi: "Ei kannata
väistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!" Toiset kenraalit rientävät
kuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla.
Hän hyökkäsi eteenpäin... ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että
tuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin
hevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit
syöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies
rinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti
aikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta,
niin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch
halkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.
Wolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, mutta
Kmicic huudahti:
— Kertokaa loppuun, en tahdo jaksaa odottaa!
— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän
hevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. "Näin", — kertoi meille upseeri,
— "että kuningas jo kaatui hevosineen maahan." Mutta hän hyppäsi
pystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut
hänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään
kohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää
avuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja
ampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois
kypäröineen.
— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusi
Kmicic repien tukkaansa.
— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. —
Pääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli.
Poikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen
nähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut
päähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia
vastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei
ollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä
kuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun,
sillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän
aatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai
huomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet
ylistävät sitä.
Wolodyjowski vaikeni, teki sitten ristinmerkkiä ja sanoi:
— Antakoon Herra hänelle iankaikkisen rauhan, ja ikuinen valo häntä
valaiskoon...
— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — lausui Kmicic.
Jonkin aikaa kumpikin kuiskaili rukouksia, kenties pyytäen itselleen
samanlaista kuolemaa, mutta ei Boguslawin käden kautta. Viimein herra
Michal sanoi:
— Pappi Piekarski on vakuuttanut meille, että Roch on päässyt suoraan
paratiisiin.
— Varmasti hän on siellä eikä tarvitse rukouksiamme!
— Rukoukset ovat aina tarpeellisia. Ne voivat tulla joidenkin muiden
hyväksi, ehkäpä meidän itsemme.
Kmicic huokasi.
Luotamme Jumalan laupeuteen, — sanoi hän. — Toivon, että siitä, mitä
olen Preussissa toimittanut, lyhennetään edes pari vuotta kiirastulessa
oloni aikaa.
— Kaikki kirjoitetaan siellä muistiin. Mitä ihminen täällä saa
sapelillaan aikaan, se viedään taivaassa kirjoihin.
— Minäkin olen palvellut Radziwillia, — sanoi Kmicic, — mutta en joudu
hämilleni hänen edessään. Jumalani, Prostki ei ole kaukana! Muista, oi
Jumala, että hän on sinunkin vihamiehesi, sillä hän on kerettiläinen,
joka monta kertaa on herjannut Sinun oikeata uskoasi!
— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että
hänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon
husaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa.
Hän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn.
Ruhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan,
näki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien
vaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: "Joko minua
tahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus."
— Oliko se karhu? — kysyi Kmicic kalveten.
— Oli.
Kmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi
niille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta
kohti ja huudahti juhlallisella äänellä:
— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa!
Kiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole
ansainnut niin suurta armoa!
Kun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi,
sillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.
— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! —
sanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.
— Prostki! Prostki! — hoki Kmicic kuin kuumeessa. — Milloin lähdemme?
— Päivän sarastaessa, eikä siihen enää ole pitkältä!
Kmicic meni majan ikkunan luo, loi silmänsä taivaalle ja huudahti:
— Tähdet jo kalpenevat! _Ave Maria_...
Samassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys.
Vähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten
kalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi
maantielle.
Ilma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi
keihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin
veti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä,
tataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti
liikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko
kiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.
Etunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat
niiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.
Valkea huuru peitti vielä niityt ja pellot.
Ylt'ympäri oli hiljaista. Vain sirkat sirisivät kasteisessa ruohossa.