Kmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän
pyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli
vahva ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten
sinne häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli
valloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin
estää niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi
Preussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali
Douglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill.
Näillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon
ratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon
Kmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion
muotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock,
toisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.
Kmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire,
ja siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta
ei pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän
arveli, että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että
tarpeen tullen voi pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä
ihmeellisempää: vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin
hän ei vain livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli
heitä. Ensin hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa
Wyszkowiin ja tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan
lähetetyn kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas
Boguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt
jäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille.
Itse Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi
ruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja
meni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen
rannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli Kmicic
yön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä ruotsalaisten
etuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa koko Douglasin
divisioonassa.
Vanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna kasvoi
hänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai tietää, että Kmicic
oli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen paikkaan, josta hänet
oli ajettu pois kuin villipeto, saartanut Branszczykissa ruotsalaisten
kuormaston, ottanut saalista ja kassan ja surmannut viisikymmenmiehisen
saattajiston.
Toisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain
silmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät
voineet niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa
hyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot,
jotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö
taas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli
tieto jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta
kuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti
siltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin
leikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit,
niinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa.
Toisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi
kuin uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.
— Mielenvikainen johtaa tuota joukkoa! — sanoi hänestä Douglas.
— Tahi hullu koira! — vastasi Radziejowski.
Boguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta
hänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi.
Ylpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon ritarin.
Häntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan
silminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.
Douglas arvasi, että tässä täytyi olla takana yksityistä vihaa.
Ruhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään
selityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi
Chowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun tästä ei
ollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja sen avulla
houkutella hänet ansaan.
— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! — sanoi hän
Douglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee ympärillämme niinkuin
susi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa aina käsistämme. Minä menen
häntä vastaan pienen joukon kanssa, ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän
puoliani, kunnes te tulette avuksi. Sitten emme enää päästä häntä
livistämään.
Douglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei
pannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei
ole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi
vaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen henkeä.
Kun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas suostui.
Päätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan ratsumiehen
kanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan musketilla varustettu
jalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa Babinicz harhaan.
— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa
ratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, —
sanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin
tataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi
joutuu elävänä käsiimme.
Tämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön. Kahta
päivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa
ratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit
olivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon
Babiniczille. Niin kävikin.
Ruhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni
Czerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja
sijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi
nopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan
rantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli
kevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.
Ei kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä Babinicz
tällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja eivätkä
ratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas otaksui
Babiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi saartaa sen,
jotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy ruhtinas
Boguslawin kimppuun.
Kaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli
todellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin retkestä,
hän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan luona.
Kääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä myöhemmin
näki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis Babiniczin
jäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia ratsumiehiä,
mutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä hän oli nyt
aivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri silloin,
kun se on taistelussa.
Kaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle
Czerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi,
asetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi
odottaa.
Muutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti hyökkäämään,
mutta hän pidätti heitä sanoen:
— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän ei ole
tekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen kanssa, on
hänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten kuin entisiä
jälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.
Ei ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella, joko
kohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä musketin
laukauksia.
Kului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa metsässä,
aivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen jalallaan astunut.
Douglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan
pienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä
suurinta varovaisuutta.
Tiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta mitään
toimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko sotavoimansa kanssa
liikkeelle.
Muutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä
merkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin
korpunpalasia, särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä
mallia, jota ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä
paikassa oli ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt
missään. Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot
joukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien
tataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato,
josta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw
oli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas
ymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.
Mutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi miettimään.
Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva upseeri.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni ryhmä
miehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa. Pysähdytin
etujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän ylhäisyydellenne.
— Ovatko ne ratsu- vaiko jalkamiehiä?
— Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan tarkkaan
nähdä, kun oksia on edessä.
Mutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän
muskettisotureillamme.
Douglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja syöksähti
eteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä, jotka
liikkumatta seisoivat puun juurella.
— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla lähellä.
— Omituista! — sanoi hetken kuluttua upseeri.
— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään, vaikka
heidän täytyy kuulla lähestymisemme.
Tässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä miestä
seisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen pään kohdalta
kohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi äkkiä upseeri.
— Nuo miehet on hirtetty!
— Niin on! — vastasi Douglas.
He lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona. Neljä
jalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat
vain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.
Douglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui sitten
aivan kuin itsekseen:
— Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat tästä
kulkeneet.
Ja hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään,
oliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä
Ostrolekaan johtavalle valtatielle.
Puoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi ne
olivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat
ottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.
Mutta miksi ruhtinas oli peräytynyt?
Douglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen päällikkötaitonsa
voidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta puuttuneen päteviä syitä
peräytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti tapahtunut.
Vasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin kolmenkymmenen
miehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian johdolla, jonka Boguslaw
oli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan Kasimir oli lähettänyt Bugin
yli Douglasia vastaan kuusituhatta liettualaista ja tataarilaista
ratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.
— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz meidät
saavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on neljän
tahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli ruhtinaan
pakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin, joka helposti
olisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti, onnistui meidän
yhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä ratsumiesosastoja — kaikkiin
suuntiin ilmoittamaan asiasta teidän ylhäisyydellenne. Paljon heitä
joutuu tataarilaisten tahi talonpoikien käsiin, mutta tämmöisessä
sodassa sitä ei voi välttää.
— Missä ruhtinas ja herra Radziejowski ovat?
— Kahden penikulman päässä täältä, rannalla.
— Onko ruhtinaalla koko sotavoima mukanaan?
— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien
läpi välttääkseen tataarilaisia.
— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin
tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä.
Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin
kokenut sotapäällikkö.
— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan
johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne
luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.
— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille
kuumat paikat!
Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin
ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana
päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi
joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti
sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.
Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä,
joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin
kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä
lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse
Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin
innostaa joukkoaan.
Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä
tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin
yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan,
ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka
Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi
ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta
taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta
Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.
Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin
pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa.
Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen
kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.
Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta
levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus
siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei
hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja
Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo
mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan
sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.
"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää
vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan,
mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla
kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja
perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."
Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa
estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan
viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.
Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan
mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen
hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi
pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen
divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.
Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä
koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen
taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa,
mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin
pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan
kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti
huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää
jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia.
Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita
sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton
tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset
jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa,
mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.
Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse,
toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän
teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista
ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista,
rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.
Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten
keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin
armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut
vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan.
Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan
Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin
mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että
eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan,
mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja
puhuen tähän tapaan:
— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni
sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on
jo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa
panna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne
kaikki kiiruhdamme.
— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis
Varsovan luona mukana.
— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi Wolodyjowski.
— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen
lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun
tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut
hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan
saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne
tunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia,
sillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni
kaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut
viidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään
huomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle
tien vapaaksi.
— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski
tyytyväisenä.
— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin,
että muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin
kuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä
paremmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa
ei kukaan vedä vertoja Zagloballe.
— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, —
että jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne
sotimaan teitä vastaan.
— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic
vilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme
toisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta,
mutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin
opettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan
kanssa, että käteni ei kangistuisi.
— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli,
se on poikaa!
Tämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:
— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja
tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla,
toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan
Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.
— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.
— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän
on paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi.
Hän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas
Polubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja
katselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula.
En saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta
mitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan
laudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista
hyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla
tavoin hylännyt.
— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on
kuitenkin silmäteränne.
— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan
ole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin
tytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.
— Taikka niinkuin ne Kazanowskien apinat, joitten kanssa taistelitte!
— Naurakaa, naurakaa, saatte ensikerralla itse valloittaa Varsovan!
— Tekö muka sen valloititte?
— Kuka Krakovan portin expugnavit? Kuka sai toimeen, että kenraalit
otettiin vangiksi? Ne istuvat nyt vedellä ja leivällä Zamośćiessa, ja
kun Wittenberg katsoo Wrangeliin, niin hän sanoo: "Zagloba on pannut
meidät tänne!" — ja sitten he molemmat itkeä vetistelevät. Jos herra
Sapieha ei olisi sairas ja olisi täällä läsnä, min hän sanoisi teille,
kuka ensimmäisenä puisteli irti ruotsalaisen luteen varsovalaisnahalta.
— Hyvät ystävät! — huudahti Kmicic. — Tehkää minulle se palvelus, että
lähetätte minulle tiedon tuosta taistelusta, joka on tulossa Varsovan
edustalla. Lasken sormillani öitä ja päiviä enkä saa rauhaa, ennenkuin
saan tietää jotakin varmaa.
Zagloba pani sormen otsalleen.
— Kuulkaa nyt minun politiikkaani, — sanoi hän, — sillä se, mitä
nyt sanon, toteutuu yhtä varmasti... kuin että tuo pikari seisoo
edessäni... Eikö se seiso?
— Kyllä, kyllä! Puhukaa!
— Tuossa päätaistelussa me joko joudumme tappiolle tahi voitamme...
— Sen tietää jokainen! — keskeytti Wolodyjowski.
— Parempi olisi, että olisitte vaiti ja oppisitte, herra Michal!
Otaksukaamme, että joudumme tässä taistelussa tappiolle. Tiedättekö,
miten silloin käy? Kas, ettepä tiedäkään, sillä jopa pyörittelette
pikku viiksiänne kuin jänis. Mutta minäpä sanon teille: ei käy
mitenkään!
Kmicic, joka oli hyvin tulinen mies, nousi seisomaan, iski pikarinsa
pöytään ja huusi:
— Te puhelette pötyä!
— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret
ette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas
isänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä
taistelussa perätysten... ja sota jatkuu vain entiseen tapaan,
aateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat
säädyt... Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella,
tahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun
ruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa,
niin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä
kaupanpäällisiksi.
Zagloba innostui, tyhjensi pikarinsa, iski sen pöytään ja jatkoi:
— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule
tämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni
ajattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita,
paljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on
odotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia
tulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta
Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä... Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä
odottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä
odottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa...
hyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin
on juttu lopussa.
Tämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten
äkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä
kurkkua:
— Voitto! Voitto! Kmicic punastui riemusta.
— Jumal'auta, hän on oikeassa! Se siitä tulee lopuksi!
— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski.
— Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan,
vaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.
— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta.
— Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää... Jumala
auttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte
Radziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet
vaimoksenne, saatte paljon lapsia... Kuivukoon kieleni, jos ei käy
niinkuin sanon... Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!
Varoitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä,
kohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät
jo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja
vetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen
käsivarteensa.
— Nyt on minun vuoroni! Sanokaa, mikä minua odottaa?
— Jumala siunaa teitä, herra Michal! Oma tylleröisenne lahjoittaa
teille koko parven... älkää pelätkö! — Uh!
— Vivat — huudahti Wolodyjowski.
— Mutta ensin teemme selvän ruotsalaisista!
— Teemme! Teemme! — huudahtivat molemmat nuoret everstit kalistaen
sapeleitaan.
— Vivat! Voitto!