Seuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla
kiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi,
joitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä
vahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta
tunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka.
Vaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri
siksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan,
jotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista
puolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan
tuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.
Ruhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä
ankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.
Sakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään
korkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa
tytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli
osoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias,
arvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan
välimatkan päässä.
Anusiasta puolestaan oli sangen hauskaa olla kuningattarena Taurogissa.
Hänestä oli mieluisaa ajatella, että illan tullen alakerran saleissa,
käytävissä ja kaikkialla linnassa sekä vanhemmat että nuoremmat
upseerit alkavat huokailla, että astrologikin huokailee katsellessaan
tähtiä, vieläpä vanha miekankantajakin huokailee sormiellessaan
rukousnauhaansa.
Vaikka Sakowicz ei sanottavasti miellyttänyt Anusiaa, niin tyttö
kuitenkin mielellään näki häntä. Hän ei paljon kallistanut korvaansa
Sakowiczin selityksille, joilla tämä koetti samaan tapaan kuin ruhtinas
Boguslaw vapautua petturin nimestä. Sen sijaan kiintyi hänen huomionsa
erääseen toiseen kohtaan Sakowiczin puheissa.
— Billewiczit, — puhui Sakowicz, — huutavat joka taholle, että he
kärsivät vääryyttä ja ovat vankeja, mutta heillä ei ole ollut eikä
ole mitään hätää. Ruhtinas ei tosin päästänyt heitä pois Taurogista,
mutta se tapahtui heidän omaksi parhaakseen, sillä jo vähän matkan
päässä portista he olisivat saattaneet menettää henkensä. Hän ei
päästänyt heitä senkään vuoksi, että rakasti neiti Billewicziä, se on
myös totta. Mutta kuka voi häntä siitä tuomita? Jos hänellä ei olisi
ollut niin vakavia aikeita, niin hänen kaltaisensa mahtavan herran ei
olisi tarvinnut hillitä itseään, mutta hän tahtoi mennä naimisiin,
tahtoi koroittaa tuon jäykän neidon ruhtinaalliseen säätyyn, täyttää
hänen elämänsä yltäkylläisellä onnella ja panna hänen kiharoilleen
Radziwillin kruunun, mutta nämä kiittämättömät ihmiset ovat palkinneet
häntä aikeistaan halventamalla hänen kunniaansa.
Anusia ei ottanut juttua juuri uskoakseen, vaan kysyi samana iltana
Oleńkalta, oliko totta, että ruhtinas oli tahtonut mennä hänen kanssaan
naimisiin. Oleńka ei voinut asiata kieltää, ja koska he olivat hyviä
ystäviä, kertoi hän syynsä ja asiaan vaikuttavat seikat. Anusiasta
syyt olivat hyväksyttävät, mutta hän alkoi ajatella, että Billewiczien
olo Taurogissa ei ollut erikoisen tukalaa ja että ruhtinas samoinkuin
Sakowicz eivät olleet niin suuria roistoja kuin miksi miekankantaja oli
heidät julistanut.
Kun saapui tietoja, että Sapieha ja Babinicz eivät lähestyneetkään
Taurogia, vaan päinvastoin riensivät kiireesti Ruotsin kuningasta
vastaan kenties Lembergiin saakka, niin Anusia ensin suuttui, mutta
alkoi sitten tyytyä siihen ajatukseen, että näin ollen ei ollut syytä
paeta Taurogista, koska siten vain saattoi helposti menettää henkensä
tahi parhaassa tapauksessa vaihtaa rauhallisen elämän vaaroihin ja
vankeuteen.
Tästä johtui kiistaa hänen ja Oleńkan sekä miekankantajan välillä.
Jälkimmäisten täytyi kuitenkin myöntää, että herra Sapiehan lähtö
muualle suuresti vaikeutti pakoa, jos ei tehnyt sitä suorastaan
mahdottomaksikin, varsinkin kun kuohunta maassa yhä kasvoi eikä kukaan
voinut olla varma huomispäivästä.
Mutta Anusiasta alkoi olo Taurogissa tuntua yhä vain paremmalta.
Sakowicz tunnusti hänelle rakkautensa kuukauden kuluttua ruhtinaan
lähdöstä, mutta tyttö antoi hänelle sen ovelan vastauksen, että ei
vielä tarpeeksi tunne häntä, että on kuullut hänestä niin monenlaista,
että ei ole ennättänyt vielä rakastua, että ei voi mennä naimisiin
ilman ruhtinatar Gryzeldan lupaa ja että tahtoo panna hänet koetukselle
yhden vuoden ajaksi.
Sakowicz nieli harminsa, mutta määräsi samana päivänä eräälle
ratsumiehelle vähäisestä rikkomuksesta kolmetuhatta raipan iskua,
jotka saatuaan miesparka haudattiin. Anusian ehtoihin oli Sakowiczin
tyytyminen, vaikka tyttö ilmoitti, että jos hän palvelee entistä
uskollisemmin, uutterammin ja nöyremmin, niin hän saa siitä palkakseen
vain sen verran kuin tyttö vuoden kuluttua hyväksi näkee.
Jos Anusia olisi tietänyt, miten kauheina seuraukset Sakowiczin
kärsimättömyydestä tuntuivat kaikkialla hänen ympärillään, hän ei
varmaankaan olisi miestä niin kovasti ärsytellyt. Taurogin sotilaat ja
asukkaat vapisivat Sakowiczin edessä, sillä hän rankaisi mielettömän
ankarasti usein ilman syytäkin. Vangit kuolivat kahleissa nälkään tahi
heitä poltettiin tulisilla raudoilla.
Usein näytti siltä; kuin Sakowicz olisi tahtonut taltuttaa sydämensä
myrskyä ihmisverta vuodattamalla, sillä hän saattoi yht'äkkiä
lähteä sotaretkelle. Voitto seurasi enimmäkseen häntä. Hän löi
liittoutuneitten joukkueet, antoi hakata vangeiksi joutuneilta
talonpojilta pois oikean käden ja lähetti heidät menemään kotiinsa.
Hänen peloittava nimensä suojeli niinkuin vahva muuri Taurogia.
Suuretkaan liittoutuneitten joukot eivät uskaltaneet tulla kovin
lähelle.
Kaikkialla ympäristössä alkoi olla hiljaista, mutta Sakowicz toimi
väsymättä kooten ja muodostellen yhä uusia rykmenttejä ja kartuttaen
sotavoimiaan voidakseen kipeän tarpeen vaatiessa antaa ne ruhtinaansa
käytettäviksi.
Uskollisempaa ja peloittavampaa palvelijaa ei Boguslaw olisi voinut
mistään löytää.
Mutta Anusiaa katseli Sakowicz entistä enemmän julmilla,
vaaleansinisillä silmillään ja soitti hänelle luuttua.
Näin kului elämä Taurogissa Anusiasta iloisesti ja hupaisesti, mutta
Oleńkasta se oli raskasta ja yksitoikkoista. Anusia säteili hyvää
tuulta, Oleńkan kasvot tulivat yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, mustat
kulmakarvat rypistyivät yhä enemmän, niin että häntä lopulta alettiin
nimittää nunnaksi. Jotakin luostarisisaren tapaista hänessä olikin. Hän
alkoi eläytyä siihen ajatukseen, että Jumala johtaa hänet surujen ja
murheitten kautta luostarin rauhaan.
Hän ei ollut enää sama tyttö, joka ennen heloittava puna poskilla ja
silmät onnea säteillen kiiti reessä sulhasensa Andrzej Kmicicin kanssa
ja nauroi niin että metsä kajahteli.
Kevät teki tuloaan. Lempeä ja lämmin tuuli alkoi keinutella Itämeren
jäästä vapautuneita aaltoja, puihin puhkesivat lehdet, kukkaset
aukaisivat terälehtensä, aurinko lämmitti yhä voimakkaammin, mutta
onneton tyttö istui yhä vankina Taurogissa. Anusia ei halunnut paeta,
ja maassa oli yhä levottomampaa.
Miekka ja tuli raivosivat aivan kuin ei armahduksen päivää koskaan
tulisikaan. Ken ei ollut tarttunut miekkaan tahi keihääseen talvella,
hän tarttui siihen keväällä, jolloin lumi ei kavaltanut jälkiä, metsä
antoi paremman suojan ja lämmin helpotti sodankäyntiä.
Sanomia lensi Taurogiin kuin pääskysiä, väliin peloittavia, väliin
lohdullisia. Molemmat antoivat tytölle aihetta rukoiluun, ja hän
vuodatti kyyneliä milloin surusta, milloin ilosta.
Puhuttiin koko kansan noususta. Niin paljon kuin oli puita Puolan
metsissä, niin paljon kuin huojui tähkiä sen pelloilla, niin paljon
kuin öisin kimmelsi tähtiä Karpaattien ja Itämeren välillä, yhtä paljon
nousi sotureita taistelemaan ruotsalaisia vastaan, karkoittamaan
vihollista maasta.
Ruotsalaiset hukkuivat tähän joukkoon niinkuin tulvivaan virtaan.
Czarnieckin nimi mainittiin yhä useammin. Se täytti pelolla viholliset,
valoi rohkeutta puolalaisten sydämiin. "Hän on voittanut Kozienicen
luona!" — sanottiin yhtenä päivänä. — "Hän on voittanut Jaroslawin
luona!" — kerrottiin viikkoa myöhemmin. — "Hän on saanut voiton
Sandomirin luona!" — kiiri kaukaa kaiku. Ihmeteltiin vain, miten
ruotsalaisilla yhä vielä riitti voimia niin suurten tappioitten jälkeen.
Viimein tuli uusi pääskysparvi ja sen mukana tieto, että Ruotsin
kuningas oli joutunut umpikujaan jokien väliin koko armeijansa kanssa.
Loppu näytti olevan aivan käsissä.
Sakowiczkin Taurogissa lakkasi tekemästä partioretkiään, ajoitti vain
öisin kirjeitä ja lähetti niitä eri tahoille.
Miekankantaja oli kuin päästään sekaisin. Joka ilta hän riensi Oleńkan
luo kertomaan uutisia. Sotatanterelle alkoi tehdä vanhan soturin
mieli. Viimein hän alkoi sulkeutua huoneeseensa ja miettiä jotakin
tuntikausia. Kerran hän odottamatta kaappasi Oleńkan syliinsä,
purskahti itkuun ja sanoi:
— Sinä olet minulle rakas, tyttöni, mutta isänmaa on rakkaampi!
Seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäljettömiin.
Oleńka löysi vain kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:
"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi! Rangaiskoon minua Jumala,
jos kovasydämisyys ja isällisen rakkauden puute ovat saaneet minut
jättämään sinut! Tuska oli suurempi kuin kärsivällisyyteni, enkä voinut
enää olla paikoillani. Kun ajattelin, miten paljon tuolla vuotaa
puolalaista verta _pro patria et libertate_ eikä minun veripisarani
ole tuossa virrassa, niin minusta tuntui, että taivaan enkelit minuun
vihastuvat. Jos minä en olisi syntynyt pyhässä Samogitiassamme, jossa
asuu _amor patriae_ ja miehuus, jos en olisi syntynyt aatelismieheksi
ja Billewicziksi, silloin olisin jäänyt luoksesi ja suojellut sinua.
Mutta jos sinä olisit mies, niin olisit tehnyt samoin, ja siksi sinä
annat minulle anteeksi, että jätin sinut yksin niinkuin Danielin
jalopeurain luolaan. Kuten tätäkin Jumala armossaan suojeli, niin
sinullakin on oleva parempi suojelija kuin minä, nimittäin Pyhä
Neitsyt, Kuningattaremme."
Oleńka kostutti kyynelillään tämän kirjeen, mutta tunsi rakastavansa
setää tuon teon jälkeen vielä enemmän kuin ennen. Samaan aikaan syntyi
Taurogissa suuri melu. Itse Sakowicz syöksyi tytön luo ja ottamatta
hattua päästään kysyi raivon vallassa:
— Missä on setänne?
— Siellä, missä kaikki muutkin, paitsi petturit!
— Te tiesitte siitä! — huusi Sakowicz. Tyttö astui lähemmäksi häntä,
katsoi häneen äärettömän halveksivasti ja sanoi:
— Tiesin — entä sitten?
— Neiti! Totisesti, jos ei ruhtinas... Te vastaatte ruhtinaalle!
— En ruhtinaalle enkä hänen rengilleen! Menkää!
Ja hän osoitti sormellaan ovea.
Sakowicz puri hammasta ja meni.
Samana päivänä kerrottiin kaikkialla Taurogissa voitosta, joka oli
saatu Warekin luona, ja niin suuri pelko valtasi kaikki ruotsalaisten
puoluelaiset, että itse Sakowicz ei uskaltanut rangaista pappeja, jotka
julkisesti lauloivat kirkoissa Te Deumia.
Suuri taakka putosi Sakowiczin sydämeltä, kun muutamia viikkoja
myöhemmin Marienburgin edustalta tuli Boguslawilta kirje, jossa
ilmoitettiin, että Ruotsin kuningas oli päässyt pois satimesta jokien
kulmauksesta. Mutta muut uutiset eivät olleet ilahduttavia. Ruhtinas
pyysi apujoukkoja ja käski jättämään Taurogiin vain sen verran
sotaväkeä kuin oli aivan välttämätöntä sen puolustamiseen.
Lähtövalmiit ratsuväkijoukot lähtivät seuraavana päivänä ja niiden
jäljessä Ketling, Oettingen, Fitz-Gregory, sanalla sanoen kaikki
huomattavammat upseerit, paitsi Braun, joka oli Sakowiczille
välttämättömän tarpeellinen.
Taurogi oli nyt vielä tyhjempi kuin ruhtinaan lähdettyä.
Anusia ikävystyi ja alkoi sitä enemmän kiusata Sakowiczia. Sakowicz
taas alkoi miettiä, eikö olisi syytä siirtyä Preussiin, sillä sotaväen
lähdettyä olivat kapinoitsijat taas tulleet rohkeammiksi ja uskalsivat
lähestyä Taurogia. Billewiczit kokosivat viisisataa ratsumiestä
käsittävän joukon, johon kuului pikku aatelia ja talonpoikia. Nämä
antoivat pahasti selkään heitä vastaan lähteneelle eversti Bützowille
ja puhdistivat säälimättä kaikki Radziwillin kylät.
Tappiolle joutunut Bützow tuli Sakowiczin turviin, ja ne tiedot,
joita hän toi kapinan voimasta ja kasvamisesta, saivat Sakowiczin
lopullisesti päättämään, että lähtisi Preussiin.
Toimeliaana miehenä hän sai lähtövalmistukset suoritetuksi kymmenessä
päivässä, antoi tarpeelliset käskyt ja oli valmis lähtemään.
Mutta äkkiä hän sai kokea vastarintaa taholta, mistä hän sitä kaikkein
vähimmin oli odottanut, nimittäin Anusian puolelta.
Anusia ei ollenkaan halunnut lähteä Preussiin. Hänen oli Taurogissa
hyvä olla. Liittoutuneitten "puolueitten" partioretket eivät häntä
ollenkaan peloittaneet, ja jos Billewiczit olisivat hyökänneet
Taurogiin, niin hän olisi siitä iloinnut. Hän ymmärsi myös, että
vieraalla maalla, saksalaisten keskuudessa, hän olisi ollut kokonaan
riippuvainen Sakowiczista. Oleńka, jolle hän esitti ajatuksensa, oli
aivan samaa mieltä, vieläpä pyysi kyynelet silmissä häntä asettumaan
lähtöä vastaan.
— Täällä voimme vielä pelastua, jos ei tänään niin huomenna, — sanoi
hän, — mutta siellä tuhoudumme kumpikin.
— Älä ole huolissasi, kaunokaiseni! — sanoi Anusia. — Emme me astu
jalallammekaan pois Taurogista, ja lisäksi kiusaan vielä Sakowiczin
pahanpäiväiseksi.
— Suokoon Jumala, että saisit sen toimeen.
— Minäkö en saisi toimeen?... Saan sen toimeen ensiksikin sen vuoksi,
että hän tahtoo saada minut, ja toiseksi, koska hän, kuten luulen,
tahtoo saada omaisuuteni. Hän voisi helposti suuttua minuun — ja
vaikkapa haavoittaa sapelilla, mutta silloinhan hänen kaikki toiveensa
raukeaisivat.
Osoittautuikin, että Anusia oli oikeassa. Sakowicz tuli hänen luokseen
iloisena ja itseensä luottavana, mutta tyttö oli sangen halveksivan
näköinen.
— Onko niin, — kysyi hän, — että te aiotte pelosta mennä Preussiin
Billewiczejä pakoon?
— En ollenkaan Billewiczejä pakoon enkä pelosta! — vastasi Sakowicz
rypistäen kulmiaan. — On vain viisaampaa siirtyä sinne, koska sieltä
voi saada lisävoimia ja siten voimakkaammin ahdistaa konnia.
— Onnea matkalle!
— Mitä? Ette kai te luule, että lähden ilman teitä, toivoni armahin?
— Ken on pelkuri, pankoon toivonsa pakoon, mutta ei minuun. Te olette
liian tuttavallinen, hyvä herra! Jos tarvitsisin luottamusmiestä, niin
ette ainakaan te olisi se.
Sakowicz kalpeni kiukusta. Kyllä hän olisi näyttänyt, jos tuo tuossa ei
olisi ollut Anusia Borzobohata. Mutta ottaen huomioon, kenen edessä hän
seisoi, hän hillitsi itsensä, vääristi peloittavat kasvonsa nauruun ja
sanoi aivan kuin leikillään:
— Oh, en minä rupea kyselemään! Panen teidät vain vaunuihin ja vien
mennessäni.
— Niinkö? — kysyi tyttö. — Huomaan siis olevani vastoin ruhtinaan
ilmoituksia täällä vankina. Tietäkää, että jos sen teette, niin en
eläessäni enää vaihda sanaakaan kanssanne, sillä minä olen kasvanut
Lubnyssa ja halveksin sydämestäni pelkureita. Kunpa en olisi joutunut
tämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa minua vaikkapa
tuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei pelännyt mitään!
— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle edes, minkä
vuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!
Mutta Anusia alkoi itkeä ja olla epätoivoisen näköinen.
— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen
ruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun.
Otettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon, pian
aikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!
— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! — huudahti
Sakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?
— Auttakaa minua, kaikki pyhimykset! — toisti Anusia nyyhkyttäen.
Sakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan.
Joinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että
Anusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin
ja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä
lähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi,
niin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:
— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö minä
Billewiczejä!
Samana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat miehensä
ja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan. Nämä eivät
odottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin ympäristössä oli jo
useita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois Taurogista. Siksi
Sakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja, joka oli joukon
johtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi Billewicziä suvun
toista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista. Muut pakenivat eri
tahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz toi mukanaan Taurogiin ja
surmautti heidät, ennenkuin Anusia ennätti pyytää heille armoa.
Taurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut
tarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät
kapinoitsijat taas edempänä.
Sakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt lähettäisi
hänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan koko
Samogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla. Anusia taas
suhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.
— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi helposti...
Mutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te pakenitte,
niin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt Preussiin
meren taakse ilman minuakin.
Tämä puhe loukkasi pahasti Sakowiczia.
— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on meren
takana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me, ruhtinas ja
minä, sitten pakenimme?
— Herra Babiniczia! — vastasi tyttö niiaten juhlallisesti.
— Kunhan vain saan hänet joskus sapelin ulottuville!
— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta metsästä!
Sakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä,
sillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken
jälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut
myöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.
Mutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli
eräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi,
mutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä toisteltiin:
— Varsova on valloitettu!
Maa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten
taivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka
siellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli
melkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine
vankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri Wittenberg,
joka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä puolet jo
ennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli nyt voittaja ja
ryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!
Tämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin äskeisen
voiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien silmissä,
omissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten joukkojen
kimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja
lähestyivät taas lisätyin voimin.
Sakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi
pelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja
ruhtinas Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville,
missä tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän
pelkäsi ruhtinaankin joutuneen vangiksi.
Tämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai
Sakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja
toiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua pahin
villipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän, joka oli
ollut petturin oikea käsi.
Hänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin välittämättä
Anusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.
— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin taipuu
Puolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?
Ei ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako meren
taakse Ruotsiin.
Kun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon verran,
saapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän omakätisen
kirjeen. Ruhtinas kirjoitti:
"Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani
olen menettänyt. Myöhäistä on jo _recedere_, sillä kiihtymys minua
vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun
mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on
vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin kanssa
menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan, missä päätaistelu
tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa, vaikka Jan Kasimirin
taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta haittaa. Elämme siinä
toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on muutamia kymmeniä
tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen ensi-innostus laimenee
ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala, että jokin hajaannus
tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi Carolus tuottaa sille
suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää, mitä sitten seuraa.
Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat keskenään, että tuo kapina
on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia päitä. Heidän voimiensa yhä
kasvaessa meidän voimamme vain vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa
uuden sodan. Vaaliruhtinas on vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin,
että jos kärsimme tappion taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä
taistelemaan ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon.
Suokoon vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes
jonkin verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta.
Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi muuttaa,
vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin liittoutuneitten
kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen, joka on lähempänä
Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään Preussiin, mutta siellä on
piakkoin vaarallista olla, sillä heti Varsovan valloituksen jälkeen
Babinicz sai määräyksen mennä Preussin kautta Liettuaan järjestämään
kapinaa, ja hän polttaa ja hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte,
että hän pystyy sen tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet
kiinni, ja Stenbock lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta
se on kadonnut jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin
kanssa, vaan kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt,
sillä täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita
kuin Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan."
Vaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja
terveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat
uutiset haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto
päätaistelussa ei kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja
asioita, niin mitä saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan
jotenkuten onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän,
Sakowicz, pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt?
Mentäväkö Preussiin?
Sakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta Babiniczin
tielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua. Jäljellä oli
meno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan varrella oli
Billewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja, jotka olivat
valmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa perinpohjin,
mutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi taisteluksi.
Oliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä tulossa oli
Babinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki liittyvät häneen,
ryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että sellaista ei ole
ennen kuultu.
Ensikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että hän
ei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.