Kaksi viikkoa myöhemmin oli koko Taurogi mullin mallin. Eräänä iltana
saapui epäjärjestyksessä Boguslawin sotilaita kolmenkymmenen tahi
neljänkymmenen miehen suuruisissa joukoissa uupuneina, repaleisina,
enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina, ja he toivat tiedon
Boguslawin tappiosta Janowon luona. Taistelussa oli menetetty kaikki:
sotajoukko, tykit, hevoset, kuormasto. Kuusituhatta miestä valiojoukkoa
oli lähtenyt ruhtinaan kanssa tälle sotaretkelle, mutta takaisin tuli
vain neljäsataa ratsumiestä, jotka ruhtinas oli johtanut pois taistelun
tuoksinasta.
Puolalaisista ei palannut kukaan muu kuin Sakowicz, sillä kaikki
ne, jotka eivät olleet kaatuneet taistelussa tahi jotka eivät
olleet joutuneet hirmuisen Babiniczin käsiin, olivat menneet herra
Sapiehan puolelle. Myöskin monet ulkomaalaiset upseerit seurasivat
vapaaehtoisesti voittajaa. Sanalla sanoen, ei koskaan vielä ollut
yksikään Radziwill palannut sotaretkeltä näin voitettuna ja
nöyryytettynä.
Niinkuin imartelevat hovilaiset aikaisemmin määrättömästi olivat
ahdistelleet Boguslawia sotapäällikkönä, samoin nyt kaikkien huulet
nurkuivat ja moittivat huonoa sodan järjestelyä. Kiihtymys armeijan
jäännösten keskuudessa kohosi lopulta niin suureksi ja aiheutti
sellaista epäjärjestystä, että ruhtinas piti viisaimpana jäädä hiukan
jälkeen muista.
Saatuaan kuulla tästä meni Ketling heti Oleńkan luo kertomaan, miten
asiat olivat.
— Tärkein kysymys on, — sanoi Oleńka kuultuaan selostuksen, — ajavatko
herra Sapieha ja tuo Babinicz ruhtinasta takaa ja siirtyykö sota näille
seuduille.
— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri,
— sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka
sanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja
Sakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei
ainakaan ole nopeata.
— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei
voiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?
— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta.
Ruhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt
ja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja... Älkää
erotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen,
että herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen
sotaretkelle lähtöä.
Oleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu
lähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun
jälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen
ruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt
Tilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä
tyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu
kuin koiraa.
— Kiitän teitä varoituksesta! — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan.
— Pidin velvollisuutenani...
Mutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut
Ketlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän
olisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.
— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että
tämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole
kieltänyt teitä minua varoittamasta.
Ketling ymmärsi tarkoituksen ja vastasi:
— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni
käskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta
minulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu
virkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon:
Puolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin
surmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan
apuun.
Tämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka
pidätti hänet.
— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian
puolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia
palvelemaan!
— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos
en olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on
myöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt
hetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa
hänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan
kulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin
jättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi!
Tämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.
Ketling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti
piilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa
osoittautuivat turhiksi.
Ruhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin
nuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.
Hän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja
kiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka
saattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.
Taurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi
palauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon
aatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi
yhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten
sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas,
nukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon
hän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.
Omituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan
ensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän
aikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun
sanomalla:
— No, kaikki meni hiiteen!
— Meni! — sanoi Sakowicz.
— Jos minulla olisi ollut enemmän kevyttä ratsuväkeä tahi jos piru ei
olisi tuonut sinne tuota Babiniczia... Älkää kertoko siitä kenellekään,
turhaa on kuulutella hänen kunniaansa!
— Minä en kerro... Mutta minä en voi taata, etteivät upseerit sitä
kuuluta, sillä teidän ruhtinaallinen korkeutenne esitti hänet heille
saappaansa luona makaavana.
— Saksalaiset upseerit eivät ymmärrä mitään puolalaisista nimistä.
Heille on Kmicic ja Babinicz aivan sama. Mutta, kautta Luciferin
sarvien, annapa hänen joutua minun kynsiini! Vaikka olihan hän jo
käsissäni... ja sai loppujen lopuksi vielä mieheni tekemään kapinan,
vei koko Glowbiczin joukon mukanaan!... Hänen suonissaan täytyy
virtailla meidän vertamme, muuten ei asia ole ymmärrettävissä. Hän oli
vallassani, oli... ja meni! Se minua harmittaa enemmän kuin tappio
taistelussa.
— Hän oli käsissänne, mutta minun pääni oli panttina.
— Hyvä ystävä, sanon teille suoraan: kernaasti olisivat siellä saaneet
nylkeä nahkanne, kunhan minä olisin saanut tehdä Kmicicin nahasta
rummun!
— Kiitos! Enempää en ystävyydestänne voinut odottaakaan.
Ruhtinas alkoi nauraa:
— Kylläpä olisitte vikissyt Sapiehan vartaassa!... Kaikki konnuutenne
olisi käristetty teistä ulos. Ma foi! Olisipa tuota ollut hauska
katsella!
— Minusta taas olisi hauska nähdä teidät rakkaan sukulaisenne Kmicicin
käsissä. Kasvot teillä on erilaiset, mutta muuten olette samanlaisia,
ja samaa tyttöäkin hakkailette, mutta tyttö ymmärtää vaistomaisesti,
että Kmicic on terveempi mies ja parempi soturi.
— Olette aina ollut typeränsekainen, ja siksi olen ollut teille suopea,
mutta viime aikoina on vähäinenkin älynne valunut alas kantapäihin.
— Teillä on äly aina ollutkin kantapäissä, ja siksipä te, kun tahdoitte
näyttää kykyänne Sapiehalle, näytitte hänelle kantapäänne. Luulenpa,
että lähdenkin tästä Sapiehan luo suoraan!
— Nuoraan!
— Siihen nuoraan, jolla hän köyttää Radziwillin.
— Riittää!
— Nöyrin palvelijanne!
— Pitäisi ampua muutamia niistä ratsumiehistä, jotka enimmän huutavat,
ja palauttaa järjestys!
— Tänä aamuna hirtätin heitä kuusi. Ne ovat jo kylmenneet ja tanssivat
nuorassa, sillä tuuli on kova.
— Se oli oikein tehty! Kuulkaahan! Haluaisitteko jäädä Taurogiin
päälliköksi?
— Haluan ja pyydänkin sitä. Kukaan ei selviydy täällä paremmin kuin
minä. Sotamiehet pelkäävät minua enemmän kuin muita, sillä he tietävät,
että minun kanssani ei leikitä. Lewenhauptin takia on parempi, että
tänne jää joku ylhäisempi kuin Paterson.
— Selviydyttekö myös kapinallisista?
— Vakuutan teidän korkeudellenne, että Samogitian hongat alkavat kantaa
tavallista raskaampia hedelmiä. Talonpojista muodostan kaksi rykmenttiä
ja opetan ne omalla tavallani. Kylistänne pidän hyvää huolta, ja
jos kapinalliset anastavat jonkin niistä, niin kohdistan epäluuloni
johonkuhun rikkaaseen aatelismieheen ja nyljen hänet kuiviin. Aluksi
tarvitsen kuitenkin rahaa palkkojen maksuun ja jalkaväen hankkimiseen.
— Minä annan minkä voin.
— Myötäjäisrahojako?
— Mitä tarkoitatte?
— Billewiczien rahoja, jotka maksatitte itsellenne etukäteen.
— Kunpa voisin kaikessa hiljaisuudessa vääntää niskat nurin tuolta
miekankantajalta! Hänellä on kuittina kirjeeni.
— Koetan parastani! Kunhan hän vain ei olisi kuittia johonkin
lähettänyt tahi tyttö ommellut sitä paitaansa. Eikö teidän
ruhtinaallinen korkeutenne tahtoisi hieman kopeloida?
— Tapahtuu sekin aikanaan, mutta nyt minun on lähdettävä matkaan, ja
sitäpaitsi on tuo kirottu kuume vienyt kaikki voimani.
— Teidän korkeutenne saa kadehtia minua, kun jään Taurogiin.
— Teillä näkyy olevan suuri halu jäädä. Mutta.. Älkää vain yrittäkö!...
Antaisin hakata teidät kappaleiksi... Miksi te niin haluatte tätä
tehtävää täällä?
— Koska tahdon mennä naimisiin.
— Kenen kanssa? — kysyi ruhtinas nousten istumaan vuoteessaan.
— Neiti Borzobohata-Krasierikan kanssa.
— Se on hyvä ajatus! — sanoi Boguslaw oltuaan vähän aikaa vaiti. — Olen
kuullut jostakin jälkisäädöksestä...
— Niin, semmoisen teki herra Bonginus Podbipienta. Teidän
ruhtinaallinen korkeutenne tietää, miten mahtava suku se on, ja
mainitulla Bonginuksella oli suuri määrä maatiloja. Muutamia niistä
tosin ovat ottaneet jotkut sukulaiset väärän koivun takaa, ja
joissakin on moskovalaista sotaväkeä. Tulee oikeusjuttuja ja riitaa
loppumattomiin, mutta minä pidän kyllä puoleni. Sitäpaitsi tyttö
suuresti miellyttää minua, sillä hän on kaunis ja viehättävä. Kun jään
tänne päälliköksi, niin jo muun työn puutteessakin alkaa armastelu.
— Yhtä vain tahdon teroittaa mieleenne. Naimisiinmenoa vastaan
minulla ei ole mitään, mutta kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti,
ymmärrättekö? Tuo tyttö on Wisniowieckien ja itse ruhtinatar Gryzeldan
suosiossa, mutta kunnioitus estää minua loukkaamasta millään tavoin
ruhtinatarta ja myös staarosta Zamoyskia.
— Tarpeetonta varoittaa, — sanoi Sakowicz, — sillä aikeeni ovat
vakavat, ja niitä on vakavasti ajettavakin.
— Toivoisin, että saisitte rukkaset.
— Tunnen erään, joka äsken sai rukkaset, vaikka on ruhtinas, mutta
minulle eivät rukkaset sovi.
— Älkää ivailko sitä, joka on saanut rukkaset, sillä voin iskeä sarvet
päähänne, jolloin saatte nimen Sakowicz-Sarvipää. Muuten menkää vain
naimisiin, minusta tulee rouvan ystävä.
Ankara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä
himmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan
puheen leikiksi:
— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee
kuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana,
rahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!
— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä
pahasti noiduttaisiin!
— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista
kulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.
— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte
minusta yhä inhoittavammaksi.
— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt
uskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain
kiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen
siellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.
— Ah, älkää kiusatko minua! Tiedättehän, että pidän teistä!
— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän
kiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä
on.
Sakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas
tiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin
kiitollisuudella.
Siksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan
nähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.
Siinä tarkoituksessa hän puolenpäivän aikaan, jolloin tunsi itsensä
kaikkein terveimmäksi, meni Anusian luo.
— Tulin muinaisen tuttavuuden perusteella tiedustelemaan, miten voitte,
— sanoi hän, — sekä kysymään, oletteko tyytyväinen oloonne Taurogissa.
— Vankeudessa olevan täytyy olla tyytyväinen kaikkeen, — vastasi Anusia
huoaten.
Ruhtinas naurahti.
— Te ette ole vankeudessa. Teidät tosin otettiin kiinni yhdessä
Sapiehan sotilaitten kanssa, ja käskin tuoda teidät tänne, mutta
se tapahtui vain teidän turvallisuutenne vuoksi. Ei hiuskarvaakaan
putoa päästänne. Tietäkää, neiti, sekin, että minä erittäin suuresti
kunnioitan ruhtinatar Gryzeldaa, joka pitää teistä. Teillä on täällä
täysi vapautenne ja teistä pidetään kaikkea huolta. Jos haluatte lähteä
pois, niin minä annan saattojoukon, vaikka itsellänikin on niukasti
sotamiehiä, mutta neuvoisin teitä jäämään tänne. Olen kuullut teidän
matkustaneen perintöasioissa. Nyt ei semmoisia asioita voi ajaa, ja
rauhallisinakaan aikoina ei herra Sapiehan suojeluksella ole paljon
merkitystä, sillä vain Witebskin vojevodakunnassa hän voi jotakin apua
antaa, mutta täällä ei mitään. Älkää muuten itse hoitako tätä asiaa,
vaan asiamiehen kautta. Te tarvitsette tottuneen ja teidän parastanne
harrastavan asiamiehen, joka herättää ihmisissä pelkoa ja kunnioitusta.
— Mistä minä orpo sellaisen holhojan löydän? — huudahti Anusia.
— Juuri Taurogista.
— Tahtoisiko teidän ruhtinaallinen korkeutenne itse...
Anusia pani kätensä ristiin ja loi Boguslawiin niin ihanan katseen,
että jos ruhtinas ei olisi ollut niin läpikiusattu ja heikko, niin
hän aivan varmaan olisi huonosti valvonut Sakowiczin etuja, mutta nyt
hänellä ei ollut aikaa lemmenleikkiin, vaan hän lausui:
— Jos se vain olisi mahdollista, niin en uskoisi tätä tehtävää muille.
Mutta minun on pakko lähteä matkalle. Minun sijaani jää Taurogiin
päälliköksi herra staarosta Sakowicz, etevä ritari, kuuluisa soturi ja
taitava mies, jonka veroista ei ole koko liettuassa, Sakowicz teitä
täällä holhoaa, Sakowicz teitä suojelee, Sakowicz katsoo, mitä voi
tehdä teidän omaisuutenne saamiseksi teidän hallintaanne, ja kun hän
asiaan ryhtyy, niin hän selvittää sen loppuun asti paremmin kuin kukaan
muu voisi tehdä. Hän on ystäväni, tunnen hänet hyvin ja sanon teille
vain sen, että jos minä olisin ottanut haltuuni omaisuutenne ja sitten
saisin tietää, että Sakowicz sitä minulta riitelee pois, niin katsoisin
parhaaksi luopua siitä vapaaehtoisesti, sillä vaarallista on rettelöidä
hänen kanssaan.
— Kunhan vain herra Sakowicz ottaisi auttaakseen orpoa.
— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa
teidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän
vaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee...
— Ketäpä minä voisin viehättää!
— Siinäpä on koko veijari tytöksi! — ajatteli ruhtinas.
Mutta ääneensä hän lisäsi:
— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä,
sillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.