Eräänä päivänä saapui Taurogiin muutamien kymmenien sotamiesten
saattamana neiti Anna Borzobohata.
Braun otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, koska niin oli pakko
tehdä, sillä niin määräsi Sakowicz kirjeessä, jonka Boguslaw itse
oli allekirjoittanut ja jossa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckin
hovineidille käskettiin osoittamaan kaikkea kunnioitusta. Neiti Anna
oli reippaalla mielellä ja alkoi heti tulostaan asti heitellä Brauniin
semmoisia silmäyksiä, että juro saksalaisparka kulki kuin tulisilla
hiilillä. Muitakin upseereita neiti Anna alkoi komennella ja oli
Taurogissa kuin kotonaan. Jo ensimmäisenä iltana hän tutustui Oleńkaan,
joka tosin katseli häntä epäluuloisesti, mutta otti hänet vastaan
kohteliaasti toivoen saavansa kuulla uutisia.
Anusialla ei niistä ollut puutetta. Keskustelu alkoi Częstochowosta,
sillä siitä olivat Taurogin vangit halukkaimmat kuulemaan.
Miekankantaja pani ihan kädet korvien taakse, että sanaakaan ei menisi
häneltä hukkaan, ja väliin hän aina keskeytti Anusian kertomuksen
huudahtamalla:
— Kunnia Jumalalle korkeudessa!
— Ihmettelen sitä, — sanoi Anusia viimein, — että vasta äsken olette
kuulleet näistä Pyhän Neitsyen ihmeistä, sillä se on jo vanha asia, ja
minä olin silloin vielä Zamośćiessa eikä herra Babinicz vielä ollut
tullut minua hakemaan... Sitten alettiin kaikkialla lyödä ruotsalaisia,
sekä Suur-Puolassa että meillä, ja kaikkein pahimmin heitä pieksi herra
Czarniecki, jonka pelkkä nimi jo saa heidät pakenemaan.
— Ahaa! Herra Czarniecki! — huudahti miekankantaja hieroen käsiään.
— Hän antaa heille pippuria! Kuulin jo Ukrainassa häntä mainittavan
suureksi soturiksi.
— Jo ovat kruunun hetmanitkin ryhtyneet taistelemaan ruotsalaisia
vastaan, — jatkoi Anusia, — ja liitto on tehty Tyszowcyssa ja kuningas
on siihen yhtynyt ja universaaleja on annettu ja talonpojatkin
ahdistelevat ruotsalaisia... ja Pyhä Neitsyt antaa siunauksensa.
Hänen puheensa oli kuin linnun liverrystä, ja se liverrys sai
miekankantajan kokonaan heltymään. Vaikka hän tunsi osan noista
uutisista, niin hän kuitenkin mylvähteli ilosta kuin puhvelihärkä.
Oleńkan poskia pitkin virtailivat kyynelet.
Sen nähdessään Anusia, jolla oli hyvä sydän, hypähti heti Oleńkan luo,
kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Älkää itkekö... Minun on teitä sääli enkä voi teitä katsella... Mitä
te itkette?
Hänen äänensä oli niin vilpitön, että Oleńkan epäluuloisuus haihtui
kokonaan.
— Itken ilosta, — vastasi Oleńka, — mutta murheestakin, sillä me olemme
täällä raskaassa vankeudessa, emme voi hetkeäkään olla turvalliset...
— Kuinka? Ruhtinas Boguslawin luona?
— Tuon petturin ja vääräuskoisen luona! — huudahti miekankantaja.
— Sama on minunkin kohtaloni, — sanoi Anusia, — mutta minä en silti
itke. En kiellä, että ruhtinas on petturi ja kerettiläinen, mutta hän
on hieno ritari ja pitää arvossa naisia.
— Kunpa häntä helvetissä pidettäisiin samalla tavalla arvossa! —
vastasi miekankantaja. — Te ette häntä vielä tunne, sillä hän ei
ole ahdistellut teitä sillä tavoin kuin tätä tyttöä. Hän on oikein
lurjusten lurjus, ja tuo Sakowicz on toinen! Suokoon Jumala, että herra
Sapieha antaisi molemmille aika kyydin!
— Jos antaa, niin antaa... Ruhtinas Boguslaw on varsin sairas, eikä
hänen sotajoukkonsa ole erikoisen suuri. Totta on, että hän eteni
nopeasti ja hajoitti muutamia rykmenttejä ja, otti valtaansa Tykocinin
ja minut, mutta ei hän riitä Sapiehan voimille. Voitte uskoa minua,
sillä olen nähnyt molemmat sotajoukot.
— Näetkö nyt? Mitä sanoinkaan sinulle? — sanoi miekankantaja Oleńkalle.
— Ruhtinas Boguslawin tunnen vanhoilta ajoilta, — jatkoi Anusia.
— Hän on sukua Wisniowieckeille ja Zamoyskeille. Hän kävi kerran
luonamme Lubnyssa, silloin kun ruhtinas Jeremi lähti retkelle
tataarilaisia vastaan. Senpä vuoksi hän nyt käskikin osoittamaan
minulle kunnioitusta, sillä hän muisti, että olin talon väkeä ja
ruhtinattaren suosikki. Olin silloin pieni lapsi, en tämmöinen kuin
nyt. Hyvä Jumala! Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, että hänestä
tulee isänmaanpetturi! Mutta älkää olko levottomia, sillä joko hän nyt
ei palaa tänne tahi me jotenkuten neuvottelemme itsemme täältä pois.
— Jo me koetimme! — sanoi Oleńka.
— Eikö se onnistunut?
— Kuinka se olisi voinut onnistua? — vastasi miekankantaja. —
Lyöttäydyimme erääseen upseeriin, jolta luulimme saavamme apua, mutta
hän oli valmiimpi estämään kuin auttamaan. Vanhin upseereista on tuo
Braun, ja sitähän ei itse pirukaan suostuta.
Anusia loi silmänsä alas.
— Ehkäpä minä onnistuisin, — sanoi hän. — Herra Sapiehan vain pitäisi
tulla näille seuduille, jotta olisi mihin turvautua.
— Suokoon Jumala, että hän tulisi mahdollisimman pian! — lausui
miekankantaja. — Hänen miestensä joukossa on paljon sukulaisiamme,
tuttujamme ja ystäviämme. Siellä ovat myös entiset sotatoverini
Wolodyjowski, Skrzetuski ja Zagloba.
— Minä tunnen heidät, — sanoi Anusia ihmeissään, — mutta he eivät ole
herra Sapiehan armeijassa. Ah, kunpa he olisivatkin olleet siellä,
varsinkin herra Wolodyjowski (sillä herra Skrzetuski on naimisissa),
niin en minä olisi täällä, sillä hän ei olisi antanut saartaa itseään
niinkuin herra Kotczyc.
— Eiväthän he vain liene kaatuneet, kun ette nähnyt heitä?
— Ei, ei! — vastasi Anusia. — Niin kuuluisien ritarien kuolemasta olisi
puhuttu, mutta minä en kuullut mitään. Ei heille kukaan mitään voi.
Vaikka herra Michal on pieni, niin ruhtinas Jeremi kuitenkin sanoi,
että jos koko valtakunnan kohtalo riippuisi taistelusta mies miestä
vastaan, niin hän valitsisi taisteluun herra Michalin.
Miekankantaja oli tyytyväinen, kun oli saanut puhetoverin, käveli
huoneessa pitkin askelin ja kysyi:
— Te siis tunnette hyvin herra Michalin!
— Kyllä, olemme monta vuotta olleet yhdessä.
— Varmaankaan se ei mennyt ilman rakastumista?
— Se ei ole minun syyni, — sanoi Anusia heittäytyen vaatimattoman
näköiseksi.
— Mutta se minua surettaa, että nuo miehet eivät ole hetmanin joukossa,
sillä sellaisten sotilaitten avulla olisi helpompi voittaa.
— Siellä on eräs, joka korvaa ne kaikki.
— Kuka se on?
— Herra Babinicz Witebskin vojevodakunnasta. Olette kai kuullut hänestä?
— En ollenkaan, ja se minusta on kummallista.
Anusia kertoi lähdöstään Zamośćiesta ja kaikesta, mitä matkalla
tapahtui. Babinicz kasvoi hänen kertomuksessaan niin suureksi
sankariksi, että miekankantaja rupesi vakavasti miettimään, kuka se
voisi olla.
— Minähän tunnen koko Liettuan, — sanoi hän. — Siellä on sukuja, joiden
nimet ovat sentapaisia: Babilleja, Babinowskeja, Babinskeja ja niin
edespäin, mutta Babiniczeista en ole kuullut. Luulenpa, että se on
valenimi. Hm! Babinicz!... Mahtaa olla nokkela ritari, kun osasi tehdä
kepposet Zamoyskillekin.
— Ah, hän on suurenmoinen! — huudahti Anusia.
Miekankantaja tuli hyvälle tuulelle.
— Niinkö? — sanoi hän asettuen kädet puuskassa Anusian eteen.
— Kenties te ajattelette, mene tiedä, mitä kaikkea? — sanoi Anusia.
— Hyväinen aika, mitä minä ajattelisin?
— Mutta Babinicz kertoi minulle heti Zamośćiesta lähdettyämme, että
hänen sydämensä on saanut eräs toinen. Hän mahtaa olla korvia myöten
rakastunut. Ehkäpä hänestä piankin kuulemme.
— Suokoon Jumala!
— Minä sanon teille, miksi luulen niin... Joka kerta nimittäin, kun tuo
Babinicz mainitsi ruhtinas Boguslawin, hän kalpeni ja puri hammasta.
— Silloin meistä tulee ystävät! — sanoi miekankantaja.
— Varmasti!... Ja hänen turviinsa pakenemme, jos hän tänne ilmestyy.
He puhelivat vielä kauan, ja puhe muuttui yhä iloisemmaksi, niin että
Oleńkakin suureksi osaksi unhotti murheensa. Anusia oli viimeisessä
yöpymispaikassa levännyt riittävästi ja poistui vasta myöhään yöllä.
Pian nuoret tytöt tulivat hyviksi ystäviksi, ja ystävyys vahvistui
päivä päivältä, mahdollisesti senkin vuoksi, että he luonteiltaan
olivat toistensa täydellisiä vastakohtia.
Ketling, jolla oli skotlantilaisen vuoristolaisen surumielinen sielu,
kunnioitti ja jumaloi Oleńkaa, mutta alkoi ensi hetkestä asti tuntea
vastenmielisyyttä Anusiaa kohtaan. Tämä puolestaan maksoi samalla
mitalla ja etsi tappionsa korvausta Braunilta ja muilta upseereilta
jättämättä huomioonottamatta edes miekankantajaakaan.
Turhaan koetti Oleńka saada uuden ystävättärensä parannetuksi
kevytmielisyydestä. Anusian kuhertelu upseerien kanssa suretti Oleńkaa
sitäkin enemmän, kun Anusia muutaman päivän tuttavuuden jälkeen
tunnusti hänelle tuntevansa lämpimiä tunteita Babiniczia kohtaan. He
puhuivat hänestä usein.
— Toiset huokailevat, — selitteli Anusia, — mutta tämä huusi vain
tataarilaisilleen eikä katsahtanutkaan minuun, ja jos puhui, niin aina
käskevästi: "Nouskaa, neiti! Syökää! Juokaa!" Kunpa hän samalla olisi
ollut epäkohtelias, mutta sitä hän ei ollut, enkä myöskään voi sanoa,
että hän ei olisi pitänyt minusta huolta! Krasny Stawissa päätin:
"Koska et välitä katsoakaan minuun, niin maltahan!" Mutta jonkin ajan
kuluttua tunsin jo oloni pahaksi. Sanonpa sinulle, että vain katsoin
katsomistani hänen harmaisiin silmiinsä, ja kun hän naurahti, niin ilo
valtasi minunkin sydämeni, aivan kuin olisin ollut hänen orjansa...
Oleńka painoi päänsä alas, sillä hänkin muisti harmaat silmät. Sekin
harmaasilmäinen mies puhui samalla lailla ja aina käskevästi sekä oli
toiminnan mies, mutta hänellä ei ollut omaatuntoa eikä hän pelännyt
Jumalaa.
Mutta Anusia jatkoi viehättyneenä muistelemaan:
— Kun hän kiiti kedolla komentosauva kädessä, niin hän oli minusta kuin
hetmani. Tataarilaiset pelkäsivät häntä pahemmin kuin tulta. Paljon
näin Lubnyssa uljaita ritareita, mutta en koskaan sellaista, jota
olisin pelännyt.
— Jos Jumala on määrännyt hänet sinulle, niin sinä saat hänet, mutta
sitä en jaksa uskoa, että hän ei olisi sinua rakastanut.
— Kyllähän hän tavallaan minua rakastikin... hiukan vain... Hän itse
puhui minulle: "On onni teille, neiti, että minä en voi unhottaa enkä
lakata rakastamasta, sillä muussa tapauksessa olisi parempi panna susi
lampaan kaitsijaksi kuin uskoa minun haltuuni tämmöinen tyttö."
— Mitä sinä hänelle siihen vastasit?
— Sanoin hänelle: "Mistä te tiedätte, että saisitte vastarakkautta?"
Mutta hän vastasi: "En minä kysyisikään!" Mitä tuommoiselle voi
tehdä?... Tyhmä se oli, joka ei häntä lempinyt, ja kova sydän sillä on.
Kysyin häneltä, mikä on hänen lemmittynsä nimi, mutta hän ei sanonut.
"Parasta on", — sanoi hän, — "olla kajoamatta siihen, sillä se on kipeä
kohta, ja toinen kipeä kohta on Radziwillit... petturit!" Ja tämän
sanottuaan hän tuli niin peloittavan näköiseksi, että olisin tahtonut
painua maan alle. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä... Mutta mitäpä
tästä, ei hän ole minua varten, ei ole!
— Rukoile häntä pyhältä Nikolaukselta! Tätini sanoo, että tämä on
semmoisissa asioissa paras suojelija. Katso vain, että et vihastuta
häntä, kun panet muitten päitä pyörälle!
— En minä enää! Vain pikkuisen, tuon verran! Anusia näytti sormellaan,
että hän ei harjoita veikistelyä kuin noin puolen kynnen verran, jotta
pyhä Nikolaus ei vihastuisi.
— Enhän minä tee sitä vain omavaltaisuudessani! — puolusteli hän
itseään miekankantajan edessä, joka myös paheksui hänen haluaan saada
miesten päät pyörälle. — Minun täytyy niin menetellä, sillä jos nuo
upseerit eivät auta meitä, niin me emme pääse täältä koskaan pakenemaan.
— Pyh! Braun ei koskaan suostu meitä päästämään.
— Braunin olen jo lumonnut! — vastasi Anusia vienolla äänellä ja luoden
silmänsä alas.
— Entä Fitz-Gregory?
— Hänen laitansa on samoin! — vastasi tyttö vielä hiljempaa.
— Von Irben?
— Samoin!
— Tepä vasta olette!... Nähtävästi siis vain Kettingistä ei teidän ole
onnistunut selviytyä!
— En voi häntä sietää! Mutta hänestä selviytyy joku muu. Muuten asia
järjestyy ilman häntäkin.
— Ja te luulette, että he eivät pane esteitä, jos pakenemme?
— Tulevat mukaan! — vastasi Anusia viskaten päätään ja vilkuttaen
silmiään.
— Miksi sitten, Herran nimessä, istumme täällä? Olisin halukas
lähtemään vaikkapa jo tänään! —
Ryhdyttiin heti neuvottelemaan, mutta tulokseksi tuli, että täytyi
odottaa, kunnes Boguslawin kohtalo ratkaistaisiin ja Sapieha tulisi
Samogitiaan. Muuten saattoi uhata kaamea tuho omienkin puolelta.
Vierasmaalaiset upseerit eivät olleet mikään turva, vaan tekivät
päinvastoin vaaran vielä suuremmaksi, sillä rahvas oli niin vihainen
kaikille ulkomaalaisille, että se armotta surmasi jokaisen, joka
ei ollut puolalaisessa puvussa. Ulkomaalaisissa puvuissa olevat
puolalaiset arvohenkilöt, puhumattakaan itävaltalaisista ja
ranskalaisista diplomaateista, eivät voineet matkustaa muuten kuin
vahvojen sotaväkiosastojen turvissa.
— Uskokaa minua, sillä minä olen kulkenut läpi koko maan, — sanoi
Anusia. — Ensimmäisessä kylässä tahi metsässä meidät surmataan
kysymättä keitä me olemme. Ei voi paeta, jos ei ole turvana sotajoukko.
— Minä kokoan oman joukon!
— Ennenkuin sen olette saanut toimeen, olette jo menettänyt henkenne.
— Tietoja ruhtinas Boguslawista täytyy piakkoin saapua.
— Olen käskenyt Braunia ilmoittamaan heti kaikesta.
Braunilta ei kuitenkaan pitkään aikaan tullut minkäänlaista ilmoitusta.
Ketling sen sijaan alkoi taas käydä Oleńkan puheilla, sillä kun he
kerran olivat kohdanneet toisensa, oli tyttö ojentanut hänelle kätensä.
Nuori upseeri piti hiljaisuutta pahana merkkinä. Hänen mielestään
ruhtinas jo ruotsalaisten ja vaaliruhtinaan takia olisi pitänyt ääntä
pienestäkin voitosta.
— En luule, että hän jo on kärsinyt täydellistä tappiota, — sanoi
Ketling, — mutta aivan varmaan hän on tukalassa asemassa, josta on
vaikea pelastua.
Muutaman päivän kuluttua tämän keskustelun jälkeen saapui uutisia.
Saatiin tietää, että ruhtinas Boguslawin asema oli toivoton, sotajoukko
väsynyt, ruokavarat lopussa ja peloittava vihollinen ahdistamassa yötä
päivää. Ruhtinaan lähetti, joka oli matkalla Preussiin pyytämään apua
ja nyt oli poikennut Taurogiin, antoi niin yksityiskohtaisia tietoja
tapahtumain kulusta, että Anusia heti ymmärsi ruhtinaan leppymättömän
ahdistajan olevan Babiniczin.
— Mitä minä sanoin? — puhui Anusia miekankantajalle ja Oleńkalle. —
Kuka pani ruhtinas Boguslawin noin ahtaalle? Herra Sapiehako? Vielä
mitä! Kuka samalla lailla tuottaa tuhoa ruotsalaisille? Kuka antaa
ansaitun palkan pettureille? Kuka on urhoollisin ritari, suurin
sankari? Herra Andrzej!
Herra Andrzej!
— Mikä herra Andrzej? — kysyi Oleńka kalveten.
— Enkö kertonutkaan sinulle, että hänen nimensä on Andrzej? Hän itse
sanoi sen minulle. Herra Babinicz, herra Babinicz! Eläköön herra
Babinicz! Mikä sinun on, Oleńka?
Neiti Billewicz pyyhkäisi kädellään kasvojaan aivan kuin
karkoittaakseen pahan ajatuksen.
— Ei mitään! — vastasi hän. — Oli muuan, joka tarjoutui myymään
kuninkaamme elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille tahi ruhtinas
Boguslawille, ja hänenkin nimensä oli... Andrzej.
— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti miekankantaja. — Mitäpä me
muistelemme pettureita yötä vastaan! Iloitkaamme mieluummin, kun kerran
on syytä!
— Kunhan Babinicz vain pian saapuisi tänne! — lisäsi Anusia. — Kas
niin! Minä panen tahallani nyt Braunin pään aivan pyörälle, jotta hän
saattaisi koko miehistön tekemään kapinan ja siirtyisi miehineen ja
hevosineen ja meidät mukanaan vieden Babiniczin puolelle.
— Tehkää niin, neiti, tehkää niin! — huusi miekankantaja innostuen.
— Sitten laputtakoot saksalaiset tiehensä... Ehkäpä hänkin unhottaa
tuon arvottoman ja minuun rakast...
Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta äkkiä näytti jokin ajatus
välähtävän hänen päähänsä, hän löi vihaisesti kantapäitään yhteen ja
sanoi:
— Mutta jos ei, niin minä otan herra Wolodyjowskin!