Miekankantajan epätoivo oli niin suuri, että Oleńkan täytyi häntä
lohduttaa ja vakuuttaa että rahoja ei vielä voi katsoa menetetyiksi
sillä olihan tuo kirje kuitin veroinen, ja Radziwillilta, jolla oli
niin paljon tiluksia, voi kyllä toivoa saavansa uloshaetuksi omansa.
Mutta sen sijaan oli vaikea tietää, mikä heidän kummankin kohtaloksi
vielä tulisi jos Boguslaw palaisi voittajana Taurogiin. Siksi he
alkoivat yhä enemmän ajatella pakoa.
Oleńkan mielestä pako oli kuitenkin lykättävä siihen asti, kunnes
Hassling-Ketling tervehtyisi, sillä Braun oli juro ja epäystävällinen
sotilas, joka noudatti sokeasti määräyksiä ja jota oli vaikea
suostuttaa.
Tyttö tiesi varsin hyvin, että Ketling oli haavoittanut itseään
saadakseen jäädä hänen läheisyyteensä, ja siksi hän uskoi Ketlingin
tekevän mitä tahansa hänen hyväkseen. Hänen omantuntonsa eteen tosin
nousi tuon tuostakin kysymys, onko hänellä oikeutta oman pelastuksensa
vuoksi panna vaaraan toisen ihmisen menestys ja kenties henkikin, mutta
vaara, joka häntä Taurogissa uhkasi, oli niin kauhea, että sen rinnalla
oli Ketlingiä virkavirheestä uhkaava vaara monin verroin vähäisempi.
Ketling, joka oli erinomaisen hyvä upseeri, saattoi helposti löytää
paremman palveluspaikan ja samalla mahtavampia suojelijoita, kuten
kuninkaan, Sapiehan tahi Czarnieckin. Samalla hän palvelisi hyvää
asiaa ja voisi osoittaa kiitollisuuttaan sille maalle, missä hän
maanpakolaisena oli saanut turvaa. Kuolema uhkasi häntä vain siinä
tapauksessa, että hän joutuisi Boguslawin käsiin, mutta vielä ei
Boguslaw ollut koko Puolan valtias.
Kun nuoren upseerin terveys tuli siinä määrin entiselleen, että hän jo
saattoi hoitaa virkaansa, kutsutti Oleńka hänet luokseen.
Ketling ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja riutuneena, mutta täynnä
kunnioitusta ja ihailua.
Kyynelet nousivat Oleńkan silmiin, kun hän näki nuoren upseerin
onnettomana ja kärsivänä. Hänen tervehdykseensä ja kysymykseensä, miten
paraneminen edistyy, Ketling vastasi:
— Terveyteni paranee, ikävä kyllä, mutta mielelläni kuolisin.
— Teidän täytyy jättää tämä palvelus! — sanoi tyttö katsoen häneen
osaaottavasti. — Niin kelpo sydämen kuin teidän täytyy myös varmasti
tietää palvelevansa kelpo isäntää ja oikeata asiaa. Milloin
palvelusaikanne päättyy?
— Vasta puolen vuoden kuluttua.
Oleńka oli vähän aikaa vaiti, mutta katsoi sitten häneen lempeästi
kauniilla silmillään ja sanoi:
— Kuulkaa minua, herra ritari! Puhun teille kuin veljelle ja uskotulle:
teidän pitää poistua täältä!
Sitten hän ilmoitti hänelle sekä pakoaikeensa että toiveensa saada
häneltä apua. Hän alkoi esittää, että Ketling voisi kaikkialla saada
työtä, mutta kelpo työtä, hänen kelpo sydämensä arvoista ja ritarin
kunnian vaatimusten mukaista. Viimein hän lopetti sanomalla:
— Olen teille kiitollinen kuolinhetkeeni asti. Minä antaudun Jumalan
turviin ja omistan elämäni hänen palvelemiseensa, mutta missä
olettekin, kaukana tahi lähellä, sodassa tahi rauhan toimissa,
minä rukoilen puolestanne, pyydän Jumalaa suomaan veljelleni ja
hyväntekijälleni rauhaa ja onnea, koska minä en voi antaa hänelle muuta
kuin kiitollisuuteni ja esirukoukseni.
Hänen äänensä alkoi väristä. Upseeri kuunteli hänen sanojaan
kalmankalpeana, polvistui viimein, pani molemmat kädet otsalleen ja
vastasi vaikerrusta muistuttavalla äänellä:
— En voi, neiti! En voi!
— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyen
Oleńka.
Vastauksen asemesta upseeri alkoi rukoilla.
— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole
noussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa.
Nuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani.
Miksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät
tuskan, joka on minulle ylivoimainen!
Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen:
— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus
ei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä
ja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin
ritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että
sokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja
aatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden
palkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset.
En teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani
lupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen
olla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan
porttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä
mennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli.
Te, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää
minua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa
kuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille
ynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin
aavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt
sotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko,
mutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä...
kunniaani en voi, en voi antaa!
Oleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut
aikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen
jaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että
viimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi hän viimein.
Ketling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut
paikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet
lausutuksi sanaakaan.
Hän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi
toiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa
onnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti
käytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui
tajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti
hoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen
viikkoon nousta vuoteesta.
Ketlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä
vastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä,
niin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja
vaikka hän toistelikin itsekseen: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" niin
vuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.
Huoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä
oli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:
— Herran tähden, mitä kuuluu?
— Ketling kieltäytyy, — vastasi tyttö.
— Kaikki ne ovat roistoja ja lurjuksia! Kuinka! Eikö hän siis tahdo
auttaa?
— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni
lapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.
— Miksi, Herran nimessä?
— Semmoinen on kohtalomme. Me olemme onnettomimmat kaikista ihmisistä!
— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. —
Ei ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!
Hän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään.
Viimein hän sanoi kiristellen hampaitaan:
— Mieluummin olisin tekemisissä Vilnon vojevodan kanssa, tuhat kertaa
mieluummin vaikkapa Kmicicin kanssa kuin noiden kauniiksi maalattujen
lurjusten, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa!
Kun Oleńka ei vastannut mitään, vaan alkoi yhä katkerammin itkeä, tuli
miekankantaja lempeämmäksi ja alkoi puhua:
— Älä itke! Kmicic tuli mieleeni vain sen vuoksi, että hän edes
kykenisi vapauttamaan meidät tästä Babylonian vankeudesta. Kyllä hän
näyttäisi noille kaikille Brauneille, Ketlingeille, Patersoneille ja
itse Boguslawillekin! Ne ovat kaikki samanlaisia pettureita! Älä itke,
ei itku mitään auta! Tässä täytyy keksiä neuvot. Koska Ketling ei tahdo
auttaa hitto hänet vieköön! — niin meidän on tultava omin neuvoin
toimeen. Sinulla on muka miehuullinen mieli, mutta tärkeällä hetkellä
et osaa muuta kuin nyyhkyttää. Kyllä me selviydymme!
Oleńka pyyhki silmänsä.
— Luuletteko, että onnistumme? — kysyi hän.
— Luulen, että on välttämätöntä, ja koska on välttämätöntä, niin on
mahdollistakin, vaikkapa vaikeudet näyttäisivät millaisilta.
— Tein pahasti, kun itkin, — sanoi Oleńka. — Ryhtykäämme mahdollisimman
pian miettimään!
Kyynelet olivat kokonaan kuivuneet hänen silmistään, ja kulmakarvat
saivat hänen ajatellessaan entisen tarmoa ilmaisevan asentonsa.
Kauan tuumittuaan he päättivät olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin
ensimmäiset tiedot Boguslawista saapuisivat Taurogiin. He panivat
toivonsa siihen, että Jumala rankaisee isänmaanpetturia ja tunnotonta
miestä. Hän saattoi kaatua, saattoi sairastua, Sapieha saattoi
voittaa hänet, ja silloin syntyisi Taurogissa hämmennystä, eikä heitä
vartioitaisi yhtä tarkasti kuin nyt.
He alkoivat odottaa, mutta kului kuukausi, pitkä ja ikävä aika
odottaville, ennenkuin saapui ensimmäinen sanantuoja, eikä häntäkään
oltu lähetetty Taurogiin, vaan Stenbockin luo Preussiin.
Ketling, joka viimeisen keskustelun jälkeen ei uskaltanut näyttäytyä
Oleńkalle, lähetti hänelle heti kirjelipun, jossa ilmoitettiin:
"Ruhtinas Boguslaw on voittanut Krzysztof Sapiehan Branskin luona.
Muutamia rykmenttejä jalka- ja ratsuväkeä on otettu vangiksi. Hän menee
Tykocinia vastaan, missä on Horotkiewicz."
Se vaikutti Oleńkaan kuin ukkosen isku. Suuri sotapäällikkö ja taitava
ritari olivat hänen tyttömäisen käsityksensä mukaan sama asia. Koska
hän oli nähnyt Boguslawin Taurogissa helposti saavan voiton parhaista
ritareista, niin hänestä oli selvää, että Boguslaw edusti ilkeätä,
mutta voittamatonta mahtia, jota vastaan muut turhaan taistelivat.
Hänessä sammui kokonaan toivo, että Boguslaw joutuisi tappiolle.
Turhaan miekankantaja koetti rauhoittaa häntä ja lohdutti sillä, että
ruhtinas ei ollut vielä joutunut tekemisiin vanhan herra Sapiehan
kanssa, jonka kykyä todisti sekin, että kuningas äskettäin oli antanut
hänelle hetmanin arvon. Oleńka ei uskonut, ei uskaltanut uskoa. — Kuka
hänet voi voittaa? Kuka riittää hänelle? — vastasi hän vain.
Myöhemmät sanomat näyttivät osoittavan hänen pelkonsa aiheelliseksi.
Muutamaa päivää myöhemmin Ketling taas lähetti kirjelipun, jossa
ilmoitettiin, että Horotkiewicz oli lyöty ja Tykocin valloitettu. "Koko
Podlasie", kirjoitti hän, "on ruhtinaan vallassa, joka ei odota herra
Sapiehaa, vaan nopeasti rientää tätä vastaan".
— Herra Sapieha joutuu myös tappiolle, — ajatteli tyttö.
Mutta samaan aikaan lensi kuin kevättä ennustava pääskynen sanoma
toisaalta päin. Näihin lähellä meren rantaa oleviin valtakunnan osiin
se tuli myöhään, mutta sen sijaan niin ihanana ja ihmeellisenä kuin
legendat kristittyjen ensimmäisiltä ajoilta:
— Częstochowo! Częstochowo! — kulki suusta suuhun.
Sydänten jää suli, ja oli kuin kukat olisivat puhjenneet kevätauringon
lämmittämään maahan. Częstochowo piti puolensa. Hänet itsensä, Puolan
Kuningatar, nähtiin suojelemassa muuria taivaallisella viitallaan;
kranaatit ryömivät hänen pyhien jalkainsa juureen kuin koirat,
ruotsalaisten kädet kuivettuivat, musketit kasvoivat kiinni heidän
kasvoihinsa ja he poistuivat häveten ja peläten.
Kuullessaan tämän sanoman toisilleen tuntemattomat ihmiset syleilivät
toisiaan ilosta itkien. Toiset valittivat sitä, että sanoma tuli niin
myöhään.
— Me olemme eläneet täällä niin kauan itkussa, — sanoivat he, — me
olemme eläneet surussa ja murheessa, kun olisi pitänyt riemuita!
Sitten alkoi kuulua kohina yli koko valtakunnan Mustalta mereltä
Itämereen niinkuin molempien merten aaltojen pauhu. Uskollinen ja
hurskas kansa nousi puolustamaan Kuningatartaan. Kaikkiin sydämiin
syttyi toivo, kaikki silmät alkoivat säihkyä. Se, mikä tähän asti oli
näyttänyt peloittavalta ja voittamattomalta, pieneni silmissä.
— Kuka voittaa Boguslawin? — puhui miekankantaja tytölle. — Kuka
hänelle riittää? Nyt tiedät kuka! Pyhä Neitsyt!
Boguslawista ei pitkiin aikoihin kuulunut kerrassaan mitään. Oli
aivan kuin hän olisi sotajoukkoineen uponnut mereen. Taurogiin
jääneet upseerit alkoivat olla levottomia sekä pitää tulevaisuuttaan
epävarmana. Parempi olisi ollut mikä sanoma tahansa ruhtinaan
kohtalosta kuin tämä täydellinen äänettömyys. Mutta mikään tieto ei
voinut saapua perille, sillä juuri siihen aikaan hirveä Babinicz
tataarilaisineen ahdisti ruhtinasta ja otti kiinni kaikki hänen
sanansaattajansa.