Sakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä
toinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin
hampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää
tikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen
hän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja
ojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni
ohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään
puhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen,
josta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.
— Kuinka teidän ruhtinaallinen korkeutenne voi? — kysyi Sakowicz.
— Minun on parempi. Onko tullut kirjeitä?
— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta
niiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne
vielä on heikko.
— Antakaa ne heti tänne... kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw
luki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:
— Huomenna lähdemme Podlasieen.
— Huomenna teidän korkeutenne on vuoteessa, kuten tänäänkin.
— Hevosen selässä kuten tekin! Olkaa vaiti, älkää väittäkö vastaan!
Sakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului
danzigilaisen kellon tikutus.
— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. —
Minäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.
— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn
niskoilleni, — vastasi Sakowicz.
— Koska neuvoitte hassutuksia.
— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka
heidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.
Ruhtinas kohottautui vuoteellaan.
— Luuletteko?... — sanoi hän katsoen terävästi Sakowicziin.
— Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne sitten tunne paavinuskolaisia?
— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on
noituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun
oman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne.
Mutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?... Ei
ainakaan tyttö, sillä hän on siveä... eikä miekankantajakaan, sillä hän
on liian tyhmä...
— Vaikkapa tuo täti...
— Olisiko se mahdollista?
— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini
hänen kurkulleen ja... voitteko kuvitella, teidän korkeutenne... kun
tänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.
— Näyttäkää!
— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En
tahtonut sitä enää koskettaa.
— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui... Riensin tytön luo
kuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin... sen vain tiedän, että tyttö
huudahti: "Mieluummin syöksyn tuleen!" Tiedätte, että siellä on hyvin
suuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet
osittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa.
Minun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin
taudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi
kuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät
ympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset...
— Entä senjälkeen?
— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa
pohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani
hiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan...
kuinka sanoisin... ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä
raukenemista... Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en
nyt puhelisi kanssanne.
— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin
näkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin
hakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.
— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt
lyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.
— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen
korkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.
— On pakkokin olla välittämättä... Mutta nyt olen vapaa koko himostani.
— Päästäkää heidät, menkööt hiiteen täältä!
— Ei käy päinsä!
— Miksi?
— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on
kaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat
ja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat
pakko-otolla... Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin
niitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä
rahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse
huutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun
ajatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja
turnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.
— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän
ruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi
minulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: "Mene, palvelija,
yläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!" — niin olin vähältä vääntää
häneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt
teidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.
— Olitte viisas, kun ette sitä tehnyt. Varokaa kajoamasta häneen!
— Onko meidän todellakin huomenna lähdettävä Podlasieen?
— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty
käskyni mukaisesti?
— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä
Kovnoon ja odotettava siellä... Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä
täällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee
mukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen
antanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja
varsinkaan ei talonpoikia.
— Hyvä. Onko tykistö lähtenyt?
— On.
— Siis myös Paterson?
— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti
haavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea
upseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen
ottamasta osaa retkeen.
Ruhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä
pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä
lähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.
Illalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa
upseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen
hyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot
tekivät lähtövalmistuksia.
— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui
hän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä
homehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat
tuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.
Tähän rohkeni Paterson lausua:
— On onni, että Delila ei ole leikannut Simsonin hiuksia.
Boguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai
skotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan
kasvot.
— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että
koko valtakunta romahtaa hänen päälleen.
Keskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat
palkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:
— Amen!
Aamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä.
Preussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä
kotiinsa.
Heidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet
sodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka.
Jäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei
oteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen
turvajoukon päällikkönä.
Miekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän
ei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja
alkoi miettiä pakoa.
Saapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän
kirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti
mieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen
aikeet.
"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia
maximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä
sovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi
vaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten
vilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä
tulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta,
ja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi
sen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan
teille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja
haluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että
sydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan
palveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat..."
Miekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja
huusi:
— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle
liikenee!
— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas
kirjeen silmiensä lähelle. "... Tämän rahasumman hakemisella en tahdo
teitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan,
minkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea."
Miekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle.
Jonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa,
sillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:
— Iskeköön häntä jokainen, joka uskoo Jumalaan!
Mutta Oleńka sanoi:
— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta
on kohta täysi!