Seuraavana päivänä ruhtinas Boguslaw meni miekankantajan luo.
— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni
viime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa
talossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä,
joka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt
olen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni
välimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte,
että me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä,
vetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?
Näin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä
jo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin
empien, ja sanoi:
— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras
hyvitys!
— Te olette vapaat ja voitte lähteä vaikka tänään!
— Kiitän teidän korkeuttanne! — sanoi miekankantaja ihmeissään.
— Vain yhden ehdon panen ja toivon, että Herran tähden ette sitä hylkää.
— Mikä se on? — kysyi miekankantaja peloissaan.
— Että tahdotte kuunnella kärsivällisesti, mitä minulla on sanottavaa.
— Jos se vain on ehtona, niin kuuntelen vaikka iltaan asti.
— Älkää antako minulle heti vastausta, vaan harkitkaa tunti tahi pari.
— Jumala tietää, että vapaaksi päästäkseni olen valmis myönnytyksiin.
— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä
käyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen,
jos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt!
Tiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että
arvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin
rakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan
joka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden...
Miekankantaja tuli tulipunaiseksi.
— Ja tämmöistä teidän korkeutenne uskaltaa puhua minulle?
— Teille nimenomaan, rakas ystävä!
— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää
rohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei
ole lupa häntä häväistä!
— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa
vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa
minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!
Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli
vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi
hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin
ympärilleen. Viimein hän sanoi:
— Näenkö unta vai olenko valveilla?
— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin
tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas
Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari,
pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta,
pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.
— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne
tarpeeksi punninnut asiaa?
— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!
— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?
— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle
suvullenne?
— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä
vanhasta Roomasta, mutta...
— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti
ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme
voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään
kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin
ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se,
jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda,
nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä
neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä.
Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa,
niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka
hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on
aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi
kuin Billewicz?
Näin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea.
Aatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:
— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne
jalomielisyyden!... Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota
erotusta uskonnoissa...
— Katolinen pappi saa meidät vihkiä, minä en itsekään halua toista!
— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymys
Jumalan siunauksesta!
— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo
kiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään
ihanan pojantyttärenne takia.
Miekankantajan kasvot kirkastuivat aivan kuin aurinko olisi niitä
valaissut.
— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta!
— sanoi hän.
Boguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja
kuiskutti hänen korvaansa:
— Ensimmäisestä tulee poika, ja kaunis poika tuleekin, sen minä takaan!
— Hihihii!
— Eihän muuten voi olla, kun äiti on Billewicz.
— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien
näiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa
yli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun
Billewiczit noin kohoavat arvossa?
— Me karkoitamme heidät Samogitiasta!
— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta
jos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon
Sinun tahtosi!
— Amen! — lisäsi Boguslaw.
Jonkin aikaa vaiti oltuaan Boguslaw puhui:
— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin
vain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan
ja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin
sukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista,
oli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle,
ja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että
pelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua
toiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin
kuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö
minkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien
kanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet
kuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme
liittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä
johtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä
kehoittaa.
— Kuinka siis? — kysyi miekankantaja levottomana.
— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan.
Mutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen.
Mutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!
— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän
korkeutenne menee naimisiin?
— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt
minua epäisänmaallisuudesta... Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko
minulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?
Miekankantaja mietti.
— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä,
vaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.
— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja
mitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun
veroiseni.
Miekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli
aivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas
lisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:
— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan
voi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa,
sillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli
pulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja
paljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.
— Jumalan tähden, keksikää jokin neuvo, teidän korkeutenne!
— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin
mielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.
— Antakaa siis vihkiä itsenne, tuli sitten mitä tuli!
Boguslaw hypähti pystyyn.
— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla
Liettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä,
minkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten
mitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden
päivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä
valmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan.
Teillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää
salaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi
kaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä
annetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä
ystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten
lemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä!
Sillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!
Ruhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi
pois huoneesta.
— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan
tasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että
Salomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä
ei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä... Mutta katsoipa
asiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä... Hm! Se on ainoa
mahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset
paleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi
loistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy
miehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi
hitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta,
mutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.
Hän lähti Oleńkan luo.
Sillä välin ruhtinas taas neuvotteli Sakowiczin kanssa.
— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän
Sakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan
puristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun
sanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi,
hyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko
joukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö
odottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien
silmänsä ja pannen kätensä ristiin... Maltahan sinäkin! Suutelen silmät
päästäsi!... Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!...
Milloin Plaska voi saapua tänne?
— Ennen iltaa! Kiitän teidän ruhtinaallista korkeuttanne Prudystä.
— Ei kestä... Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa... Kun voisi
vihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!... Onko teillä avioliittosopimus
valmiina?
— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne
nimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin
teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?
— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä
tyttö sanoo... Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!
— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja
siunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja
kauneuttanne.
— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani
sairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.
Ruhtinas meni kuvastimen luo.
— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut
tänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan
kierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan
kamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?... Tahtoisin
jo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä...
suudella... päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan
Plaska ei eksyisi...
— Plaska ei eksy, se veijari on pimeyden lapsia.
— Veijarin hommaa ovat vihkiäisetkin.
— Veijari naittaa veijarin veijarin tavoin. Ruhtinas tuli hyvälle
tuulelle.
— Häät eivät voi olla toisenlaiset, kun parittaja on sulhaspoikana!
He vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän
hohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni
yhä.
Ruhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon
hän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen
jalkansa vielä heikot.
Poikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen
ja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin
että ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat
runsaasti vahaa.
— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se
ennustaa?
— Että yhden neidon siveys tänä iltana sulaa kuin vaha.
— Omituista, miten kauan tuota lepatusta kestää!
— Kenties vanhan Billewiczin sielu liitelee liekkien päällä.
— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan
puhuaksenne hengistä!
Syntyi taas äänettömyys.
Kuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti
Kulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi
seisomaan.
— No, mitä? Saanko jo mennä Oleńkan luo? — kysyi ruhtinas.
Miekankantaja levitti vain kätensä ja painoi päänsä alas.
— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin
testamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei
kieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne
puolisoksi, koska ei teitä rakasta.
— Sakowicz, kuulitteko? — lausui peloittavalla äänellä Boguslaw.
— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, —
mutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.
— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas.
— Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?
— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. —
Testamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksi
Kmicicille.
— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!... Kyllä minä näytän teille
Kmicicin!
— Ketä teidän korkeutenne sanoo viheliäiseksi? Billewicziä?!
Miekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw
iski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten
ruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.
— Jeesus! Maria! Joosef! — huusi neiti Kulwiec.
Mutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen
rintaansa vastaan ja sanoi.
— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen
sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti
äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi
häitä!
Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli
Sakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.
— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä
huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni
häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi,
tulkaa! Katsokaa!...
Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen
suulleen.
— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan
pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin
riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse
luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!
Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään
huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja
paiskasi hänet sohvalle.
Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin
tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:
— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa
asiansa?
Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen
tuli neiti Aleksandra.
Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan
epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.
Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja
alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.
Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi
ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän
kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla
onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.
Nyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.
— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.
— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.
— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä,
että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut
itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä
neiti Kulwiecia.
— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla
yläkerroksessa.
— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!
— En sinulle, palvelija! Pois!
Sakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.