Miekankantaja palasi muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka hänellä oli
Boguslawin antama suojeluskirje, niin hän ei päässyt perille asti,
eikä itse Billewiczeen maksanut vaivaa mennäkään, sillä sitä ei enää
ollut olemassa. Linna, rakennukset, kylä, kaikki oli palanut poroksi
viime taistelussa. Väki oli metsissä tahi oli liittynyt aseellisiin
joukkoihin. Rikkaan kylän paikalla ei ollut enää muuta kuin maata ja
vettä.
Heti, kun miekankantaja oli tullut, vei Oleńka hänet huoneeseensa ja
kertoi hänelle kaikki, mitä Hassling-Ketling oli ilmoittanut.
Vanha aatelismies kauhistui. Hänellä ei ollut lapsia, ja hän rakasti
Oleńkaa kuin omaa tytärtään. Vähään aikaan hän ei tehnyt muuta kuin
puristeli sapelinsa kahvaa ja toisteli: "Iske, jos olet kunnon mies!"
Viimein hän alkoi puhua tukkaansa repien:
— Mea culpa, mea maxima culpa! Minulle itsellenikin nousi mieleen, ja
moni kuiskuttelikin, että tuo riivattu on iskenyt sinuun silmänsä,
mutta minä en sanonut mitään, vieläpä kopeilin ja ajattelin: "Menköön
vain naimisiin! Olemme sukua Gosiewskeille ja Tiesenhauseneille, miksi
emme voisi olla Radziwilleillekin?" Tuon ylpeyteni vuoksi on Jumala
minua rangaissut... Hyvänpä sukulaisuuden tuo petturi suunnitteli! Vai
sillä tavoin hän tahtoi olla meille sukua, hitto vieköön!... Mutta
maltahan! Vielä jaksaa tämä käsi ja tämä miekka heilua!
— Nyt on ajateltava pelastumista! — sanoi Oleńka.
Ja hän alkoi selittää pakosuunnitelmaansa. Miekankantaja tyyntyi jonkin
verran, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi viimein:
— Minä kokoan joukon ja rupeamme ahdistelemaan ruotsalaisia niinkuin
muutkin ahdistelevat, niinkuin Kmicic muinoin ahdisteli Chowańskia.
Turvallisempaa on metsässä ja kedolla kuin tämän petturin ja
vääräuskoisen linnassa!
— Hyvä! — vastasi neiti.
— Mitä pikemmin, sitä parempi! — jatkoi innostuen miekankantaja. —
Miehiä kyllä kertyy. Minun asuinpaikkani on poltettu, mutta se on
pieni asia, toisista kylistä tulee talonpoikia. Kaikki Billewiczit
yhtyvät meihin. Näytetäänpä herralle sukulaisuutta! Näytetäänpä, mitä
siitä seuraa, kun tahtoo loukata Billewiczien kunniaa!... Sinä olet
Radziwill! Mitäpä siitä! Billewiczien suvussa ei ole hetmaneja, mutta
ei myöskään pettureita. Katsotaanpa, ketä koko Samogitia seuraa!
Sitten hän kääntyi neidin puoleen:
— Sinut sijoitamme Bialowiezeen, mutta itse tulemme takaisin! Juuri
niin! Hän saa katua tätä häväistystä, sillä se kohdistuu koko
aatelistoon. Infamis se, joka ei ole puolellamme, infamis se, joka ei
välähdytä sapelia petturin silmien edessä! Kuningas, valtiopäivät, koko
Puola on puolellamme!
Ja niin alkoi vanha veri kuohahdella, että Oleńkan täytyi ruveta miestä
rauhoittelemaan. Tytöllä oli häneen suuri vaikutusvalta, ja hän sai
hänet tyyntymään selittämällä, että heidän onnistuakseen täytyi toimia
erittäin salaisesti eikä antaa ruhtinaan saada vihiä heidän aikeistaan.
Laadittiin sellainen suunnitelma, että, miekankantaja lähettäisi ensin
luotettavan rengin viemään kirjeitä kaikille voudeille, jotta nämä heti
kokoaisivat ja asestaisivat kaikki hänen ja muiden Billewiczien kyläin
talonpojat. Sitten olisi kuuden luotettavan palvelijan lähdettävä
Billewiczeen muka noutamaan rahoja ja hopeaa sisältäviä, kätkössä
olevia ruukkuja, mutta jäätäväkin Girlakolin metsään ja odotettava
siellä isäntäväkeään varattuaan hevoset ja muonaa. Miekankantaja
ja neiti Billewicz lähtisivät Taurogista reellä kahden palvelijan
kanssa muka vain lähellä olevaan Kuczukin taloon, jossa he toisinaan
olivat olleet yötäkin, minkä vuoksi heidän lähtönsä ei pariin kolmeen
päivään herättäisi huomiota. Mutta he nousisivatkin ratsujen selkään
ja poistuisivat hyvää vauhtia ja olisivat pian aseellisen joukon
keskuudessa salojen suojassa. Onnistumisen toiveita vahvisti sekin,
että ruhtinas Boguslaw oli poissa.
Miekankantaja ryhtyi sangen toimeliaasti valmistuksiin. Jo seuraavana
päivänä lähti renkipoika viemään kirjeitä. Kolmantena päivänä
miekankantaja puhui Patersonille laajasti maahan kaivetuista
rahoistaan, joita hänen kertomansa mukaan oli yli sata tuhatta ja jotka
olisi siirrettävä Taurogiin parempaan turvaan. Paterson uskoi muitta
mutkitta, koska miekankantajaa yleensä pidettiin sangen varakkaana,
jota hän olikin.
— Tuotakoon ne ensi tilassa! — sanoi skotlantilainen. — Jos tarvitaan,
niin annan siihen sotamiehiäkin käytettäväksi.
— Mitä harvemmat tietävät rahaa kuljetettavan, sitä parempi, — sanoi
miekankantaja. — Palvelijani ovat luotettavia, ja ruukut käsken
peittämään hampulla, sillä sitä viedään usein meidän seuduiltamme
Preussiin, tahi panen peitteeksi kimpiä; niitä ei kenenkään mieli tee.
— Mieluummin kimpiä, — sanoi Paterson, — sillä hampun läpi voi pistää
sapelin tahi keihään tutkimistarkoituksessa. Rahat voitte parhaiten
antaa ruhtinaan huostaan kuittia vastaan. Tiedän hänen olevan rahan
tarpeessa, kun saatavien periminen käy hitaasti.
— Kaikki omaisuuteni on ruhtinaan käytettävissä, — sanoi miekankantaja.
Siihen keskustelu päättyi, ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Palvelijat
lähtivät heti matkaan, ja miekankantajan piti lähteä yhdessä Oleńkan
kanssa seuraavana päivänä.
Mutta illalla tuli äkkiä Boguslaw kotiin mukanaan kaksi rykmenttiä
preussilaista ratsuväkeä. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla
loistavalla kannalla, sillä hän oli vihainen ja tuskastunut.
Vielä samana päivänä hän piti neuvottelukokouksen, johon ottivat osaa
vaaliruhtinaan valtuutettu, kreivi Seidewitz, Paterson, Sakowicz ja
ratsuväen eversti Kyritz. Neuvottelua kesti kello kolmeen asti yöllä,
ja kysymyksessä oli retki Podlasieen Sapiehaa vastaan.
— Vaaliruhtinas ja Ruotsin kuningas ovat antaneet minulle lisäväkeä, —
sanoi ruhtinas. — On vain kaksi mahdollisuutta: joko tapaamme Sapiehan
vielä Podlasiessa, ja siinä tapauksessa meidän on hänet voitettava,
tahi emme tapaa häntä siellä, jolloin valtaamme Podlasien kohtaamatta
vastarintaa. Kaikkeen tarvitaan kuitenkin rahaa, mutta sitä en saanut
vaaliruhtinaalta enkä Ruotsin kuninkaalta, sillä heillä ei ole
itselläänkään.
— Keneltä sitten rahaa saadaan, jos ei teidän korkeudeltanne! — sanoi
kreivi Seidewitz. — Koko maailma puhuu Radziwillien loppumattomista
rikkauksista.
— Herra Seidewitz! — vastasi tähän Boguslaw. — Jos saisin viipymättä
minulle tulevat saatavat, niin varmasti minulla olisi rahaa enemmän
kuin viidellä teidän saksalaisella ruhtinaallanne yhteensä. Mutta
maassa on sota, saatavien periminen on vaikeata, tahi ne joutuvat
kapinoitsijain käsiin.
— Olen onnellinen voidessani antaa teidän ruhtinaalliselle
korkeudellenne hyvän neuvon, — sanoi Paterson.
— Mieluummin ottaisin käteistä rahaa!
— Neuvoni on rahan arvoinen. Eilen juuri puhui minulle herra Billewicz,
että hänellä on melkoisia rahasummia maahan kätkettyinä kotitilallaan
ja että hän tahtoo ne siirtää turvallisempaan paikkaan ja voi antaa
teidän korkeutenne huostaan kuittia vastaan.
— Sehän tulee kuin taivaasta! — huudahti Boguslaw. — Paljonko hänellä
on?
— Yli satatuhatta ja sen lisäksi hopeata ja kalleuksia, joita kenties
on saman verran.
— Hopeata ja kalleuksia ei aateli halua ottaa käteisen rahan asemesta,
mutta sen voi siihen pakottaa. Kiitos, Paterson, tämä tuli oikeaan
aikaan! Puhunpa huomenna Billewiczin kanssa.
— Siinä tapauksessa on minun huomautettava asiasta hänelle, sillä hän
aikoo mennä huomenna neidin kanssa Gawnaan Kuczikien luo.
— Pyytäkää, että hän ei lähtisi ennenkuin on tavannut minut!
— Palvelijat on jo lähetetty, kunhan vain palaisivat onnellisesti.
— Niiden turvaksi voi lähettää kokonaisen rykmentin. Puhumme siitä
aikanaan. Tämä sattui todella sopivasti! Olisipa samalla lystikästäkin,
jos irroittaisimme Podlasien valtakunnasta tuon kuningasmielisen
isänmaanystävän rahoilla!
Näin sanoen ruhtinas lopetti neuvottelukokouksen, sillä hänen oli
vielä mentävä kamaripalvelijani käsiteltäväksi, joiden tehtävänä oli
joka päivä ennen maatamenoa kylvettämisellä, voiteilla ja erinäisillä
keinoilla, jotka tunnettiin vain ulkomailla, säilyttää hänen
harvinainen kauneutensa. Käsittely kesti tavallisesti tunnin, toisinaan
kaksikin.
Varhain seuraavana aamuna Paterson pidätti miekankantajan ja Oleńkan
lähtemästä ilmoittamalla heille, että ruhtinas halusi heitä tavata.
Matka piti lykätä, mutta he eivät tulleet levottomiksi, sillä Paterson
kertoi, mistä oli kysymys.
Tuntia myöhemmin ruhtinas tuli. Vaikka herra Tomasz ja Oleńka
olivat päättäneet ottaa hänet vastaan aivan samoin kuin ennenkin ja
luonnollisella tavalla, eivät he siinä kuitenkaan onnistuneet.
Neidin kasvojen ilme muuttui, ja miekankantajan päähän tulvahti veri,
kun hän näki nuoren ruhtinaan. Vähän aikaa kumpikin oli ymmällä ja
hämillään ja koetti turhaan tyyntyä.
Ruhtinas huomasi heti, että vastaanotto ei ollut aivan samanlainen
kuin ennen ja että hänen saapumisensa oli vähemmän mieluisa kuin
tavallisesti. Hän ajatteli heti, että nämä kaksi kuningasmielistä
varmaankin olivat kuulleet hänen suhteistaan ruotsalaisiin ja että tuo
kylmyys johtui siitä.
Hän päätti heittää heille pölyä silmiin ja lausui tavanmukaisten
tervehdysten jälkeen:
— Olette, herra miekankantaja, varmaankin jo kuullut, mikä onnettomuus
minua on kohdannut?
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan
kuolemasta? — vastasi miekankantaja.
— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo
tyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus.
Minun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle
isänmaata rakastavalle kansalaiselle.
Miekankantaja ei vastannut mitään, vilkaisi vain salaa Oleńkaan.
Mutta ruhtinas jatkoi:
— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää,
olin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten
allekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta
vaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta,
että Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin
suuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen
olisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa
ja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä
ei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut
kukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen,
hän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse
mitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt
niin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan,
ja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen
perusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan
vetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni
tuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa
serkkuni murhaajaa vastaan.
Tähän sanoi miekankantaja:
— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me,
se ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset
tarkoitusperät.
Ihastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmää
Oleńkalle.
Ruhtinas huomasi tämän.
— Minua ei uskota! — ajatteli hän.
Se koski häneen kipeästi, vaikka hänen kasvonsa eivät ilmaisseetkaan
vihastusta. Hän oli ollut aivan vilpittömästi vakuutettu siitä, että
kukaan ei uskalla olla uskomatta Radziwilleja silloinkaan, kun nämä
katsovat sopivaksi valehdella.
— Paterson kertoi minulle, — sanoi ruhtinas, — että te tahdotte antaa
minulle rahanne kuittia vastaan. Otan ne mielelläni vastaan, sillä
käteinen raha on minulle nyt tarpeen.
Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen.
— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme
näin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja
ihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.
Oleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki
asianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.
Miekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään
suunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti
erinomaisen älykkäänä.
— Vien tytön pois enkä anna rahojakaan, — ajatteli hän.
Yskäistyään hän lausui sitten ääneen:
— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille
en voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on
ruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei
koko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja,
mutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten
mukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka
hänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan
molemmat ja tuomme kaikki rahat.
Boguslaw katsoi häneen terävästi.
— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja
jos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.
— Mutta noista toisista rahoista ei tiedä kukaan muu kuin neiti
Billewicz.
— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka
voi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.
— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat
ymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!
— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja
voitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.
— Yksin en lähde! — sanoi miekankantaja päättävästi.
Boguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin
nojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.
— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi
rykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.
— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on
meidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.
— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti
Aleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis
itse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!
Miekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui
siitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:
— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman
vartiostoa tahi minä en anna rahoja!
Oleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen
kiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja
koetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä
loppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän
jonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein
mahtavimmankin vihamiehen silmille.
Nytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan
ja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus
sortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?
Boguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä
tarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta,
vain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi
iski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut
ruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen
vaaraan.
Boguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei
koskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä
hillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi
ylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti
kaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa
hoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja
hieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana
piileksi tiikeri.
Mutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa
sokaisemana edelleen:
— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät
tunnetaan!... Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia
te palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele
teitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä
tapoja... senkin nulikka!
Boguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset
miekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:
— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän
säätyoikeutenne!
— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.
— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.
Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja
paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän
väliinsä.
— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.
Ruhtinas pysähtyi.
Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät
säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta,
ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin
katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.
Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa
Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja
sanoi:
— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!... Sydämeni on niin täynnä
murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.
Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään,
ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa
huudahtaen:
— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!
Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa
huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan
sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin
tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan
kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat.
Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta
rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa
tyydytetyksi tahi kuolla.
Kerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän
sanoi:
— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani,
suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?... Ei koskaan
ennen minulle ole sattunut tällaista!...
— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin
paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!... Hahhahhah!
— Hölmö!
— Hyvä on!
— En tarvitse sukkeluuksianne!
— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön
ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa... miekankantajan nyrkin. Hyi
hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?
— Hölmö!
— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja
lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa
korkean arvon peloittaa itseään!
— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin
tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä
huonomminkin!
Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin
miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä,
joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:
— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea
perusoikeuksia?
— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö
omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka
suojelisi teitä.
— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!
— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut
minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä
suorastaan en voi hallita järkeäni... Kunpa olisitte nähnyt, miltä
hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!... Mutta tehän olette
tomppeli!... Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista,
pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa...
— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.
— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän
kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!... Menenkö
minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?
Sakowicz tuli vakavaksi.
— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!
— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen
rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän
ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"
— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!
— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!
— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun
neuvoani?
— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko
Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi!
Muuten en saa mitään aikaan... Riittää! Tässä on suuri asia
kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen
ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin
mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen
tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!
— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen
Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne,
sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää
vielä kyllä.
Äkkiä Sakowicz löi otsaansa.
— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut
tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa...
— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!
Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen
kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:
— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut
ystäväksenne Sakowiczin!
— Mitä uutta! Mitä uutta!
— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli
pappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja
siirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan
koetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä
varmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut
luovuttaa samanuskoista.
— Mitä se minuun kuuluu? Älkää puhuko pötyä!
— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua.
Hän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen,
ymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin
kuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän.
Tätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi,
ja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi
sitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen
lausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi,
ymmärrättekö? Sitten ei muuta kuin _crescite et multiplicamini_. Minä
ensimmäisenä annan siunaukseni.
— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän
täydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa.
Hirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta... Oi,
herra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa
päästänne eikä palkinto jää tulematta... kyllä minä...
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti
Billewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä
vastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä
rensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle...
Roomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että
vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa
teille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan
tuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä
missään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?
Boguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi
vielä toinen puna. Sitten hän sanoi:
— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettävä
Sapiehaa vastaan.
— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti
selittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi
sen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas
tyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät
voittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.
— Hyvä! Hyvä! — sanoi ruhtinas.
Mutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei
kyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin
vedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti
hakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.