Vaikka Ketling oli saanut olla ruhtinas Boguslawin läheisyydessä,
niin hän ei kuitenkaan tietänyt kaikkea eikä voinut kertoa Kmicicille
kaikkea, mitä Taurogissa oli tapahtunut, ja häntä sokaisi myös se, että
hän itse oli rakastunut neiti Billewicziin.
Ruhtinas Boguslawilla oli toinen uskottu, nimittäin herra Sakowicz,
ja vain tämä tiesi, miten kovasti ruhtinas oli rakastunut kauniiseen
vankiinsa ja mitä keinoja hän käytti voittaakseen tämän sydämen.
Tämä rakkaus oli suorastaan polttava intohimo, eikä Boguslawin sydän
kyennytkään tuntemaan muunlaista tunnetta, mutta tunne oli niin raju,
että tämä lemmen asioissa kokenut ritari suorastaan joutui pois
suunniltaan. Usein iltaisin, kun Boguslaw oli kahdenkesken Sakowiczin
kanssa, hän repi tukkaansa ja huusi:
— Sakowicz, minä tulen hulluksi!
Mutta Sakowicz tiesi keinon:
— Ken tahtoo koota hunajaa, — sanoi hän, — sen pitää ensin pökerryttää
mehiläiset. Vähänkö teidän korkeutenne henkilääkärillä on huumaavia
aineita? Jos sanotte hänelle tänään sanan, niin huomenna on juttu selvä.
Mutta ruhtinas ei tahtonut ryhtyä tähän keinoon, ja siihen hänellä
oli useita syitä. Ensiksikin oli muutama päivä sitten hänelle
ilmestynyt unessa vanha eversti Billewicz, Oleńkan isoisä, ja seisoen
vuoteen ääressä katsellut häntä ankarasti aamun sarastukseen saakka.
Yhtä rohkea kuin Boguslaw oli taistelussa, yhtä paljon hän pelkäsi
kaikkea yliluonnollista, unessa saatuja varoituksia ja kaikenlaisia
ilmestyksiä, ja vavisten hän ajatteli, miten uhkaavana ja missä
muodossa saattaisikaan sama haamu hänelle ilmestyä toistamiseen, jos
hän seuraisi Sakowiczin neuvoa. Itse Sakowiczkin, joka ei kovin paljon
uskonut Jumalaan, mutta pelkäsi unia ja näkyjä, joutui hieman hämilleen.
Toinen syy Boguslawin pidättyväisyyteen oli se, että Janusz-ruhtinaan
puoliso oli Taurogissa. Tämä ruhtinatar, joka oli kotoisin maasta,
missä naisilla oli verraten vapaat tavat, ei tosin ollut ylen ankara ja
saattoi kyllä ymmärtää hoviherrain ja hovinaisten lemmenleikkiä, mutta
hän ei olisi mitenkään voinut sietää, että aivan hänen silmiensä edessä
mies, josta oli tuleva hänen tytärpuolensa puoliso, tekisi teon, joka
taivaaseen asti huutaisi kostoa.
Mutta ei myöhemminkään, kun ruhtinatar tyttärineen oli lähtenyt
Kuurinmaalle, Boguslaw uskaltanut ryhtyä tekoon. Hän pelkäsi sitä
hirveätä huutoa, joka aivan varmasti oli nouseva koko liettuassa.
Billewiczit, jotka olivat mahtavaa väkeä, olisivat aivan varmasti
ryhtyneet käräjänkäyntiin häntä vastaan, ja laki taas rankaisi
tämmöiset teot riistämällä syylliseltä omaisuuden, kunnian ja hengen.
Radziwillit olivat tosin niin mahtavia, että saattoivat olla
välittämättä laista, mutta jos Jan Kasimir pääsi sodassa voitolle,
niin ruhtinas joutuisi vaikeaan asemaan, ja ystävät ja puolustajat
saattaisivat hänet hylätä. Sodan lopputulosta oli nyt sangen vaikea
tietää, koska Jan Kasimir voimistui päivä päivältä, kun taas mieshukka
ja rahanpuute yhä vähensivät Kaarle Kustaan mahtia.
Ruhtinas Boguslaw oli intohimoinen mies, mutta hän oli myös
poliitikko ja otti huomioon olevat olot, lisätekijänä oli vielä hänen
itserakkautensa. Hänellä oli hyvin suuret käsitykset itsestään. Hän
piti itseään verrattomana valtiomiehenä, suurena sotapäällikkönä,
erinomaisena ritarina ja vastustamattomana naissydämien voittajana.
Oliko hänen turvauduttava huumaaviin juomiin, hänen, joka kuljetti
mukanaan rautalippaassa monien huomattavien ulkomaalaisten ylhäisten
naisten rakkauskirjeitä? Eivätkö hänen rikkautensa, arvonimensä,
mahtavuutensa, joka ei ollut vähäisempi kuin kuninkaan, hänen suuri
nimensä, hänen kauneutensa ja käytöstapansa riittäisi voittamaan
tavallista aatelistyttöä?
Sitäpaitsi on voitonriemukin suurempi ja nautintokin niinikään, kun
tytön vastarinta herpautuu ja hän vapaaehtoisesti, sykkivin sydämin,
hehkuvin kasvoin ja himmenevin silmin lankeaa syliin, joka on hänelle
avoinna.
Väristys kulki pitkin Boguslawin pintaa, kun hän ajatteli tätä hetkeä.
Hän toivoi tämän hetken tuloa, oli kärsimätön, petti itseään, huusi
väliin tulevansa hulluksi, mutta teki kaiken aikaa työtä.
Ennen kaikkea hän osoitti tytölle yksityiskohtiin asti ulottuvaa
huolenpitoa, niin että tämän täytyi olla hänelle kiitollinen ja
ajatella, että ruhtinas oli hyvä. Boguslaw ymmärsi, että kiitollisuuden
ja ystävyyden tunne on lempeä ja lämmin liekki, jonka myöhemmin
sopivasti puhaltamalla saa leimahtamaan suureksi paloksi. Tiheään
sattuvien tapaamisten oli määrä vaikuttaa, että seuraus tulisi sitä
varmemmin, mutta Boguslaw ei ollut millään tavoin maltiton, että ei
peloittaisi tyttöä.
Samalla ei yksikään katse, ei yksikään käden kosketus eikä sana ollut
merkityksetön, vaan sen oli oltava pisarana, joka kovertaa kiven.
Kaiken, mitä ruhtinas teki Oleńkan hyväksi, saattoi selittää isännän
huomaavaisuudeksi, viattomaksi myötätunnoksi, jota ihminen tuntee
toista kohtaan, mutta kaikki oli kuitenkin tehty niin, kuin olisi
siihen johdattanut rakkaus. Raja oli tahallisesti tehty epämääräiseksi,
jotta sen yli olisi helpompi mennä ja jotta tyttö helpommin erehtyisi
noihin harhakuviin nähden, joista jokainen saattoi merkitä jotakin ja
myös olla merkitsemättä. Tämä leikki ei tosin ollut Boguslawin luonteen
mukaista, mutta hän ymmärsi, että vain sellainen menettelytapa johtaa
tuloksiin, ja hän nautti niinkuin linnustaja, joka asettelee verkkoja,
tahi metsästäjä, joka kärsivällisesti ajaa otusta. Ruhtinas ihaili omaa
terävänäköisyyttään ja sukkeluuttaan, jotka olivat kehittyneet hänen
oleskellessaan Ranskan hovissa.
Hän kohteli Oleńkaa kuin ruhtinatarta, mutta teki sen sillä tavoin,
että taaskaan ei ollut helppoa päästä selville, tekikö hän sen
yksinomaan tytön takia vai johtuiko se hänen synnynnäisestä ja tavaksi
tulleesta kohteliaisuudestaan kauniimpaa sukupuolta kohtaan.
Oleńkasta tuli kaikkien huvien ja retkien päähenkilö, mutta se oli
tavallaan luonnollista. Kun Janusz-ruhtinaan puoliso oli lähtenyt
Kuurinmaalle, oli Oleńka huomattavin niistä naisista, jotka olivat
joutuneet Taurogiin. Koska Taurogi oli lähellä rajaa, oli sinne
keräytynyt koko Samogitiasta paljon aatelisnaisia ruhtinaan turviin
ruotsalaisten tieltä, ja nämä myönsivät Billewiczin tyttärelle ensi
sijan. Samaan aikaan kuin veri virtaili kaikkialla Puolassa, seurasivat
Taurogissa kemut toisiaan. Olisi luullut kuninkaan hovin kaikkine
hoviherroineen ja hovineiteineen muuttaneen maalle huvittelemaan.
Boguslaw oli itsevaltias hallitsija Taurogissa ja sen naapurina
olevassa vaaliruhtinaan Preussissa, jossa hän usein vieraili. Kaikki
tottelivat hänen käskyjään. Kaupungit hankkivat määräysten mukaan
hänelle rahaa ja sotaväkeä, preussilainen aateli saapui mielellään
ottamaan osaa hänen kemuihinsa ja retkiinsä. Neitonsa vuoksi Boguslaw
elvytti eloon silloin jo unohtumassa olevat turnajaiset.
Kerran hän otti itsekin niihin henkilökohtaisesti osaa, ja puettuna
hopeaisiin varuksiin sekä merkkinään Oleńkan hänen ympärilleen sitoma
sininen nauha hän pudotti hevosen selästä neljä etevintä preussilaista
ritaria, viidentenä Ketlingin ja kuudentena Sakowiczin, vaikka tämä
oli niin harvinaisen väkevä, että saattoi pysähdyttää kulkevat vaunut
tarttumalla niiden pyörään. Ja mikä innostus syntyikään katsojain
joukossa, kun hopeainen ritari notkisti polvensa naisensa edessä
ja otti hänen käsistään vastaan voittajan palkinnon! Huudot olivat
voimakkaat kuin tykkien jyrinä, liinat liehuivat, liput tekivät
kunniaa, mutta ritari nosti kasvojen suojuksen ja katsoi neidon
hehkuviin kasvoihin kauniilla silmillään, samalla kuin hän painoi
neidon käden huulilleen.
Toisen kerran taas, kun aitauksen sisällä raivostunut karhu raateli
koirat, hyppäsi ruhtinas vain kevyeen espanjalaiseen pukuun puettuna
keskelle areenaa keihäs kädessä ja työnsi sen ei vain läpi pedon, vaan
myös läpi henkivartijan, joka vaaran nähtyään oli rientänyt hänelle
avuksi.
Oleńka, vanhan sotilaan jälkeläinen, oli saanut sen kasvatuksen, minkä
veri, sota ja ritarin kunnian ihailu vaativat, eikä hän voinut olla
ihmettelemättä ja ihailematta näitä tekoja, sillä jo pienestä asti oli
häntä opetettu pitämään miehuutta miehen suurimpana hyveenä.
Joka päivä ruhtinas antoi melkein yli-inhimillisen rohkeuden näytteitä,
ja aina se tapahtui Oleńkan kunniaksi. Ylistellessään ja ihaillessaan
ruhtinasta sillä tavoin, että se olisi tyydyttänyt jumalallista
olentoakin, monilukuiset vieraat pakostakin puheissaan yhdistivät
hänen nimeensä Oleńkan nimen. Ruhtinas oli vaiti, mutta hänen silmänsä
sanoivat sen, mitä suu ei uskaltanut lausua... Lumous ympäröi neitoa
joka puolelta.
Kaikki muodostui sellaiseksi, että se oli omiaan heitä lähentämään
ja yhdistämään sekä samalla erottamaan muusta joukosta. Vaikeata oli
kenenkään mainita ruhtinasta mainitsematta samalla Oleńkaa. Itsensä
Oleńkan ajatusten kulkuun vaikutti Boguslaw voimakkaasti. Jokainen
päivän hetki käytettiin niin, että lumous tulisi voimakkaammaksi.
Illalla leikkinäytelmien jälkeen valaisivat huoneita eriväriset
lamput, jotka levittivät salaperäistä ja miellyttävää valoa tehden
ympäristön unelmien maailmaksi. Suloiset itämaiset tuoksut täyttivät
ilman, näkymättömien harppujen, luuttujen ja muiden soitinten hiljaiset
sävelet hivelivät korvia, mutta näitten tuoksujen, valojen ja sointujen
keskellä kulki ruhtinas kaikkien ihailun loisteessa kuin sadun prinssi
nuorena, kauniina, ritarillisena, loistavana kuin aurinko, kun
timanttikoristeet hänen yllään välkkyivät, ja rakastuneena kuin paimen.
Mikä neito olisi voinut vastustaa tätä ihanuutta, mikä hyve pitää
puoliaan tämmöistä lumousta vastaan?... Karttaa nuorta ruhtinasta
oli aivan mahdotonta, kun asui saman katon alla ja nautti hänen
kuninkaallista vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi Oleńka oli mielellään
lähtenyt Taurogiin, sillä hän ikävöi pois kolkosta Kiejdanysta,
aivan kuin ritarillinen Boguslawkin, joka hänen edessään teeskenteli
rakkautta hylättyyn kuninkaaseen ja isänmaahan, ikävöi pois julkisen
petturin, Janusz-ruhtinaan luota. Taurogissa olonsa alkuaikoina Oleńka
oli täynnä myötätuntoa nuorta ruhtinasta kohtaan, ja kun hän pian
huomasi, miten innokkaasti ruhtinas tavoitteli hänen ystävyyttään, niin
hän käytti vaikutusvaltaansa tehdäkseen ihmisille hyvää.
Kun hän oli ollut jo kolmatta kuukautta linnassa, niin ruhtinas
tuomitsi ammuttavaksi erään tykistöupseerin, Ketlingin ystävän.
Saatuaan tietää tämän nuorelta skotlantilaiselta pyysi neiti Billewicz
tuomitulle armahdusta.
— Jumalatar käskee eikä pyydä! — vastasi hänelle Boguslaw, repi
kuolemantuomion ja heitti palaset hänen jalkoihinsa. — Hallitkaa!
Käskekää! Poltan Taurogin, jos sillä saan hymyn ilmestymään
kasvoillenne! En tahdo muuta palkintoa kuin että olette iloinen ja
unohdatte sen, mikä on mieltänne pahoittanut!
Mutta Oleńka ei voinut olla iloinen, sillä hänen sydämensä täytti suru,
sääli ja ääretön halveksiminen sitä miestä kohtaan, joka oli voittanut
hänen lempensä ja joka nyt hänen silmissään oli pahempi rikollinen
kuin isänmurhaaja. Tuo Kmicic, joka rahasta oli valmis pettämään
kuninkaan niinkuin Juudas Kristuksen, tuli yhä inhoittavammaksi hänen
silmissään ja muuttui aikaa myöten jonkinmoiseksi ihmishirviöksi sekä
omantunnonvaivojen tuottajaksi hänelle itselleen. Hän ei voinut antaa
itselleen anteeksi, että oli rakastanut tätä, mutta ei myöskään voinut
häntä unhottaa eikä vihata.
Tämmöisten tunteitten vallitessa hänen oli vaikea edes teeskennellä
iloisuutta. Sen sijaan hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta
ruhtinasta kohtaan siitäkin, että tämä ei ollut tahtonut osallistua
Kmicicin rikokseen. Se hänestä kuitenkin oli omituista, että nuori
ruhtinas, joka oli niin ritarillinen ja jalo, ei rientänyt pelastamaan
isänmaata, vaikka ei hyväksynyt Janusz-ruhtinaan tekoja, mutta hän
ajatteli, että niin suuri valtiomies kyllä tietää, mitä tekee, ja että
ruhtinas noudattaa politiikkaa, jota tavallisen neidon järki ei riitä
käsittämään. Tätä käsitystä ylläpiti hänessä Boguslaw selittämällä
tiheitä käyntejään Preussin puolella sillä, että hän puuhasi sopimusta
Jan Kasimirin, vaaliruhtinaan ja Kaarle Kustaan välillä ja toivoi
voivansa siten pelastaa isänmaan turmiosta.
— En tee tätä palkintojen enkä kunnian tähden, — puhui Boguslaw
neidolle, — vaan teen mitä minulle Jumala, omatunto ja isänmaanrakkaus
käskevät. Uhraan Janusz-serkkuni, joka on ollut minulle kuin isä, sillä
enpä tiedä, onnistuuko minun saada aikaan, että vihastunut kuningatar
Ludwika säästää hänen henkensä.
Kun hän puhui näin ja murhe kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan,
joiden silmät olivat ylöspäin luotuina, niin hän oli Oleńkasta vanhan
ajan sankarien kaltainen, joista vanha eversti Billewicz oli hänelle
kertonut ja joista hän itse oli lukenut Corneliuksesta. Ja ihailu
täytti neidon sydämen. Vähitellen hän joutui niin pitkälle, että
kun vastenmielisen Andrzej Kmicicin muisto kovin häntä kiusasi, hän
ajatteli Boguslawia siten rauhoittuakseen ja saadakseen uutta voimaa.
Edellinen edusti hänelle kaameata pimeyttä, jälkimmäinen valoa, joka
teki hyvää murheiselle sielulle.
Jos Boguslaw olisi ollut vain tunnettua sukua oleva aatelismies, mutta
ei Radziwill, ei ruhtinas, ei ylimys, joka melkein oli hallitsijan
asemassa, niin Oleńka kenties olisi silmittömästi rakastunut häneen,
huolimatta vanhan everstin testamentista, joka jätti hänelle
valittavaksi vain Kmicicin tahi luostarin. Mutta hän oli itseään
kohtaan ankara ja sangen oikeamielinen neito eikä antanut päähänsä
nousta minkäänlaisia turhia unelmia, vaan tunsi vain kiitollisuutta ja
ihailua ruhtinasta kohtaan.
Hänen sukunsa oli liian alhainen, jotta hänestä olisi voinut tulla
Radziwillin vaimo, liian ylhäinen, jotta hänestä olisi voinut tulla
tämän rakastajatar. Turhaan ruhtinas itse koetti saada hänet toiseen
käsitykseen, turhaan ruhtinas lemmenkiihkossaan osaksi laskelmia tehden
ja osaksi vilpittömästi toisti usein sen, mitä oli puhunut heidän
ensi kertaa tavatessaan Kiejdanyssa, nimittäin että Radziwillit ovat
useamman kuin yhden kerran menneet naimisiin tavallisen aatelisneidon
kanssa. Tuommoiset ajatukset eivät tarttuneet häneen, samoin kuin
vesi ei tartu joutsenen rintaan. Hän pysyi semmoisena kuin oli,
kiitollisena, ystävyyttä tuntevana, ihailevana; hän etsi lohdutusta
ajattelemalla sankaria, mutta sydän oli tyyni.
Boguslaw ymmärsi tytössä herättää mieltymystä, ja usein hän luuli
olevansa saavuttamaisillaan päämääränsä. Mutta itsekseen hän häveten ja
vihastuen tunnusti, että hän Oleńkaan nähden ei ollut yhtä rohkea kuin
oli ollut ensimmäisiin lemmittyihinsä nähden Pariisissa, Brüsselissä
ja Amsterdamissa. Kenties se johtui siitä, että hän todellakin oli
rakastunut, kenties myös siitä, että tässä neidossa, hänen kasvoissaan,
tummissa kulmissaan ja vakavissa silmissään oli jotakin, mikä vaati
kunnioitusta.
Mutta Boguslawin kärsivällisyys alkoi loppua. Vähitellen alkoi kauhea
unennäkö unhottua, ja yhä useammin hän alkoi miettiä sitä, mitä
Sakowicz oli hänelle neuvonut. Intohimo kalvoi häntä yhä voimakkaammin.
Mutta äkkiä sattui tapahtuma, joka kokonaan muutti elämän Taurogissa.
Eräänä päivänä tuli ukkosen iskun kaltaisena viesti, että herra Sapieha
oli valloittanut Tykocinin ja että ruhtinas Janusz Radziwill oli
kuollut linnan raunioihin.
Kaikki Taurogissa joutuivat kuohuksiin. Boguslaw itse lähti samana
päivänä Kroleweciin, jossa hänen piti tavata Ruotsin kuninkaan
ministereitä ja vaaliruhtinas.
Hän viipyi matkallaan kauemmin kuin ensin oli aikonut. Samaan aikaan
alkoi Taurogiin saapua preussilaista ja myös ruotsalaista sotaväkeä.
Alettiin puhua retkestä Sapiehaa vastaan. Alaston totuus, että Boguslaw
oli ruotsalaisten liittolainen aivan samoin kuin Janusz oli ollut, tuli
yhä ilmeisemmäksi.
Sattui niin, että samoihin aikoihin miekankantaja sai kuulla
Lewenhauptin joukon polttaneen Billewiczien maatalon ja hävittävän
tulella ja miekalla maata, sen jälkeen kuin ruotsalaiset olivat saaneet
voiton vastarintaan nousseista samogitialaisista Szawlin luona.
Silloin miekankantaja lähti tarkastamaan omin silmin vahinkojen
suuruutta. Ruhtinas Boguslaw ei ollenkaan pidätellyt häntä, vaan antoi
mielellään hänen lähteä ja sanoi:
— Nyt ymmärrätte, miksi toin teidät Taurogiin. Suoraan sanoen saatte
olla minulle kiitolliset henkenne säilymisestä.
Oleńka jäi yksin neiti Kulwiecin kanssa. Hän vetäytyi huoneisiinsa
eikä ottanut puheilleen muita kuin joitakuita naisia. Kun nämä hänelle
kertoivat ruhtinaan valmistelevan sotaretkeä puolalaisia sotajoukkoja
vastaan, hän ei tahtonut muitta mutkitta heitä uskoa. Päästäkseen
selvyyteen asiasta hän kutsutti puheilleen Ketlingin, sillä hän oli
huomannut, että nuori skotlantilainen oli vilpitön häntä kohtaan.
Ketling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella
sen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.
Neiti Billewicz alkoi kysellä häneltä.
— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee
Taurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat,
että ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet
hakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?
Ketling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan.
Viimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:
— Syynä vojevodan tappioon ja kuolemaan olette te, neiti!
— Minä?... — kysyi neiti Billewicz hämmästyen.
— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni
auttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki... teidän tähtenne.
Nyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa
kestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan
luotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui
kunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun
polvistua eteenne ja pyytää anteeksi!
— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään
nuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette
puhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette
minulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?
Upseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen
ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös
surullinen kuin huokaus:
— Ah, neiti! Neiti!...
Samassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä
rinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun
kuningattaren käskyä.
— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja
vaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen
ihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa
minua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten
vältettävä paulat?
Oleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen
estelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.
— Sanokaa, mitä täällä ympärilläni on tekeillä? sanoi Oleńka.
— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä
huomannut?
Oleńka peitti kasvot käsiinsä.
— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on
vain hyvyyttä hänen puoleltaan.
— Hyvyyttä!... toisti upseeri kuin kaiku.
— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä
onneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani
uhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt
hyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia
ystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.
Ketling päästi huokauksen.
— Saanko puhua vapaasti? — kysyi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.
— Puhukaa!
— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson.
Minulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta
kotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen
kuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki,
mitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät,
niinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan
käden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on
teidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen
rakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei
mennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna.
Älkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää
antako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan,
olkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella.
Ihan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole
maailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan
en voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään
ja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat
teidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!... Mutta ensiksi surmaisin
Sakowiczin... Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin
kuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät
omaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.
Ketling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa
suustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi
yhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.
Hänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä
huomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja
tulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa
katseessaan.
— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala
minua auttakoon!
— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin
neuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen
valitsemansa tie ei vie perille...
Ja hän alkoi kertoa syistä, jotka olivat Boguslawia pidättäneet.
Neiti kuunteli kulmakarvat rypyssä, mutta hyvin tarkkaavaisesti, sillä
hän oli jo alkanut ajatella, miten voisi vapautua tuosta peloittavasta
holhouksesta. Mutta koko maassa ei ollut paikkaa, jossa ei veri olisi
virtaillut, ja kun hänellä ei vielä ollut selvää pakosuunnitelmaa, ei
hän tahtonut siitä puhua.
— Herra ritari! — sanoi hän viimein. — Vastatkaa minulle vielä yhteen
kysymykseen. Onko ruhtinas Boguslaw Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan
puolella?
— Ei kenellekään meistä ole salaisuus, — vastasi nuori upseeri, —
että ruhtinaamme tahtoo olla osallisena tämän valtakunnan jakamisessa
saadakseen Liettuan itselleen läänitysruhtinaskunnaksi.
Hän vaikeni, mutta näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat
vaistomaisesti kulkeneet samoja ratoja kuin Oleńkan, sillä vähän ajan
kuluttua hän lisäsi:
— Vaaliruhtinas ja ruotsalaiset auttavat ruhtinasta, ja jos he saavat
haltuunsa koko valtakunnan, ei ole turvapaikkaa missään.
Oleńka ei vastannut mitään.
Ketling odotti vielä jonkin aikaa, kysytäänkö häneltä vielä muuta,
mutta kun Oleńka oli kokonaan omissa ajatuksissaan, niin hän ei
tahtonut häiritä, vaan kumarsi jäähyväisiksi.
— Kiitän teitä, herra ritari! — sanoi Oleńka ojentaen hänelle kätensä.
Upseeri alkoi lähestyä ovea.
Äkkiä Oleńka hiukan punastui, epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
— Sana vielä, herra ritari!
— Jokainen sananne on minulle suosionosoitus...
— Tunsittehan herra... Andrzej Kmicicin?...
— Kyllä, neiti, Kiejdanyn ajoilta. Viimeksi näin hänet Pilwiszkissä,
kun kuljimme Podlasiesta siihen suuntaan.
— Onko totta... puhuiko ruhtinas totta kertoessaan, että herra Kmicic
oli tarjoutunut hänelle käymään Puolan kuninkaan kimppuun?
— En tiedä... Tiedän vain, että he neuvottelivat keskenään
Pilwiszkissä, minkä jälkeen ruhtinas lähti hänen kanssaan metsään
ja viipyi siellä niin kauan, että Paterson alkoi olla levoton ja
lähetti sotaväkeä häntä vastaan. Minä sitä joukkoa johdinkin.
Kohtasimme ruhtinaan, kun hän jo oli tulossa takaisin. Panin merkille,
että hän oli hyvin kuohuksissa aivan kuin olisi kokenut hyvin
voimakkaan mielenliikutuksen. Hän puheli itsekseen, mitä hänelle ei
koskaan tapahdu. Kuulin hänen sanovan: "Vain itse paholainen pystyy
semmoiseen..." Muuta mitään en tiedä... Jälkeenpäin vain, kun ruhtinas
kertoi, minkä tarjouksen herra Kmicic oli hänelle tehnyt, ajattelin:
kai se niin oli...
Neiti Billewicz puristi yhteen huulensa.
— Kiitos! — sanoi hän.
Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.
Pakenemisen ajatus sai vallan hänen mielessään. Hän päätti vapautua
mistä hinnasta hyvänsä näitten inhottavien seinien sisältä ja tuon
petollisen ruhtinaan vallasta. Mutta minne hän menisi? Kylät ja
kaupungit olivat ruotsalaisten käsissä, luostarit myöskin oli vallattu,
linnat hävitetty maan tasalle, koko maa oli täynnä sotilaita ja
sotarosvoja sekä kaikenlaista roskaväkeä. Mikä olisi tämän myrskyn
keskelle joutuneen tytön kohtalo? Kuka lähtisi hänen kanssaan?
Täti Kulwiec, miekankantaja ja muutamat heidän palvelijansa. Mutta
kykenevätkö he häntä suojelemaan?... Kenties mukaan lähtisi myös
Ketling, kenties löytyisi kourallinen uskollisia sotamiehiä ja ystäviä,
jotka seuraisivat häntä, mutta Ketling rakasti häntä ilmeisesti, ja
kuinka voisi joutua hänelle kiitollisuuden velkaan, josta saisi maksaa
liian kalliin hinnan?
Mikä oikeus loppujen lopuksi hänellä oli ratkaista tuon nuorukaisen,
melkein lapsen, kohtaloa ja saattaa hänet vaaraan, kun ei voinut luvata
hänelle vastalahjaksi muuta kuin ystävyyttä? Hän kysyi yhä uudelleen
itseltään: mitä tehdä, minne paeta, kun sekä siellä että täällä uhkasi
tuho ja häpeä?
Sielunsa ahdistuksessa hän alkoi palavasti rukoilla ja toisteli
hartaasti varsinkin erästä rukousta, johon muinoin vanha eversti aina
vaikeina aikoina turvautui ja joka alkoi sanoilla: "Jumala lapsukaisena
pelastui Herodeksen vihan alta."
Hänen rukoillessaan alkoi tuuli kovasti puhaltaa ja puut ikkunain
edessä alkoivat humista. Silloin äkkiä tytön mieleen muistuivat
kotiseudun salot, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ajat, ja kuin
salamana välähti hänen päähänsä ajatus, että saloseudut ovat ainoa
varma turvapaikka.
Oleńka huokasi syvään, sillä hän oli vihdoin löytänyt, mitä etsi. Juuri
niin! Zielonkaan, Rogowskaan! Sinne ei vihollinen tule eikä rosvo saavu
saalista etsimään. Siellä voi seudun asukaskin, jos ei ole varovainen,
eksyä ja harhailla kuolemaansa saakka, kuinka sinne siis löytäisi
vihollinen, joka ei tunne tietä! Siellä suojelevat häntä Domaszewiczit
ja Stakjanit, ja jos heitä ei siellä ole, vaan kaikki ovat lähteneet
herra Wolodyjowskin mukaan, niin noiden metsien kautta pääsee muihin
vojevodakuntiin ja voi etsiä rauhaa muissa saloissa.
Muistaessaan Wolodyjowskin Oleńka ilostui. Sellainen pitäisi holhoojan
olla! Siinä on oikea sotilas, jonka sapeli turvaa sekä Kmiciceiltä
että Radziwilleilta. Hän muisti nyt, että Wolodyjowski aikoinaan oli
neuvonut häntä etsimään turvaa Bialowiezen korvesta.
Oikein hän oli puhunut! Rogowska ja Zielonka ovat liian lähellä
Radziwilleja, mutta Bialowiezen luona on juuri tuo Sapieha, joka äsken
oli poistanut elävien joukosta mitä peloittavimman Radziwillin.
Siis Bialowiezeen vaikka jo tänään, huomenna!... Kunhan miekankantaja
vain tulee takaisin, niin ei viivytellä.
Hänet kätkevät suojaansa salot ja sitten myöhemmin myrskyn mentyä ohi
— luostari. Vain siellä on todellinen rauha, vain siellä voi unhottaa
kaikki ihmiset, kaikki murheet...