Tehtiin verinen väkirynnäkkö Nowy Światia ja Krakowskie Przedmieścieä
vastaan, ja vaikka, se ei juuri onnistunutkaan, niin oli siitä
kuitenkin se etu, että ruotsalaisten huomio kääntyi pois siitä
linnakkeesta, jota Kmicic puolusti, ja siinä olevat miehet saivat
jonkin verran levätä. Muutamia satoja miehiä kaatui. Mutta kuningas
sai ilokseen nähdä, että nostoväkikin mitä miehuullisimmin ja kuolemaa
halveksien hyökkäsi muureja vastaan, eikä epäonnistuminen ollenkaan
lannistanut mieliä, vaan voiton varmuus sotajoukossa päinvastoin vain
tuli entistä suuremmaksi.
Mutta onnellisin tapahtuma näinä päivinä oli Jan Zamoyskin ja
Czarnieckin saapuminen. Edellinen toi mukanaan erinomaista jalkaväkeä
ja niin isoja tykkejä Zamośćiesta, että ruotsalaisilla ei Varsovassa
ollut niiden veroisia. Jälkimmäinen tuli ottamaan osaa loppurynnäkköön.
Otaksuttiin, ja samoin arveli Czarnieckikin, että tämä rynnäkkö olisi
viimeinen.
Suuret tykit asetettiin Kmicicin valtaamalle linnakkeelle, ja ne
alkoivat heti pommittaa muureja ja porttia pakottaen ruotsalaisten
haupitsit vaikenemaan. Sitten kenraali Grodzicki itse asettui tähän
linnakkeeseen ja Kmicic palasi tataarilaistensa luo.
Hän ei ollut vielä ennättänyt asuntoonsa, kun hänet kutsuttiin
kuninkaan luo. Koko esikuntansa läsnä ollessa kuningas kiitti
nuorta ritaria. Myös Czarniecki, Sapieha, Lubomirski ja kruunun
hetmanit ylistivät häntä. Hän seisoi siinä repeytyneessä ja mullan
tahrimassa puvussaan, kasvot ruudinsavusta mustina ja unen puutteesta
pökertyneenä, mutta iloissaan siitä, että oli jaksanut pitää linnakkeen
hallussaan ja ansainnut osakseen tulleet kiitokset sekä suuren maineen
molempien sotajoukkojen keskuudessa.
Muitten ritarien mukana onnittelivat häntä myös Wolodyjowski ja Zagloba.
— Ette aavistakaan, herra Andrzej, — sanoi hänelle pieni ritari,
— miten suuressa arvossa kuningas teitä pitää. Olin eilen läsnä
sotaneuvottelussa, sillä herra Czarniecki oli ottanut minut mukaansa.
Puhuttiin väkirynnäköstä ja sanomista, joita juuri oli saapunut
liettuasta, sodasta siellä ja Pontus de la Gardien ja ruotsalaisten
julmuuksista. Neuvoteltiin silloin, miten sotaa siellä voisi tukea.
Sapieha arveli, että olisi parasta lähettää sinne pari rykmenttiä ja
niiden mukana mies, joka osaisi tehdä siellä saman, mitä Czarniecki
oli sodan alussa tehnyt Suur-Puolassa. Siihen sanoi kuningas: "On vain
yksi semmoinen mies olemassa, nimittäin Babinicz." Toiset yhtyivät heti
siihen.
— Minä lähden mielelläni Liettuaan ja varsinkin Samogitiaan, — vastasi
Kmicic. — Aioin itse pyytää siihen kuninkaan suostumusta ja odotan
vain, kunnes valloitamme Varsovan.
— Huomenna on päärynnäkkö, — sanoi Zagloba — joka juuri saapui paikalle.
— Sen tiedän. Miten Ketling voi?
— Kuka? Tarkoitatteko Hasslingia?
— Se on sama asia, sillä hänellä on kaksi nimeä, kuten on tapana
englantilaisilla, skotlantilaisilla ja monilla muilla kansoilla.
— Aivan oikein! — vastasi Zagloba. — Espanjalaisella on eri
viikonpäivinä aina eri nimi. Palveluspoikanne kertoi minulle, että
Hassling eli tuo Ketling on terve. Hän puhuu, on jalkeilla ja on
päässyt kuumeestaan, tahtoo vain syödä joka tunti.
— Ettekö ole ollut hänen luonaan? — kysyi Kmicic pieneltä ritarilta.
— En, sillä ei ole ollut aikaa. Mitäpä joutaa ajattelemaan, kun
väkirynnäkkö on tulossa!
— Menkäämme siis nyt!
— Menkää ensin nukkumaan! — sanoi Zagloba.
— Olette oikeassa! Enpä tahdo pysyä jaloillani. Asuntoonsa tultuaan
Andrzej noudattikin tätä saamaansa neuvoa sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän tapasi Hasslingin nukkumassa. Sen sijaan tulivat illalla häntä
tervehtimään Zagloba ja Wolodyjowski, ja he istuutuivat lehtimajaan,
jonka tataarilaiset olivat tehneet johtajalleen. Kiemliczit kaatoivat
heidän pikareihinsa sadan vuoden vanhaa simaa, jota kuningas oli
lähettänyt Kmicicille, ja he joivat sitä mielellään, sillä ulkona oli
kuuma. Hassling, joka vielä oli kalpea ja nääntynyt, näytti tästä
jalosta juomasta saavan uutta elämää ja voimia. Zagloba maiskutteli
kieltään ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— Hei! kuinka tuolla tykit jyrähtelevät! — sanoi nuori skotlantilainen.
— Huomenna teette väkirynnäkön... Hyvä on terveitten olla!... Jumala
teitä siunatkoon! Olen vieraan kansan jäsen ja palvelin sitä, jota olin
velvollinen palvelemaan, mutta myötätuntoni on teidän puolellanne. Ah,
millaista simaa! Tunnen elpyväni!
Hän heilautti kullankeltaiset hiuksensa taaksepäin ja loi siniset
silmänsä taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit ja niiden
ilme vielä melkein kuin lapsen. Zagloba katsoi häneen liikutettuna.
— Te puhutte niin hyvin puolaa, herra ritari, kuin kuka tahansa meistä.
Jääkää puolalaiseksi, rakastakaa isänmaatamme, niin teette oikean
teon, eikä teiltä koskaan puutu simaa! Soturin on meillä helppo saada
kansalaisoikeus.
— Se kai kävisi sitäkin helpommin, kun olen aatelismies, — sanoi
Hassling. — Nimeni kokonaisuudessaan on Hassling-Ketling of Elgin.
Sukuni polveutuu Englannista, vaikka on asettunut Skotlantiin.
— Ne ovat kaukaisia, merentakaisia maita — sanoi Zagloba. — On
ikäänkuin säädyllisempää asua täällä.
— Minä viihdyn hyvin täällä!
— Mutta me emme! — sanoi Kmicic, joka alusta alkaen oli kärsimättömästi
kääntelehtinyt penkillään. — Meistä on tärkeätä saada kuulla Taurogin
tapahtumista, mutta te vain juttelette sukujuurista.
— Kysykää minulta, minä vastaan!
— Näittekö usein neiti Billewiczin? Hasslingin kalpeat kasvot
punastuivat.
— Joka päivä! — sanoi hän.
Kmicic alkoi heti katsella häntä terävästi.
— Olitteko niin suosiossa? Miksi punastutte? Joka päivä? Miksi niin?
— Koska hän näki, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoisuutta ja
olin tehnyt hänelle muutamia palveluksia. Se käy selville edempänä
kertomuksestani, mutta minun on nyt alettava alusta. Kenties ette
tiedä, että en ollut Kiejdanyssa silloin, kun ruhtinas Boguslaw
saapui sinne ja vei neidin Taurogiin. Miksi hän hänet sinne toi,
siitä lausuttiin monenlaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että kun
he tulivat, niin kaikki heti huomasivat, että ruhtinas oli hyvin
rakastunut.
— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti Kmicic.
— Alettiin pitää juhlia, jommoisia sitä ennen ei ollut koskaan ollut.
Olisi voinut luulla, että rauha vallitsi maassa, mutta joka päivä
lähetettiin kirjeitä ja saapui sanantuojia vaaliruhtinaalta ja ruhtinas
Janukselta. Me tiesimme, että herra Sapieha ja liittoutuneet ahdistivat
ruhtinas Januszta ja että hän pyysi Jumalan nimessä apua, koska häntä
uhkasi tuho. Mutta pyynnöt eivät vaikuttaneet mitään. Vaaliruhtinaan
valtakunnan rajalla seisoi sotajoukko aivan valmiina lähtöön, mutta me
vain emme menneet avuksi, sillä ruhtinas ei tahtonut erota neidistä.
— Senkö vuoksi siis Boguslaw ei tullut auttamaan serkkuaan? — kysyi
Zagloba.
— Niin. Sitä samaa sanoivat kaikki häntä lähellä olevat henkilöt.
Jotkut napisivat, toiset iloitsivat siitä, että Radziwillit
kukistuivat. Sakowicz hoiti ruhtinaan puolesta juoksevat asiat ja
vastasi kirjeisiin sekä neuvotteli lähettien kanssa, ruhtinas ajatteli
vain huvien toimeenpanemista. Hän kylvi rahaa joka puolelle — tuo
itara mies! — ja antoi penikulmien laajuudelta kaataa metsää, jotta
neidillä olisi kauniimpi näköala. Sanalla sanoen hän sirotteli kukkia
neidin jalkojen juureen ja kohteli tätä niin, että jos tämä olisi ollut
Ruotsin kuningatar, niin hän ei olisi voinut toivoa parempaa. Monet
säälivät neitiä, sillä yleisesti puhuttiin, että kaikki tarkoitti
vain neidin saattamista onnettomuuteen ja että ruhtinas ei missään
tapauksessa menisi naimisiin hänen kanssaan, Mutta nähtiinkin, että
neiti ei ollut niitä, joita voi viekoitella poikkeamaan hyveen tieltä.
— Ei, totisesti! — huusi Kmicic hypäten seisomaan. — Minä sen tiedän
paremmin kuin muut!
— Miten neiti Billewicz otti vastaan nuo kuninkaalliset
kunnianosoitukset? — kysyi Wolodyjowski.
— Aluksi suopeasti, vaikka hänen kasvoistaan näkyi, että hänellä
oli jokin sydänsuru. Hän otti osaa metsästysretkiin, naamiaisiin,
ratsastusmatkoihin ja turnajaisiin, nähtävästi luullen, että ruhtinaan
hovissa oli tämmöiset tavat. Mutta sitten hän huomasi, että se
kaikki oli hänen takiaan. Tapahtui kerran, että ruhtinas, joka jo
oli järjestänyt jos minkälaisia näytelmiä, tahtoi näyttää neidille,
minkälaista sota on. Sytytettiin palamaan kylä lähellä Taurogia;
jalkaväki puolusti sitä, ruhtinas hyökkäsi. Ruhtinas sai loistavan
voiton, ja kerrotaan hänen sitten kunniansa loisteessa langenneen
neidin jalkoihin ja pyytäneen tämän vastarakkautta. Ei tiedetä, mitä
ruhtinas silloin proposuit, mutta siitä lähtien oli heidän ystävyytensä
lopussa. Neiti pysytteli nyt aina setänsä, miekankantajan, rinnalla, ja
ruhtinas...
— Alkoi häntä uhkailla? — huudahti Kmicic.
— Eikö mitä! Hän laittautui kreikkalaiseksi paimeneksi, Philemoniksi.
Erityiset lähetit kiitivät Königsbergiin hakemaan paimenviittoja,
nauhoja ja peruukkeja. Hän oli olevinaan epätoivoissaan, kuljeskeli
neidin ikkunain alla ja soitti luuttua. Sanon teille, mitä sisimmässäni
ajattelen: ruhtinas on perin harjaantunut naisten viettelijä, ja
huoleti voi hänestä sanoa, niinkuin meidän isänmaassamme on tapana
sanoa tuommoisista miehistä: hänen huokauksensa ovat murtaneet
monta neitseellisyyden sinettiä. Mutta tällä kertaa hän oli todella
rakastunut, eikä se olekaan ihme, sillä tuo neiti on enemmän
jumalattaren kuin maaseudun pikkuaateliin kuuluvan kaltainen.
Tässä Hassling taas punastui, mutta Andrzej ei sitä huomannut, sillä
hän katseli ylpeänä ja voitonriemuisena Zaglobaa ja Wolodyjowskia.
— Minä tunnen hänet, hän on todellinen Diana, vaikka hänellä ei ole
kuuta hiuksissaan! — sanoi pieni ritari.
— Dianako? Dianan omat koirat alkaisivat ulvoa Dianalle, jos näkisivät
tämän tytön! — huudahti Kmicic.
— Siksipä sanoinkin: "eikä se olekaan ihme", — vastasi Hassling.
— Siitä huolimatta, vaikka se siis ei olekaan ihme, aion polttaa
Boguslawin hiljaisella tulella...
— Rauhoittukaa! — keskeytti Zagloba. — Ensin on teidän saatava hänet
käsiinne. Mutta antakaa nyt tämän ritarin kertoa!
— Usein jouduin olemaan vahdissa hänen huoneensa ovella, kun hän
nukkui, — jatkoi Hassling, ja tiedän, että hän heittelehti vuoteellaan,
huokaili ja puhui itsekseen sekä valitteli kuin tuskissaan, niin näytti
hän kärsivän himostaan Hän muuttui suuresti ja laihtui; kenties häntä
jo riudutti se tauti, johon hän myöhemmin sairastui. Sitten alettiin
koko hovissa kuiskailla ruhtinaan joutuneen mielettömyydessään niin
pitkälle, että aikoi ottaa neiti Billewiczin puolisokseen. Se tuli myös
Janusz-ruhtinaan puolison korviin, joka tyttärineen asui Taurogissa.
Hän vihastui, ja syntyi hankausta, sillä, kuten tiedätte, Boguslaw oli
tehnyt sopimuksen, että hän nai ruhtinas Januksen tyttären heti, kun
tämä tulee täysi-ikäiseksi. Mutta Boguslaw oli siinä määrin intohimonsa
vallassa, että hän unohti kaikki. Ruhtinas Januksen puoliso lähti
raivoissaan tyttärineen Kuurinmaalle, ruhtinas Boguslaw taasen kosi
vielä samana iltana neiti Billewicziä.
— Kosi?! — huudahtivat Zagloba, Kmicic ja Wolodyjowski hämmästyneinä.
— Niin! Hän esitti ensin kosintansa herra miekankantajalle, joka
hämmästyi yhtä suuresti kuin te nyt eikä ollut uskoa korviaan. Mutta
kun hän viimein uskoi, oli hän lentää selälleen ilosta, sillä oli suuri
kunnia koko Billewiczin suvulle päästä Radziwillien sukulaisiksi. Tosin
Paterson sanoi, että kaukaista sukulaisuutta oli muutenkin olemassa.
— Kertokaa eteenpäin! — huusi Kmicic kärsimättömyydestä vapisevalla
äänellä.
— Molemmat riensivät sitten neidin luo sillä juhlallisuudella,
mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on tavallista. Koko hovi oli
jännityksissään. Janusz-ruhtinaalta tuli huonoja sanomia. Vain
Sakowicz luki ne, muut eivät niistä välittäneet, eikä välitetty
Sakowiczistakaan, sillä hän oli joutunut epäsuosioon, koska oli
kehoittanut ruhtinasta menemään naimisiin. Meillä jotkut sanoivat, että
tämä ei ollut ensikerta, kun Radziwill nai tavallisen aatelistytön,
ja että meidän maassamme on kaikki aateli tasa-arvoista ja että
Billewiczien suku polveutuu Rooman ajoilta asti. Näin puhuivat ne,
jotka tahtoivat päästä tulevan ruhtinattaren suosioon. Toiset taas
väittivät, että kaikki oli vain viekkautta ruhtinaan puolelta, jotta
hän pääsisi neidin kanssa lähempiin suhteisiin, niinkuin usein on
laita kihlautuneiden kesken, ja voisi sopivassa tilaisuudessa taittaa
neitseellisen viattomuuden kukkasen.
— Varmasti se oli sitä! Ei mitään muuta! — sanoi Zagloba.
— Niin minäkin luulen! — sanoi Hassling.
— Mutta kuulkaahan jatkoa. Kun noin keskenämme hovissa vaihdamme
mielipiteitä, niin äkkiä kuin salaman isku saadaan tieto, että neiti on
tehnyt meidän arveluistamme lyhyen lopun antamalla ruhtinaalle rukkaset.
— Jumala häntä siunatkoon! — huudahti Kmicic.
— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. —
Tarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka
ei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta,
oli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä.
Näimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin
tahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana päivänä otettiin
herra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle
puolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen
oveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä
ritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili
hänen kauneuttaan ja lujuuttaan.
— Kuka oli se upseeri? — huudahti Kmicic.
— Minä! — sanoi Hassling kuivasti.
Andrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori
skotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.
— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa,
mitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!
— Levätä hetkisen! — vastasi Hassling läähättäen.
Ja hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle
ojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta,
hän sitten kohta taas jatkoi:
— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin
että ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia.
Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui
asiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi
tautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin
joku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin
hän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon,
että se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja
pelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli
miten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan, antoipa vielä
tuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui
taudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on
myös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle
retkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä,
oli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet
luokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on
ihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei
voi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa
uskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien...
— Mitä sitten tapahtui? — kysyi Zagloba.
— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona
kärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin
Taurogiin.
Wolodyjowski alkoi mulkoilla silmillään ja kierrellä kiivaasti
viiksiään. Viimein hän sanoi:
— Herra ritari, älkää kertoko hänestä mitään pahaa, sillä muuten
joudutte terveeksi tultuanne tekemisiin minun kanssani!
— Jos tahtoisinkin, niin en sittenkään voisi sanoa hänestä mitään
pahaa, mutta jos hän on teidän morsiamenne, niin sanonpa, että te
huonosti pidätte hänen turvallisuudestaan huolta, ja jos taas hän on
sukulaisenne, niin tunnette hänet liian hyvin voidaksenne väittää, että
se ei pidä paikkaansa, mitä minulla on hänestä kerrottavaa. Viikossa
sai tämä neiti kaikki, sekä vanhemmat että nuoremmat, rakastumaan, ja
lemmentunteen kohtaansa hän herätti vain silmäpelillä ja joillakin
taikakonsteilla, joita en pysty selittämään.
— Se on hän! Juuri semmoinen hän on! — mutisi Wolodyjowski.
— Se on ihmeellistä! — sanoi Hassling. — Neiti Billewicz on aivan yhtä
kaunis kuin hän, mutta samalla niin arvokas ja luoksepääsemätön, että
häntä kylläkin ihailee ja palvoo, mutta ei uskalla edes nostaa silmiään
häneen, saatikka sitten toivoa jotakin. Teidän täytyy myöntää, että on
erilaisia tyttöjä: toiset ovat kuin entisajan Vestan neitsyet, toiset
taas sellaisia, että heidät nähtyään heti tahtoisi...
— Hyvä herra! — sanoi Wolodyjowski uhkaavasti.
— Älkää karjuko, herra Michal, sillä hän puhuu totta! — sanoi
Zagloba. — Te itse tepastelette kuin kukonpoika, kun olette hänen
läheisyydessään, ja silmänne ovat silloin nurin päässä. Että hän on
kiemailija, sen taas tiedämme me kaikki, ja itsekin olette sanonut sen
ainakin sata kertaa.
— Jättäkäämme tämä kysymys! — sanoi Hassling. — Tarkoitukseni oli vain
saada selitetyksi, miksi neiti Billewicziin rakastuivat vain muutamat,
jotka kykenivät käsittämään, että hän on harvinainen ihminen (tässä
Hassling punastui uudestaan), kun taas Anna-neitiin rakastuivat melkein
kaikki. Täytyi totta tosiaankin nauraa, sillä oli aivan kuin jokin
ruttotauti olisi vallannut sydämet. Kiistaa ja kaksintaisteluja oli
loppumattomiin. Ja mistä syystä? Mistä kiisteltiin ja taisteltiin?
Kuuluu asiaan tietää, että ei ole ketään, joka voisi kehua voittaneensa
tuon neidin sydämen, mutta jokainen uskoo vain sokeasti saavuttavansa
ennemmin tai myöhemmin jotakin.
— Hän, juuri hän tuossa tunnetaan ilmielävänä! — murahti taas
Wolodyjowski.
— Molemmat neidit mieltyivät suuresti toisiinsa, — jatkoi Hassling,
— ja olivat aina yhdessä. Ja kun Anna-neiti hallitsee itsevaltiaasti
Taurogissa...
— Kuinka? — keskeytti pieni ritari.
— Sillä hän on kaikkien hallitsija. Sakowicz ei lähtenyt sotaretkelle,
niin rakastunut hän oli, ja Sakowicz hallitsee rajattomalla vallalla
kaikilla ruhtinaan alueilla. Hänen kauttaan hallitsee neiti Anna.
— Onko Sakowicz niin rakastunut? — kysyi Wolodyjowski.
— On, ja luottaa suuresti menestykseensä, sillä hän on mies, joka uskoo
saavuttavansa kaiken, mitä tahtoo.
— Ja hänen nimensä on Sakowicz.
— Te näytte tahtovan painaa tuon nimen mieleenne?
— Niin... miksi ei! — sanoi Wolodyjowski välinpitämättömällä äänellä,
mutta kiertäen niin uhkaavasti viiksiään, että kylmät väreet kulkivat
pitkin Zagloban pintaa.
— Sen vain tahdoin vielä lisätä, — sanoi Hassling, — että jos neiti
Borzobohata käskisi Sakowiczia pettämään ruhtinaan ja auttamaan häntä
ystävättärensä kanssa pakenemaan, niin hän tekisi sen empimättä, mutta
mikäli tiedän, aikoo neiti toimia hänen selkänsä takana, kenties häntä
ärsyttääkseen... mene tiedä... minulle vain kertoi salaisesti eräs
kansalaiseni, että miekankantajan pako neitien kanssa on jo valmiiksi
suunniteltu, upseereita on salahankkeessa mukana, ja se toteutetaan
piakkoin...
Tässä Hassling alkoi huohottaa, sillä hänen voimansa olivat aivan
lopussa.
— Tässä ovat tärkeimmät asiat, mitä teille voin kertoa! — lisäsi hän
kiireesti.
Wolodyjowski ja Kmicic kysyivät hämmästyneinä:
— Minne he aikovat paeta?
— Erämaihin ja niiden kautta Bielowiezyyn... Ah, en jaksa puhua.
Keskustelu keskeytyi samassa muutenkin, sillä saapui Sapiehan lähetti,
joka antoi sekä Wolodyjowskille että Kmicicille kokoon taitetun
paperin. Wolodyjowski silmäsi omaansa ja sanoi:
— Käsky asettua paikoilleen huomista rynnäkköä varten!
— Kuuletteko, kuinka tykit jyrisevät? — huudahti Zagloba.
— Haa, huomenna! Huomenna!
— Uh, kuinka on kuuma! — sanoi taas Zagloba. — Huono
väkirynnäkköpäivä... Piru vieköön moisen helteen... Jumalan äiti!
Moni kylmenee huomenna kuumuudesta huolimatta, mutta eivät ne, jotka
antautuvat Sinun suojaasi, sinä Suojelijattaremme... Vaan kylläpä tykit
nyt pitävät ääntä!... Minä olen liian vanha mies väkirynnäkköihin...
toista on avoin taistelutanner...
Taas ilmestyi uusi upseeri ovelle.
— Onko täällä herra Zagloba? — kysyi hän.
— Olen!
— Hänen majesteettinsa käskee teitä olemaan huomenna läheisyydessään!
— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät,
että vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet
törähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä
tahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä
itseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan
syöksyn suin päin taisteluun... Minkäpä luonnolleen taitaa!... Hyvä on
hänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen!
Haa, huomenna! Huomenna!... Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo
järjestelee kirjojaan... Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia
pikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten... Uhhuh, huomenna!