Ruotsalaisten uloshyökkäys oli vain osaksi vastannut tarkoitustaan.
Boguslawin ratsumiehet olivat tosin päässeet kaupunkiin, mutta
taistelussa eivät ruotsalaiset saaneet erikoisempaa aikaan. Kotwiczin
rykmentti ja Oskierkan rakuunat olivat kylläkin kärsineet vaurioita,
mutta myös paljon ruotsalaisia makasi taistelutanterella, ja se
jalkaväkirykmentti, jonka kimppuun Wolodyjowski ja Wańkowicz olivat
hyökänneet, oli melkein kokonaan tuhoutunut. Liettualaiset kehuskelivat
tuottaneensa viholliselle enemmän tappioita kuin mitä itse olivat
kärsineet. Vain Sapieha oli harmissaan tästä uudesta "kompastuksesta",
joka saattoi vahingoittaa hänen mainettaan. Häneen kiintyneet everstit
lohduttelivat häntä parhaansa mukaan, ja oikeastaan hän oli saanut
sangen hyödyllisen opetuksen. Tämän jälkeen ei pantu enää toimeen niin
suuria pitoja, ja jos joskus juhlittiin, niin samalla ryhdyttiin myös
tavallista tarkempiin varokeinoihin.
Hetmanin majapaikassa tutkittiin Hasslingia, ja Andrzej oli sen
johdosta niin kärsimätön, että ei tahtonut pysyä nahoissaan, sillä hän
tahtoi itse mahdollisimman pian saada miehen puheilleen kyselläkseen
Taurogin tapahtumia. Koko päivän hän kierteli hetmanin asunnon
tienoilla, pistäytyi tavan takaa sisälle, kuunteli tunnustuksia ja
syöksyi taas raivostuneena ulos, kun Boguslawin nimi mainittiin.
Illalla hän sai käskyn lähteä tiedusteluretkelle. Hän ei sanonut siihen
mitään, vaan puri vain hammasta, sillä hän oli paljon muuttunut ja
oppinut sen, että yksityisten mielitekojen on väistyttävä virkatoimien
tieltä. Vain tataarilaisia hän piti retken aikana kovilla, vihastui
vähästäkin ja antoi heidän tuntea luissaan komentosauvan iskuja.
Palattuaan takaisin hän näki asunnossaan Hasslingin, mutta niin
sairaana, että tämä ei voinut puhua. Vangiksi otettaessa oli miestä
kohdeltu kovakouraisesti, ja nyt koko päivän kestäneen kuulustelun
jälkeen hän kaiken lisäksi oli kuumeessa eikä tajunnut, mitä häneltä
kysyttiin. Kmicicin täytyi tyytyä siihen, mitä Zagloba hänelle kertoi
kuulustelun tuloksista, mutta se kaikki koski yleisiä asioita eikä
yksityisiä. Boguslawista oli nuori upseeri kertonut vain sen verran,
että tämä palattuaan retkeltään Podlasiesta ja kärsittyään tappion
Janowon luona oli pahoin sairastunut. Harmista ja surusta hän sai
kuumeen, ja parannuttuaan jossakin määrin hän oli heti sotajoukkoineen
lähtenyt Pommeriin, jonne Stenbock ja vaaliruhtinas häntä olivat
hartaasti kutsuneet.
— Ja missä hän on nyt? — kysyi Kmicic.
— Sen mukaan, mitä Hassling kertoi, eikä hänellä ollut mitään syytä
valehdella, on ruhtinas nyt kuninkaan veljen kanssa linnoitetussa
leirissä Narvan ja Bugin luona, missä Boguslaw on koko ratsuväen
päällikkö, — vastasi Zagloba.
— Ahaa! Ja aikovat tulla tänne apuun! Silloin tapaamme, niin totta kuin
Jumala on olemassa, vaikkapa minun pitäisi valepuvussa mennä hänen
luokseen.
— Älkää kiihdyttäkö itseänne suotta! He tulisivat mielellään auttamaan
Varsovaa, mutta eivät voi, sillä herra Czarniecki on asettunut heidän
tielleen. Asema on tämmöinen: Herra Czarnieckilla ei ole jalkaväkeä
eikä tykkejä, eikä hän sen vuoksi voi hyökätä heidän leirinsä kimppuun.
He taasen eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, sillä he ovat tulleet
huomaamaan, että avoimessa taistelussa heidän sotilaansa eivät ole
Czarnieckin miesten veroisia. Jos kuningas itse olisi siellä, niin hän
ryhtyisi taisteluun, sillä hänen johtaessaan sotamiehet taistelevat
paremmin, koska luottavat hänen päällikkötaitoonsa, mutta ei Douglas
eikä kuninkaan veli eikä ruhtinas Boguslaw, vaikka kaikki kolme ovatkin
rohkeita miehiä, uskalla yrittää taistelua.
— Missä kuningas sitten on?
— Hän on mennyt Preussiin. Hän ei usko, että olemme jo valmiit
ahdistamaan Varsovaa ja Wittenbergiä. Muuten, uskoipa hän tahi oli
uskomatta, hänen täytyi mennä sinne kahdesta syystä: ensiksikin
saadakseen vaaliruhtinaan lopullisesti puolelleen, vaikkapa sen hintana
olisi koko Suur-Puola, toiseksi koska se sotajoukko, jonka hän vei pois
satimesta, ei kykene mihinkään, ennenkuin se on levännyt.
Keskustelun katkaisi tässä Wolodyjowskin tulo.
— Kuinka Hassling voi? — kysyi hän jo kynnyksellä.
— Hän on sairas ja hourailee, — vastasi Kmicic.
— Mitä te, herra Michal, Hasslingista tahdotte? — kysyi Zagloba.
— Ettekö te sitä tiedä?
— Minäkö en tietäisi, että on kysymys tuosta kirsikkapuusta, jonka
ruhtinas Boguslaw on istuttanut tarhaansa. Hän on innokas tarhuri,
olkaa huoletta! Tuskin hän tarvitsee vuottakaan saadakseen hedelmiä.
— Piru teidät periköön! — huusi pikku ritari.
— Katsokaahan tuota! Pikkuinen pila saa hänet nostamaan harjaksensa,
kuin hän olisi piikkisika! Olenko minä syypää? Kostakaa Boguslawille
eikä minulle!
— Niin teenkin, jumal'auta!
— Äsken sanoi Babinicz samaa! Pian on, huomaan, koko armeija
vannoutunut ruhtinasta vastaan. Mutta hän on hyvästi varuillaan, ettekä
te hänestä suoriudu ilman minun keinojani.
Molemmat nuoret miehet hypähtivät pystyyn.
— Onko teillä jokin keino?
— Luuletteko, että keinot saa päästään yhtä helposti kuin sapelin
tupesta? Jos Boguslaw olisi täällä, niin varmasti löytyisi useampiakin
keinoja, mutta noin pitkän matkan päähän eivät kanna tykitkään,
saatikka sitten muut keinot. Herra Andrzej, käskekää antamaan minulle
pikari simaa, sillä täällä on kuuma!
— Annan vaikka tynnyrin, kunhan jotakin keksitte!
— Ensiksikin: mitä te kärkytte tuon Hasslingin ääressä kuin kissa
kuuman puurokupin ympärillä? Onhan muitakin vankeja, kysykää niiltä!
— Olen jo kuulustellut niitä, mutta ne ovat tavallisia sotamiehiä
eivätkä tiedä mitään. Hassling upseerina on ollut hovissa, — vastasi
Kmicic.
— Se on eri juttu! — vastasi Zagloba. — Minun täytyy puhua hänen
kanssaan. Siitä, mitä hän minulle kertoo ruhtinaan persoonasta ja
tavoista, voin johtaa sopivan keinonkin. Nyt on pääasia, että tämä
piiritys on saatava pian loppumaan, sillä sitten varmasti lähdemme
sikäläistä armeijaa vastaan. Eipä vain kuulu armollista kuningastamme
eikä hetmaneja.
— He tulevat! — vastasi pieni ritari. — Tulen juuri hetmanin luota,
joka vasta ikään sai tiedon, että hänen majesteettinsa kuningas
lähimpine joukkoineen tulee tänne jo tänä iltana ja hetmanit muun
armeijan kanssa huomenna. He ovat tulleet pikamarssissa Sokolasta asti.
— Onko heillä paljon sotajoukkoa mukanaan?
— Lähes viisi kertaa niin paljon kuin herra Sapiehalla on. Mukana on
myös kuusituhatta tataarilaista Supanhazyn johdolla, mutta niitä ei
voi päiväksikään jättää omin päin, sillä ne ovat kovin villejä ja
omavaltaisia.
— Herra Andrzej on pantava heidän johtajakseen! — sanoi Zagloba.
— Silloin veisin ne heti täältä Narvan ja Bugin luo, sillä
piirityksessä niistä ei ole mitään hyötyä! — vastasi Kmicic.
— Niistä ei ole ja on hyötyä, — sanoi Wolodyjowski. — Ei kukaan osaa
vahtia paremmin kuin he, että ei muonaa tuoda linnoitukseen.
— Nyt tulee Wittenbergille kuumat paikat! — huudahti Zagloba. —
Maltahan, vanha konna! Sinä olet sotinut urhoollisesti, sitä en kiellä,
mutta olet varastanut ja ryöstänyt vielä etevämmin. Kaksi suuta on
sinulla ollut: toisella olet vannonut väärin, toisella syönyt sanasi,
mutta nyt eivät molemmat yhdessä voi sinua auttaa. Kyllä me sinut
höyhennämme! Sen vakuuttaa Zagloba!
— Pyh! Hän hyväksyy kuninkaamme antautumisehdot, ja minkä hänelle
silloin kukaan voi? — sanoi herra Michal. — Saammepa vielä tehdä
hänelle sotilaallisesti kunniaa.
— Hän hyväksyy antautumisehdot? Vai niin! — huudahti Zagloba. — Hyvä!
Hän iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että Roch Kowalski, joka
juuri oli tulossa sisälle, pysähtyi ällistyneenä kynnykselle.
— Tulkoon minusta juutalaisen renki, — huusi ukko, — jos päästän
vapaasti lähtemään Varsovasta tuon vääräuskoisista pahimman, tuon
temppelien häpäisijän, tuon naisten raiskaajan, tuon verenhimoisen
pyövelin, tuon lurjuksen, tuon välskärin, joka iskee suonta ihmisten
ruumiista ja kukkarosta, tuon nylkyrin, tuon nälkäkurjen! Hyvä on!
Kuningas antaa hänen mennä määrätyillä ehdoilla, hetmanit antavat
hänen mennä sopimuksen mukaan, mutta minä katolilaisena ja Zaglobana
ja sieluni autuudesta huolehtivana miehenä panen toimeen sellaisen
mellakan, ettei kukaan vielä koko Puolassa ole semmoisesta kuullut!
Älkää kohautelko olkapäitänne, herra Michal! Panen toimeen mellakan,
sanon sen vieläkin, panen toimeen mellakan!
— Eno panee toimeen mellakan! — sanoi Roch Kowalski uhkaavasti.
Samassa pisti Akbah-Ulan rosvonnaamansa ovesta sisälle.
— Effendi! — sanoi hän Kmicicille. — Kuninkaan sotajoukko näkyy
Veikselin toisella puolen.
Kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos.
Kuningas oli todellakin saapunut. Ensin tulivat Supanhazyn johtamat
tataarilaiset, vaikka ei niin lukuisina kuin oli odotettu. Sitten
tulivat kuninkaan joukot runsaslukuisina ja hyvin asestettuina ja
ennen kaikkea innostusta uhkuvina. Illan kuluessa ennätti koko armeija
kulkea sillan yli, jonka Oskierka juuri oli rakentanut. Sapieha odotti
kuningasta taistelujärjestykseen asettuneine armeijoineen, joka seisoi
vankkana, melkein loppumattomana muurina. Kuninkaan sotajoukko asettui,
sikäli kuin se tuli sillan yli, riviin vastapäätä liettualaista
armeijaa. Molempien armeijain väliini jäi noin sadan askelen levyinen
tyhjä ala.
Sapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle,
ja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia.
Toisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun
varustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja
ja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli
päässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu,
käsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle
polvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin
lähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan
vojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan
lähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita.
Sapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi
kevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta
syleili häntä.
Kuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli
yhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän
painoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka
ei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta
joka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen
yläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään
empimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut
henkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.
Liettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties
saa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan
pois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla
varomaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan
huudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla
huudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja
rumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:
— Vivat Joannes Casimirus!
— Vivat Suur-Puolan sotajoukot!
— Vivat liettualaiset!
Näin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit
vapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.
— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba
liikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä
jo vetistelen!) Isämme!... Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt... nyt
häntä puolustaa satatuhatta sapelia... Oi, laupias Jumala!... En voi
puhua kyyneliltä... Eilen hän oli maanpakolainen, tänään... ei Saksan
keisarilla ole semmoista sotajoukkoa.
Kyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän
huusi Rochille:
— Mitä siinä itkeä tillität? Ole hiljaa!
— Eikö eno sitten tillitä? — vastasi Roch.
— Totta tämä on, totista totta!... Hyvät herrat, minä olen hävennyt
tämän valtakunnan puolesta... mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään
toiseen kansaan maailmassa!... Satatuhatta sapelia!... Saakoon joku muu
tämmöistä toimeen!... Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!
Zagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt
noin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista
palvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.
Aamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi
satanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia
ja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa
suurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset
hämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä
päivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi
häiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.
Seuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne
luoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat
kahden viikon kuluttua.
Kuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan
kaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että
ne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi
tyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua
kenraalia.
Kuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti
puolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua
kaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin.
Piirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä
hän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin
hyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että
kuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas
ruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista
ammusvarastoista.
Saattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti.
Varsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki
ne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja
kaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta
ne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt,
kun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat
linnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt
Varsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin
hengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään
rikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton
kaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit
seurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg.
Kun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt
kunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin
niin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja
syntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa
ja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden
palkkarahoilla.
Ankaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän
etevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg
itse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli
tunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli
kaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies,
jota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä
nimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli
Kaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa.
Vielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen
Lewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet
tervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.
Ruotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir
ymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen,
varsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin,
mutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki
saanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi
muureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista
lähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä
väkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain
sapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.
Sillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei
voinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien
sotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja
kaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä
mennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin
olivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen
portista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit
käsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti
vetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui
paljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita,
myrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä
kaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa
tapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin.
Ruotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia
kuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin
sorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien
pauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita,
joita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten
kertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn.
He kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet
lapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset
olivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia
käytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin.
Kadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä
vilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa
ruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät
sadoittain uhreja.
Kuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti
sanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa.
Mutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua
hyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa
ruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin
vartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä
päivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva
Douglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella
omaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret
sotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.
Suuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan
pienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden
eteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin
vallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli.
Kazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt
kenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin
bernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä
suunnalta tehdä väkirynnäkön.
Leirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan,
koska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin,
mutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat
johtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt
toimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti
sairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.
Annettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä
viimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä
niin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas
oli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.
Kesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston
palvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen
vain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä
multavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun
oli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen
vallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat
heidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi
kaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät
juoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien
luo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan,
joka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta
huolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi
viimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja
osan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli
mahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.
Nämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan
tikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että
parhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta
ruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä
vasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja
lopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä
eivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.
Yli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput
vetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten
vallien suojaan.
Väkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten
käsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla
tykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä
tykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa,
kun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun
ottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti
sitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa
palata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta
samaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin
torjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.
Grodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle
selostusta asiasta.
— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Olin eilistä hyökkäystä
vastaan, mutta nyt näen, että se on tuottanut menestystä. Niin kauan
kuin tuo linnake oli heidän hallussaan, en voinut tehdä mitään
portille, mutta nyt voin sen murtaa yhdessä yössä raskaitten tykkien
saavuttua.
Kuningas, joka oli ollut pahoillaan niin monen kelpo rengin
kaatumisesta, ilostui Grodzickin sanoista ja kysyi heti:
— Kuka tuolla linnakkeessa on päällikkönä?
— Herra Babinicz! — vastasivat useat äänet. Kuningas löi käsiään yhteen.
— Hänen pitää kaikkialla olla ensimmäisenä! Herrat kenraalit, minä
tunnen hänet! Hän on erinomainen ritari eikä anna karkoittaa itseään
sieltä!
— Olisi anteeksiantamatonta, teidän majesteettinne, — vastasi
Grodzicki, — jos antaisimme niin käydä! Lähetin hänelle jo jalkaväkeä
ja pieniä tykkejä, sillä hän saa siellä kyllä olla tulessa, se on
varmaa. On kysymys Varsovasta! Tuo ritari on oman painonsa arvoinen
kullassa!
— Enemmän arvoinen, sillä tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä
kymmeneskään urotyönsä! — vastasi kuningas.
Sitten hän käski kiireesti tuoda hevosen ja kaukoputken ja lähti
tarkastamaan linnaketta. Mutta se oli kokonaan savun peitossa, sillä
useat suuret tykit ampuivat sitä yhtä mittaa syytäen sitä kohti sateena
kranaatteja.
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! — sanoi kuningas. — Katsokaa,
Tiesenhausen!
— En näe mitään, teidän majesteettinne!
— Ei siitä jää jäljelle kuin pöyhitty multakasa! Se on ainoa
mahdollisuus! Tiesenhausen, tiedättekö kuka siellä on?
— Tiedän, teidän majesteettinne! Se on Babinicz. Jos hän palaa hengissä
tuolta, niin hän voi sanoa olleensa jo eläessään helvetissä.
— Täytyy lähettää hänen avukseen vereksiä voimia! Herrat kenraalit...
— Määräykset on jo annettu, mutta sinne on vaikea päästä, sillä
kranaatteja putoilee kovin tiheään.
— Pommittakaa kaikilla tykeillä muureja, jotta ruotsalaiset saisivat
muutakin ajateltavaa!
Grodzicki kannusti hevostaan ja kiiruhti valleja kohti. Hetkistä
myöhemmin paukkuivat tykit pitkin linjaa, ja vielä hiukan myöhemmin
nähtiin jalkaväkeä juoksujalkaa pyrkimässä linnakkeeseen.
Kuningas oli yhä paikallaan ja katseli. Viimein hän huudahti:
— On syytä päästää Babinicz levähtämään. Kuka teistä, hyvät herrat,
haluaa mennä hänen sijaansa?
Ei Skrzetuskeja eikä Wolodyjowskia ollut tällä kertaa kuninkaan
läheisyydessä, ja siksi syntyi hetken kestävä äänettömyys.
— Minä! — sanoi äkkiä Topor Grylewski, arkkipiispan kevyessä
ratsuväessä palveleva upseeri.
— Minä! — sanoi myös Tiesenhausen.
— Minä! Minä! Minä! — kuului yht'aikaa useita ääniä.
— Menköön se, ken tarjoutui ensiksi! — sanoi kuningas.
Topor Grylewski teki ristinmerkin, nosti matkapullon huulilleen ja
lähti ratsastamaan linnaketta kohti.
Kuningas katseli yhä savupilveä, joka oli verhonnut linnakkeen ja
sillan tavoin yhdisti sen muureihin. Tykkien jyrinä oli hieman
hiljentynyt, mutta sen sijaan paukkuivat musketit niin tiheään kuin
tuhat talonpoikaa olisi ollut puimassa.
— Ne tekevät nähtävästi taas hyökkäyksen! — sanoi Tiesenhausen. — Jos
savua ei olisi niin paljon, näkisimme jalkamiehet.
— Menkäämme hiukan sivulle, — sanoi kuningas kannustaen hevostaan.
Toiset seurasivat häntä. He ratsastivat Veikselin rantaa pitkin, ja
koska ruotsalaiset olivat jo talvella hakanneet Veikselin-puolisten
palatsien ja luostarien puistot polttopuiksi eivätkä siis puut olleet
estämässä näköalaa, niin he saattoivat ilman kaukoputkiakin nähdä
ruotsalaisten ryntäävän linnaketta vastaan.
— Mieluummin menettäisin tuon linnakkeen kuin antaisin Babiniczin
kaatua! — sanoi kuningas.
— Jumala suojelee häntä! — sanoi pappi Cieciszowski.
— Ja herra Grodzicki lähettää hänelle viipymättä apua! — lisäsi
Tiesenhausen.
Keskustelua esti jatkumasta jonkun ratsastajan saapuminen. Mies laski
täyttä laukkaa linnakkeelta päin. Tiesenhausen, jolla oli niin hyvät
silmät, että näki paljain silmin paremmin kuin toiset kaukoputkilla,
tarttui hänet nähtyään päähänsä ja huudahti:
— Grylewski tulee takaisin! Babinicz on varmaankin kaatunut ja linnake
valloitettu!
Kuningas varjosti silmiään käsillään. Samassa Grylewski saapui
paikalle, pysähdytti hevosensa ja huusi hengästyneenä:
— Teidän majesteettinne!
— Miten on? Onko hän kaatunut? — kysyi kuningas.
— Herra Babinicz sanoo, että hänen on siellä hyvä olla, eikä hän tahdo
toista sijaansa, pyytää vain, että hänelle lähetettäisiin hiukan
ruokaa, sillä hän ei ole aamusta asti syönyt mitään!
— Onko hän siis elossa? — kysyi kuningas.
— Sanoo, että hänen on siellä hyvä olla! — toisti Grylewski.
Toisetkin olivat selvinneet hämmästyksestään ja alkoivat huutaa:
— Siinä on ritarin uljuutta!
— Se vasta on sotilas!
Senjälkeen he sanoivat Grylewskille:
— Teidän olisi pitänyt jäädä sinne ja antaa hänen tulla pois. Eikö
teitä hävetä tulla takaisin? Joko alkoi peloittaa? Parempi olisi
silloin ollut, että ette olisi ruvennut koko hommaan!
Grylewski vastasi:
— Teidän majesteettinne! Se, joka sanoo minua pelkuriksi, saa
vastaukseni sapelistani, mutta teidän majesteettinne edessä minun
on torjuttava syytös. Olin aivan linnakkeen muurilla, jota kenties
kukaan näistä herroista ei kykenisi tekemään, mutta herra Babiniczilta
sain moitteet päin silmiä aikeitteni vuoksi. "Menkää hiiteen!" —
sanoi hän. — "Minä täällä puuhaan hiki hatussa enkä jouda kanssanne
lörpöttelemään, enkä minä rupea jakamaan kenenkään kanssa kunniaa enkä
päällikkyyttä! Minun on täällä hyvä olla, ja tänne minä jään, mutta
te korjatkaa täältä luunne! Hitto vieköön! Meillä on niin nälkä, että
näköä haittaa, ja meille lähetetään tänne ruoan asemesta jonkinmoinen
päällikkö!" Mitä saatoin minä tehdä, teidän majesteettinne? En edes
ihmettele hänen pahaa tuultaan, sillä hänellä on siellä todellakin
yllin kyllin tekemistä.
— Voiko hän pitää asemansa? — kysyi kuningas.
— Mitäpä tuommoinen huimapää ei voisi? En muistanut sanoa, että hän
lähtiessäni vielä huusi jälkeeni: "Pysyn täällä vaikka viikon, enkä
antaudu, kunhan saan syötävää!"
— Mutta voiko siellä olla?
— Teidän majesteettinne, siellä on kuin tuomiopäivä olisi tullut!
Kranaatti seuraa toistaan, niitten sirpaleet vinkuvat kuin pahat henget
korvissa, maa on aivan läpeensä myllerretty ja savu estää puhumasta!
Kuulat paiskelevat hiekkaa ja turpeita, niin että yhtä mittaa täytyy
pudistella niitä pois. Paljon miehiä on kaatunut ja elossa olevat
makaavat kuulien kaivamissa kuopissa ja ovat sirpaleista sekä mullasta
laittaneet itselleen jonkinmoisia suojia. Ruotsalaiset ovat rakentaneet
tuon linnakkeen erittäin vahvaksi, ja se on nyt meikäläisille eduksi.
Minun siellä ollessani tuli avuksi Grodzickin lähettämää jalkaväkeä ja
taistelu on siellä taas alkanut uudelleen.
— Koska emme voi hyökätä muureja vastaan niin kauan kuin niissä ei
ole aukkoja, — sanoi kuningas, — niin teemme vielä tänään hyökkäyksen
palatsia vastaan Krakowskie Przedmiesciessä. Se hajoittaa parhaiten
ruotsalaisten huomion.
— Se on luja paikka, melkein linnoituksen veroiseksi vahvistettu, —
huomautti Tiesenhausen.
— Mutta se ei saa apua kaupungista, sillä koko raivonsa he kohdistavat
Babinicziin! — vastasi kuningas. — Niin on tehtävä! Käsken heti
ryhtymään väkirynnäkköön, kunhan ensin siunaan Babiniczin.
Näin sanottuaan kuningas otti isä Cieciszowskin kädestä kultaisen
ristiinnaulitun kuvan, kohotti sen ylös ja alkoi siunata kaukana savun
ja tulen keskellä olevaa linnaketta sanoen:
— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala, armahda kansaasi ja suo
noitten hädässä olevien pelastua! Amen! Amen! Amen!