Heinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi
nimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti
kuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen
lupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon
Pyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia
arvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin
varojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.
Jumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen.
Sapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan
oli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena,
olivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen
varusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo,
jonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi
päästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi
suurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin
puolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien
kohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja
lähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli
valkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse kohtasi sinisen
taivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.
Reservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa
ja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin
rientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat
muureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä
tehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista
vastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle
kirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän
vastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin
ympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.
Hetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen,
kuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan
johdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan.
Muureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret
tykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan
perustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon,
mutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja
kuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.
Jokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä
häntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin
taloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun,
masurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.
Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie
Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta
masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä
ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen,
taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen
viimeiseen mieheen.
Kun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri
ennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen,
ja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät
eteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja
Koniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun
heidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta
puistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui
kadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi
linnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan
murhaavalla tulella.
Mutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen:
"Eteenpäin, masurialaiset!" hyökkäsi aateli sapelit käsissä
ruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla
ja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli
silmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja
viholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka
liikahteli ja pyöri omassa veressään.
Mutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta.
Ruotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin
ja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin
ratkaisi taistelun tuloksen.
Zagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt
luullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi
läheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli
saanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä
tältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä jälkijoukossa ja tyytyä
vain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen
joukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen
eikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen
myös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja
verilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin
toisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli
täyttänyt epätoivo ja raivo.
Nyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin
helvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja
savun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet
kirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa
voimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat
heidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin
aivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista
sateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa
olevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä
tungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin
mustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan
portista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa
miestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita
seiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin.
Mutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä
mittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että
hyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä.
Siitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin
kimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että
siellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.
Silloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen
ja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!
Semmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti
laittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri
mahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse
sytytyslangan ja komensi:
— Syrjään! Seinien viereen!
Vähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan.
Zagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut
murskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja
vääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta
isokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.
Silloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret
painoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui
paljastaen ammottavan aukon.
Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko
tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli
valloitettu.
Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea
käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen,
käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat
jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi
alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta
masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa.
Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä
annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita,
että ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja,
mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät
niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut
ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat
väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän
kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen,
mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman
alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän
maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja
muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla
kasvoillaan tätä kuolemaa.
Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen
syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet
hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa
Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet
kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan
olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä
ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se
kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa.
Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat
puistoon ja palatsiin etsimään saalista.
Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus
suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä
hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka
katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.
Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät
olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo
laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan
käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja
kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet
olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.
— Simiae vaiko piruja? — mutisi Zagloba itsekseen.
Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen
rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.
Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan.
Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja
joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille
ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba
jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella
häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä,
kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi
raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä
kiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa,
kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä.
Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja
hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät
pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:
— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!
Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine
miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat
toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan.
Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui
kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän
veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän
Zagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch
Kowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa
apinain syleilystä.
— Lurjukset! — huusi Zagloba hengästyneenä.
— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista
miestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman
minua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa
ansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain
arvoisia!
— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä
seisova upseeri.
— Simiarum destructor! — huusi toinen.
— Victor! — lisäsi kolmas.
— Kaikkea muuta kuin victor. Victus!
Taas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä
rintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset
vetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun
syntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin.
Nähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien
paukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. —
Apuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.
Itse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi
nähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen
ympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle
ja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan
portilta päin sateli heidän päälleen luoteja.
— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli
melkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt
ikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa
kohti suunnattujen tykkien suut.
— Roch! — sanoi Zagloba hyvin kiihtyneenä.
— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä!
Tuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon
hampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin
enhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo
häpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään
apinain kuninkaaksi!
— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.
— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien
palatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!
— Kuka voi sanoa, että sitä ei tehnyt eno? — toisti Roch.
— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, amen! — lopetti Zagloba.
Sitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien
ääressä.
— Laukaiskaa!
Ruotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi
kauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa
ja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa,
ampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon
sisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan
pölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet
miehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: "Tukehdumme!
Tukehdumme!" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu
yhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään
lentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön
helvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja
ampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia
huutoja: "Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:
— Valkoinen lippu! Valkoinen lippu!
Päällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta
samassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin
joukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä
hiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan
sattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren
lotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa:
"Pardon! Pardon!" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon
kellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa,
ruotsalaisille ikuista lepoa.
Kazanowskien palatsi, luostari ja kellotapuli on valloitettu. Itse
Piotr Opalinski, Podlasien vojevoda, ratsastaa veristen joukkojen läpi
palatsin edustalle.
— Kuka meille tuli avuksi palatsista? — huutaa hän niin kovasti, että
se kuuluu yli pauhun ja melun.
— Sama, joka valloitti palatsinkin! — sanoo iso mies ilmestyen äkkiä
vojevodan eteen. — Minä!
— Nimenne?
— Zagloba!
— Vivat Zagloba! — huutavat tuhannet äänet. Mutta Zagloba osoittaa
verisen sapelinsa kärjellä porttia.
— Ei ole vielä leikki lopussa! — huutaa hän. — Tuonne! Portille! Tykit
muureja kohti, ja me päin porttia! Eteenpäin!
Vimmastuneet joukot syöksyvät porttia kohti, mutta silloin —
ihmeellistä! — ruotsalaisten tuli ei kiihdykään, vaan laimenee.
Samassa huutaa kuuluva ääni ylhäältä kellotapulista:
— Herra Czarniecki on jo kaupungissa! Näen meidän lippumme!
Ruotsalaisten tuli heikkenee yhä.
— Seis! — komentaa vojevoda.
Mutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä
ilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.
Czarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky
kaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat
muureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg
vastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.
Torvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia
lippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät
väkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten
seuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä
laukkaa kuninkaan luo.
Jan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän
pyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni
ennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava
puolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen
ruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa,
kuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen
sai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja
haavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset.
Ruotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä
perusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti
jääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw
Radziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun
ruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.
Antautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot
alkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että
pääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia
myöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja
leipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset,
olivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin
mahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen
lähtöä.
Hänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki
sotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita
näkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat
niin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi
heti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia
komissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi
kaupungista mitään saalista.
Ensin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö
keveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille.
Sotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän
jäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan
kuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin
askelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin
sanoakseen: "Me tapaamme vielä toisemme!" ja puolalaiset ihailivat
heidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten
tuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä
niistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä
asein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.
Rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton
ruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko
kulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan
puettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu
kultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske:
— Wittenberg saapuu! Wittenberg!
Siinä saapuikin itse sotamarski, mukanaan Wrangel, Horn, Erskine,
Lewenhaupt ja Forgell. Puolalaisten ritarien silmät suuntautuivat
uteliaasti tähän joukkoon ja erityisesti Wittenbergin kasvoihin. Mutta
nuo kasvot eivät ilmaisseet niin peloittavaa soturia kuin mikä hän
todellisuudessa oli. Ne olivat vanhat, kalpeat, taudin riuduttamat
kasvot. Piirteet olivat terävät, ylähuulta peittivät harvat viikset,
joiden kärjet olivat pystyssä. Yhteenpuristetut huulet ja pitkä, terävä
nenä tekivät hänet vanhan saiturin näköiseksi. Hänellä oli yllään
musta samettipuku ja päässä musta hattu, ja hän oli tässä asussaan
pikemminkin oppineen astrologin tahi lääkärin näköinen. Vain kultaiset
vitjat kaulassa, timanttitähti rinnalla ja sotamarskin sauva kädessä
osoittivat hänen korkeata asemaansa.
Ratsastaessaan hän heitti levottomia katseita kuninkaaseen ja tämän
esikuntaan sekä sotajoukkoon, minkä jälkeen hänen silmänsä sattuivat
nostoväen loppumattomiin riveihin. Ivallinen hymy alkoi leikkiä hänen
kalpeilla huulillaan.
Mutta tuosta joukosta kuului yhä voimakkaammaksi paisuvaa sorinaa, ja
kaikkien huulilla oli sana: "Wittenberg! Wittenberg!"
Hetkistä myöhemmin tuo sorina muuttui kumeaksi kohinaksi, joka
muistutti meren pauhua myrskyn alkaessa. Väliin tuo ääni hiljeni, ja
silloin kuultiin jonkin äänen kaukana takariveissä pitävän puhetta.
Tuohon ääneen vastasivat toiset, yhä useammat, ääni alkoi yhä
voimakkaampana levitä yhä laajemmalle kaikuen pahaa ennustavasti. Olisi
voinut luulla myrskyn olevan lähestymässä.
Puolalaiset korkeat virkamiehet alkoivat tulla levottomiksi ja loivat
katseita kuninkaaseen.
— Mitä se on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jan Kasimir.
Silloin muuttui äänten kohina niin kovaksi pauhinaksi kuin ukkosen
jyrinä. Nostoväen loppumattomat joukot lainehtivat kuin viljapelto,
kun myrsky kulkee sen yli. Äkkiä välähti satoja sapeleita auringon
paisteessa.
— Mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi kuningas toistamiseen.
Ei kukaan osannut vastata. Silloin huudahti Wolodyjowski, joka seisoi
lähinnä Sapiehaa:
— Se on Zagloba!
Wolodyjowski oli arvannut oikein. Kun antautumisehdot olivat tulleet
tunnetuiksi ja saapuneet Zagloban korviin, oli vanha aatelismies
niin hirveästi vihastunut, että hän oli menettänyt vähäksi aikaa
puhekykynsä. — Kun hän jossakin määrin pääsi entiselleen, kiiruhti hän
nostoväen keskuuteen ja alkoi kiihoittaa mieliä. Häntä kuunneltiin
halukkaasti, sillä yleinen mielipide oli, että niin miehuullisen ja
vaikean kamppailun ja niin paljon verenvuodatuksen jälkeen olisi
pitänyt paremmin kostaa viholliselle. Hillitön ja levoton aateli
kerääntyi suurin joukoin Zagloban ympärille, ja hän puolestaan syyti
täysin kourin palavia hiiliä ruutikasaan ja puhalsi puheillaan
palon liekkiä yhä suuremmaksi, mikä onnistui sitäkin helpommin, kun
päissä jo oli ennestään höyryä sen maljojen maistelun jäljeltä, joka
välttämättömästi seurasi voittoa.
— Hyvät herrat! — puhui Zagloba. — Nämä vanhat kädet ovat jo
viisikymmentä vuotta tehneet työtä isänmaan hyväksi, jo viisikymmentä
vuotta vuodattaneet vihollisen verta, ja aivan äsken ne valloittivat
Kazanowskien palatsin ja Bernhardilaiskirkon. Ja kun, hyvät herrat,
ruotsalaiset menettivät rohkeutensa ja antautuivat, niin se tapahtui
sen johdosta, että me suuntasimme tykit vanhaa kaupunkia kohti. Ei
silloin säälitty meidän vertamme, virtoina annettiin sen juosta,
säälittiin ainoastaan vihollista. Me, armaat veljet, jätimme
omaisuutemme isännättömäksi, vaimomme miestään vaille, lapsemme
isättömiksi... (oi lapsukaiseni, kuinka lieneekään nyt laitanne!) ja
tulimme tänne, hyökkäsimme paljain rinnoin tykkejä vastaan, ja mikä
on siitä palkkamme? Se, että Wittenberg saa vapaasti poistua, vieläpä
hänelle osoitetaan kunnioitusta lähtiessään. Poistua saa isänmaamme
pyöveli, uskomme herjaaja, Pyhän Neitsyen vannoutunut vihollinen,
kotiemme ryöstäjä, vaimojemme ja lastemme murhaaja (oi, lapseni,
missä olettekaan nyt!), hengellisen säädyn ja Jumalan palvelijain
häpäisijä!... Oi sinua, onneton isänmaa! Häpeä sinulle, aateli! Uuden
iskun olet taas saanut, pyhä uskomme! Itke, oi Częstochowo, sillä
Wittenberg lähtee vapaasti ja tulee pian takaisin vaatimaan verta ja
kyyneliä, surmaamaan ne, jotka vielä jäivät eloon, polttamaan sen, mikä
vielä ei ole porona, häpäisemään sen, mitä ei vielä ole häväissyt!
Itke, Suur-Puola ja Liettua, itkekää kaikki säädyt, niinkuin itken
minä, vanha soturi, jonka täytyy hautaan menevänä vielä nähdä tuhonne!
Voi sinua onneton Ilion, vanhan Priamoksen kaupunki! Voi! Voi! Voi!
Näin puhui Zagloba, ja tuhannet kuuntelivat häntä yltyen vihaan. Mutta
hän meni eteenpäin toisten luo, voivotteli taas, löi rintaansa ja repi
vaatteitaan. Hän meni myös varsinaisen sotaväen keskuuteen ja löysi
sieltäkin halukkaita kuulijoita, sillä kaikki vihasivat hirveästi
Wittenbergiä. Olisi heti syntynyt hurja mellakka, jos ei sitä olisi
hillinnyt Zagloba itse, joka pelkäsi, että Wittenberg voisi mellakan
puhjettua ennen aikojaan jollakin tavoin pelastua, kun taas, jos
se syntyisi silloin, kun Wittenberg lähtee kaupungista ja ilmestyy
näkyviin, hänet voitaisiin seivästää sapeleihin ennenkuin kukaan
huomaakaan, mistä on kysymys.
Hänen laskelmansa pitivät täydelleen paikkansa. Nähdessään vihatun
sortajan hillitön ja puoleksi juopunut aateli joutui raivon valtaan,
ja hirveä myrsky puhkesi ilmi. Neljäkymmentätuhatta sapelia välähti
ilmassa, neljäkymmentätuhatta kurkkua karjui: "Kuolema Wittenbergille!
Antakaa hänet tänne!" Aateliin yhtyi vielä kurittomampi ja äskeisessä
verileikissä villiintynyt palvelijajoukko ja osa säännöllistäkin
sotaväkeä, ja kiihtynyt joukko alkoi lähestyä uhkaavasti ruotsalaista
esikuntaa.
Aluksi olivat kaikki neuvottomia, vaikka jokainen heti ymmärsi, mitä
oli tekeillä. "Mitä on tehtävä?" huudettiin kuninkaan ympärillä. —
"Laupias Jumala!" "Häntä on suojeltava!" "Häpeä on olla pitämättä
sanaansa!"
Raivostunut joukko tunkeutuu rykmenttien väliin ja työntää niitä
paikoiltaan, ne sekaantuvat eivätkä voi vastustaa joukon painoa.
Ympärillä näkyy sapeli sapelin vieressä ja niitten takana hehkuvia
kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita. Melu ja rajut huudot
tulevat hetki hetkeltä kovemmiksi. Etumaisina kulkevat rengit,
palvelijat ja armeijan huonoimmat ainekset enemmän petojen tahi
paholaisten kuin ihmisten näköisinä.
Myöskin Wittenberg ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän tuli kalpeaksi kuin
palttina, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja — merkillistä kyllä —
tuo sotamarski, joka oli valmis uhmailemaan koko maailmaa, tuo niin
monen armeijan voittaja, tuo niin monen kaupungin valloittaja, tuo
vanha soturi pelästyi nyt niin tuota kirkuvaa joukkoa, että joutui
pois suunniltaan. Hänen koko ruumiinsa alkoi vavista, kädet riippuivat
hervottomina, hän vaikeroi, sylki valui hänen suustaan kultaisille
vitjoille ja marskin sauva putosi kädestä. Kamala joukko tuli yhä
lähemmäksi, raivoisat kasvot ympäröivät jo onnettomia kenraaleita joka
puolelta - hetkinen vielä, niin heidät hakataan kappaleiksi.
Muut kenraalit vetivät miekkansa kuollakseen ase kädessä niinkuin
soturin sopii, mutta vanha sotamarski oli aivan voimaton ja sulki
silmänsä. Silloin Wolodyjowski riensi ruotsalaisen esikunnan avuksi.
Hänen rykmenttinsä tunkeutui miesjoukon läpi ja hajoitti sen niinkuin
täysin purjein kiitävä laiva hajoittaa meren aallot. Renkien huudot
sekaantuivat laudalaisten huutoihin, mutta viimeksimainitut ennättivät
aikaisemmin esikunnan luo ja ympäröivät sen silmänräpäyksessä
läpipääsemättömänä muurina.
— Kuninkaan luo! — huusi pieni ritari.
Ja he lähtivät liikkeelle. Joka puolelta ympäröi heitä joukko, joka
huitoi sapeleilla ja keihäillä ja kiljui yhä kovemmin, mutta he
työntyivät eteenpäin ja iskivät väliin sapeleilla sivuilleen niinkuin
susien ahdistama villisika käännähtelee taaksepäin.
Wolodyjowskia auttamaan riensi Woynillowicz, hänen jälkeensä vielä
Wilczkowski kuninkaan rykmentin kanssa sekä ruhtinas Polubiriski, ja
yhteisvoimin he veivät esikunnan kuninkaan eteen.
Mellakka ei tämän johdosta vähentynyt, vaan kasvoi päinvastoin
yhä suuremmaksi. Vähän aikaa näytti siltä, kuin mieletön joukko
välittämättä kuninkaan majesteetista olisi tahtonut riistää kenraalit
hänen käsistään. Wittenberg oli hieman päässyt tasapainoon, mutta ei
ollut vieläkään päässyt pelostaan. Hän astui alas hevosen selästä, ja
niinkuin jänis koirien tahi susien ahdistamana etsii suojaa vaunun
pyörien välistä, niin hänkin huolimatta luuvalostaan kompuroi aivan
kuninkaan jalkojen luo.
Siinä hän lankesi polvilleen ja tarttuen kuninkaan jalustimeen huusi:
— Pelastakaa, teidän majesteettinne, pelastakaa! Minulla on teidän
kuninkaallinen sananne, antautumissopimus on allekirjoitettu,
pelastakaa, pelastakaa! Armahtakaa meitä! Älkää antako murhata minua!
Nähdessään näin häpeällistä nöyryyttä kuningas kääntyi
vastenmielisyyttä tuntien poispäin ja sanoi:
— Rauhoittukaa, herra sotamarski!
Mutta hän itse oli huolestuneen näköinen, sillä hän ei tietänyt, mitä
oli tehtävä. Suuri miesjoukko oli keräytynyt ympärille ja painautui
uhkaavasti yhä lähemmäksi. Tosin rykmentit seisoivat taisteluasennossa
ja Zamoyskin jalkaväki muodosti kuninkaan ympärille uhkaavan neliön,
mutta miten päättyisi kaikki tämä?
Kuningas katsoi Czarnieckiin, mutta tämä vain kierteli viiksiään
raivostuneena nostoväen kurittomuudesta.
Kansleri Korycinski sanoi:
— Teidän majesteettinne, täytyy noudattaa sopimusta.
— Tietysti! — vastasi kuningas.
Wittenberg, joka koko ajan oli katsonut heihin kääntämättä silmiään
muualle, päästi helpotuksen huokauksen.
— Teidän majesteettinne! — huusi hän. — Luotin sanaanne kuin Jumalan
sanaan!
Siihen sanoi vanha kruununhetmani Potocki:
— Miksi sitten te itse olette rikkonut niin monta valaa, niin monta
sopimusta ja antautumisehtoa? Niinkuin kohtelee toisia, niin tulee itse
kohdelluksi... Miksi vastoin antautumisehtoja otitte vangiksi Wolffin
rykmentin?
— En minä sitä tehnyt, sen teki Müller! — vastasi Wittenberg.
Hetmani katsoi häneen halveksien ja kääntyi sitten kuninkaan puoleen.
— Teidän majesteettinne! En puhu tätä kehoittaakseni myös teidän
majesteettianne rikkomaan sopimuksen, sillä jääköön sanansa syöminen
heidän ansiokseen.
— Mutta mitä on tehtävä? — kysyi kuningas.
— Jos nyt lähetämme hänet Preussiin, niin viisikymmentätuhatta
aatelismiestä syöksyy hänen jälkeensä ja hakkaa hänet kappaleiksi
ennenkuin hän on päässyt edes Pultuskiin. Hän tarvitsisi kokonaisen
sotajoukon henkivartiokseen, ja sitä emme voi antaa... Kuulkaa, teidän
majesteettinne, kuinka nuo tuolla kirkuvat!... Täytyy ensin saada hänet
turvaan... Mutta minne me hänet panemme? Täällä me emme voi häntä
pitää, sillä täällä, hitto soikoon, saattaa syttyä kansalaissota!
Silloin astui kuninkaan eteen herra Itse Zamoyski ja lausui
mahtipontisesti, kuten hänen tapansa oli:
— Teidän majesteettinne! Antakaa minun viedä hänet Zamośćieen, ja
olkoon hän siellä, kunnes mielet rauhoittuvat! Kyllä minä hänet siellä
suojelen aatelilta... Koettakootpa vain riistää häntä minulta!
— Mutta kuinka saatte suojelluksi hänet matkalla sinne? — kysyi
kansleri.
— Heh, kyllä minulla aina sen verran miehiä on! Eikö minulla ole
jalkaväkeä ja tykkejä? Ei pidä yrittää kenenkään Zamoyskia vastaan!
— Ei ole muuta neuvoa! — sanoi kansleri.
— Ottakaa hänet sitten, herra staarosta! — päätti kuningas.
Mutta kun Wittenberg nyt huomasi, että hänen henkensä ei enää ollut
vaarassa, katsoi hän sopivaksi panna vastalauseensa.
— Tätä me emme odottaneet! — sanoi hän.
Potocki viittasi kädellään tielle ja sanoi:
— Olkaa siis hyvä ja menkää, me emme teitä pidätä, tie on avoin!
Wittenberg vaikeni.
Kansleri lähetti muutamia upseereita ilmoittamaan kiihtyneelle
aatelille, että Wittenberg ei saa lähteä, vaan hänet lähetetään
Zamośćieen. Mellakka ei tosin aivan heti asettunut, mutta tuo
tiedonanto kuitenkin rauhoitti mieliä. Ennen illan tuloa huomio jo
suuntautui toisaalle. Sotajoukko alkoi mennä sisälle kaupunkiin ja
valloitetun pääkaupungin näkeminen täytti kaikki mielet voitonriemulla.
Kuningaskin iloitsi, mutta hänen iloaan häiritsi ajatus, että hän ei
ollut voinut täydelleen pitää sopimustaan. Niinikään häntä harmitti
nostoväen ainainen kurittomuus.
Czarniecki pihisi kiukusta.
— Tämmöisen sotajoukon johtajana ei voi kukaan olla varma
huomispäivästä, — sanoi hän kuninkaalle. — Toisinaan se taistelee
kehnosti, toisinaan sankarillisesti, kaikki riippuu siitä, millä
tuulella se on, ja pienimmästäkin syystä se on valmis kapinaan.
— Suokoon Jumala, että ne eivät alkaisi lähteä tiehensä! — sanoi
kuningas. — Niitä tarvitaan vielä, mutta ne itse luulevat jo
suorittaneensa tehtävänsä.
— Tämän mellakan alkuunpanija on annettava hevosten välissä
revittäväksi huolimatta kaikista ansioistaan! — jatkoi Czarniecki.
Käskettiin etsiä mitä tarkimmin Zaglobaa, sillä kaikki tiesivät, että
myrsky oli lähtöisin hänestä, mutta hän oli kadonnut jäljettömiin.
Häntä etsittiin kaupungista, teltoista, vieläpä tataarilaistenkin
parista, mutta turhaan. Muuten tiesi Tiesenhausen kertoa, että
kuningas, hyväsydämisenä ja lempeänä kuten aina, koko sydämestään
toivoi, että ukkoa ei löydettäisi, ja että hän sen asian tähden oli
antanut toimittaa messunkin.
Viikkoa myöhemmin eräitten päivällisten jälkeen iloisen mielialan
vallitessa kuultiin Jan Kasimirin suusta seuraavat sanat:
— Antakaa kuuluttaa, että herra Zagloban ei enää pidä piileksiä, sillä
me kaipaamme jo hänen sutkauksiaan!
Ja kun Czarniecki tämän johdosta ilmaisi tyytymättömyyttä, lisäsi
kuningas:
— Ken tässä maassa tahtoo olla yksinomaan oikeamielinen eikä ollenkaan
armahtavainen, sillä pitäisi olla sydämen asemesta kirves rinnassaan.
Ei missään rikota niin helposti kuin täällä, mutta ei missään myöskään
tehdä niin nopeasti parannusta!
Näin puhuessaan kuningas ei niin paljon ajatellut Zaglobaa kuin
Babiniczia. Tuo nuori ritari oli juuri edellisenä päivänä anonut
kuninkaalta lupaa saada lähteä Liettuaan. Hän sanoi tahtovansa nostaa
siellä kansan sotaan ja ahdistaa ruotsalaisia niinkuin hän aikoinaan
oli ahdistanut Chowanskia. Koska kuninkaalla muutenkin oli aikomuksena
lähettää sinne sodankäyntiin harjaantunut upseeri, oli hän suostunut
pyyntöön. Hän siunasi Kmiciciä ja kuiskasipa vielä hänen korvaansa
toivotuksen, joka sai nuoren ritarin kiitollisena lankeamaan kuninkaan
jalkoihin. Tämän jälkeen lähti Andrzej heti hetkeäkään hukkaamatta
matkalle itää kohti. Saatuaan runsaan lahjan salli Supanhazy hänen
ottaa mukaansa vielä viisisataa uutta tataarilaista, niin että
Kmicicillä oli mukanaan puolitoista tuhatta oivallista miestä, joitten
kanssa saattoi todella ryhtyä jotakin hommailemaan. Nuoren miehen
mielen täytti halu taisteluihin ja sotaisiin töihin, ja kunnian
saavuttamisen toiveet hymyilivät hänelle. Hän kuuli jo hengessään,
kuinka koko Liettua kunnioittaen ja ihmetellen mainitsi hänen nimeään.
Hän kuuli myös, kuinka sitä lausuivat erään rakastetun olennon huulet,
ja hänen sielunsa sai siivet.
Jo senkin vuoksi hän vielä lähti matkaan niin iloisin mielin, että
kaikkialla, minne hän saapuisi, hän saisi ensimmäisenä kertoa sanoman,
että ruotsalaiset on voitettu ja Varsova valloitettu. Varsova on
valloitettu! Missä vain hänen hevosensa kaviot kopisivat, siellä
alkoi koko ympäristö kaikua näitä sanoja, siellä kansa tervehti häntä
kyynelsilmin tiellä, siellä kaikuivat kirkkojen kellot ja laulettiin
"Te Deum laudamus!" Kun hän kulki läpi metsien, niin niiden tummat
hongat, kun hän kulki ohi peltojen, niin niiden kullankeltainen vilja
tuulessa aaltoillen tuntuivat hänelle humisten toistelevan samaa
riemullista sanomaa:
— Ruotsalaiset on lyöty! Varsova on valloitettu! Varsova on valloitettu!