Kun herra Zagloba tuli hetmanin eteen, ei hän vastannut tämän iloiseen
tervehdykseen, vaan pani kädet selän taakse, venytti huulensa ja alkoi
katsoa häneen kuin oikeamielinen, mutta ankara tuomari. Sapieha tuli
tuon ilmeen nähdessään vielä iloisemmaksi, sillä hän odotti jotakin
kujetta, ja kysyi:
— No, miten voitte, vanha vekkuli? Miksi nyrpistätte nenäänne kuin
tuntisitte pahaa hajua?
— Kaikkialla Sapiehan sotajoukossa haiskahtaa bigos [= liettualainen
ruoka, jossa on kaalia ja lihaa].
— Bigos? Kuinka niin?
— Sen vuoksi, että ruotsalaiset ovat hakanneet kaalipäitä!
— Ahaa! Se oli kohteliaisuus! Vahinko, että eivät teitä hakanneet!
— Minäpä olenkin palvellut semmoista kenraalia, joka antoi meidän
hakata, mutta ei meitä hakata!
— Hitto teidät vieköön! Kunpa olisivat hakanneet edes kielenne pois!
— Millä minä sitten ylistäisin Sapiehan voittoa? Hetmani synkistyi ja
lausui:
— Hyvä veli, älkää jatkako tuohon tapaan! On monia, jotka ovat
unohtaneet isänmaalle tekemäni palvelukset ja syyttävät minua. Jos
ei olisi tuota suunsoittamista, niin asiat voisivat luistaa toisin.
Sanotaan minun kemujen vuoksi unohtaneen vihollisen, mutta ei muisteta,
että tätä vihollista ei koko valtakuntamme kyennyt vastustamaan!
Zagloba heltyi jonkin verran hetmanin puheesta ja sanoi:
— Sellainen on tapa meillä, että aina kaikesta syytetään johtajaa. En
minä ole niitä, jotka pitävät kemuja pahana, sillä mitä pitempi päivä
on, sitä tarpeellisempi on vatsan kestitseminen. Herra Czarniecki on
suuri sotapäällikkö, mutta se vika hänellä minun ymmärrykseni mukaan
kuitenkin on, että hän tarjoaa sotajoukolle aamiaiseksi, päivälliseksi
ja illalliseksi vain ruotsalaisten lihaa. Hän on parempi johtaja kuin
kokki, mutta hän tekee pahasti, sillä semmoisella ruokolla paras
ritarikin pian kyllästyy sotaan.
— Oliko herra Czarniecki hyvin vihainen minulle?
— Ei! Ensin hän kyllä osoitti suurta kiihtymystä, mutta kuultuaan,
että sotajoukko on kunnossa, hän sanoi kohta: "Jumala johtaa asiat,
ei ihmisvoima!" Mitäpä tuo! (sanoi). Kuka tahansa voi kärsiä tappion.
Kunpa meillä vain (sanoi) olisi isänmaassamme Sapiehoja, niin tämä
olisi Aristidesten maa!
— Herra Czarnieckin puolesta antaisin viimeisen veripisarani! — vastasi
hetmani. — Jokainen muu koettaisi alentaa arvoani esiintyäkseen itse
sitä suuremman kunnian loisteessa, varsinkin saatuaan uuden voiton,
mutta hän ei ole niitä miehiä.
— Ei minullakaan ole häntä vastaan muuta kuin että olen liian vanha
semmoiseen palvelukseen kuin hän vaatii sotilailta, ja varsinkaan eivät
ole terveydelleni käypiä ne kylvyt, joita hän määrää.
— Olette siis tyytyväinen siihen, että olette taas luonani?
— Olen tyytyväinen ja en ole. Tässä on nimittäin jo kokonainen tunti
puhuttu ruoasta ja juomasta, mutta niitä ei ole näkynyt.
— Heti käymme pöytään. Mitä herra Czarniecki nyt aikoo?
— Hän menee Suur-Puolaan auttamaan raukkoja siellä, sitten hän menee
Stenbockia vastaan ja Preussiin toivoen saavansa Danzigista tykkejä ja
jalkaväkeä.
— Danzigin asukkaat ovat kelpo väkeä, esimerkiksi kelpaavia koko
valtakunnalle. Tapaan siis herra Czarnieckin Varsovassa, sillä menen
sinne, kunhan ensin hiukan olen huvitellut Lublinin luona.
— Ovatko ruotsalaiset uudelleen vallanneet Lublinin?
— Se on onneton kaupunki! En tiedä enää, kuinka monta kertaa se on
ollut vihollisten käsissä. Täällä on Lublinin aateliston lähetystö
pyytämässä apuani. Mutta koska minun on kirjoitettava kirjeitä
kuninkaalle ja hetmaneille, niin heidän täytyy vielä odottaa puheilleni
pääsyä.
— Lubliniin tulen mielelläni, sillä siellä ovat kauneimmat kassapäät.
Kun ne leipää leikatessaan painavat leivän itseään vasten, niin
sieluton leipäkin näyttää nauttivan heidän käsissään.
— Senkin turkkilainen!
— Teidän ylhäisyytenne ikämiehenä ei sitä voi ymmärtää, mutta minä olen
mies, jonka täytyy aina keväisin antaa iskeä suonta itsestäni.
— Tehän olette vanhempi kuin minä!
— Ainoastaan kokemuksen, en ikävuosien puolesta. Moni on kateellinen
nähdessään, miten olen osannut conservare juventutem meam. Sallikaa,
teidän ylhäisyytenne, minun ottaa vastaan lublinilaisten lähetystö.
Lupaan teille, että heti tulemme heitä auttamaan. Lohdutan sillä heitä,
ja kohta olemme lohduttamassa heidän naikkosiaankin.
— Hyvä on! — sanoi hetmani. — Minä menen kirjoittamaan kirjeet.
Hän lähti huoneesta.
Heti sen jälkeen Zagloba otti lähetystön vastaan erinomaisen
arvokkaasti ja suopeasti sekä lupasi apua ehdolla, että sotajoukolle
hankitaan riittävästi muonaa ja varsinkin kaikenlaisia juomatavaroita.
Sitten hän pyysi vojevodan nimessä lähettiläät juhla-aterialle. He
olivat hyvin tyytyväisiä, sillä armeija lähti jo seuraavana yönä
liikkeelle Lublinia kohti. Itse hetmani kiirehti lähtöä, sillä hänestä
oli tärkeätä haihduttaa jollakin sotaisella mainetyöllä Sandomirin
luona sattuneen nolauksen muisto.
Alkoi piiritys, mutta se edistyi varsin hitaasti. Sen aikana Kmicic
harjoitteli Wolodyjowskin johdolla miekkailua ja edistyi siinä aivan
hämmästyttävästi. Herra Michal tiesi, että opiskelu tapahtui Boguslawin
pään menoksi, ja opetti mielellään taitonsa kaikki salaisuudet. Pian
oli Kmicic päässyt niin pitkälle, että hän kykeni selviytymään jopa
itse Jan Skretuskista, jonka vertaista ei ollut Sapiehan sotajoukossa.
Toisinaan valtasi hänet niin suuri halu päästä Boguslawin kimppuun,
että hänen oli vaikeata pysyä Lublinin edustalla, varsinkin kun kevään
mukana hänen terveytensä oli parantunut entiselleen. Hänen haavansa
olivat nyt täydellisesti parantuneet, hän ei sylkenyt enää verta, veri
kiehui hänen suonissaan niinkuin ennen, ja silmät säkenöivät. Alussa
laudalaiset katsoivat häntä karsaasti, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä
mihinkään, sillä Wolodyjowski piti heitä rautakourin kurissa. Mutta
myöhemmin seuratessaan hänen tekojaan he leppyivät häneen kokonaan, ja
hänen pahin vihamiehensäkin, Józwa Butrym, tapasi sanoa:
— Kmicic on kuollut, Babinicz elää, ja eläköön hän!
Lublin antautui viimein, ja herra Sapieha lähti armeijansa kanssa
Varsovaa kohti. Matkalla hän sai tiedon, että itse Jan Kasimir
hetmanien ja uuden sotajoukon kanssa oli tulossa hänen avukseen.
Niinikään tuli tietoja, että Czarniecki oli kulkemassa Suur-Puolasta
pääkaupunkia kohti. Sota, jota oli käyty kaikkialla maassa, keskittyi
nyt Varsovaan, niinkuin pilvet taivaalla keräytyvät yhdeksi kasaksi,
joka purkaa sisältään myrskyä, ukkosta ja salamoita. Kaunis sää suosi
Sapiehan retkeä. Silloin tällöin saatiin kevätsadetta, joka viilensi
ilman ja esti tiet pölisemästä, mutta yleensä oli sää mitä parhain, ei
liian kylmä eikä liian kuuma. Sotajoukko oli tavattoman innostunut,
metsät kaikuivat sotamiesten lauluista. Rykmentti toisensa jäljessä
kulki hyvässä järjestyksessä, ja koko armeija eteni kuin mahtava
kymi, sillä Sapiehan johdossa oli vapaaehtoisia lukuunottamatta yli
kaksitoistatuhatta miestä. Ratsumiesten kirkkaat kypärät kimaltelivat,
kauniit liput heiluivat kuin isot kukkaset ritarien päitten yläpuolella.
Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäisenä kulkeva laudalainen
rykmentti näki pääkaupungin tornit. Riemuhuuto kohosi soturien
rinnoista:
— Varsova! Varsova!
Huuto kulki eteenpäin rivistä toiseen, ja jonkin ajan kuluttua kaikui
tiellä puolen penikulman matkalla yhtä mittaa sana: "Varsova! Varsova!"
Monet Sapiehan ritareista eivät olleet koskaan olleet pääkaupungissa,
ja näky teki heihin valtavan vaikutuksen. Vaistomaisesti kaikki
pidättivät hevosiaan, jotkut kohottivat lakkiaan, monet tekivät
ristinmerkkejä, joillekuille tulvahtivat kyynelet silmiin, ja he
seisoivat äänettöminä liikutuksen vallassa. Äkkiä ilmestyi Sapieha
valkoisella ratsullaan sotajoukon takaosasta ja alkoi kiitää joukkojen
ohi.
— Hyvät herrat! — huusi hän kaikuvalla äänellä. — Me olemme täällä
ensimmäiset, meidän osaksemme tulee onni ja kunnia! Me karkoitamme
ruotsalaiset pääkaupungista!
— Karkoitamme! — kajahti kahdestatoistatuhannesta liettualaisesta
rinnasta. — Karkoitamme! Karkoitamme! Karkoitamme!
Silmät alkoivat salamoida, ja tuuheitten viiksien takaa välkkyivät
hampaat. Itse Sapieha hehkui innostuksesta. Hän kohotti komentosauvansa
korkealle ja huusi:
— Eteenpäin!
Pragaa lähestyttäessä hän hidastutti kulkua. Pääkaupunki näkyi nyt
selvästi sinistä taustaa vastaan. Tornit kuvastuivat pitkinä viivoina
taivaanrantaa vastaan. Vanhan kaupungin punaiset tiilikatot välkkyivät
ilta-auringon valossa, liettualaiset eivät olleet eläissään nähneet
mitään kauniimpaa kuin nuo valkeat talot kapeine ikkunoineen jokeen
kuvastuneina. Talot näyttivät kasvavan esille toisistaan yhä ylemmäksi
ja ylemmäksi, ja tuosta seinien, ikkunain ja kattojen suuresta joukosta
kohosi suippoja torneja taivasta kohti. Ne sotilaat, jotka olivat
olleet pääkaupungissa joko vaalien takia tahi yksityisillä asioillaan,
selittivät toisille eri rakennusten tarkoitusta ja nimiä. Varsinkin
oli Zagloba innokas selittelemään asioita laudalaisille, ja nämä
kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, ihmetellen hänen sanojaan ja itse
kaupunkia.
— Katsokaa tuota tornia aivan keskellä Varsovaa! — puhui hän. — Se
on arx regia! Jos eläisin yhtä monta vuotta kuin siellä olen syönyt
päivällisiä kuninkaan pöydässä, niin Metusalem olisi nulikka minun
rinnallani. Ei ollut kuninkaalla läheisempää uskottua kuin minä.
Saatoin valita staarostakunnista minkä tahansa yhtä helposti kuin
valitaan pähkinöitä ja jakelin niitä mieleni mukaan. Paljon miehiä
olen auttanut ylenemään, ja kun minä astuin sisälle, niin senaattorit
kumarsivat minulle syvään.
— Mahtava talo! — sanoi Roch Kowalski. — Ajatelkaahan, että nuo koirat
ovat anastaneet kaiken sen itselleen!
— Ja ryöstävät hävyttömästi! — lisäsi Zagloba. — Olen kuullut, että
he irroittavat seinistä ja lähettävät Ruotsiin pylväitä, jotka ovat
marmoria tahi muuta kallista kiveä. Vaikea on tuntea entisiksi
rakkaita nurkkia, ja syystäpä useat scriptores ovat maininneet tätä
linnaa maailman kahdeksantena ihmeenä, sillä paitsi tätä on Ranskan
kuninkaalla komea linna, joka kuitenkin on hökkeli tähän verraten.
— Mutta mikä on tuo toinen torni lähellä sitä oikealla?
— Se on pyhä Jan. Sinne johtaa pylväskäytävä linnasta. Siinä kirkossa
minulle tapahtui ilmestys. Kun jäin sinne kerran vesperin jälkeen,
kuulin holvista äänen: "Zagloba, sota syttyy Ruotsin kuninkaan kanssa,
ja suuret calamitates ovat tulossa!" Kiiruhdin henki kurkussa kuninkaan
luo ilmoittamaan kuulemastani, mutta arkkipiispa pani vastaan ja sanoi
minulle: "Älä juttele tyhmyyksiä, olit juovuksissa!" Siinä se nyt on!
Tuo toinen kirkko tuossa vierellä on Collegium Jesuitarum, kolmas torni
kauempana on curia.
— Entä tuo komea talo vasemmalla linnasta?
— Se on pallatium Radziejowskianum. Sitä pidetään maailman yhdeksäntenä
ihmeenä, mutta rutto sen syököön, sillä sen seinien sisäpuolella juuri
alkoikin valtakunnan onnettomuus.
— Kuinka niin? — kysyivät useat äänet.
— Kun alikansleri Radziejowski joutui kiistaan vaimonsa kanssa,
niin kuningas asettui rouvan puolelle. Tiedätte, mitä ihmiset siitä
puhuivat, ja varmaa on, että alikanslerikin luuli vaimonsa rakastuneen
kuninkaaseen ja kuninkaan häneen. Silloin hän mustasukkaisuudesta meni
ruotsalaisten puolelle, ja sota alkoi. Olin tosin siihen aikaan maalla
enkä nähnyt asian loppuvaiheita, vaan kuulin siitä vain toisilta,
mutta sen tiedän, että kanslerin rouva heitteli siihen aikaan suloisia
silmäyksiä aivan toiseen mieheen kuin kuninkaaseen.
— Keneen sitten?
Zagloba kierteli viiksiään.
— Siihen samaan, jonka ympärillä kaikki pyörivät kuin kärpäset hunajan
ääressä, mutta minun ei sovi mainita hänen nimeään, sillä en ole
koskaan pitänyt kerskumisesta... Sitäpaitsi on mies jo vanhentunut,
vanhentunut ja kulunut kuin luuta lakaistessaan isänmaata puhtaaksi
vihollisista, mutta aikoinaan ei ollut minun veroistani komeudessa ja
hovitavoissa, niinkuin Roch Kowalskikin voi todis...
Zagloba katkaisi puheensa, sillä hän huomasi, että Roch ei voinut
mitenkään muistaa noita aikoja. Hän viittasi kädellään ja sanoi:
— Muuten, mitäpä hän tietäisi!
Sitten hän näytti sotureille vielä Ossolinskien ja Koniecpolskien
linnat, jotka olivat yhtä komeita kuin Radziejowskin palatsi, sekä
kauniin villa regian, mutta sitten aurinko laski ja pimeys peitti maan.
Varsovan muureilta kuului tykin pamahdus ja torvet antoivat pitkiä
merkkejä ilmoittaen vihollisen olevan tulossa.
Sapieha puolestaan ilmoitti tulonsa antamalla ampua musketeilla
rohkaistakseen kaupungin asukkaita. Sitten hän vielä samana yönä alkoi
viedä sotajoukkoaan Veikselin yli. Ensin menivät yli laudalaiset,
sitten Kotwicz joukkoineen, sen jälkeen Kmicicin tataarilaiset ja
sitten vielä kahdeksantuhatta miestä. Siten ruotsalaiset kaiken
anastamansa saaliin kera saarrettiin ja heidät estettiin saamasta
mitään lähetyksiä. Sapiehan tehtäväksi jäi vain odottaa toiselta
puolen Czarnieckin ja toiselta puolen kuninkaan tuloa ja pitää sillä
välin silmällä, että yhteys kaupungin ja muun maailman välillä pysyi
katkaistuna.
Ensimmäiset tiedot saapuivat Czarnieckilta, mutta ne eivät olleet
erikoisen ilahduttavia. Hän ilmoitti nimittäin miestensä ja hevostensa
olevan niin väsyneitä, että hän ei tällä hetkellä voinut ollenkaan
ottaa osaa piiritykseen. Warkan taistelun jälkeen hän oli ollut tulessa
joka päivä ja vuoden alkukuukausina taistellut ruotsalaisten kanssa
yksikolmatta suurta taistelua, pikku kahakoista puhumattakaan. Hän voi
luvata enintään pidättää sitä ruotsalaista armeijaa, joka Radziwillin,
kuninkaan veljen ja Douglasin johdolla aikoi Narvasta käsin tulla
piiritettyjen avuksi.
Ruotsalaiset valmistautuivat puolustukseen heille ominaisella tarmolla
ja nopeudella. Jo ennen Sapiehan tuloa he olivat polttaneet Pragan, ja
nyt he alkoivat ampua kranaateilla kaikkia esikaupunkeja. Palatsit,
kirkot ja talot syttyivät palamaan. Päivällä leijaili savu kaupungin
yllä synkkinä pilvinä, yöllä nuo pilvet punoittivat ja syytivät
kipinöitä taivasta kohti. Muurien ulkopuolella harhaili suurina
joukkoina kaupungin asukkaita, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä
eikä leipäpalaa. Naiset piirittivät Sapiehan leiriä rukoillen kyynelet
silmissä apua. Lapsia kuoli nälkään laihtuneitten äitiensä syliin. Koko
ympäristö muuttui kyynelten ja murheen laaksoksi.
Sapieha, jolla ei ollut jalkaväkeä eikä tykkejä, odotti odottamistaan
kuninkaan tuloa ja koetti sillä välin auttaa hädässä olevia
lähettämällä heitä vähemmän hävitettyihin seutuihin, joissa saattoivat
tulla jotenkuten toimeen. Muuten hänelle tuotti paljon huolta
edessä oleva piiritys, jonka hän ymmärsi vaikeaksi, sillä taitavat
ruotsalaiset insinöörit olivat tehneet Varsovasta lujan linnoituksen.
Muurien sisäpuolella oli kolmetuhatta oivallista sotilasta taitavien
kenraalien johdossa, ja ruotsalaisia pidettiin mestareina kaikenlaisten
linnoitusten piirittämisessä ja puolustamisessa. Surullisia ajatuksiaan
Sapieha haihdutti panemalla toimeen joka päivä pitoja joissa pikarit
kiersivät ahkerasti, sillä tällä kelpo kansalaisella ja oivallisella
soturilla oli se vika, että hän piti iloisesta seurasta ja lasien
kilinästä enemmän kuin mistään muusta, saattoipa laiminlyödä sen takia
virkatehtävänsäkin.
Auringon laskuun asti hän koko päivän työskenteli ahkerasti, lähetti
tiedustelijoita, kirjoitti kirjeitä, tarkasti itse vartijoita ja itse
kuulusteli vankeja. Mutta heti illan tultua alkoi hänen majapaikassaan
ilonpito. Ja kun hän pääsi hyvään alkuun, saattoi hän tehdä minkä
mitäkin. Hän lähetti kutsumaan upseereita, niitäkin, jotka olivat
vartiotehtävissä tahi määrättyjä lähtemään tiedusteluretkille, ja oli
tyytymätön, jos nämä eivät tulleet kemuihin. Tästä häntä ankarasti
nuhteli Zagloba, mutta iltaisin usein Zagloba itsekin kannettiin
kemuista tukkihumalassa Wolodyjowskin asuntoon.
— Sapja saisi vaikka pyhimyksen lankeamaan, — selitteli hän seuraavana
päivänä ystävilleen, — saati sitten minut, joka olen aina pitänyt
hauskasta seurasta. Hänellä näkyy sitäpaitsi olevan erikoisena
intohimona upottaa minuun erinäisiä pikareita, enkä minä voi käyttäytyä
niin moukkamaisesti, että loukkaisin isäntää. Olen jo tehnyt lupauksen
että ensi adventtina annan piestä itseäni, sillä vallattomuus vaatii
katumusta, mutta toistaiseksi minun pitää pysytellä Sapiehan seurassa,
etten joutuisi huonompaan seuraan.
Oli sellaisia upseereita, jotka ilman hetmanin silmälläpitoakin
suorittivat virkatehtävänsä, mutta oli niitäkin, jotka laiminlöivät
velvollisuutensa.
Vihollinen oli nopea käyttämään sitä hyväkseen.
Pari päivää ennen kuninkaan ja hetmanien saapumista Sapieha pani
toimeen tavallista komeammat pidot. Kaikki huomattavimmat upseerit
olivat läsnä. Hetmani selitti, että kemut oli nimenomaan kuninkaan
kunniaksi toimeen pantu. Skrzetuskien, Kmicicin, Zagloban,
Wolodyjowskin ja Charlampin luo tuli erityinen lähetti pyytämään,
että he olisivat läsnä, koska hetmani tahtoi erityisesti osoittaa
heille kunnioitusta heidän suurten ansioittensa tähden. Andrzej oli jo
nousemassa hevosen selkään lähteäkseen tiedusteluretkelle, niin että
lähettinä toimiva upseeri näki hänen tataarilaisensa jo menossa.
— Te ette voi osoittaa herra hetmanille semmoista epäkunnioitusta, että
kiittämättömästi jättäisitte noudattamatta hänen kutsuaan! — sanoi
upseeri.
Kmicic astui alas hevosen selästä ja neuvotteli toveriensa kanssa.
— Tämä sattuu hyvin sopimattomaan aikaan! — sanoi hän. — Olen kuullut,
että Babicin luona on nähty jokin huomattava ratsujoukko. Hetmani itse
on käskenyt minua lähtemään ja ottamaan selville, mitä joukkoa se on,
ja nyt hän kutsuu minua pitoihin. Mitä minun on tehtävä?
— Herra hetmani on lähettänyt käskyn, että Akbah-Ulan saa mennä
tiedusteluretkelle! — vastasi lähetti.
— Käsky on käsky, ja sotilaan on toteltava! — sanoi Zagloba. — Varokaa
antamasta huonoa esimerkkiä; älkääkä vetäkö päällenne hetmanin
tyytymättömyyttä!
— Ilmoittakaa, että tulen! — sanoi Kmicic lähetille Herra Sapieha otti
tapansa mukaan vieraat avosylin vastaan. Koska hän jo oli tullut hieman
liikutetuksi juodessaan maljoja vieraittensa kunniaksi, ryhtyi hän heti
leukailemaan Zagloban kanssa.
— Päivää, herra ylijohtaja! — sanoi hän.
— Päivää, herra juomanlaskija! — vastasi Zagloba.
— Koska nimitätte minua juomanlaskijaasi, niin annan teille sellaista
viiniä, joka jotakin tekee!
— Kunhan ei ole semmoista, mikä tekee hetmanista juomarin!
Muutamat vieraista hätkähtivät tuon kuullessaan mutta Zagloba oli
rohkea puheissaan aina, kun näki hetmanin hyvällä päällä. Sapieha
puolestaan piti hänestä niin paljon, että ei suuttunut, vaan nauroi.
Pidot olivat hauskat. Itse herra Sapieha esitti tavan takaa
vieraittensa maljoja, juotiin kuninkaan, hetmanien, molempien kansojen
sotajoukon, herra Czarnieckin ja koko Puolan malja. Innostus ja
äänenpito kasvoi kasvamistaan ja pistettiin lauluksi. Ulkopuolelta
kuului myös kovaa ääntä, vieläpä aseitten kalskettakin. Siellä
palvelusväki oli joutunut keskenään tappeluun sapelit kourissa.
Joitakin aatelismiehiä hyökkäsi ulos palauttamaan järjestystä, mutta
melu tuli vain kovemmaksi.
Äkkiä alettiin ulkona huutaa niin kovasti, että huoneessa-olijat
vaikenivat.
— Mitä se on? — kysyi eräs päälliköistä. — Palvelusväki ei voi pitää
sellaista meteliä!
— Hiljaa, hyvät herrat! — sanoi hetmani levottomana ja kuunteli...
Yht'äkkiä kaikki ikkunat alkoivat täristä tykkien ja muskettien
paukkeesta.
— Uloshyökkäys! — huudahti Wolodyjowski. — Vihollinen hyökkää!
— Hevosten selkään! Aseihin!
Kaikki syöksähtivät ulos. Ovessa syntyi hetkeksi tungos. Sitten
upseerit juoksivat avoimelle paikalle ja kutsuivat palvelijoitaan
tuomaan heidän hevosensa.
Mutta yleisessä sekamelskassa ei ollut helppo löytää omaansa. Edempää
pimeästä alkoivat monet äänet huutaa:
— Vihollinen on kimpussamme! Herra Kotwicz on tulessa!
Kaikki kiiruhtivat joukkojensa luo ollen taittaa niskansa pimeässä.
Koko leiri oli jo hälyytetty jalkeille. Kaikilla ei ollut hevosiaan
käsillä, ja se synnytti hämminkiä. Jalka- ja ratsuväki sekaantui
toisiinsa pääsemättä selvyyteen, kutka olivat omaa väkeä ja kutka
vihollisia. Huudettiin ja meluttiin yön pimeydessä. Jotkut alkoivat jo
huutaa, että Ruotsin kuningas nyt oli hyökkäämässä koko sotajoukkonsa
kanssa.
Itse asiassa oli ruotsalainen hyökkäysjoukko tällä välin käynyt rajusti
Kotwiczin miesten kimppuun. Onneksi hän itse ei pienen pahoinvoinnin
takia ollut voinut mennä kemuihin ja saattoi aluksi jotenkuten
torjua hyökkäyksen, mutta tätä ei kestänyt kauan, sillä ylivoima ja
muskettituli pakotti hänet peräytymään.
Ensimmäisenä tuli hänen avukseen Oskierka rakuunoineen. Mutta hekään
eivät kestäneet vihollisen hyökkäystä, vaan alkoivat peräytyä
jättäen jälkeensä kaatuneita. Kahdesti Oskierka pysähtyi tekemään
vastarintaa ja kahdesti hänen joukkonsa hajoitettiin. Viimein se
hajaantui kokonaan, ja ruotsalaiset tunkivat vastustamattomana
virtana hetmanin majapaikkaa kohti. Yhä uusia rykmenttejä tuli
kaupungista taistelukentälle. Jalkaväen jäljessä saapui ratsuväkeä ja
kuljetettiinpa kenttätykkejäkin. Todellinen taistelu näytti olevan
syntymässä.
Sillä välin oli Wolodyjowski kiiruhtaessaan hetmanin luota puolivälissä
matkaa kohdannut laudalaisensa, jotka, aina valppaina, olivat
lähteneet laukauksia kohti. Heitä johti Roch Kowalski, joka myöskään
ei ollut kemuissa, koska häntä ei oltu kutsuttu. Wolodyjowski käski
kiireesti sytyttämään muutamia latoja valaisemaan taistelupaikkaa
ja kiiruhti taisteluun. Matkalla häneen yhtyi Kmicic mukanaan
peloittavat vapaaehtoisensa ja se osa tataarilaisia, joka ei ollut
tiedustelumatkalla. He saapuivat parahiksi pelastamaan Kotwiczin ja
Oskierkan tuhosta.
Ladot paloivat jo, ja nyt oli niin valoisaa kuin päivällä. Laudalaiset
Kmicicin avulla hyökkäsivät ruotsalaisen jalkaväen kimppuun, ja alkoi
taistelu miekoilla. Ruotsalaisten avuksi tuli ratsuväkeä, ja he
puolustautuivat urhoollisesti, mutta heitä kaatui niin sankat parvet,
että syntyi häiriötä riveissä. Kmicic syöksyi hurjapäisine miehineen
pahimpaan temmellykseen, Wolodyjowski teki kuten aina puhdasta jälkeä,
ja hänen rinnallaan kamppailivat molemmat Skrzetuskit, Roch Kowalski ja
Charlamp.
Torjuttujen ruotsalaisten avuksi riensi uusia rykmenttejä, mutta
Wolodyjowski ja Kmicic saivat apua Warikowiczilta, joka oli lähellä
ja pian oli saanut joukkonsa järjestetyksi. Viimein sai hetmani koko
sotajoukon taistelujärjestykseen ja aloitti hyökkäyksen. Syntyi, ankara
taistelu koko rintamalla, joka ulottui Mokotowista Veikseliin.
Silloin Akbah-Ulan, joka oli ollut tiedusteluretkellä, ilmestyi hevonen
vaahdossa hetmanin eteen..
— Effendi! — huudahti hän. — Ratsuväkijoukko on tulossa Babicista
kaupunkiin kuormien kanssa ja pyrkii muurien sisäpuolelle!
Sapieha ymmärsi nyt silmänräpäyksessä, mitä tuo hyökkäys Mokotowista
päin tarkoitti. Vihollinen tahtoi vetää toisaalle Blonskin tienoilla
olevat joukot, jotta nuo saapuvat ratsumiehet ja elintarvekuormat
pääsisivät kaupunkiin.
— Rientäkää Wolodyjowskin luo! — huusi hän Akbah-Ulanille. — Sulkekoot
laudalaiset, Kmicic ja Wankowski niiltä tien! Lähetän heille heti apua!
Akbah-Ulan kannusti hevostaan, ja hänen jälkeensä lähti toinen ja
kolmas sananviejä. Kaikki tulivat Wolodyjowskin luo ja toistivat käskyn.
Wolodyjowski kääntyi heti ympäri, Kmicic tataarilaisineen saavutti
hänet, ja Warikowicz seurasi jäljessä.
Mutta he tulivat liian myöhään. Lähes kaksisataa kuormaa oli jo päässyt
portille, ja niitä seuraava oivallinen ratsuväkiosasto oli melkein
kokonaan linnoituksen tykkien suojassa. Vain takajoukko, noin sata
miestä, ei vielä ollut päässyt tykkien turviin. Mutta sekin ratsasti
täyttä laukkaa.
Kun Kmicic näki ne palavien latojen valossa, päästi hän niin
läpitunkevan ja kamalan huudon, että hevoset hätkähtivät. Hän oli
tuntenut ne Boguslawin ratsumiehiksi, samoiksi, jotka Janowon luona
olivat ratsastaneet hänen ja hänen tataarilaistensa yli.
Unohtaen kaiken hän syöksyi kuin mieletön suin päin niiden kimppuun
jättäen omat miehensä jälkeensä. Onneksi kuitenkin etumaisina
ratsastavat Kiemliczit, Kosma ja Damian, ennättivät hänen mukaansa.
Samassa Wolodyjowski muutti äkkiä suuntaa ja erotti sillä liikkeellään
takajoukon muusta joukosta.
Tykit muureilla alkoivat jyristä, mutta pääjoukko jätti toverinsa
pulaan ja kiiruhti kuormien jäljessä linnoitukseen. Laudalaiset ja
Kmicicin miehet saarsivat jälkijoukon ja alkoi armoton teurastus.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nähdessään, että ei ollut mitään
pelastumisen toivoa, Boguslawin miehet nopeasti hyppäsivät alas
hevosten selästä ja heittivät pois aseensa huutaen korkealla äänellä
antautuvansa.
Vapaaehtoiset ja tataarilaiset eivät välittäneet näistä huudoista, vaan
jatkoivat lyömistään, mutta silloin kuului Wolodyjowskin läpitunkeva ja
ankara ääni:
— Ottakaa ne elävinä! Ottakaa vangiksi!
— Ottakaa ne vangiksi! — huusi Kmicic.
Sapelit lakkasivat toimimasta. Tataarilaiset saivat käskyn sitoa
vangit, ja se työ vei heiltä vain silmänräpäyksen. Sitten vetäydyttiin
kiireesti tykkien kantaman ulkopuolelle.
Everstit lähtivät kulkemaan latoja kohti. Laudalaiset kulkivat edellä,
Wankowiczin miehet takajoukkona ja Kmicic keskellä vankien kanssa,
joita tataarilaiset taluttivat nuorasta, kun taas toiset heistä
kuljettivat saaliiksi saatuja hevosia. Kun lähestyttiin latoja, katsoi
Kmicic tarkasti vankien kasvoja nähdäkseen, oliko ruhtinas niiden
joukossa. Tosin yksi ratsumiehistä oli vannonut, kun häntä uhattiin
sapelilla, että Boguslaw itse ei ollut heidän joukossaan, mutta Andrzej
oli epäluuloinen.
Äkkiä huudahti yksi tataarilaisten taluttamista vangeista hänelle:
— Herra Kmicic! Herra eversti! Pelastakaa tuttu mies! Antakaa minun
päästä kunniasanaa vastaan irti tästä nuorasta!
— Hassling! — huudahti Kmicic.
Hassling oli skotlantilainen ja oli aikoinaan palvellut Vilnon
vojevodaa. Kmicic oli oppinut tuntemaan hänet Kiejdanyssa ja piti
hänestä.
— Päästä vanki! — huusi hän tataarilaiselle. — Ja astu itse alas
hevosen selästä!
Tataarilainen hyppäsi nopeasti satulastaan, sillä hän tiesi, että oli
vaarallista kuhnailla, kun Kmicic jotakin käski.
Hassling kiipesi huohottaen tataarilaisen korkeaan satulaan.
Äkkiä Kmicic tarttui hänen ranteeseensa, puristi sitä niinkuin olisi
tahtonut murskata sen ja kysyi tuskin hengittäen:
— Mistä tulette? Sanokaa heti, mistä tulette! Jumalan tähden, pian!
— Taurogista! — vastasi upseeri.
Kmicic puristi hänen kättään vielä kovemmin.
— Entä... onko neiti Billewicz... siellä?
— On!
Andrzejn puhe kulki yhä vaivalloisemmin, sillä hän kiristi yhä enemmän
hampaitansa.
— Ja... mitä on ruhtinas hänelle tehnyt?
— Ei ole saanut mitään aikaan.
Seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua Kmicic otti päästään
ilveksennahkaisen lakkinsa, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi:
— Olen haavoittunut kahakassa ja verenvuodosta heikontunut...