Tämän voiton jälkeen Czarniecki antoi vihdoinkin armeijansa levähtää
ja syöttää perin väsyneitä hevosiaan. Sitten oli tarkoitus taas
pikamarssissa mennä takaisin Sandomirin luo ja kukistaa Ruotsin
kuningas.
Tähän aikaan saapui eräänä iltana leiriin herra Charlamp tuoden sanomia
Sapiehalta. Czarniecki sattui olemaan eräällä tarkastusmatkalla, ja kun
Charlamp ei häntä tavannut, meni hän suoraan Wolodyjowskin asuntoon
lepäämään pitkän matkan vaivoista.
Ystävät ottivat hänet iloisesti vastaan, mutta hän näytti jo alusta
alkaen surulliselta ja sanoi:
— Teidän voitostanne olen kuullut. Täällä meille onni hymyilee,
mutta Sandomirin luona se on meidät hylännyt. Carolus on livahtanut
pois satimesta ja lisäksi tuottanut pahaa häiriötä liettualaiselle
armeijalle.
— Se on mahdotonta! — huudahti Wolodyjowski. Molemmat Skzretuskit ja
Zagloba olivat kuin pilvistä pudonneet.
— Kuinka se tapahtui? Kertokaa Herran nimessä, pian!
— Ei henki kulje! — vastasi Charlamp. — Olen ratsastanut yötä päivää ja
olen aivan uuvuksissa. Kun herra Czarniecki tulee, niin kerron kaikki
ab ovo. Antakaa minun edes hiukan hengähtää!
— Carolus on siis päässyt satimesta! Aavistin, että niin kävisi.
Muistatteko, että ennustin sitä teille? Kowalski voi sen todistaa.
— Eno ennusti! — sanoi Roch.
— Ja minne Carolus on mennyt? — kysyi Wolodyjowski.
— Jalkaväki meni jokea pitkin lotjilla, ja hän itse meni ratsuväen
kanssa Veikselin vartta Varsovaan.
— Oliko taistelua?
— Oli ja ei. Sanalla sanoen: antakaa minun olla rauhassa, sillä minä en
voi puhua.
— Sanokaa vain yksi asia vielä. Onko Sapieha voitettu perin pohjin?
— Voitettuko? Hänhän ajaa takaa kuningasta, mutta ei hän kykene saamaan
tätä kiinni.
— Hän on yhtä etevä takaa ajamaan kuin saksalainen paastoamaan! — sanoi
Zagloba.
— Jumalan kiitos! Armeija on kuitenkin kunnossa! — huudahti
Wolodyjowski.
— Vetivät nenästä yksinkertaisia! — huusi Zagloba. — Huono juttu!
Meidän pitää taas yhdessä paikata valtakunnan rikkinäinen kohta.
— Älkää moittiko liettualaista armeijaa! — vastasi Charlamp. —
Carolus on suuri sotapäällikkö, eikä ole helppoa olla hänen kanssaan
tekemisissä. Olettehan te, suurpuolalaiset, kokeneet sen itsekin
Ujscien, Wolborzin ja Sulejowon luona ja kymmenissä muissa paikoissa.
Joutuihan itse herra Czarnieckikin tappiolle Golebin luona. Miksi ei
siis herra Sapieha olisi voinut kärsiä tappiota, etenkin kun te jätitte
hänet oman onnensa nojaan!
— Niin, mitä me menimmekään leikkiin Warkan luo? — sanoi Zagloba
nyrpeästi.
— Tiedän, että se ei ollut leikkiä, vaan kova taistelu, ja että
Jumala antoi teille voiton. Mutta kukapa tietää, eikö olisi ollut
parempi, että te ette olisi tänne lähteneet, sillä meillä sanotaan,
että kummankin sotajoukkomme erikseen voi voittaa, mutta kun ne ovat
yhdessä, eivät kaikki helvetin vallatkaan niille mitään mahda.
— Se on mahdollista, — sanoi Wolodyjowski. — Mutta mitä johtajat ovat
päättäneet, sitä ei meidän tule arvostella. Kyllä on täytynyt olla
syytä myöskin teissä!
— Sapieha on tietysti tehnyt jonkin tyhmyyden, kyllä minä hänet tunnen!
— sanoi Zagloba.
— Sitä en voi kieltää! — murahti Charlamp. He vaikenivat ja katsahtivat
vain silloin tällöin synkästi toisiinsa. Äsken he olivat olleet täynnä
luottamusta ja toivoa, mutta nyt näytti valtakunnan onni taas olevan
vaarassa. Viimein sanoi Wolodyjowski:
— Herra kastellaani on tulossa! Näin sanoen hän poistui huoneesta.
Czarniecki palasi tosiaankin. Wolodyjowski juoksi häntä vastaan ja
alkoi huutaa:
— Herra kastellaani! Ruotsin kuningas on lyönyt Liettuan armeijan ja
päässyt satimesta! Täällä on sanansaattaja, jolla on kirjeitä Vilnon
vojevodalta!
— Missä mies itse on? — huudahti Czarniecki.
— Minun luonani. Lähetän hänet heti! Mutta Czarnieckiin oli sanoma
tehnyt niin syvän vaikutuksen, että hän ei tahtonut odottaa, vaan
hyppäsi heti hevosen selästä ja lähti Wolodyjowskin kanssa tämän
asuntoon.
Kaikki hypähtivät pystyyn hänen saapuessaan, mutta hän nyökäytti heille
vain päätään ja sanoi:
— Antakaa kirjeet!
Charlamp antoi hänelle sinetillä suljetun kirjeen. Kastellaani meni
ikkunan luo, sillä huoneessa oli jo pimeä, ja alkoi lukea kulmakarvat
rypyssä ja tuiman näköisenä. Väliin välähti vihastus hänen silmistään.
— Kastellaani on kiihtynyt! — kuiskasi Zagloba Skrzetuskille. —
Katsokaa, miten hänen poskensa hehkuvat! Kohta hän alkaa sammaltaa,
niinkuin hän aina tekee, kun suuttuu.
Czarniecki luki kirjeen loppuun, kierteli vähän aikaa viiksiään ja
ajatteli. Sitten hän sanoi terävällä äänellä:
— Tulkaa lähemmäksi, toveri!
— Palvelukseksenne!
— Puhukaa totta! — sanoi Czarniecki painokkaasti. — Tämä kirje on niin
etevästi kokoonpantu, että siitä ei saa mitään selvää... Mutta...
puhukaa totta kaunistelematta: onko armeija lyöty hajalle.
— Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne!
— Montako päivää tarvitsette kootaksenne sen taas?
Tässä Zagloba kuiskasi Skrzetuskille:
— Hän koettaa pistää miehen pussiin! Mutta Charlamp vastasi empimättä:
— Koska armeijaa ei ole hajoitettu, niin siinä ei ole mitään
kokoamistakaan. Tosin viisisataa vapaaehtoista katosi, eikä niitä ollut
kaatuneittenkaan joukossa, mutta sehän on tavallista, eikä armeijalle
siitä ollut mitään vahinkoa. Päinvastoin on herra hetmani lähtenyt
hyvässä järjestyksessä seuraamaan kuninkaan jäljessä.
— Ettekö menettäneet tykkejä?
— Emme, paitsi niitä neljää, jotka ruotsalaiset naulitsivat, kun eivät
voineet ottaa mukaansa.
— Huomaan, että puhutte totta. Kertokaa nyt, miten kaikki tapahtui.
— Incipiam! — sanoi Charlamp. — Kun jäimme yksin, huomasi vihollinen
armeijan Veikselin rannalta lähteneen ja vain vapaajoukkoja olevan
niiden sijalla. Ajattelimme, taikka oikeastaan herra Sapieha ajatteli,
että ruotsalaiset hyökkäävät niiden kimppuun ja lähetti heille
joitakin apujoukkoja, mutta vähäisiä, ettei heikontaisi itseään.
Mutta ruotsalaisten leirissä oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Illan
suussa ne alkoivat keräytyä suurin joukoin Sanin rannalle. Olimme
vojevodan asunnossa. Sinne tuli herra Kmicic, joka nyt nimittää itseään
Babinicziksi, ilmoittamaan asiasta. Mutta herra Sapiehalla oli juuri
alkamassa kemut, joihin oli saapunut paljon aatelisnaisia Krasnikista
ja Janowosta, ja kun herra vojevoda pitää paljon kauniimmasta
sukupuolesta...
— Ja pitää paljon myös kemuista! — keskeytti Czarniecki.
— Kun minä en ole siellä, niin ei ole ketään, joka saisi hänet pysymään
kohtuuden rajoissa! — huomautti Zagloba.
— Ehkäpä joudutte sinne pikemmin kuin luulette! — sanoi Czarniecki.
Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen ja sanoi:
— Jatkakaa!
— Babinicz siis tuo sen tiedon, mutta vojevoda sanoo siihen: "Ne vain
ovat hyökkäävinään! Eivät ne ryhdy mihinkään. Pikemminkin (sanoo) ne
menevät Veikselin yli, mutta pidän heitä silmällä ja hyökkään siinä
tapauksessa itse. Nyt (sanoo) älkäämme antako häiritä iloamme!" Alamme
silloin syödä ja juoda. Soittokunta rupeaa soittamaan, ja itse vojevoda
ottaa osaa tanssiin...
— Kyllä minä hänet tanssitan! — keskeytti Zagloba.
— Hiljaa! — sanoi Czarniecki.
— Tulee uusi sanoma, että ruotsalaiset pitävät kovaa melua. Mutta se
ei vaikuta mitään. Vojevoda lyö paashia korvalle: "Mitä sinä tänne
tuppaudut!" Tanssimme aamun sarastukseen asti, nukuimme puolipäivään.
Keskipäivällä huomaamme ruotsalaisten luoneen korkeita valleja, ja
niillä on isoja tykkejä. Väliin ne ampuvat, ja niiden kuulat ovat
hirmuisia, kuin ämpäreitä ikään, joista kyllä kyytinsä saa...
— Älkää vätystelkö! — keskeytti Czarniecki — Ette ole nyt hetmanin
luona!
Charlamp nolostui pahasti ja jatkoi:
— Keskipäivän aikaan saapui itse vojevoda. Ruotsalaiset olivat noitten
vallien turvissa alkaneet rakentaa siltaa. He tekivät työtä iltaan asti
meidän suureksi ihmeeksemme, sillä olimme sitä mieltä, että joskin he
saavat sen rakennetuksi, niin he eivät pääse siitä yli. Seuraavana
päivänä he jatkoivat työtään. Nyt alkoi vojevoda järjestää sotajoukkoa,
sillä hänkin uskoi nyt, että syntyy taistelu.
— Mutta silta olikin vain silmänlumetta, ja he tulivat yli alempana
toista myöten sekä hyökkäsivät kimppuunne sivulta, — keskeytti
Czarniecki.
Charlamp katseli silmät selällään ja suu auki, oli vähän aikaa vaiti ja
sanoi sitten:
— Onko teidän ylhäisyytenne jo saanut selostuksen tapahtumasta?
— Eikö mitä! — kuiskasi Zagloba. — Mutta kaikki sota-asiat ymmärtää
päällikkömme jo edeltäpäin aivan kuin näkisi ne edessään.
— Jatkakaa, — sanoi Czarniecki.
— Tuli ilta. Sotajoukko oli valmiina, mutta johtajalla oli taas kemut.
Aamulla aikaisin kulkivat ruotsalaiset toisen sillan yli, jonka olivat
rakentaneet alemmaksi, ja tekivät heti hyökkäyksen. Äärimmäisenä
seisoi joukkoineen herra Koszyc, hyvä soturi. Tämä piti puoliaan.
Avuksi hänelle riensivät lähinnä olevat vapaaehtoiset, mutta kun
heitä alettiin ampua tykillä, niin he lähtivät käpälämäkeen. Herra
Koszyc kaatui, ja hänen joukkonsa kärsi pahasti. Mutta vapaaehtoiset
syöksyivät leiriin ja saivat aikaan yleisen hämmingin. Kaikki
rykmentit, jotka olivat valmiina, lähtivät vihollista vastaan, mutta
emme saaneet mitään aikaan ja menetimme tykit. Jos kuninkaalla olisi
ollut enemmän jalkaväkeä ja tykkejä, olisimme kärsineet vakavan
tappion, mutta onneksi oli suurin osa jalkaväkeä ja tykit lähetetty
yöllä pois proomuilla, mistä meillä myöskään ei ollut mitään tietoa.
— Sapja on tehnyt tuhmuuden! Aavistinhan sen! — huudahti Zagloba.
— Saimme käsiimme kuninkaan kirjeenvaihdon, — jatkoi Charlamp, — jonka
ruotsalaiset kiireessä pudottivat. Siinä sanottiin, että kuningas menee
Preussiin ja aikoo tulla takaisin vaaliruhtinaan joukkojen kanssa,
koska, niinkuin hän kirjoittaa, hän ei selviydy yksistään ruotsalaisin
voimin.
— Minä tiedän sen! — sanoi Czarniecki. — Herra Sapieha on lähettänyt
minulle sen kirjeen.
Sitten hän mutisi aivan kuin itsekseen:
— Meidän pitää mennä Preussiin hänen jäljessään.
— Sitä olen jo ammoin sanonut! — lausui Zagloba.
Czarniecki katsoi häneen vähän aikaa mietteissään.
— Onnetonta! — sanoi hän ääneen. — Jos minä olisin ennättänyt
Sandomiriin, niin yhdessä hetmanin kanssa olisimme tuhonneet
ruotsalaiset viimeiseen mieheen!... Haa, viivähdin! Sota pitenee, mutta
joka tapauksessa tuho perii nuo rosvot...
— Niin on! — sanoivat kaikki yhteen ääneen.
Ja taas täytti rohkeus sydämet, joihin äsken oli pyrkinyt epätoivo.
Zagloba oli kuiskannut jotakin Rzedzianin korvaan. Tämä katosi ulos
ovesta, mutta palasi hetken kuluttua mukanaan pullo simaa. Sen nähtyään
Wolodyjowski kumarsi syvään kastellaanille.
— Olisi suuri suosionosoitus yksinkertaiselle soturille..., — sanoi hän.
— Juon mielelläni pikarin kanssanne! — sanoi Czarniecki. — Ja
tiedättekö miksi? Siksi, että me eroamme!
— Kuinka niin? — kysyi Wolodyjowski hämmästyen.
— Herra Sapieha kirjoittaa, että laudalainen rykmentti kuuluu Liettuan
armeijaan ja että se on lähetetty vain tilapäisesti kuninkaan joukon
avuksi. Mutta nyt hän tarvitsee sen itse, ja varsinkin upseereista on
hänellä suuri puute. Herra Michal, te tiedätte, miten paljon teistä
pidän, ja vaikeata on minun teistä erota, mutta käsky velvoittaa. Tosin
herra Sapieha hienotunteisena miehenä on lähettänyt määräyksen minun
kauttani ja jättänyt minulle siihen nähden aivan vapaat kädet. Voisin
siis jättää sen teille näyttämättä... Minulla on aivan sama tunne, kuin
jos herra hetmani taittaisi parhaan miekkani... Mutta juuri siksi,
että määräys on minun päätösvaltaani jätetty, annan sen teille. Tehkää
velvollisuutenne! Maljanne, kelpo soturi!
Wolodyjowski kumarsi uudelleen maahan asti, mutta oli niin ymmällä,
että ei voinut lausua sanaakaan, ja kun Czarniecki syleili häntä,
alkoivat kyynelet tippua hänen silmistään hänen keltaisille viiksilleen.
— Mieluummin olisin kaatunut! — sanoi hän surullisesti. — Olen tottunut
taistelemaan rinnallanne, suuri johtaja, eikä voi tietää, miten vielä
käy.
— Herra Michal, älkää välittäkö määräyksestä! — sanoi Zagloba
liikutettuna. — Kirjoitan itse Sapiehalle ja annan hänen kuulla
kunniansa!
Mutta herra Michal oli ennen kaikkea sotilas, ja hän tulistui tästä
ehdotuksesta.
— Te olette ikuisesti partiolainen! Parempi olisi pitää suu kiinni, kun
ei ymmärrä asiaa! Virka velvoittaa!
— Oikein! — sanoi Czarniecki.