Kului muutamia päiviä. Kuningas oli yhä jokien yhtymäkohdassa
ja lähetti joka suuntaan lähettejä linnoituksiin ja kaikille
kenraaleilleen ja päälliköilleen viemään määräyksiä, että jokaisen
oli riennettävä hänen avukseen. Muonaa kuljetettiin Veikseliä pitkin,
mikäli mahdollista, mutta sitä ei tullut riittävästi. Kun kymmenkunta
päivää oli kulunut, alettiin syödä hevosia, ja kuningas kenraaleineen
joutui epätoivoon ajatellessaan, miten käy, kun ratsumiehillä ei ole
hevosia, eikä tykkejä saada kuljetetuksi. Kaikkialta tuli sen lisäksi
huonoja sanomia. Yli koko maan oli kapinan liekki niin leimahtanut
kuin koko valtakunta olisi tervattu ja sytytetty palamaan. Pienemmät
joukko-osastot eivät voineet tulla avuksi, sillä ne eivät uskaltaneet
lähteä liikkeelle. Liettua, jota Pontus de la Gardie oli rautakourin
pitänyt kurissa, nousi yhtenä miehenä. Suur-Puola, joka ensimmäisenä
oli alistunut, heitti myös ensimmäisenä ikeen niskastaan ja oli
esimerkkinä koko valtakunnalle sankaruudessa, kestäväisyydessä ja
uhrautuvaisuudessa. Aatelis- ja talonpoikaisjoukot eivät hyökänneet
vain kylissä olevien ruotsalaisten joukkojen niskaan, vaan kävivät
kaupunkienkin kimppuun. Turhaan ruotsalaiset kostivat julmasti, turhaan
he hakkasivat pois kädet vangeilta, polttivat kylät, pystyttivät
hirsipuita ja tuottivat Saksasta kidutuskojeita kapinallisten
kiduttamista varten. Ken joutui uhriksi, hän kärsi ja kuoli, mutta jos
hän oli aatelismies, kuoli hän sapeli kädessä, jos oli talonpoika,
kaatui viikate kädessä. Ja ruotsalaisten veri virtasi kaikkialla
Suur-Puolassa, kansa asui metsissä, naisetkin tarttuivat aseihin.
Rangaistukset herättivät vain yhä suurempaa raivoa ja kostonhimoa.
Pellot jäivät viljelemättä, ja kauhea nälänhätä levisi yli maan,
mutta enimmän siitä kärsivät ruotsalaiset, jotka olivat kaupungeissa
suljettujen porttien takana eivätkä uskaltaneet lähteä niistä.
Myöskin heidän mielensä alkoi lannistua. Masowiassa olivat asiat
samalla kannalla. Syvällä metsissä asuvat ihmiset jättivät mökkinsä,
asettuivat väijyksiin teitten varsille ja kaappasivat muonakuormat
ja sananviejät. Pikkuaateli Podlasiessa yhtyi tuhatlukuisin joukoin
Sapiehaan. Lublin oli liittoutuneitten käsissä. Kaukaa Rusjista tuli
tataarilaisia ja näiden mukaansa pakottamina kasakoita. Kaikki olivat
jo varmoja siitä, että ennemmin tahi myöhemmin Kaarle Kustaasta ja
Ruotsin pääarmeijasta on jäljellä vain suuri hauta kansan kunniaksi
ja kauheaksi opetukseksi niille, joiden mieli tekisi hyökätä Puolan
kimppuun. Katsottiin sodan jo lähestyvän loppuaan, ja oli niitä
jotka sanoivat Kaarle Kustaan voivan pelastua ainoastaan siten, että
luovuttaa lunnaikseen Puolalle Liivinmaan.
Mutta äkkiä Kaarle Kustaan ja ruotsalaisten asema parani.
Maaliskuun 20 päivänä antautui Marienburg, jota Stenbock oli kauan
piirittänyt. Näin vapautui sieltä vahva ja hyvin varustettu sotajoukko,
joka saattoi rientää auttamaan kuningasta.
Toiselta puolen Badenin maakreivi oli saanut värvätyksi sotajoukon ja
riensi vereksin voimin jokien kulmauksessa olevaa leiriä kohti.
Molemmat sotajoukot etenivät lyöden pienemmät kapinoitsijajoukot,
hävittäen, polttaen ja ryöstäen. Matkan varrella niihin liittyi
ruotsalaisia joukkoja, ja ne kasvoivat kuin joki, johon yhtyy puroja.
Sanoma Marienburgin antautumisesta sekä Stenbockin ja maakreivin
armeijain tulosta saapui pian kummankin joen rannalle leiriytyneitten
puolalaisten tietoon ja vaikutti lamauttavasti mieliin. Stenbock oli
vielä kaukana, mutta Badenin maakreivi, joka läheni pikamarssissa,
saattoi pian ilmestyä paikalle ja muuttaa koko aseman Sandomirin
edustalla.
Puolalaiset päälliköt pitivät sotaneuvottelun, ja siinä päätettiin,
että Sapieha joukkoineen jäisi vartioimaan, ettei Kaarle Kustaa pääse
pois loukusta, mutta että Czarniecki rientäisi Badenin maakreiviä
vastaan, ryhtyisi ensitilassa taisteluun, ja jos Jumala soisi hänelle
voiton, palaisi takaisin saartamaan kuningasta.
Asianmukaiset määräykset annettiin heti, ja aamulla lähdettiin
liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa, sillä Czarniecki tahtoi, että lähtö
pysyisi salassa ruotsalaisilta. Leiripaikalle sijoitettiin aatelisten
ja talonpoikain vapaajoukkoja. Nämä virittivät tulia ja melusivat
estääkseen vihollista pääsemästä selville sotajoukon lähdöstä.
Koko armeija pysähtyi Zawadaan. Czarniecki ratsasti joukkonsa etunenään
ja antoi sen sitten kulkea ohitseen saadakseen tarkan käsityksen sen
suuruudesta ja laadusta. Tuo ohikulku oli komea näky, ja kastellaanin
sydän paisui. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti hevosta ja
miestä, näkyi tuimia sotilaitten kasvoja ja päiväpaisteessa välkkyviä
aseita. Se ei ollut mikään tilapäisesti koottu vapaaehtoisten joukko,
vaan sodassa karaistua väkeä, järjestettyä ja kouliintunutta ja
taisteluissa niin rohkeata, että mikään ratsuväki maailmassa ei sitä
voinut vastustaa. Czarniecki tunsi tällä hetkellä, että hän aivan
varmasti näillä miehillä hajoittaa maakreivin sotajoukon kuin akanat
tuuleen, ja tuo voitonvarmuus sai hänen kasvonsa kirkastumaan.
— Jumalan avulla voittoon! — huusi hän.
— Jumalan avulla! Voitamme! — vastasivat voimakkaat äänet.
Tuo huuto lensi joukosta joukkoon niinkuin ukkosen jyrinä kulkee läpi
pilvien. Czarniecki kannusti ratsuaan ja joukko lähti liikkeelle.
He kulkivat kuin petolintujen parvi, jotka kaukaa ovat vainunneet
haaskan. Ei koskaan oltu kuultu edes arojen tataarilaisten keskuudessa
tämmöisestä vinhasta kulusta. Sotamiehet nukkuivat satulassa, söivät ja
joivat laskeutumatta maahan. Hevosia syötettiin käsistä. Joet, metsät,
kylät, kaupungit vilahtelivat ohi. Kun talonpojat kylissä tulivat ulos
mökeistään katsomaan sotajoukkoa, oli se jo kiitänyt ohi ja kadonnut
pölypilveen. Kuljettiin yötä päivää ja levättiin vain sen verran kuin
oli välttämätöntä hevosten takia.
Viimein Kozienican luona he kohtasivat kahdeksan ruotsalaista
eskadroonaa. Laudalaiset, jotka kulkivat etumaisina, näkivät
ensimmäiseksi vihollisen ja hyökkäsivät heti kimppuun. Toiset
seurasivat jäljessä.
Ruotsalaiset luulivat olevansa tekemisissä joittenkin sissijoukkojen
kanssa ja antautuivat taisteluun avoimella kentällä. Kahden tunnin
kuluttua ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää sielua, joka olisi voinut
mennä maakreivin luo ja ilmoittaa Czarnieckin olevan tulossa.
Sitten puolalaiset jatkoivat matkaa entistä hurjaa vauhtia Magnuszewin
luo. Vakoojat olivat nimittäin saaneet selville, että Badenin maakreivi
koko sotajoukkoineen oli Warkassa.
Wolodyjowski lähetettiin yöllä tiedustelujoukon kanssa ottamaan
selville, miten sotajoukko oli asettunut ja mikä oli miesten lukumäärä.
Tämä retki ei ollut ensinkään mieleen Zagloballe, kun ei kuuluisa
Wisniowieckikaan koskaan ollut tämmöisiä määrännyt. Vanha soturi
murisi, mutta lähti mieluummin Wolodyjowskin kanssa kuin jäi toisten
joukkoon.
— Elimme kultaista aikaa Sandomirin edustalla, — sanoi hän venyttäytyen
satulassa. — Syötiin, nukuttiin ja katseltiin kaukaa saarroksissa
olevia ruotsalaisia, mutta nyt ei ole aikaa edes nostaa tuoppia
huulille. Tunnen minä sotataidon antiquorum: suuren Pompeiuksen ja
Caesarin, mutta herra Czarniecki keksii uusia tapoja. On vastoin
kaikkia sääntöjä tärisyttää ruumistaan satulassa niin monta päivää ja
yötä yhtämittaa. Nälkä saa jo mielikuvitukseni nousemaan kapinaan,
niin että tähdet minusta ovat kuin puuroa ja kuu on silavanpala. Hitto
vieköön tämmöisen sodan! Totisesti, olisin valmis nälissäni syömään
oman hevoseni korvat!
— Huomenna, jos Jumala suo, lepäämme voitettuamme ruotsalaiset!
— Mieluummin ruotsalaiset kuin tämä rasitus! Oi, Herra Jumala! Milloin
suot rauhan tälle valtakunnalle ja lämpimän nurkan sekä tuopin
lämmitettyä olutta vanhalle Zagloballe?... Huoju vain, vanhus, hevosen
selässä, huoju, kunnes huojut hautaan... Eikö siellä kellään ole
nuuskaa. Pärskäyttäisin tämän uneliaisuuden pois sierainten kautta...
Kuu paistaa niin päin naamaani kuin tahtoisi katsoa vatsani pohjaan
asti, vaikka en ymmärrä mitä se sieltä etsii, missä ei mitään ole.
Hitto vieköön tämmöisen sodan, sanon sen vieläkin!
— Kun enosta kuu näyttää silavanpalalta, niin enopa voisi syödä sen! —
sanoi Roch.
— Jos söisin sinut, niin voisin sanoa syöneeni härän lihaa, mutta
pelkään, että se ateria veisi järkeni jäännöksetkin!
— Jos minä olen härkä ja eno on minun enoni, niin mikä on eno sitten?
— Luuletko sinä teräväpäisyydessäsi, että Althaea senvuoksi synnytti
tulen, että hän istui uunin ääressä?
— Mitä se minuun kuuluu?
— Kuuluu sen verran, että jos sinä olet härkä, niin kysy ensin, kuka
oli isäsi, äläkä etsi enoasi, sillä härkä ryösti Euroopan, mutta
Euroopan veli, joka oli hänen jälkeläistensä eno, oli silti ihminen.
Ymmärränkö?
— En ymmärrä, mutta jos olisi syötävää, niin söisin.
— Syö mikä hitto tahansa, mutta anna minun nukkua! Mitä siellä on,
herra Michal? Miksi me pysähdyimme?.
— Warka näkyy! — sanoi Wolodyjowski. — Kirkon torni loistaa kuutamossa.
— Olemmeko kulkeneet Magnuszewin ohitse?
— Magnuszew on jäänyt oikealle. Omituista on minusta, että joen tällä
puolen ei ole yhtään ruotsalaista joukkoa. Menkäämme tuonne metsikköön
ja seisokaamme siellä! Kenties joku tulee.
Näin sanottuaan Wolodyjowski johti joukkonsa tien vieressä olevaan
metsään asettaen sen tien kahden puolen noin sadan askelen päähän
tiestä ja käskien kaikkien olla hiljaa ja pitää suitset kireällä, että
yksikään hevonen ei hirnahtaisi.
Seisottiin kuulematta pitkään aikaan mitään muuta kuin satakielten
innokasta laulua läheisestä lepikosta. Väsyneet sotilaat alkoivat
nuokkua satulassaan, Zagloba painautui hevosen kaulaa vastaan ja nukkui
sikeästi. Hevosetkin torkkuivat. Kului tunti. Viimein Wolodyjowskin
tottunut korva erotti kavioitten kapseen kaltaisen äänen tieltä.
— Valmiit! — huusi hän sotureilleen.
Itse hän tunkeutui tien reunaan ja katseli. Tie kimalteli kuutamossa
kuin hopeanauha, mutta siinä ei näkynyt mitään. Kavioitten kapse
kuitenkin läheni.
— Tulevat! — sanoi Wolodyjowski.
Kaikki vetivät suitset tiukalle ja pidättivät henkeään. Ei kuulunut
muuta kuin satakielten laulu lepikosta.
Mutta sitten ilmestyi tielle ruotsalainen ratsumiesjoukko, johon kuului
noin kolmekymmentä miestä. He etenivät hitaasti eivätkä olleet rivissä,
vaan vapaana joukkona. Sotamiehistä jotkut puhelivat keskenään, jotkut
laulelivat hiljalleen, sillä lämmin toukokuun yö sai sotamiestenkin
rinnat lämpenemään. He kulkivat mitään aavistamatta niin läheltä herra
Michalia, että hän tunsi hevosten hajun ja ratsumiesten suussa palavien
piippujen savun.
Viimein he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Wolodyjowski odotti,
kunnes kavioitten kopina lakkasi kuulumasta. Sitten hän palasi
miestensä luo ja sanoi Skrzetuskeille:
— Ajakaamme heidät nyt kuin hanhet kastellaanin leiriin! Kukaan ei saa
päästä pakoon, jotta ei veisi tietoa toisille!
— Jos sen jälkeen herra Czarniecki ei anna meidän syödä ja nukkua
kylliksemme, — sanoi Zagloba; — niin kiitän häntä palveluksesta ja
palaan herra Sapiehan luo. Herra Sapiehalla kun on taistelu, niin
taistellaan, ja kun on välihetki, niin pidetään pitoja. Jos olisi
vaikka neljä suuta, niin kaikille riittäisi sopivaa työtä. Se on
johtaja!
— Älkää moittiko valtakunnan suurinta sotapäällikköä! — sanoi Jan
Skrzetuski.
— En minä moiti, vaan minun suoleni, joita nälkä soittelee kuin viulua.
— Ruotsalaiset saavat tanssia niiden tahdissa! — keskeytti
Wolodyjowski. — Nyt lisätkäämme vauhtia. Tahtoisin tavata heidät sen
kapakan luona metsässä, jonka ohi ajoimme mennessämme.
He jatkoivat matkaa nopeammin, mutta ei kovin nopeaan. Kuljettiin
metsässä, josta heitä ei voitu nähdä. Kun alettiin lähestyä kapakkaa,
hiljennettiin vielä vauhtia ja kuljettiin askel askelelta, että ei
kuuluisi melua. Kun oltiin jo pyssyn kantaman päässä, kuului ihmisten
ääniä.
— Siellä ne ovat! — sanoi Wolodyjowski.
Ruotsalaiset olivat todellakin pysähtyneet kapakan luo ja etsivät
sieltä jotakuta elävää olentoa saadakseen hiukan kastella kaulaansa.
Mutta kapakka oli autio. Jotkut tutkivat päärakennuksen, jotkut taas
aitan ja ulkohuoneet, toisten ulkona pidellessä etsijäin hevosia.
Wolodyjowskin joukko lähestyi sadan askelen päähän ja alkoi
tataarilaisen puolikuun muodossa saartaa kapakkaa. Äkkiä kuului huuto:
"Allah!" ja muutamia pyssyn laukauksia. Musta rivi sotamiehiä ilmestyi
aivan kuin maasta kasvaneena. Syntyi mellakka, sapelit kalisivat,
kuului sadatuksia ja huutoja, mutta lyhyessä ajassa oli koko asia
saatettu loppuun.
Kapakan edustalle jäi muutamia miesten ruumiita ja hevosten raatoja.
Wolodyjowskin joukko jatkoi matkaansa kuljettaen mukanaan viisikolmatta
vankia.
Päivän koittaessa he saapuivat Magnuszewiin. Czarnieckin leirissä ei
kukaan nukkunut. Kaikki olivat täysin valmiina. Kastellaani itse tuli
vastaan laihana ja kalpeana rasituksesta.
— No? — kysyi hän Wolodyjowskilta. — Onko vankeja.
— On viisikolmatta.
— Ja paljonko pääsi pakoon?
— Nec nuntius cladis. Kaikki on otettu tahi tapettu.
— Teidät kelpaa lähettää vaikka mihin! Hyvä! Ottakaa ne heti
kuulusteltaviksi. Minä kuulustelen heitä itse.
Czarniecki kääntyi menemään ja sanoi poistuessaan:
— Olkaa valmiina, sillä saattaa tapahtua, että heti hyökkäämme!
— Kuinka? — kysyi Zagloba.
— Hiljaa nyt! — sanoi Wolodyjowski.
Ruotsalaiset vangit tunnustivat heti ilman kidutusta, mitä he tiesivät
Badenin maakreivin sotavoimista, tykkien lukumäärästä, jalkaväestä ja
ratsuväestä. Czarniecki tuli hieman miettiväiseksi, sillä hän kuuli
nyt, että armeija tosin oli äsken värvätty, mutta että siihen kuului
veteraaneja, jotka olivat ottaneet osaa jo Herra tiesi miten moneen
sotaan. Joukossa oli paljon saksalaisia ja huomattava ranskalainen
osasto. Koko sotajoukko oli muutamia satoja miehiä suurempi kuin
puolalainen. Mutta sen sijaan ilmeni tunnustuksista, että maakreivi ei
aavistanutkaan Czarnieckin olevan niin lähellä, vaan luuli puolalaisten
kaikkine voimineen piirittävän kuningasta Sandomirin luona.
Tuskin ennätti Czarniecki kuulla tämän, kun hän hypähti paikaltaan ja
huusi:
— Witowski, käskekää soittamaan lähtömerkki!
Puoli tuntia myöhemmin sotajoukko lähti liikkeelle ja kulki raikkaassa
kevätaamun ilmassa läpi kasteisten metsien ja kenttien. Lopulta alkoi
näkyä Warka, eli oikeastaan sen rauniot, sillä kaupunki oli kuusi
vuotta sitten palanut perustuksiaan myöten.
Czarnieckin sotajoukko kulki nyt avoimella paikalla eikä voinut pysyä
näkymättömänä. Ruotsalaiset huomasivatkin sen, mutta maakreivi arveli,
että jotkut partiojoukot olivat yhtyneet peloittaakseen heitä.
Vasta kun yhä uusia lippuja ilmestyi näkyviin metsän sisältä,
alkoi kuumeinen liike ruotsalaisten leirissä. Nähtiin pienten
ratsuväkiosastojen ja upseerien liikkuvan kiireesti rykmenttien
välillä. Kirjava ruotsalainen jalkaväki alkoi keräytyä keskelle
tasankoa, rykmentit asettuivat järjestykseen puolalaisten sotamiesten
nähden, ja pian välkkyivät auringon paisteessa pitkät keihäät, joilla
jalkamiehet tavallisesti torjuivat ratsuväen hyökkäyksiä. Viimein
saapuivat rautapukuiset ruotsalaiset ratsumiehet ja asettuivat
paikoilleen siipien päihin. Tykkejä vedettiin myös kentälle.
Kaikki nämä valmistelut ja liikkeet näkyivät aivan selvästi, sillä
aurinko valaisi kirkkaasti koko seudun.
Pilica erotti toisistaan kaksi sotajoukkoa.
Ruotsalaisten puoleisella rannalla soivat torvet, pärisivät rummut
ja kajahtelivat huudot joukkojen asettuessa kiireesti järjestykseen.
Czarniecki jatkoi samaan aikaan marssiaan jokea kohti.
Äkkiä hän nelisti eversti Wasowiczin luo, jonka rykmentti oli lähinnä
jokea.
— Vanha soturi! — huudahti hän. — Kiiruhtakaa sillan luo, siellä alas
hevosten selästä ja musketit käsiin! Te saatte koko vihollisen voiman
vastaanne! Johtakaa!
Wasowicz punastui innostuksesta ja kohotti komentosauvansa. Huutaen
lähtivät hänen miehensä kiitämään ja seurasivat häntä tomupilvessä.
Kolmensadan askelen päässä sillasta he hiljensivät vauhtia. Kaksi
kolmasosaa joukosta hyppäsi satulasta ja juoksi siltaa kohti.
Ruotsalaiset juoksivat toiselta puolen vastaan, ja kohta alkoivat
musketit paukkua, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään. Savu levisi
joen ylle. Kehoitushuutoja kaikui molemmin puolin. Molempien
sotajoukkojen huomio keskittyi siltaan, joka oli puinen ja kapea,
vaikea valloittaa, mutta helppo puolustaa. Sen yli oli joka tapauksessa
ainoa mahdollisuus päästä ruotsalaisten puolelle.
Neljännestuntia myöhemmin lähetti Czarniecki Lubomirskin rakuunat
Wasowiczin avuksi.
Mutta ruotsalaiset alkoivat nyt ampua myös tykeillä vastapäistä rantaa.
Uusia tykkejä tuotiin yhä paikalle, ja kuulat lensivät vinkuen yli
rakuunain päiden, putoilivat niitylle ja myllersivät maan.
Badenin maakreivi seisoi armeijansa takana metsän laidassa ja katseli
kaukoputkella taistelun kulkua. Mutta silloin tällöin hän otti sen pois
silmiensä edestä ja viittoi käsillään katsellen ihmetellen esikuntaansa.
— He ovat tulleet hulluiksi! — sanoi hän. — Tahtovat anastaa tuon
sillan. Muutama tykki ja pari, kolme rykmenttiä voi sen pitää
hallussaan kokonaista armeijaakin vastaan.
Mutta Wasowicz miehineen tunkeutui yhä itsepintaisemmin eteenpäin,
mikä teki puolustuksenkin kiihkeämmäksi. Sillasta tuli taistelun
keskipiste, jota kohti lopulta koko ruotsalaisten sotavoima vetäytyi.
Sillalle suorastaan satoi rautaa ja tulta. Wasowiczin miehiä kaatui
tiheinä joukkoina, mutta samaan aikaan tuli Czarnieckilta yhä tiukempia
käskyjä, että heidän on mentävä eteenpäin.
— Czarniecki tapattaa nuo miehet! — huudahti äkkiä Lubomirski.
Myös Witowski kokeneena sotilaana huomasi, että asiat olivat huonosti,
ja vapisi kärsimättömyydestä. Viimein hän ei jaksanut hillitä
itseään, vaan nelisti Czarnieckin luo, joka kaiken aikaa jostakin
käsittämättömästä syystä oli kuljettanut joukkojaan yhä lähemmäksi
jokea.
— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Witowski — Verta vuodatetaan
turhaan! Tuota siltaa emme saa haltuumme!
— En minä sitä tahdokaan! — vastasi Czarniecki.
— Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo? Mitä meidän on tehtävä?
— Jokea kohti kaikki! Jokea kohti! Menkää paikallenne!
Ja Czarnieckin silmät alkoivat salamoida niin peloittavasti, että
Witowski puhumatta enää sanaakaan palasi paikalleen.
Armeija oli nyt kahdenkymmenen askelen päässä rannasta ja seisoi sen
suunnassa pitkänä rivinä. Ei kukaan upseereista eikä sotamiehistä
tietänyt, mitä tämä tarkoitti.
Äkkiä ilmestyi Czarniecki kuin salama rintaman eteen. Hänen kasvonsa
hehkuivat ja silmänsä säkenöivät. Hänen viittansa kohosi tuulessa aivan
kuin siiviksi hartioille, hänen hevosensa hypähteli hänen allaan. Hän
tempasi hatun päästään ja huusi kaikuvalla äänellä joukolleen:
— Veljet! Vihollinen turvautuu jokeen ja pilkkaa meitä! Se on tullut
yli meren tuhoamaan isänmaamme ja luulee, että me sen puolustukseksi
emme kykene uimaan tuon joen yli!
Hän paiskasi hattunsa maahan ja osoitti sapelillaan lainehtivaa
jokea. Innostus valtasi hänet, hän kohosi satulassaan ja huusi vielä
voimakkaammin:
— Se, jolle Jumala, usko ja isänmaa on rakas, seuratkoon minua!
Hän kannusti hevostaan ja syöksyi jokeen. Vesi räiskähti, mies ja
hevonen hävisivät aaltoihin, mutta olivat kohta taas veden pinnalla.
— Herrani jäljessä! — huusi Michalko, sama, joka Rudnikin luona oli
kunnostautunut.
Ja hänkin syöksyi veteen.
— Seuratkaa minua! — huusi terävällä, kuuluvalla äänellä Wolodyjowski.
Hän oli jo vedessä, ennenkuin oli lopettanut huudahduksensa.
— Jeesus Maria! — huusi Zagloba kannustaen hevostaan.
Rykmentit painuivat toinen toisensa jälkeen veteen, joka vaahtosi nyt
maidonkarvaisena. Virta vei niitä jonkin verran syrjään, mutta miehet
kannustivat hevosiaan, ja nämä uivat kuin delfiinit ja pärskyttivät
sieraimillaan. Joki oli niin täynnä, että ihmisten ja hevosten päistä
muodostui silta, jota myöten olisi päässyt kuivin jaloin joen yli.
Czarniecki saapui ensimmäisenä toiselle rannalle, mutta veden vielä
valuessa hänestä saapui hänen luokseen jo koko laudalainen rykmentti.
Kastellaani kohotti komentosauvan ja huusi Wolodyjowskille:
— Eteenpäin! Lyö!
Szandarowskin johtamalle rykmentille hän huusi:
— Noitten jälkeen!
Ja näin hän lähetti kaikki rykmentit. Viimeisen johtoon asettui hän
itse ja hyökkäsi eteenpäin huutaen: — Jumalan nimessä voittoon!
Kaksi varaväkenä seisovaa ruotsalaista rykmenttiä näki, mitä tapahtui,
mutta niiden päälliköt olivat niin ällistyneet, että tuskin ennättivät
lähteä liikkeelle, kun jo laudalaiset hurjasti hyökkäsivät heitä
vastaan. Ensimmäisen ruotsalaisrykmentin hajoittivat puolalaiset heti
kuin lehdet tuuleen, ja toinen rykmentti lähti lyhyen vastarinnan
jälkeen epäjärjestyksessä pakenemaan pääarmeijaa kohti.
Czarnieckin joukot ajoivat sitä huutaen takaa ja löivät sapeleillaan
niin kiivaasti, että maa peittyi kaatuneista.
Nyt vihdoin selvisi, miksi Czarniecki oli käskenyt Wasowiczia
anastamaan sillan, vaikka ei aikonutkaan kulkea sen yli. Koko
armeijan huomio oli kiintynyt siltaan, ja siksi ei kukaan estänyt
eikä ennättänyt estää joen yli uintia. Sen lisäksi oli koko
vihollisarmeijan rintama ja tykkien suut siltaan päin, ja nyt, kun
kolmetuhatta ratsumiestä hyökkäsi sivulta, oli pakko kiireesti
muodostaa uusi rintama ja päästä toisenlaiseen järjestykseen, jos
mieli edes jotenkuten saada hyökkäys torjutuksi. Syntyi suuri hämminki
ja sekamelska. Jalkaväkirykmentit ja ratsuväki kääntyivät kiireesti
viholliseen päin, rivit sekaantuivat, komentosanoja ei yleisessä
mylläkässä kuultu, vaan kukin toimi omin päin. Turhaan upseerit tekivät
yli-inhimillisiä ponnistuksia, turhaan maakreivi lähetti taisteluun
metsän reunassa seisovat ratsuväkirykmentit. Ennenkuin nämä pääsivät
toimimaan ja ennenkuin jalkaväki ennätti asettaa pitkien keihäitten
varret maahan torjuakseen vihollisen ratsuväen, oli laudalainen
rykmentti hyökännyt kuin kuoleman henki rivien keskelle. Sitä seurasi
toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes. Oli kuin tuomiopäivä olisi
tullut. Muskettien savu verhosi koko taistelun kuin pilveen, josta
kuului huutoja, valitusta, epätoivon outoja äännähdyksiä, riemuhuutoja,
aseitten kalsketta ja kammottavaa takomista. Väliin vilahti jokin lippu
näkyviin ja kajosi taas savuun, väliin näkyi kullattu komentosauva, ja
sitten se taas hävisi näkyvistä, kuului vain melskettä ja jyrinää, kuin
maa olisi haljennut ja vedet syöksyneet syvyyteen.
Sivulta kajahti äkkiä uusia huutoja. Wasowicz oli päässyt sillan yli ja
hyökkäsi nyt. Se teki pian lopun taistelusta.
Savupilvestä tuli ulos ja alkoi juosta metsää kohti suuret joukot
miehiä epäjärjestyksessä, repaleisina, avopäin ja aseettomina. Näitten
jälkeen syöksähti kokonainen lauma aivan sekasortoisena. Tykkimiehet,
jalkaväki, ratsuväki kiirehtivät sikin sokin ja mielettömän kauhun
vallassa metsää kohti. Jotkut sotamiehet huusivat täyttä kurkkua,
jotkut juoksivat äänettöminä päätään suojellen, jotkut koettivat
pidättää pakenevia, mutta kaatuivat nurin, ja heidän päittensä ja
selkiensä yli syöksyivät takaa-ajavat puolalaiset ratsumiesjoukot.
Joka hetki nähtiin niiden hyökkäävän pakenijain tiheimpiin parviin. Ei
kukaan enää puolustautunut, kaikki antoivat surmata itsensä, ruumiita
makasi vieretysten, ja koko aukeamalla joen ja metsän välillä näkyi
vain pakenevia ja takaa-ajajia. Tykit olivat vaienneet. Taistelu oli
lakannut olemasta taistelua ja muuttunut joukkomurhaksi.
Koko se osa armeijaa, joka pakeni metsään, tuhoutui. Vain muutamat
eskadroonat ratsumiehiä pääsivät sinne asti, ja heitä ajoivat takaa
kevyet ratsuväkiosastot.
Mutta metsässä odotti talonpoikia, jotka taistelun melske oli kutsunut
ympäröivistä kylistä sinne. Nämä surmasivat pakenijat.
Hurjinta oli kuitenkin takaa-ajo Varsovaan vievällä maantiellä, jonne
ruotsalaisten päävoimat olivat paenneet. Kahdesti koetti nuorempi
maakreivi Aadolf pysähdyttää siellä takaa-ajon, mutta epäonnistui ja
joutui viimein itsekin vangiksi. Neljäsataa miestä hänen ranskalaista
jalkaväkeään laski aseensa, kolmetuhatta valiomiestä, muskettisotureita
ja ratsuväkeä, pakeni aina Mniszewiin asti. Muskettisoturit hakattiin
kuoliaiksi Mnizewissä, ratsuväkeä ajettiin takaa, kunnes se kokonaan
hajosi metsiin ja erämaihin.
Ennenkuin aurinko laski, oli Badenin maakreivi Fredrikin sotajoukosta
tehty loppu.
Alkuperäisellä taistelupaikalla oli vain lipunkantajia lippuineen,
sillä kaikki miehet olivat ajamassa vihollista takaa. Aurinko oli jo
laskemassa, kun ensimmäiset palaavat ratsumiesosastot tulivat esiin
metsästä ja Mnizewin suunnalta. Ne tulivat takaisin laulellen ja ääntä
pitäen, heittelivät ilmaan lakkejaan ja ampuivat pistoleilla. Kaikki
kuljettivat mukanaan vankeja. Nämä kulkivat hevosten vieressä avopäin,
aseettomina, pää rinnalle painuneena, repaleisina, verisinä, vähän
väliä kompastuen kaatuneitten toveriensa ruumiisiin. Taistelukenttä
oli kaamean näköinen. Muutamissa kohdin, missä kamppailu oli ollut
kiivain, oli ruumiita kasoissa. Jotkut jalkamiehet pitelivät
vielä kangistuneissa käsissään keihäitä. Kaikkialla oli surkeassa
sekamelskassa ruumiita, katkenneita aseita, musketteja, rumpuja,
torvia, lakkeja, vöitä ja irtautuneita jäseniä.
Hieman kauempana, joen luona, oli jo jäähtyneitä tykkejä, jotkut
miesten rynnistyksestä kumoon kaatuneina, toiset aivan kuin valmiina
laukaistaviksi. Niitten vieressä makasivat ikuiseen uneen nukkuneina
tykkimiehet. Nähtiin useita ruumiita, jotka olivat painautuneet
tykkejä vastaan ja syleilivät niitä aivan kuin suojellakseen niitä
vielä kuoltuaankin. Veren ja aivojen tahrima teräs kimalteli kaameasti
laskevan auringon valossa. Auringon säteet heijastuivat verilätäköistä.
Veren haju sekaantui kaikkialla koko taistelukentällä ruudin hajuun ja
hevosten hikeen.
Czarniecki oli palannut jo ennen auringonlaskua ja pysähtyi aukeaman
keskelle. Sotajoukko tervehti häntä riemuhuudoin. Hän seisoi auringon
valossa perin uupuneena, mutta säteilevänä, paljain päin ja vastaili
hurraaville joukoille:
— Ei minulle, hyvät herrat, ei minulle, vaan Jumalallemme!
Hänen vieressään seisoivat Witowski ja Lubomirski, jälkimmäinen
kirkkaana kuin aurinko, sillä hänellä oli kullattu haarniska. Hänen
kasvoilleen oli räiskynyt verta, sillä hän oli innokkaasti ottanut osaa
taisteluun, heiluttanut miekkaa ja hakannut maahan vihollisia omin
käsin kuin tavallinen sotamies. Mutta hän synkistyi, kun hänen omat
joukkonsakin huusivat:
— Vivat Czarniecki, dux et victor!
Kateus oli jo alkanut jäytää marsalkan sydäntä.
Yhä uusia joukkoja tuli yhtämittaa joka taholta taistelukentälle, ja
kaikki ne heittivät Czarnieckin jalkojen eteen vihollisen lippuja.
Syntyi uutta riemua, hurraahuutoja, lakkien heittelemistä ilmaan ja
pistoleilla ampumista.
Aurinko painui yhä alemmaksi.
Silloin alkoi Warkan ainoasta, tulipalolta säilyneestä kirkosta kuulua
iltakellon ääni. Heti paljastuivat kaikkien päät, sotaväen pappi
Piekarski aloitti virren: "Herran enkeli ilmestyi Pyhälle Neitsyt
Marialle...", ja tuhannet rautaan verhotut rinnat yhtyivät siihen
voimakkain äänin.
Kun laulu oli lopussa, saapui hiljaista ravia laudalainen rykmentti,
joka oli seurannut kauimmas vihollista. Taaskin paiskattiin Czarnieckin
jalkain juureen lippuja. Hän ilostui ja nähtyään Wolodyjowskin kysyi:
— Pääsikö niitä paljon karkuun? Wolodyjowski pyöritti vain päätään
merkiksi, että semmoisia ei ollut paljon, mutta oli niin uupunut, että
ei jaksanut puhua sanaakaan, vaan haukkoi suu auki ilmaa. Viimein
hän osoitti kädellään suutaan ilmoittaakseen, että ei voi puhua, ja
Czarniecki ymmärsi merkin.
Mutta Zagloba oli jo paremmin päässyt hengästyksestä ja alkoi hampaat
kalisten puhua katkonaisella äänellä:
— Hyväinen aika! Olemme hikisiä, ja tuuli on kylmä!... Vilu puistattaa
ruumistani... Riisukaa takki jonkun suurikokoisen ruotsalaisen yltä
ja antakaa minulle, sillä minulla on kaikki märkää... Läpimärkää
joka paikassa. En tiedä, onko se vettä vai hikeä vaiko ruotsalaisten
verta... Jos olisin koskaan aavistanut... että vielä elämässäni
nitistän semmoisen määrän ruotsalaisia... niin ihme se olisi ollut...
Suurin voitto tässä sodassa!... Mutta toiste en ratsasta veteen!...
Syömättä, juomatta, nukkumatta, ja sitten kylmä kylpy kaiken päälle...
Jo se riittää minun ikäiselleni... Halvaus tästä tulee... Viinaa,
Herran tähden!...
Kuultuaan tämän ja nähdessään, että vanha soturi oli kokonaan
vihollisen veren tahrima, Czarniecki ojensi hänelle oman pullonsa.
Zagloba pani sen huulilleen ja antoi kohta takaisin tyhjänä.
— Ottakaapa todellakin yllenne toinen puku, vaikkapa ruotsalainen! —
sanoi Czarniecki.
— Minä etsin enolle isokokoisen ruotsalaisen! — lausahti Roch.
— Miksi pukeutuisin verisiin vaatteisiin? — sanoi Zagloba. — Riisu
kaikki paitaa myöten siltä kenraalilta, jonka toin tänne!
— Otitteko vangiksi kenraalin? — kysyi Czarniecki vilkkaasti.
— Mitäpä minä en olisi tehnyt! — vastasi Zagloba.
Nyt oli Wolodyjowski jo saanut takaisin puhelahjansa.
— Me olemme vanginneet — sanoi hän, — nuoremman maakreivi Aadolfin,
kreivi Falkensteinin, kolme kenraalia ja muita upseereita.
— Entä maakreivi Fredrik? — kysyi Czarniecki.
— Jos hän ei makaa täällä maassa, niin hän on paennut metsään, ja jos
hän on paennut, niin talonpojat hänet tappavat.
Tässä kohdin Wolodyjowski erehtyi. Maakreivi Fredrik yhdessä kreivi
Schlippenbachin ja Ehrensheinin kanssa harhaili metsissä, piileksi
linnan raunioissa vilua ja nälkää kärsien ja pääsi pakenemaan.
Varsovaan. Myöhemmin he kyllä joutuivat vangeiksi, mutta tällä kertaa
pelastuivat.
Oli jo myöhä, kun Czarniecki lähti taistelukentältä Warkaan. Se oli
kenties hänen elämänsä iloisin yö, sillä näin suurta tappiota eivät
ruotsalaiset vielä olleet kärsineet sodan alusta asti. Kaikki tykit,
kaikki liput, kaikki päälliköt, paitsi ylipäällikkö, olivat joutuneet
puolalaisten käsiin. Armeija oli perin pohjin tuhottu. Sen kaikkiin
suuntiin hajaantuneet jäännökset joutuivat talonpoikaisjoukkojen
uhriksi. Mutta sen lisäksi oli osoitettu, että ruotsalaiset, jotka
itse pitivät itseään voittamattomina avoimessa taistelussa, juuri
avoimella kentällä eivät voineet pitää puoliaan säännöllistä
puolalaista sotajoukkoa vastaan. Czarniecki ymmärsi myös, minkä
valtavan vaikutuksen tämä voitto tekisi koko valtakunnassa, kuinka se
kasvattaisi rohkeutta ja herättäisi innostusta. Hän näki jo hengessään,
että Puola lyhyen ajan kuluttua on vapaa vihollisesta ja riemuitsee...
Ehkäpä hän näki edessään myös kultaisen suurhetmaninsauvan...
Hänen sopi kyllä uneksia semmoisesta, sillä hän oli todellakin sotilas
ja isänmaan puolustaja, jossa ei ollut vilppiä eikä petosta.
Nyt hän ei jaksanut hillitä riemua, joka täytti hänen mielensä, vaan
kääntyi vierellään ratsastavan Lubomirskin puoleen ja puhui:
— Nyt Sandomiriin! Sandomiriin ensi tilassa! Sotajoukko on jo oppinut
uimaan jokien yli. Ei meitä peloita San eikä Veiksel!
Marsalkka ei vastannut sanaakaan, mutta sen sijaan Zagloba, joka
ratsasti jonkin matkan päässä ruotsalaisessa puvussa, uskalsi lausua:
— Menkää minne tahdotte, mutta ilman minua, sillä minä en ole mikään
kirkonkukko, joka pyörähtelee yöt päivät tarvitsematta syödä ja nukkua!