Seuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni
Czarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten
leiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja
onko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.
Czarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän
alkoi lohduttaa tätä:
— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi
kuljettanut hänen ruumistaan.
— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen
juuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi,
vaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.
— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun
pitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat
leirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun
määräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!
— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala
antaisi hänen palata takaisin.
— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on
paljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te
ruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen
sijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani
hakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.
Zagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille
asian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä
hänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia.
Kmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän
puhui sujuvasti saksaa.
Valmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban
tuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa
torvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat
veneeseen ja lähtivät.
He etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina
venheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja
sanoi:
— Soittakoon vain torvensoittaja kuuluvat merkit, sillä muuten voivat
lurjukset ampua meitä valkeasta lipusta huolimatta!
— Mitä puhutte? — vastasi Wolodyjowski. — Barbaaritkin pitävät
lähettiläitä loukkaamattomina, saati sitten sivistynyt kansa.
— Soittakoon torvensoittaja kovasti, sanon minä! Ensimmäinen sotamies,
joka sattuu meidät näkemään, saattaa ampua, puhkaista veneen, ja niin
joudumme kylmään veteen. En tahdo kastua heidän politiikkansa vuoksi.
— Kas, vartijat näkyvät! — sanoi Kmicic.
Torvensoittaja alkoi puhaltaa. Venhe läheni rantaa nopeasti. Toisella
rannalla syntyi liikettä, ja kohta ratsasti paikalle upseeri, jolla oli
keltainen nauha hatussa. Tultuaan aivan rantaan tämä varjosti kädellään
silmiään ja alkoi tähystää.
Muutaman askelen päässä rannasta Kmicic otti hatun päästään tervehtien,
ja upseeri kumarsi heille vastaten yhtä kohteliaasti tervehdykseen.
— Kirje herra Czarnieckilta hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle!
— huusi Andrzej näyttäen kirjettä.
Samassa vene saapui rantaan. Zagloba rauhoittui täydellisesti ja
laittoi kasvojensa ilmeen arvokkaaksi, kuten lähettiläälle sopikin,
sekä lausui latinaksi:
— Viime yönä eräs ritari otettiin kiinni tällä rannalla. Olen tullut
saamaan tietoja hänestä.
— En osaa latinaa — vastasi upseeri.
— Moukka! — murahti Zagloba.
Upseeri kääntyi Andrzejn puoleen:
— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla
tässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!
Hän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen
suuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion
huipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella
Rozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle
kuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja
miehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli
myös armeijan pääosa.
— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! —
sanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.
— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi
Zagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!
— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin
kohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.
— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei
kukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!
— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin
luo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään
lähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan
viinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin
pylväät ja töllistävät meitä.
Yhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti
katselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan
asenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen
kuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.
Upseeri, joka ensin oli ottanut heidät vastaan rannalla, palasi nyt
mukanaan toinen, korkeampi upseeri ja sotamiehiä, jotka taluttivat
suitsista hevosia. Tuo ylhäisempi upseeri kumarsi lähettiläille ja
sanoi puolankielellä:
— Hänen majesteettinsa kuningas pyytää teitä asuntoonsa, mutta koska
sinne on matkaa, toimme teille hevoset.
— Oletteko puolalainen? — kysyi Zagloba.
— En, olen tshekkiläinen, Sadowski, upseeri Ruotsin armeijassa.
Kmicic meni äkkiä hänen eteensä.
— Tunnetteko minut?
Sadowski katsoi nopeasti hänen kasvojaan.
— Kyllä! Częstochowon edustalta! Te räjähdytitte suurimman tykkimme ja
Müller antoi teidät Kuklinowskille. Tervetuloa, kuuluisa ritari!
— Entä mitä Kuklinowskille kuuluu?
— Ettekö sitä tiedä?
— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua
kohdella, mutta jätin hänet henkiin.
— Hän kuoli.
— Luulin kyllä, että hän kuolee, — sanoi Andrzej viitaten kädellään.
— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch
Kowalski?
Sadowski naurahti:
— Onpa kylläkin!
— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan
hänet täältä. Jumalan kiitos!
— En tiedä, luovuttaneeko kuningas hänet, — sanoi Sadowski
— Miksi ei luovuttaisi?
— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi
mieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun
vankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: "Miksi te minua niin vihaatte?"
Vanki vastasi: "Olen luvannut." Kuningas jatkoi: "Aiotteko vastakin
minua ahdistaa?" "Kuinkas muuten!" vastasi mies. Kuningasta nauratti
ja hän sanoi: "Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja
vapautenne!" "Ei se käy päinsä!" "Miksi?" "Koska silloin eno sanoisi
minua tomppeliksi". "Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut
kaksintaistelussa?" "Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!" Vielä
sanoi kuningas: "Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?"
Hän vastasi: "Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!" Käänsimme
kuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli:
"Minua miellyttää tämä veikko!" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki
todellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja
antaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies.
Minun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että
yksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään
näytelmän lopun!
— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä
vaikkapa kolme hyvää upseeria.
— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on
nykyisin harvinaista.
— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin
puoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä
sai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän
kehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja
puristi sitten Kmicicin kättä.
— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka
olen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän
riemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa,
että teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.
— Te olette sangen kohtelias, herra upseeri! — sanoi Zagloba.
— Ja myös kuuluisa soturi, me tiedämme sen! — sanoi Wolodyjowski.
— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! —
vastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.
Näin puhellen ja kilpaillen kohteliaisuudessa he saapuivat Gorzyciin,
jossa oli kuninkaan asunto. Se oli täynnä sotilaita kaikista
aselajeista. Lähettiläät katselivat uteliaina sotamiesryhmiä. Jotkut
tahtoivat nukkumalla haihduttaa pahimman nälän ja makasivat penkeillä,
sillä päivä oli sangen kaunis ja lämmin. Jotkut kiilloittivat laulellen
kypäräänsä ja haarniskaansa. Toiset taas taluttivat hevosia. Sanalla
sanoen, leiri eli ja kihisi kirkkaan taivaan alla. Muutamilla kasvoilla
tosin näkyi kauheitten vaivojen ja nälän jälkiä, mutta aurinko heitteli
niillekin hohdettaan, ja kun näille verrattomille sotilaille nyt
oli alkanut levon aika, niin heissä oli taas reippautta ja ryhtiä.
Wolodyjowski ihaili heitä mielessään, varsinkin jalkaväkirykmenttejä,
jotka olivat maailmankuuluja kestävyydestään ja rohkeudestaan, Sadowski
puolestaan selitteli eteenpäin kuljettaessa:
— Tuossa on kuninkaan smoolantilainen kaartinrykmentti! Tuossa on
taalalaista jalkaväkeä!
— Mitä ihmettä! Mitä nuo pienet kummitukset ovat? — huudahti äkkiä
Zagloba osoittaen pieniä, tummaihoisia miehiä, joiden mustat hiukset
riippuivat kahden puolen päätä.
— Ne ovat lappalaisia, kaikkein pohjoisimpana asuvaa kansaa.
— Ovatko ne hyviä taistelemaan? Minusta tuntuu kuin voisin niitä ottaa
yht'aikaa kolme kappaletta kouraani ja keikutella siinä.
— Sen te varmasti voisitte tehdä! Ei niistä ole taisteluun.
Ruotsalaiset kuljettavat niitä mukanaan palvelusväkenä ja osaksi vain
kummana. Sen sijaan ne ovat exquisitissimi noitina; jokaisella heistä
on palveluksessaan vähintään yksi, mutta useilla viisikin pirua.
— Mistä tuommoinen yhteys pahojen henkien kanssa johtuu? — kysyi Kmicic
tehden ristinmerkin.
— Siitä, että heillä vallitsee yö puoli vuotta ja kauemminkin, ja
tiettyähän on, että öisin helpoimmin joutuu kosketuksiin pirujen kanssa.
— Onko niillä sielu?
— Ei tiedetä, omasta puolestani luulen, että ne enimmän lähenevät
animalibus.
Kmicic kannusti hevostaan, tarttui yhtä lappalaista kurkkuun, nosti
hänet kuin kissan ilmaan, katseli häntä uteliaasti, laski hänet sitten
takaisin maahan ja sanoi:
— Jos kuningas antaisi minulle yhden tuommoisen lahjaksi, niin
antaisin hänet savustaa ja ripustaisin Orszan kirkkoon, jossa muitten
harvinaisuuksien ohella on myös kamelikurjen munia.
— Menkäämme eteenpäin, muuten niistä voi meihin vielä tarttua jotakin
iljetystä! — sanoi Zagloba.
— Menkäämme! — sanoi Sadowskikin. — Oikeastaanhan minun olisi ollut
peitettävä silmänne, niinkuin tapana on, mutta meillä ei ole täällä
mitään salattavaa, ja jos olette vilkaisseet valleille, niin sitä
parempi.
He lisäsivät vauhtia ja olivat pian Gorzycissa kuninkaan asunnon
luona. Portilla he astuivat alas satulasta, ottivat lakit päästään ja
lähestyivät taloa, jonka edustalla oli itse kuningas.
He näkivät siinä monta kuuluisaa kenraalia. Siellä oli vanha
Wittenberg, Douglas, Lewenhaupt, Müller, Eriksen ja monta muuta.
Kaikki istuivat kuistilla kuninkaan takana ja katselivat Kaarle
Kustaan keksimää näytelmää. Roch sai silloin juuri kahdennentoista
vastustajansa maahan ja seisoi läähättäen, hikisenä ja nuttu
repaleisena. Kun hän näki enonsa Kmicicin ja Wolodyjowskin kanssa,
luuli hän heidänkin joutuneen vangiksi ja jäi suu auki sekä silmät
selällään heitä katsomaan, mutta Zagloba viittasi hänelle kädellään,
että hän olisi rauhallinen, ja astui tovereineen kuninkaan eteen. Kun
Sadowski oli esitellyt tulijat ja nämä syvään kumartaneet kuten tapa ja
etiketti vaati, antoi Zagloba Czarnieckin kirjeen.
Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea. Lähettiläät katselivat sillä
välin häntä uteliaasti, sillä he eivät vielä koskaan olleet häntä
nähneet. Kuningas oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvonsa olivat tummat
kuin italialaisen tahi espanjalaisen. Hiukset, jotka olivat kiiltävän
mustat, valuivat pitkinä suortuvina korvien yli hartioille. Silmien
välke ja väri muistutti mieleen Jeremi Wisniowieckin, kulmakarvat
vain olivat suuresti ylöspäin kohoavat aivan kuin hän olisi myötäänsä
ihmetellyt. Siinä kohti, missä kulmakarvat yhtyivät, muodosti otsa
melkoisen kohopaikan, mikä teki hänet leijonan näköiseksi. Hänen
kasvonsa ilmaisivat, että hän oli tavallisuudesta poikkeava mies,
yksi niitä, jotka maan päällä kulkiessaan jättävät verisen jäljen.
Noissa kasvoissa oli ylevyyttä ja hallitsijan ylpeyttä, jalopeuran
voimaa ja nerokkuuden leima, puuttui vain lempeä hymy huulilta ja se
sydämen hyvyys, joka luo kasvoihin lempeän valon sisältäpäin kuin
alabasterimaljakon sisään asetettu lamppu.
Kuningas istui nojatuolissa jalka nostettuna toisen päälle ja luki
hymyillen Czarnieckin kirjettä. Äkkiä hän nosti silmänsä, loi katseen
herra Michaliin ja sanoi:
— Tunsin teidät heti: te tapoitte Kannenbergin! Kaikkien silmät
kääntyivät heti Wolodyjowskiin, joka kiersi viiksiään, kumarsi ja sanoi:
— Palvelukseksenne, teidän majesteettinne!
— Arvonne? — kysyi kuningas.
— Laudalaisen rykmentin eversti. — Missä palvelitte aikaisemmin?
— Vilnon vojevodan sotajoukossa.
— Ja jätitte hänet yhdessä toisten kanssa? Petitte hänet ja minut.
— Olen oman kuninkaani alamainen, en teidän majesteettinne.
Kuningas ei vastannut mitään. Kaikkien otsat rypistyivät ja silmät
alkoivat tarkastaa herra Michalia, mutta hän seisoi rauhallisena.
Äkkiä kuningas sanoi:
— Mieluisaa on minusta tutustua niin etevään ritariin. Kannenbergia
pidettiin meidän joukossamme voittamattomana. Te olette varmaan paras
sapelin käyttäjä tässä valtakunnassa...
— In universo! — sanoi Zagloba.
— En viimeinen, — vastasi Wolodyjowski.
— Lausun teidät tervetulleiksi! Herra Czarnieckia kohtaan tunnen
todellista kunnioitusta, sillä hän on suuri soturi, vaikka on
rikkonut lupauksensa, sillä hän oli sitoutunut pysymään paikoillaan
Siewierskissä.
— Teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic. — Ei herra Czarniecki,
vaan kenraali Müller rikkoi ensimmäisenä lupauksensa saartamalla
kuninkaallisen jalkaväkirykmentin, jota johti Wolf.
Müller astui askelen eteenpäin, katsahti Kmicicin kasvoihin ja alkoi
kuiskailla jotakin kuninkaalle, joka silmiään vilkuttaen kuunteli
tarkasti, katseli Andrzejta ja lausui lopulta:
— Huomaan herra Czarnieckin lähettäneen luokseni parhaat ritarinsa.
Tiedän vanhastaan, että joukossanne ei ole puutetta urhoollisista
miehistä, puuttuu vain uskollisuutta lupausten ja valojen pitämisessä.
— Teidän majesteettinne lausui totisen totuuden! — sanoi Zagloba.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Jos kansallamme ei olisi tuota vikaa, niin teidän majesteettinne ei
olisi täällä!
Kuningas vaikeni taas vähäksi aikaa, ja kenraalit rypistivät
kulmakarvojaan lähettilään rohkeitten sanojen johdosta.
— Jan Kasimir on itse vapauttanut teidät uskollisuuden valasta, — sanoi
Kaarle Kustaa, — sillä hän jätti teidät ja pakeni ulkomaille.
— Valasta voi vapauttaa vain Kristuksen sijainen, joka asuu Roomassa,
eikä hän ole meitä vapauttanut.
— Vähät siitä! — sanoi kuningas. — Tämän valtakunnan olen saanut tällä
(hän löi kädellään miekkaansa), ja tällä sen myös pidän hallussani. En
tarvitse vaalejanne enkä valojanne. Jos tahdotte sotaa, niin saatte
sitä. Kai herra Czarniecki vielä muistaa hyökkäyksensä leiriämme
vastaan Golembiessa, vai kuinka?
— Hän on unohtanut sen matkalla Jaroslawista, — vastasi Zagloba.
Kuningas ei vihastunut, vaan naurahti.
— Minä palautan sen hänen mieleensä!
— Jumalalla on onnen ohjat.
— Sanokaa hänelle, että hän tulisi minua tervehtimään. Hän saa hyvän
vastaanoton. Mutta pitäköön kiirettä, sillä kun olen syöttänyt
hevoseni, jatkan matkaa!
— Silloin me otamme vastaan teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba
kumartaen ja laskien kevyesti kätensä miekalleen.
Kuningas sanoi:
— Huomaan, että herra Czarniecki ei ole lähettänyt tänne vain parhaita
taistelijoita, vaan myös parhaat puhujat. Silmänräpäyksessä te torjutte
jokaisen lausuman. Onpa onni, että sotaa ei käydä sillä keinoin, sillä
siinä olisi vastustaja minun veroiseni. Mutta siirtykäämme asiaan!
Herra Czarniecki kirjoittaa minulle, että jos päästän tämän vangin,
niin hän sen korvaukseksi antaa kaksi hyvää upseeria. Minä en pidä
sotureitani niin halpa-arvoisina kuin te luulette enkä lunasta heitä
liian huokeasta, sillä se ei olisi minun eikä heidän arvon mukaista.
Mutta kun minä en tahtoisi kieltää mitään herra Czarnieckilta, niin
annan hänelle lahjaksi tuon ritarin vapautuksen.
— Teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba. — Herra Czarniecki ei
suinkaan tahtonut vähäksyä ruotsalaisten upseerien arvoa, vaan osoittaa
minulle suopeuden, sillä tämä vankinne on minun sisareni poika, ja minä
taas olen, teidän majesteettinne luvalla sanoen, herra Czarnieckin
neuvonantaja.
— Oikeastaan, — sanoi kuningas nauraen, — minun ei pitäisi vapauttaa
tätä vankia, koska hän on antanut lupauksen, että vainoaa minua, eikä
ole peruuttanut tuota lupaustaan.
Hän viittasi kädellään Rochille, joka yhä seisoi paikoillaan:
— Tulkaahan lähemmäksi!
Roch saapui muutaman askelen päähän ja seisoi suorana.
— Sadowski! — sanoi kuningas. — Kysykää häneltä, lakkaako hän minua
ahdistamasta, jos päästän hänet vapaaksi!
Sadowski toisti vangille kuninkaan kysymyksen.
— En lakkaa! — huudahti Roch.
Kuningas ymmärsi vastauksen ja alkoi taputtaa käsiään.
— Mitä? Tuommoinenko olisi päästettävä vapaaksi? Kahdeltatoista
sotilaaltani hän on vääntänyt niskat nurin ja minut valinnut
kolmanneksitoista uhrikseen. Hyvä! Hyvä! Uljas mies hän on! Kenties
hänkin on herra Czarnieckin neuvonantaja? Siinä tapauksessa hän pääsee
heti vapaaksi.
— Älä ynähdäkään, poika! — kuiskasi Zagloba.
— Mutta riittää jo leikinlaskua! — sanoi äkkiä Kaarle Kustaa. — Ottakaa
hänet, ja olkoon siinä teille uusi todistus lempeydestäni. Tämän
valtakunnan hallitsijana minä voin armahtaa, mutta mihinkään sopimusten
tekoihin kapinoitsijain kanssa en ryhdy.
Kuninkaan kulmakarvat rypistyivät, ja hymy oli kadonnut hänen
huuliltaan.
— Ken nostaa kätensä minua vastaan, hän on kapinoitsija, sillä minä
olen täällä laillinen hallitsija. Lempeydessäni en tähän saakka ole
teitä rangaissut, niinkuin olisitte ansainneet, vaan olen odottanut
parannustanne. Mutta aika tulee, jolloin lempeyteni on lopussa ja
rangaistus kohtaa. Teidän omavaltaisuutenne ja epäluotettavaisuutenne
tähden on valtakunta liekeissä, teidän valapattoisuutenne tähden
virtailee veri. Mutta sanon teille: aika on kulumassa loppuun... jos
ette halua totella muistutuksia ja lakia, niin saatte totella miekkaa
ja hirsipuuta!
Kuninkaan silmät alkoivat salamoida. Zagloba katseli häntä
hämmästyneenä eikä ymmärtänyt, miten noin äkkiä kirkkaalta taivaalta
oli alkanut sinkoilla salamoita. Mutta sitten alkoi hänen sydämeensä
hiipiä pelko, hän kumarsi ja lausui vain:
— Kiitämme teidän majesteettianne!
Sitten hän lähti ja hänen jäljessään Kmicic, Wolodyjowski ja Roch
Kowalski.
— Lempeä! Lempeä! — puhui Zagloba. — Mutta ennenkuin osaat varoakaan,
ärähtää jo kuin karhu. Kaunis loppu! Toiset tarjoavat lähtiäisiksi
ryypyn, mutta tämä tarjoaa hirsipuuta! Koiriahan hirtetään, mutta
ei aatelismiehiä! Oi, Jumala, Jumala! Raskaasti olemme rikkoneet
kuningastamme vastaan, joka oli, on ja on oleva isämme, sillä hänellä
on Jagiellon sydän! Ja semmoisen kuninkaan ovat petturit hylänneet
mennäkseen veljeilemään merentakaisen kummituksen kanssa! Se on oikein
meille, parempaa emme ole ansainneet. Hirsipuu! Hirsipuu! Hänet itsensä
olemme jo painaneet seinää vastaan, niin että tuskin henki hänessä enää
pihisee, mutta hän uhkaa vielä miekalla ja hirsipuulla! Odotahan! Älä
nuolaise ennenkuin tipahtaa! Tulee teille vielä ahtaat paikat. Roch!
Sinun pitäisi saada korvillesi tahi selkääsi, mutta annan sinulle nyt
anteeksi, sillä sinä esiinnyit kuin ritari ja lupasit häntä edelleen
ahdistella. Tule tänne, niin suutelen sinua! Olen sinuun tyytyväinen!
— Kas, kun enokin on tyytyväinen! — sanoi Roch.
— Hirsipuuta ja miekkaa! — puheli Zagloba edelleen. — Ja sen hän
sanoi minulle päin naamaa! Onpa teillä suojelija! Noin suojelee
susi pässiä... Ja milloin hän sitä puhuu? Silloin, kun jo on
henkihieverissä. Ottakoon lappalaiset neuvonantajikseen ja pyytäköön
niiden välityksellä pirulta suojelusta! Mutta meitä auttaa Pyhä
Neitsyt! Kun on semmoinen auttaja, niin me heidät jokaisen otamme
niskasta ja vedämme kuin ravut pyydyksestä.