Rudnikin tapahtuman jälkeen kuningas jatkoi matkaansa Sanin
ja Veikselin muodostamaan kulmaukseen ja kulki kuten ennenkin
takajoukossa, sillä hän ei ollut vain suuri sotapäällikkö, vaan
myös harvinaisen rohkea ritari. Czarniecki, Witowski ja Lubomirski
seurasivat edelleen hänen kintereillään ja ajoivat häntä kuin petoa
verkkoon. Partioretket häiritsivät ruotsalaisia öin ja päivin.
Elintarpeet vähenivät vähenemistään, sotajoukko uupui yhä enemmän,
mielet olivat yhä pahemmin lamassa, ja kaikki odottivat varmaa tuhoa.
Viimein ruotsalaiset saapuivat jokien yhtymäkohtaan ja huokasivat
helpotuksesta. Heitä suojeli nyt yhdeltä puolen Veiksel ja toiselta
puolen San, joka virtasi leveänä kevättulvasta. Kolmion kolmannen sivun
vahvisti kuningas lujilla valleilla, joille asetettiin tykkejä.
Asemaa oli mahdoton valloittaa, ja ainoa todella uhkaava vaara
oli nälkä. Mutta tässäkin suhteessa alkoivat ruotsalaiset olla
toivehikkaampia, sillä he odottivat Krakovasta ja muista linnoituksista
vesitse muonalähetyksiä. Olihan aivan lähellä Sandomir, jonne
eversti Schinkler oli koonnut ruokavarastoja. Tämä lähettikin heti
heille ruokaa, ja kun sotamiehet olivat syöneet, juoneet ja rauhassa
nukkuneet, niin he lauloivat luterilaisia virsiä ylistykseksi
Jumalalle, joka oli heidät pelastanut semmoisesta hädästä.
Mutta Czarniecki valmisteli heitä vastaan uusia iskuja.
Niin kauan kuin Sandomir oli ruotsalaisten käsissä, saattoi sieltä
aina tulla apua pääarmeijalle. Senvuoksi Czarniecki päätti rohkealla
toimenpiteellä vallata kaupungin ja linnan.
Lubomirski, Witowski ja muut vanhemmat upseerit neuvoivat Czarnieckia
luopumaan tästä yrityksestä, koska heillä ei ollut riittävästi
jalkaväkeä eikä tykkejä. Mutta Czarniecki ei välittänyt muiden
neuvoista, vaan meni Veikselin yli. Tuskin oli tieto tästä levinnyt
ympäristöön, kun häneen yhtyi pari tuhatta viikatteilla ja pyssyillä
varustettua talonpoikaa, ja sotajoukko lähti Sandomiria vastaan.
He tulivat jokseenkin yllättäen Sandomiriin, ja kaduilla alkoi
vimmattu kahakka. Ruotsalaiset pitivät ankarasti puoliaan, mutta eivät
voineet mitään ylivoimalle. Heitä teurastettiin asunnoissa ja heidät
karkoitettiin kokonaan pois kaupungista. Schinkler vetäytyi joukkonsa
jäännösten kanssa linnaan, mutta puolalaiset tekivät rynnäkön sitä
vastaan. Pian huomasi Schinkler, että hän ei jaksaisi sielläkään pitää
puoliaan.
Kiireesti hän kokosi sen verran kuin voi miehiä, tarvekaluja ja
elintarpeita veneisiin ja lähti joen yli kuninkaan luo, joka toiselta
rannalta katseli joukkonsa tappiota voimatta tulla avuksi.
Linnoitus joutui puolalaisten käsiin.
Mutta viekas ruotsalainen oli lähtiessään asettanut linnaan
ruutitynnyreitä ja palavia sytykkeitä. Heti perille tultuaan hän kertoi
sen kuninkaalle ilahduttaakseen häntä.
— Linna lentää ilmaan kaikkine miehineen! — sanoi hän. — Kenties itse
Czarniecki saa surmansa!
— Jos niin on, niin tahdonpa katsella, miten jumaliset puolalaiset
kohoavat taivaaseen! — vastasi kuningas.
Hän jäi kaikkine kenraaleineen odottamaan.
Huolimatta kaikista Czarnieckin kielloista hajaantuivat vapaaehtoiset
ja talonpojat eri tahoille linnaan etsimään piiloutuneita ruotsalaisia
ja ryöstämään. Torvet antoivat merkkejä, että jokaisen oli poistuttava
linnasta, mutta siellä olijat eivät niitä kuulleet tai eivät tahtoneet
kuulla.
Äkkiä alkoi maa jalkojen alla huojua, tulipatsas kohosi ilmaan
kuljettaen mukanaan maata, muureja, kattoja, koko linnan ja noin
viisisataa siellä olijaa.
Kaarle Kustaa taputti käsiään ihastuksissaan, ja kenraalit alkoivat
huutaa toistaen hänen äskeisiä sanojaan:
— Puolalaiset lentävät taivaaseen!
Mutta tuo riemu oli ennenaikainen, sillä joka tapauksessa Sandomir
oli puolalaisten vallassa eikä voinut muonittaa pääarmeijaa, joka oli
suljettu jokien väliseen nurkkaan.
Czarniecki leiriytyi Veikselin toiselle puolen vastapäätä ruotsalaisia
ja piti silmällä ylimenopaikkoja.
Liettuan suurhetmani ja Vilnon vojevoda Sapieha tuli joukkoineen
toiselta suunnalta ja asettui Sanin rannalle.
Näin olivat ruotsalaiset täydelleen saarroksissa.
— He ovat joutuneet kiikkiin! — sanoivat puolalaiset sotamiehet
toisilleen.
Sota-asioihin perehtymätönkin käsitti, että ruotsalaiset nyt
ehdottomasti olivat tuhon omat, jos eivät saaneet ajoissa apua muualta.
Sen ymmärsivät ruotsalaisetkin. Joka aamu tulivat upseerit ja
sotamiehet Veikselin rannalle ja katselivat epätoivoisina toiselle
rannalle asettunutta Czarnieckin joukkoa.
Sitten he suuntasivat kulkunsa Sanin rannalle. Siellä olivat vahdissa
yötä päivää Sapiehan joukot valmiina ottamaan heidät vastaan sapelein
ja musketein.
Ei voinut ajatellakaan Veikselin tahi Sanin yli menoa niin kauan kuin
molemmat sotajoukot olivat läheisyydessä. Ruotsalaiset olisivat voineet
lähteä palaamaan Jaroslawiin samaa tietä kuin olivat tulleet, mutta he
näkivät, että siinä tapauksessa ei yksikään heistä palaisi kotimaahansa.
Alkoi sarja raskaita päiviä ja rauhattomia öitä. Muona alkoi taas
loppua.
Czarniecki jätti ylipäällikkyyden Lubomirskille ja lähti laudalainen
rykmentti mukanaan Veikselin toiselle puolen tapaamaan Sapiehaa ja
neuvottelemaan hänen kanssaan sotasuunnitelmista.
Tällä kertaa ei tarvittu Zagloban välitystä yhteisymmärryksen
aikaansaamiseksi kahden johtajan välillä, sillä kumpikin rakasti
isänmaataan enemmän kuin itseään, molemmat olivat valmiit sen takia
uhraamaan itserakkautensa ja kunnianhimonsa.
Liettuan hetmani ei kadehtinut Czarnieckia eikä tämä hetmania.
Päinvastoin he ihailivat toisiaan, ja heidän kohtaamisensa muodostui
sellaiseksi, että vanhojen sotamiesten silmiin nousivat kyynelet.
— Isänmaa riemuitsee, kun tuommoiset sen pojat syleilevät toisiaan!
— sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Skrzetuskeille. — Czarniecki on
mainio soturina kelpo mies mutta Sapieha on myös miesten parhaita.
Ruotsalaiset pakahtuisivat harmista, jos näkisivät, kuinka nämä
harvinaiset miehet rakastavat toisiaan, sillä mikä on vienyt
ruotsalaiset voittoon, jos ei suurten herraimme epäsopu ja keskinäinen
kateus? Ovatko he muka paremmuudellaan meidät nujertaneet? Pyh!...
Mutta sydän ihan hypähtelee, kun näkee tuollaisen kohtaamisen!
Vakuutanpa teille senkin, että tässä nyt ei olla kuivin suin, sillä
Sapieha pitää hyvistä kemuista., ja näin mieluisan vieraan tultua kyllä
tynnyrien tapit aukeavat...
— Jumala on armollinen! Paha väistyy! Jumala on armollinen! — sanoi Jan
Skrzetuski.
Keskustelu katkesi, kun he näkivät Babiniczin, jonka kookas vartalo
erottautui joukosta. Wolodyjowski ja Zagloba alkoivat nyökätä hänelle,
mutta hän oli niin kiintynyt katsomaan Czarnieckia, että ei heti
huomannut heitä.
— Katsokaa! — sanoi Zagloba. — Onpa poika laihtunut!
— Hänen kostosuunnitelmansa Boguslawiin nähden eivät varmaankaan ole
onnistuneet, — sanoi Wolodyjowski. — Muuten hän olisi iloisemman
näköinen.
— Eivät olekaan. Tiettyä on, että Boguslaw on Stenbockin kanssa
piirittämässä Marienburgia.
— Jumala suokoon, että eivät saisi mitään aikaan! Siihen pisti Zagloba
väliin:
— Jos he valloittaisivatkin tuon Marienburgin ja me sillä välin
captivabimus Carolus Gustavuksen, niin eivätköhän he vaihtaisi
linnoitusta kuninkaaseen?
— Katsokaa, Babinicz on jo tulossa meitä kohti! — keskeytti Skrzetuski.
Andrzej oli todellakin huomannut heidät ja alkoi tunkeutua heitä kohti
väkijoukon läpi heiluttaen heille hattuaan ja hymyillen jo kaukaa. He
tervehtivät toisiaan niinkuin hyvät ystävät ainakin.
— Mitä kuuluu? Mitä olette tehnyt ruhtinaalle? — kysyi Zagloba.
— Huonoja ovat kuulumiset. Mutta nyt ei ole aikaa kertoa niistä.
Nyt käymme pöytään. Te jäätte tänne yöksi. Tulkaa kemujen jälkeen
nauttimaan yölepoa minun luokseni, tataarilaisteni pariin. Minulla on
hyvä teltta, ja voimme puhella pikarien ääressä aamuun asti.
— Kun joku esittää jotakin viisasta, niin minä en pane vastaan! — sanoi
Zagloba. — Kertokaa meille vain, miten olette noin laihtunut?
— Se paholainen syöksi taistelussa minut hevosen selästä ja löi minut
rikki kuin saviruukun, ja siitä asti olen sylkenyt verta eikä minusta
tule ihmistä. Jumala olkoon armollinen ja sallikoon minun vielä
vuodattaa hänen vertaan. Mutta menkäämme nyt, sillä herrat Sapieha
ja Czarniecki näkyvät jo alkavan kursailla, kumman heistä on mentävä
edellä. Se osoittaa, että on aika käydä pöytään. Hartaasti olemme
täällä teitä odottaneet, sillä olettepa jo kylliksi vuodattaneet
ruotsalaisten verta!
— Kertokoot toiset, mitä olen saanut aikaan! — sanoi Zagloba. — Ei ole
sopivaa, että teen sen itse.
Koko joukko lähti nyt teittäin välillä olevaa suurta aukeamaa kohti,
jonne pöydät oli katettu. Sapieha osoitti Czarnieckille kuninkaallista
kunnioitusta. Pöytä, jonka ääreen kastellaani vietiin istumaan, oli
ruotsalaisilla lipuilla verhottu. Simaa ja viiniä virtaili niin
runsaasti, että molemmat johtajat olivat lopulta hiukan pehmoisia.
Ylenpalttisesti oli iloa, pilapuheita, eläköönhuutoja ja melua. Vasta
illan viileys sai ilonpitäjät eroamaan.
Silloin Kmicic kuljetti vieraansa tataarilaisten luo. Istuttiin hänen
teltassaan säkeillä, jotka olivat tungetut täyteen kaikenlaista
saalista, ja alettiin puhua Kmicicin retkestä.
— Boguslaw lienee nyt Marienburgin edustalla, — sanoi Andrzej. — Toiset
taas kertovat, että hän on vaaliruhtinaan luona ja aikoo tämän kanssa
tulla auttamaan Ruotsin kuningasta.
— Sitä parempi! Sittenhän tavataan! Te nuoret ette osaa hänestä
selviytyä, katsotaanhan, miten vanha selviää. Hän on ollut tekemisissä
monen kanssa, mutta ei vielä ole kohdannut Zaglobaa. Sanon, että
me tapaamme toisemme, jos ei Janusz testamentissaan nimenomaan ole
käskenyt häntä välttämään jo kaukaa Zaglobaa. Se on kyllä mahdollista!
— Vaaliruhtinas on viekas mies, — sanoi Jan Skrzetuski, — ja kun hän
vain näkee, että Caroluksen asiat ovat huonosti, niin hän unohtaa
kaikki lupauksensa ja valansa.
— Vähät siitä! — sanoi Wolodyjowski. — Kertokoon mieluummin Babinicz
meille retkestään!
— Niin, kuunnelkaamme! — sanoi Skrzetuski.
Vähän aikaa vaiti oltuaan Kmicic kertoi Sapiehan ja Boguslawin kesken
käydystä sodasta, Boguslawin tappiosta Janowon luona ja miten Boguslaw
löi hänet satulasta ja pääsi hengissä pakenemaan.
— Tehän sanoitte, — keskeytti Wolodyjowski, — että ajatte
tataarilaisinenne häntä takaa vaikkapa Itämerelle asti!
Kmicic vastasi:
— Mutta te kerroitte myös aikanaan minulle, että kun herra
Skrzetuskilta, joka on täällä läsnä, Bohun ryösti hänen lemmittynsä,
niin hän ei lähtenyt, etsimään tyttöään eikä kostamaan, koska isänmaa
tarvitsi häntä. Minä tahdon seurata sitä esimerkkiä!
— Palkitkoon Jumalan äiti teitä niinkuin hän palkitsi Skrzetuskia! —
huudahti Zagloba. — Kuitenkin toivoisin, että tyttönne mieluummin olisi
erämaassa kuin Boguslawin käsissä.
— Ei tee mitään! — huudahti Wolodyjowski.
— Kyllä te vielä tyttönne saatte!
— Minun ei ole saatava vain hänen persoonansa takaisin, vaan myös hänen
kunnioituksensa ja rakkautensa.
— Toinen tulee toisen mukana, — vastasi herra Michal, — vaikkapa te
anastaisitte henkilön väkisinkin, kuten silloin... muistatteko?
— Sitä en enää tee!
Andrzej huokasi raskaasti, mutta sanoi vähän ajan kuluttua:
— Ei siinä kyllin, että en ole häntä saanut takaisin, vaan Boguslaw
ryösti minulta vielä toisenkin.
— Siinäpä todellinen turkkilainen, jumaliste! — huudahti Zagloba.
— Minkä toisen?
— Ah, se on pitkä juttu! — vastasi Kmicic.
— Oli ihmeen kaunis tyttö Zamośćiessa, ja häneen mielistyi ja tunsi
häpeällistä himoa linnan päällikkö Zamoyski. Koska tämä pelkäsi
sisartaan, ruhtinatar Wisniowieckia, niin hän ei uskaltanut toimia
julkisesti, vaan keksi lähettää tytön minun mukanani muka herra
Sapiehan luo Liettuaan, mutta tarkoituksena oli ottaa minulta tyttö
pois puolen penikulman päässä Zamośćiesta ja viedä johonkin syrjäiseen
paikkaan, jossa staarosta olisi saanut vapaasti tyydyttää halujaan.
Mutta minä vainusin hänen aikeensa. Aiotko tehdä, ajattelin, minusta
parittajan? Maltahan! Pieksin pahanpäiväisiksi hänen miehensä ja vein
neidin kaikessa neitseellisessä hyveellisyydessään herra Sapiehalle.
Tyttö oli sievä kuin pulmunen, ja kunnon ihminen... Minäkään en enää
ole sama mies kuin ennen, ja huimapäät toverini ovat jo kauan sitten
maatuneet mullassa.
— Mikä tyttö se oli? — kysyi Zagloba.
— Hyvästä perheestä, ruhtinatar Wisniowieckin hovineiti. Oli aikoinaan
kihloissa liettualaisen Podbipientan kanssa, jonka tunsitte...
— Anusia Borzobohata!!! — huudahti Wolodyjowski hypähtäen paikaltaan.
Zagloba hyppäsi myös pystyyn.
— Malttakaa mielenne, herra Michal!
Mutta Wolodyjowski syöksyi kuin tiikeri Kmicicin luo.
— Annoitko, roisto, Boguslawin ryöstää hänet?
— Älkää tehkö minulle vääryyttä! — sanoi Kmicic. — Vein hänet
onnellisesti hetmanille pitäen hänestä huolta kuin sisarestani, eikä
Boguslaw ryöstänyt häntä minulta, vaan toiselta upseerilta, jonka
turvin herra Sapieha lähetti hänet perheensä luo. Jos en muista väärin,
niin upseerin nimi oli Glowbicz.
— Missä se mies on?
— Hän on kaatunut. Niin ovat ainakin Sapiehan upseerit kertoneet. Minä
olin enimmäkseen tataarilaisineni retkeilemässä Boguslawia vastaan enkä
oikein tiedä tapahtumista. Mutta huomaan kiihtymyksestänne, että meitä
on kohdannut sama kohtalo, ja sama mies on meitä kohtaan menetellyt
väärin. Liittykäämme siis yhteen häntä vastaan yhdessä kostaaksemme!
Hän on suuri herra ja etevä soturi, mutta luulenpa, että valtakuntamme
käy hänelle ahtaaksi, kun hänellä on kaksi tämmöistä vihamiestä.
— Tässä käteni! — sanoi Wolodyjowski. — Olemme tästä lähin ystäviä
elämässä ja kuolemassa! Ken meistä ensimmäisenä hänet tapaa, hän
maksaa kahden puolesta. Suokoon Jumala minun olla ensimmäinen, sillä
minä vuodatan hänen verensä kuiviin yhtä varmasti kuin amen päättää
rukouksen.
Herra Michal alkoi niin tuimasti kiertää pieniä viiksiään ja kalisuttaa
sapeliaan, että Zagloba pelästyi, sillä hän tiesi, että Wolodyjowskin
kanssa ei käynyt leikkiminen.
— En haluaisi olla ruhtinas Boguslawin housuissa, — sanoi hän vähän
ajan kuluttua, — vaikka saisin siitä koko Liivinmaan. Riittää jo sekin,
kun saa sellaisen villikissan niskaansa kuin herra Kmicic, mutta nyt
tuli vielä lisäksi herra Michal! Mutta ei siinäkään vielä kyllin!
Minulla on vakava aikomus tehdä foedus kanssanne. Minun järkeni, teidän
sapelinne! Enpä luule koko kristikunnassa olevan hallitsijaa, joka ei
vapisisi tämmöisen mahdin edessä! Sitäpaitsi Herra Jumala ennemmin
tahi myöhemmin tekee lopun hänen onnestaan, sillä mahdotonta on, että
petturi ja kerettiläinen pääsisi rangaistuksetta...
— Se vain on paha, — sanoi Wolodyjowski, — että emme aina voi kulkea
yhdessä, sillä virka ennen kaikkea. Meidät voidaan lähettää aivan eri
puolille valtakuntaa. En tiedä, kumpi hänet ensin kohtaa.
Kmicic oli hetkisen vaiti.
— Oikeudenmukaisuus vaatii, että minä ensimmäisenä kohtaan hänet...
Kunhan se vain ei taaskin päättyisi nolosti, sillä häpeäkseni minun
täytyy tunnustaa, että en pysty pitämään tuota paholaista käsissäni...
— Minä opetan teille kaikki temppuni! — huudahti Wolodyjowski.
— Taikka minä! — sanoi Zagloba.
— Ei, suokaa anteeksi! — vastasi Kmicic. ‒ Tahdon oppia herra
Michalilta.
— Vaikka hän on semmoinen urho, niin minä rouva Kowalskin kanssa en
pelästy häntä! — pisti Roch joukkoon.
— Vaiti, Roch! — sanoi Zagloba. — Jumala saattaa rangaista sinua
kerskumisesta.
— Pyh, ei minulle mitään tapahdu!
Roch parka ei ollut mikään onnistunut profeetta, mutta hän oli
nyt kulauttanut paljonlaisesti kurkkuunsa ja tunsi halua haastaa
koko maailman taisteluun. Toisetkin ryyppäsivät reippaasti omaksi
terveydekseen, Boguslawin ja ruotsalaisten tuhoksi.
— Olen kuullut, — sanoi Kmicic, — että heti kun olemme täällä
voittaneet ruotsalaiset ja ottaneet kuninkaan vangiksi, lähdemme täältä
Varsovaan. Silloin sota varmasti loppuu ja tulee vaaliruhtinaan vuoro.
Kuulin kerran itse herra Sapiehan puhuvan siitä, ja hän on suuri mies,
joka osaa tehdä paremmin laskelmat.
— Hyvä olisi saada juttu ruotsalaisten kanssa pian päättymään! — sanoi
Zagloba, — luovuttakoot Liivinmaan ja maksakoot miljoonan, niin saavat
pitää henkensä!
— Ei pitäisi myydä karhun nahkaa ennenkuin karhu on tapettu! — sanoi
Jan Skrzetuski nauraen. — Vielä on Carolus Puolassa, vielä ovat
Krakova, Varsova ja Posen ja kaikki huomattavimmat kaupungit hänen
käsissään, ja te jo sanelette hänelle rauhan ehdot. Ah, paljon on
meillä vielä tehtävää, ennenkuin voimme ajatella vaaliruhtinasta.
— Miksi me sitten istumme täällä ristissä käsin? — kysyi äkkiä Roch
silmät selällään. — Emmekö voi lyödä ruotsalaisia?
— Sinä olet tyhmä, Roch! — sanoi Zagloba.
— Minä olen tottunut jo kuulemaan tuota. Mutta minä näin veneitä
rannassa. Voisi mennä yli ja vaikkapa yllättää vartijat. On niin pimeä,
että ei näe kättä edessään. Ennenkuin ne selviävät ällistyksestään,
niin olemme jo tulleet takaisin. Näin näytämme molemmille johtajille
ritarien rohkeuden. Jos te ette tahdo tulla, niin lähden yksin.
— Kas ihmettä, kun kuollut vasikka heilautti häntäänsä! Sokea kana
löysi jyvän! — sanoi Zagloba vihoissaan.
Mutta Kmicicin sieraimet laajenivat.
— Ajatus ei ole ollenkaan hullumpi! — sanoi hän.
— Ei ollenkaan hullumpi joillekin rengeille, mutta ei kelpaa niille,
jotka vähänkin välittävät arvostaan. Olettehan te everstejä, ettekä
poikanulikoita.
— Totta on, että se ei maksa vaivaa! — sanoi Wolodyjowski. — Käydään
mieluummin nukkumaan, sillä on myöhä.
Kaikki yhtyivät tähän, lankesivat polvilleen ja lukivat ääneen
rukouksen. Sitten he heittäytyivät patjoille ja vetelivät kohta
hurskaan unta.
Mutta tuntia myöhemmin kaikki hyppäsivät jaloilleen, sillä joen
toiselta puolen kuului muskettien laukauksia, mikä synnytti Sapiehan
leirissä liikettä.
— Jeesus Maria! — huusi Zagloba. — Ruotsalaiset hyökkäävät.
— Mitä puhuttekaan! — vastasi Wolodyjowski siepaten sapelinsa.
— Roch hoi! — huusi Zagloba, joka vaikeissa tilanteissa mielellään piti
sisarenpojan läheisyydessään.
Mutta Roch ei ollutkaan teltassa.
Juostiin ulos aukealle paikalle. Siellä oli joukko sotamiehiä, ja
kaikki tähystivät joen toiselle puolen. Siellä välähteli tulia, ja
laukaukset pamahtelivat tiheämpään.
— Mitä on tapahtunut? — kyseltiin vartijoilta, joita oli lukuisasti
rannalla.
Mutta vartijat eivät tietäneet. Yksi sotamiehistä sanoi kuulleensa
hiukan loisketta, mutta kun joki oli aivan pimeässä, ei hän voinut
mitään nähdä eikä tahtonut niin vähäisestä syystä hälyyttää koko leiriä.
Tämän kuultuaan Zagloba tarttui epätoivoissaan päähänsä.
— Roch on mennyt ruotsalaisten leiriin! Hän sanoi tahtovansa yllättää
vartijat!
— Hyväinen aika, onko se mahdollista! — huudahti Kmicic.
— Ne ampuvat pojan kuoliaaksi, se on varma! — jatkoi Zagloba
epätoivoissaan. — Hyvät herrat, eikö häntä voi mitenkään pelastaa?
Herra Jumala, poika kuin puhtainta kultaa! Ei ole toista semmoista
kummassakaan sotajoukossa! Mitä pälkähtikään hänen tyhmään päähänsä?
Oi, Jumalan äiti, pelasta hänet tästä vaarasta!
— Kenties hän selviytyy, kun on näin kovin pimeä! Ehkä häntä ei huomata!
— Odotan tässä vaikka aamuun asti! Oi, Jumalan äiti!
Laukaukset vastakkaisella rannalla harvenivat, tulet sammuivat, ja
tunnin kuluttua oli aivan hiljaista. Zagloba käveli rannalla kuin kana,
joka on hautonut ankanpoikia, ja repi viimeisiäkin hiuksiaan päästään.
Mutta turhaan hän odotti ja käveli epätoivoissaan. Päivä sarasti, joki
valkeni, viimein nousi aurinko, mutta Roch ei palannut.