Czarniecki ei todellakaan uskaltanut uneksiakaan, että herra
kruununmarsalkka rupeaisi hänen komentonsa alaiseksi. Hän halusi
vain yhteistoimintaa ja pelkäsi, että siitäkään marsalkan suuren
kunnianhimon takia ei tulisi mitään. Ylpeä ylimys oli usein lausunut
upseereilleen tahtovansa ahdistaa ruotsalaisia omin päin, sillä jos hän
ja Czarniecki yhdessä saisivat voiton, niin koko kunnia siitä tulisi
Czarnieckille.
Czarniecki tunsi marsalkan ajatustavan ja oli levoton. Hän luki yhä
uudelleen lähettämänsä kirjeen jäljennöksen päästäkseen selville, oliko
kirjeeseen pujahtanut jotakin, mikä voisi loukata tuon kunniastaan aran
herran itserakkautta.
Hän katui muutamia sanojaan kirjeessä ja lopulta sitäkin, että oli
kirjeen lähettänyt. Synkkänä hän istui asunnossaan, meni tavan takaa
ikkunan luo ja katseli, joko lähettiläät palaavat. Upseerit näkivät
hänet ikkunasta ja arvasivat, mitä hänellä oli mielessä, sillä hän oli
huolestuneen näköinen.
— Katsokaa! — sanoi Polanowski Wolodyjowskille. — Nyt ei ole hyvää
tulossa, sillä päällikön kasvot ovat kirjavat, ja se on paha merkki.
Czarnieckin kasvoissa oli nimittäin paljon rokonarpia, ja kun hän
oli hyvin liikutettu tahi levoton, niin niihin ilmestyi vaaleita ja
tummia läikkiä. Kun hänellä oli terävät piirteet, hyvin korkea otsa,
tuuheat kulmakarvat, kotkannenä ja läpitunkevat silmät, niin hän noiden
läikkien ilmestyessä kasvoihin oli suorastaan peloittavan näköinen.
Hän herättikin pelkoa sekä omissa miehissään että vihollisissa.
Kasakkapäälliköt kadottivat kokonaan mielenmalttinsa, kun heidän oli
taisteltava Czarnieckia vastaan. Itse Chmielnicki pelkäsi häntä.
Juuri hän oli tuottanut kasakoille kauhean tappion Beresteckin luona.
Mutta hänen maineensa kasvoi suureksi vasta tuon taistelun jälkeisenä
aikana, kun hän tataarilaisten kanssa kulki kuin kaikki hävittävä palo
yli arojen, surmasi viimeiseen mieheen kapinoitsevat joukot, valtasi
väkirynnäköllä kaupunkeja ja varustuksia ja kiiti myrskyn nopeudella
Ukrainan toisesta päästä toiseen:
Yhtä raivokkaasti hän nyt ahdisti ruotsalaisia. "Czarniecki ei,
lyö sotajoukkoani taistelussa, vaan tappaa sen kuin salamurhaaja",
sanoi Kaarle Kustaa. Mutta Czarniecki katsoi nyt ajan tulleen lakata
salamurhasta ja ryhtyä taisteluun. Häneltä puuttui vain kokonaan
tykkejä ja jalkaväkeä, joita ilman ei voinut saada mitään pysyväistä
aikaan. Tämänpä vuoksi hän halusi yhtyä Lubomirskiin, jolla tosin
oli niukasti tykkejä, mutta sen sijaan vuoristolaisista kokoonpantu
jalkaväkijoukko.
Czarniecki oli kuin kuumeessa. Viimein hän ei enää voinut pysyä
asunnossaan, vaan meni ulos ovesta ja tavattuaan siinä Wolodyjowskin ja
Polanowskin kysyi:
— Eikö lähettiläitä näy?
— Ei, nähtävästi heitä pidetään hyvänä! — vastasi Wolodyjowski.
— Mutta minun kirjettäni ei pidettäne hyvänä, sillä muutenhan marsalkka
olisi lähettänyt miehiään tuomaan vastauksen!
— Herra kastellaani! — sanoi Polanowski, joka nautti päällikön suurta
luottamusta. — Ei maksa vaivaa huolehtia. Jos herra marsalkka liittyy
meihin, niin hyvä on, jos ei liity, niin jatkamme entiseen tapaan.
Verta vuotaa joka tapauksessa ruotsalaisesta ruukusta, ja tunnettu
asiahan on, että kun ruukku on alkanut vuotaa, niin se pian tyhjenee.
— Mutta meidänkin valtakuntamme vuotaa! — vastasi Czarniecki. — Jos
ne nyt pääsevät käsistämme, niin ne voimistuvat, saavat apujoukkoja
Preussista, ja hyvä tilaisuus on mennyt käsistämme!
Hän teki kärsimättömän liikkeen kädellään. Mutta silloin alkoi kuulua
hevosten astuntaa ja Zagloban bassoääni, joka lauloi:
— Kaska leivintupaan meni.
Sanoi Stach: Oi kultaseni!
Ota mukaan!
Tuuli vonkuu, sataa lunta,
eikä ulkona nyt unta
vedä kukaan!
— Hyvä merkki! He tulevat iloisina takaisin! — huusi Polanowski.
Tulijat olivat huomanneet Czarnieckin, hyppäsivät pois satulasta,
antoivat suitset palveluspojan hoitoon ja lähestyivät reippaasti. Äkkiä
Zagloba heitti lakkinsa ilmaan ja huusi matkien marsalkan ääntä niin
taitavasti, että se, joka ei nähnyt huutajaa, olisi erehtynyt:
— Vivat herra Czarniecki, johtajamme! Czarniecki rypisti kulmakarvojaan
ja sanoi:
— Onko teillä kirje minulle?
— Ei ole! — vastasi Zagloba. — On sen sijaan parempaa. Marsalkka
koko sotajoukkoineen alistuu vapaaehtoisesti teidän ylhäisyytenne
käskynalaisuuteen.
Czarniecki loi häneen tutkivan katseen ja kääntyi sitten Skrzetuskiin
päin aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— Kerro sinä, sillä tuo tuossa on päissään! Zagloba oli tosin jonkin
verran kallistellut pikaria. Mutta Skrzetuski vahvisti hänen puheensa
todeksi, ja Czarniecki oli aivan ällistynyt.
— Tulkaa kanssani! — sanoi hän tulijoille. — Herra Polanowski ja herra
Wolodyjowski, tulkaa tekin!
Kaikki astuivat taloon sisälle. He eivät olleet vielä ennättäneet
istuutua, kun Czarniecki kysyi:
— Mitä hän sanoi kirjeestäni?
— Hän ei sanonut mitään! — vastasi Zagloba.
— Miksi, se selviää kertomukseni lopussa, mutta nyt _in cipiam_...
Ja hän kertoi koko asian kulun. Czarniecki katseli häntä yhä enemmän
ihmetellen, Polanowski piteli päätään, ja herra Michal kierteli pieniä
viiksiään.
— Todellakaan en ole tuntenut teitä tähän asti! — huudahti viimein
Czarniecki. — En usko omia korviani!
— Minua on jo kauan mainittu nimellä Odysseus! — vastasi Zagloba
kainosti. — Missä on kirjeeni?
— Tässä.
— Huomaan olevani pakotettu antamaan teille anteeksi, että ette ole
toimittanut sitä perille. Siinä vasta kettu! Kansleri saisi oppia
teiltä, miten neuvotteluja käydään! Totisesti, jos minä olisin
kuningas, niin lähettäisin teidät Konstantinopoliin...
— Silloin tänne ilmestyisi satatuhatta turkkilaista! — huudahti herra
Michal.
— Kaksisataatuhatta, jos vähänkään olisin voimissani! — oikaisi Zagloba.
— Eikö marsalkka epäillyt mitään? — kysyi taas Czarniecki.
— Hänkö? Hän nieli kaikki, mitä hänelle syötin. Luulin, että hän
räjähtää rikki riemusta kuin ruotsalainen kranaatti. Sen miehen voisi
imartelulla houkutella vaikka alas helvettiin.
— Kunhan vain kaikki tämä koituisi ruotsalaisille tuhoksi, mutta minä
toivon, että niin käy! — sanoi Czarniecki iloissaan. — Te olette ovela
mies, mutta älkää liiaksi naurako marsalkalle, sillä moni ei olisi
näinkään tehnyt. Hänestä riippuu paljon. Lubomirskin maat ulottuvat
Sandomiriin asti, ja kun marsalkka sanoo vain sanan, niin koko seutu
nousee kapinaan, talonpojat ryhtyvät vaikeuttamaan ruotsalaisten
paluuta, polttavat sillat, piilottavat ruokavarat metsiin... Te olette
tehnyt minulle palveluksen, jonka muistan kuolemaani saakka, mutta myös
herra marsalkalle minun on oltava kiitollinen, sillä mielipiteeni on,
että hän ei ole toiminut pelkästä turhamaisuudesta.
Hän löi kesiään yhteen ja sanoi paashille, joka astui sisään:
— Hevoset heti tänne!... Rauta on taottava kuumana!
Sitten hän kääntyi everstien puoleen:
— Te kaikki tulette kanssani! Tahdon, että seurueeni on suuri!
— Tulenko minäkin? — kysyi Zagloba.
— Te olette rakentanut sillan minun ja marsalkan välille, ja senvuoksi
on teidän ensimmäisenä sen yli ajettavakin. Luulen muuten, että teidät
kaikki siellä mielellään näkevät luonaan. Tulkaa mukaan, herra veljeni,
muuten luulen teidän aikovan jättää työnne keskeneräiseksi!
— Vaikea juttu! Mutta minun pitäisi saada hieman vahvistaa itseäni,
sillä voimani ovat vähissä.
— Millä tavoin vahvistaa?
— Paljon olen kuullut puhuttavan herra kastellaanin simasta, jota tähän
saakka vielä en ole saanut maistaa. Olisipa hauska nähdä, onko se
parempaa kuin marsalkan.
— Tyhjennämme kukin lähtöpikarin! Kun sitten tullaan takaisin, niin
on pari nassakkaa asunnossanne teitä odottamassa. — Tämän sanottuaan
Czarniecki käski tuoda pikarit, juotiin oiva kulaus hyvän mielialan
pohjaksi ja lähdettiin matkaan.
Marsalkka otti Czarnieckin vastaan avoimin sylin, kestitsi ja piti
yli yön. Seuraavana aamuna molemmat sotajoukot yhtyivät ja jatkoivat
matkaansa Czarnieckin johdolla.
Sieniawan luona puolalaiset taas hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun
niin hyvällä menestyksellä, että hakkasivat maahan jälkijoukon
ja saivat aikaan hämmennystä pääarmeijan riveissä. Vasta päivän
sarastaessa karkoitti heidät tykkituli. Sezajskon luona hyökkäsi
Czarniecki vielä voimakkaammin. Huomattavat määrät ruotsalaisia
joukkoja takertui liejuun ja joutui puolalaisten käsiin. Matka muuttui
ruotsalaisille yhä surkeammaksi. Uupuneet ja nälkiintyneet joukot
tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin. Yhä useampia sotamiehiä
sortui tielle. Tavattiin monia niin kurjassa tilassa, että he eivät
tahtoneet syödä eivätkä juoda, vaan pyysivät vain saada kuolla.
Muukalaiset, joita oli suuri määrä ruotsalaisten riveissä, alkoivat
karata ja mennä Czarnieckin puolelle. Ainoastaan Kaarle Kustaan
murtumaton tahdonlujuus piti armeijan jäännökset koossa.
Ei siinä kyllin, että vihollinen kulki armeijan kintereillä. Monet
"puolueet" tuntemattomine johtajineen ja talonpoikaisjoukot olivat
kaiken aikaa armeijan tiellä. Nämä järjestymättömät ja verraten
harvalukuiset joukot eivät tosin voineet antautua varsinaiseen
taisteluun, mutta kiusasivat armeijaa lakkaamatta. Tahtoen saada
ruotsalaiset sen luulon valtaan, että tataarilaiset jo olivat saapuneet
avuksi, omaksuivat kaikki puolalaiset joukot tataarilaisten sotahuudon,
ja "Allah! Allah!" kaikui yöt päivät yhtä mittaa. Ruotsalainen
sotamies ei voinut hetkeäkään hengähtää vapaasti, ei hetkeksikään
pistää miekkaa tuppeen. Toisinaan muutamat kymmenet miehet saivat
hälyytetyksi koko armeijan jalkeille. Hevosia kaatui kymmenittäin,
ja ne syötiin heti, sillä muonaa oli mahdotonta hankkia. Myötäänsä
näkivät puolalaiset ratsumiehet kauheasti silvottuja ruotsalaisten
ruumiita ja ymmärsivät, että se oli talonpoikien kätten työtä. Suurin
osa Sanin ja Veikselin välisessä kulmassa olevia maita oli marsalkan
ja hänen sukulaistensa. Kaikki talonpojat siellä tarttuivat yhtenä
miehenä aseihin, sillä välittämättä omasta vahingostaan oli marsalkka
kuuluttanut, että jokainen, joka ottaa osaa taisteluun, pääsee vapaaksi
hänen alamaisuudestaan. Tuskin oli tämä sanoma levinnyt, kun kaikki
viikatteet taottiin aseiksi ja joka päivä alettiin tuoda leiriin
ruotsalaisten päitä, niin että marsalkan täytyi lopulta kieltää tuo
tapa epäkristillisenä.
Silloin alettiin sen sijaan tuoda hansikkaita ja ritarien kannuksia.
Epätoivoon saatetut ruotsalaiset kiduttivat julmasti niitä, jotka
joutuivat heidän käsiinsä, ja sota muuttui päivä päivältä kauheammaksi.
Jokin määrä puolalaisia oli vielä ruotsalaisten puolella, mutta
ainoastaan pelosta. Matkalla Sezajskoon karkasi niitä paljon, ja
jäljelläolevat osoittivat joka päivä sellaista kurittomuutta leirissä,
että Kaarle Kustaa käski teloittaa niitä samalla kertaa suuren määrän.
Tämä oli merkkinä yleiseen karkaamiseen, joka pantiin toimeen miekka
kädessä. Tuskin kukaan puolalaisista jäi jäljelle, ja Czarniecki, joka
täten sai tuntuvan lisän joukkoonsa, alkoi hyökätä yhä suuremmalla
voimalla.
Marsalkka Lubomirski auttoi häntä uskollisesti. Kenties hänen
luonteensa jalommat puolet saivat tällä kertaa, lyhyeksi aikaa tosin,
voiton ylpeydestä ja itserakkaudesta, sillä hän ei säästänyt vaivojaan
eikä pelännyt vaaroja, vaan johti usein itse joukkoja eikä antanut
ruotsalaisille ollenkaan rauhaa. Koska hän oli hyvä soturi, teki hän
suuria palveluksia. Nämä ynnä myöhemmin tehdyt olisivat säilyttäneet
hänen muistonsa kunnioitettuna, jollei hän sittemmin olisi yhtynyt
häpeälliseen kapinaan, joka vahingoitti isänmaata.
Mutta tähän aikaan teki hän voitavansa saavuttaakseen kunniaa, ja se
verhosikin häntä kuin viitta. Hänen kanssaan kilpaili herra Witowski,
Sandomirin kastellaani, vanha ja kokenut soturi. Tämä tahtoi olla itse
Czarnieckin veroinen, mutta ei onnistunut siinä, sillä hänellä ei ollut
johtajan ominaisuuksia.
Nämä kolme ahdistelivat ruotsalaisia mitä ankarimmin. Asiat
menivät niin pitkälle, että takajoukkoihin joutuneet jalkaväki
- ja ratsuväkirykmentit kulkivat semmoisen pelon vallassa, että
pienimmästäkin syystä syntyi pakokauhu niiden keskuudessa. Kaarle
Kustaa päätti kulkea aina itse takajoukkojen mukana, jotta hänen
läsnäolonsa rohkaisisi miehiä.
Mutta jo heti alussa se oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kuninkaalla
oli henkivartijarykmentti, joka oli koko Skandinavian parhaista
miehistä kokoonpantu valiojoukko. Näitten kanssa hän pysähtyi
levähtämään Rudnikin kylään. Syötyään siellä päivällisen papin luona
kuningas, joka ei edellisenä yönä ollut silmää ummistanut, päätti käydä
vähäksi aikaa levolle. Henkivartijat piirittivät talon valvoakseen
kuninkaan turvallisuutta. Mutta papin renkipoika puikahti kylästä,
hyppäsi laitumella olevan hevosen selkään ja ratsasti Czarnieckin luo.
Puolalaisten etujoukko seurasi luutnantti Szandarowskin johdolla
ruotsalaisia vain puolen penikulman päässä. Luutnantti puheli juuri
Roch Kowalskin kanssa, joka oli tuonut käskyjä Czarnieckilta, kun äkkiä
molemmat näkivät pojan ratsastavan täyttä laukkaa heitä kohti.
— Kuka peijakas tuolla nelistää? — sanoi Szandarowski. — Ja vielä
varsalla?
— Maalaispoika! — vastasi Kowalski.
Poika oli saapunut aivan miesjoukon luo ja pysähtyi vasta sitten, kun
varsa pelästyi suurta mies- ja hevosjoukkoa ja nousi takajaloilleen.
Poika hyppäsi maahan ja kumarsi ritareille.
— Mitä tahdot? — kysyi Szandarowski lähestyen.
— Meillä on pappilassa ruotsalaisia. Sanotaan, että itse kuningas on
niiden mukana! — sanoi poika säkenöivin silmin.
— Paljonko niitä on?
— Korkeintaan kaksisataa miestä. Szandarowskin silmät alkoivat kiilua,
mutta hän pelkäsi ansaa, katsoi ankarasti poikaa ja sanoi:
— Kuka sinut lähetti?
— Kukapa minut olisi lähettänyt? Itse minä ratsastin tänne varsalla,
olin vähältä taittaa niskani ja hävitin lakkini! Hyvä, että juuttaat
eivät nähneet minua!
Pojan hehkuvat posket vakuuttivat hänen puhuvan totta, ja ilmeisesti
hän oli hyvin innostunut toimimaan ruotsalaisia vastaan. Hän seisoi
upseerien edessä pidellen toisella kädellään varsaa harjasta, hiukset
hajallaan ja läähättäen.
— Entä missä on ruotsalaisten muu sotajoukko?
— Lähtivät matkaan jo aamulla. Jäljelle jäi vain ratsuväkeä, ja yksi
nukkuu meidän talossamme. Sanotaan, että se on kuningas.
Szandarowski sanoi:
— Poika, jos sinä valehtelet, niin katkaisen kaulasi, mutta jos puhut
totta, niin pyydä mitä tahdot!
Poika lankesi maahan hänen jalustimiensa luo:
— Niin totta kuin elän! En tahdo mitään palkintoa, kunhan
korkea-arvoinen herra upseeri käskisi antamaan minulle sapelin!
— Antakaa hänelle jokin säilä! — huudahti Szandarowski, jonka kaikki
epäluulot nyt olivat hälvenneet.
Joukko lähti liikkeelle ensin ravia ja sitten nelistäen. Poika
ratsasti eturivissä varsallaan ilman suitsia. Hän hoputti hevostaan
kantapäillään ja katseli säihkyvin silmin paljastettua sapeliaan.
Kun kylä jo oli näkyvissä, poikkesi poika maantieltä lepikkoon.
— Hiljempaa! — sanoi hän. — Kun lepikko loppuu, niin ruotsalaiset ovat
pienen matkan päässä oikealla.
Joukko eteni lepikossa hyvin hitaasti, sillä tie oli huonoa suomaata,
ja raskaat hevoset upposivat usein polvia myöten. Mutta sitten lehto
alkoi harveta, ja saavuttiin sen reunaan.
Noin kolmensadan askelen päässä näkyi loiva, aukea rinne ja siinä
pappila sekä sen luona parisataa ratsumiestä.
Jättiläiskokoiset miehet istuivat suurten, joskin laihojen hevosten
selässä miekat tahi musketit käsissä, mutta katselivat toiseen
suuntaan, nimittäin maantielle, sillä vain sieltäpäin he saattoivat
odottaa hyökkäystä. Heidän päittensä yllä liehui komea, sininen
leijonalippu.
Etempänä, talon, luona seisoi kaksi vahtia. Toinen niistä oli kääntynyt
lepikkoon päin, mutta päivän kilo sattui hänen silmiinsä eikä hän
voinut nähdä puolalaisia leppien takaa, joissa jo oli suuret lehdet.
Szandarowski oli tulinen mies, ja hänen verensä alkoi kiehua, mutta hän
hillitsi itsensä ja alkoi järjestää joukkoaan. Sillävälin Roch Kowalski
laski raskaan kätensä pojan olalle.
— Kuulehan, poika! — sanoi hän. — Näitkö kuninkaan?
— Näin, korkea-arvoinen herra upseeri! — kuiskasi poika.
— Minkä näköinen hän on? Mistä hänet tuntee?
— Hyvin musta kasvoiltaan ja punainen, leveä nauha kupeella..
— Entä hänen hevosensa?
— Pikimusta, laukkipää.
— Pidä varasi ja näytä minulle hänet!
— Hyvä on! Joko kohta lähdemme?
— Pidä suusi kiinni!
He vaikenivat, ja Roch alkoi rukoilla Pyhää Neitsyttä, että tämä soisi
hänen joutua kuninkaan läheisyyteen ja ohjaisi taistelussa hänen
kättään.
Äkkiä Szandarowskin hevonen hirnahti. Yksi vartiojoukon ritareista
hätkähti satulassaan ja laukaisi pistolinsa.
— Allah! Allah! Lyö! Tapa! Uha-u — lyö! — kajahti lepikosta.
Ja joukko syöksyi lehdon pimennosta kuin rajuilma ruotsalaisia kohti.
Alkoi hirveä taistelu vain sapeleilla ja miekoilla, sillä ei kukaan
ennättänyt ampua. Silmänräpäyksessä ruotsalaiset ratsumiehet tungettiin
laipiota vasten, joka rytisten kaatui, ja heitä iskettiin niin
hurjasti, että he joutuivat epäjärjestykseen. Kahdesti he koettivat
yhtyä, ja kahdesti heidät erotettiin eri ryhmiksi, jotka vuorostaan
jakaantuivat vielä pienempiin ja lopulta hajosivat kuin akanat tuuleen.
Äkkiä alkoi kuulua epätoivoisia huutoja:
— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Kaarle Kustaa oli heti
taistelun alkaessa juossut ulos ovesta pistoli kädessä, hypännyt
hevosen selkään, jota ratsumies oven edustalla piteli, ratsasti nyt yli
kaatuneen aidan ja yhtyi ratsumiesjoukkoon, joka piti puoliaan talon
piirittänyttä puolalaisjoukkoa vastaan.
— Eteenpäin! — huudahti Kaarle Kustaa.
Ja kaadettuaan yhdellä miekan iskulla maahan puolalaisen ritarin, joka
oli nostanut sapelinsa iskeäkseen häntä, hän yhdellä hyppäyksellä pääsi
pois taistelun telmeestä. Hänen jäljessään syöksyvät ruotsalaiset
ratsumiehet katkaisivat puolalaisten rivin ja lähtivät kiitämään täyttä
laukkaa niinkuin hirvilauma, jota koirat ajavat.
Puolalaiset ratsumiehet käänsivät ratsunsa heidän jälkeensä ja
takaa-ajo alkoi. Pakenijat ja takaa-ajajat joutuivat maantielle,
joka vie Rudnikista Bojanowkoon. Heidät nähtiin etupihalta, jossa
päätaistelu oli parhaillaan käynnissä, ja kuului huutoja:
— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Noin kahtatoista
ruotsalaista ajoi takaa lähes kolmekymmentä puolalaista, Roch Kowalski
etunenässä.
Poika, jonka oli määrä näyttää Rochille kuningas, oli häipynyt
jonnekin, mutta Roch tunsi Kaarle Kustaan itsekin punaisesta nauhasta.
Hän ajatteli nyt hetkensä tulleen, kumartui eteenpäin satulassa,
kannusti hevostaan ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.
Puolalaisten kevyemmät ja nopeammat hevoset saivat välimatkan heidän
ja ruotsalaisten välillä yhä lyhenemään. Verraten pian saavutti
Roch ensimmäisen uhrinsa, nousi seisomaan jalustimien varaan ja
löi kauhealla iskulla ruotsalaisen käden poikki, niin että lapaluu
irtaantui. Pysähtymättä hän sitten kiiti eteenpäin silmät kuninkaaseen
suunnattuina.
Roch sivuutti miehet ja hevoset antautumatta taisteluun, jotta vain
voittaisi aikaa. Hän alkoikin päästä yhä lähemmäksi Kaarle Kustaata.
Vain kaksi ratsumiestä oli enää heidän välillään muutaman askelen
päässä toisistaan.
Nuoli, joka oli lähtenyt jonkun taempana olevan puolalaisen jousesta,
suhahti ohi Rochin korvan ja tunkeutui edellä ratsastavan ruotsalaisen
niskaan. Ruotsalainen alkoi huojua satulassa, retkahti taaksepäin,
korahti kamalasti ja putosi maahan.
Rochin ja kuninkaan välillä oli enää vain yksi mies.
Mutta tämä yksi päätti pelastaa kuninkaan ja käänsi hevosensa. Roch
ryntäsi häntä vastaan ja pudotti hänet satulasta semmoisella voimalla,
kuin tykin kuula olisi mieheen sattunut, sekä syöksyi raivokkaasti
huutaen eteenpäin.
Kenties kuningas olisi ryhtynyt taisteluun ja siinä saanut surmansa,
mutta kun Rochin takaa lähestyi vielä muita, ja vähän väliä lenteli
nuolia, jotka olisivat voineet haavoittaa hevosta, niin kuningas
kannusti ratsuaan, painautui sen harjaa vastaan ja lähti kiitämään kuin
pääskynen, jota haukka ajaa.
Roch ei tyytynyt enää käyttämään vain kannuksia, vaan pisteli hevostaan
sapelin kärjellä, ja niin jatkui yhä huima meno. Puut, kivet ja oksat
vilahtelivat hänen silmissään ja tuuli suhisi korvissa. Kuninkaan hattu
lensi pois päästä, ja tahallaan hän heitti kukkaronsa ajatellen, että
takaa-ajaja tyytyy siihen. Mutta Kovalski ei siihen katsahtanutkaan ja
hoputti yhä hevostaan, joka jo oli läkähtyä väsymyksestä.
Ilmeisesti oli Roch unhottanut koko maailman, sillä kiitäessään
eteenpäin hän alkoi huutaa äänellä, jossa oli sekä uhkausta että
pyyntöä:
— Seis! Jumalan tähden, seis!
Kuninkaan hevonen kompastui niin pahoin, että kuningas vaivoin sai
pysyneeksi satulassa. Roch mylvähti kuin villihärkä, välimatka hänen ja
kuninkaan välillä lyheni huomattavasti.
Samassa kuninkaan hevonen kompastui uudelleen, ja ennenkuin kuningas
sai sen taas ennalleen, oli Roch tullut jo muutaman sylen päähän.
Hän kohosi jo satulassa iskeäkseen. Peloittava oli hän nähdä. Silmät
pullistuivat ja hampaat välähtivät ruskeitten viiksien takaa... Vielä
yksi hevosen kompastus, vielä hetkinen — niin koko valtakunnan kohtalo,
koko Ruotsin kohtalo ja sodan vaiheet olisi ratkaistu! Mutta kuninkaan
hevonen lähti taas juoksemaan, kuningas kääntyi satulassa, kahden
pistolin piiput välähtivät ja kaksi laukausta pamahti.
Toinen luodeista murskasi Rochin hevosen polven. Ratsu kohosi
takajaloilleen, mutta lysähti sitten maahan ja turpa painui maata
vastaan.
Kuningas olisi voinut sillä hetkellä hyökätä vainoojansa kimppuun ja
iskeä häntä miekallaan, mutta parin sadan askelen päässä lähestyi
muita puolalaisia ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas uudestaan painautui
satulassaan eteenpäin ja lähti kiitämään nuolen nopeudella.
Roch vapautui hevosensa alta. Hetken hän katsoi tylsästi pois kiitävää
kuningasta, alkoi sitten huojua kuin juopunut, istuutui tien viereen ja
alkoi murista kuin karhu.
Mutta kuningas kiiti yhä kauempana ja katosi lopulta kokonaan näkyvistä.
Huutaen ja hihkuen lähestyivät toverit Rochia. Yhdellä heistä oli
kuninkaan kukkaro, toisella oli kädessään kuninkaan hattu, jonka mustat
kamelinkurjen sulat olivat kiinni timanttisoljessa.
— Nämä ovat sinun, toveri! Olet ne hyvin ansainnut! — huusi kumpikin.
Toiset taas huusivat:
— Tiedätkö, ketä ajoit takaa? Tiedätkö, kuka se oli? Se oli itse
Carolus!
— Tuo sapeli oli vähällä pelastaa koko valtakunnan yhdellä iskulla!
— Ota kukkaro!
— Ota hattu!
— Tämä oli oiva hevonen, mutta näillä rahoilla saat kymmenen sen sijaan!
Roch katseli heitä tuijottavin katsein, nousi viimein ja huudahti:
— Minä olen Kowalski ja tuo on rouva Kowalski... Menkää helvettiin!
— Hän on tullut hulluksi! — alettiin huutaa.
— Antakaa minulle hevonen! Saavutan hänet vielä! — huusi Roch.
Mutta he ottivat häntä käsistä ja veivät hänen rimpuilemisestaan
huolimatta hänet takaisin Rudnikiin rauhoitellen ja lohdutellen häntä
matkan varrella.
— Annoitpa hänelle kyydin! — huusivat he. Siitä sai tuo
voittaja-sankari, tuo niin monen valtakunnan, kaupungin ja sotajoukon
kukistaja!
— Hahhaa! Sai tehdä tuttavuutta puolalaisten ritarien kanssa!
— Häntä alkanee jo tympäistä olo Puolassa! Tulivat ahtaat ajat!
— Vivat Roch Kowalski!
— Eläköön uljas ritari, koko sotajoukon ylpeys! Alettiin ryypätä
kenttäpulloista. Annettiin Rochille, hän joi yhdellä henkäyksellä
pohjaan ja tuli heti paremmalle tuulelle.
Sillä aikaa kuin kuningasta ajettiin takaa maantiellä, pitivät
ruotsalaiset ratsumiehet pappilan luona puoliaan urhoollisuudella,
joka oli heidän kuuluisan rykmenttinsä arvoinen. Vaikka heidät oli
yllätetty ja heti hajoitettu, niin he pian kokoontuivat taas yhdeksi
joukoksi sinisen lipun ympärille. Ei kukaan pyytänyt armoa, hevonen
kosketti hevoseen, käsivarsi käsivarteen, ja he löivät miekoillaan
niin voimakkaasti, että yhteen aikaan voitto jo näytti kallistuvan
heidän puolelleen. Puolalaiset ponnistivat kaikki voimansa, sapelit
ja miekat kalisivat toisiaan vastaan ja katkeilivat. Toisinaan ratsu
sukelsi näkyviin kuin delfiini meren pinnalle, mutta hetken kuluttua
se taas upposi ja sekaantui yhteiseen mylläkkään. Huudot lakkasivat,
kuului vain hevosten hirnunta, raudan kaamea kalina ja väsyneitten
rintain huohotus. Hurja raivo valtasi ruotsalaisten ja puolalaisten
sydämet. Taisteltiin miekkojen tyngillä, miehet tarttuivat toistensa
hiuksiin ja viiksiin ja purivat toisiaan hampaillaan. Ne, jotka olivat
pudonneet hevosten selästä, mutta pysyivät vielä jaloillaan, pistelivät
aseillaan hevosia vatsaan ja miehiä pohkeisiin. Taistelun telmeessä
miehet muuttuivat jättiläisiksi ja iskivät kuin jättiläiset. Miesten ja
hevosten alta alkoi rinnettä alas veri virrata puroina.
Sininen lippu liehui yhä ruotsalaisten joukon päitten yllä, mutta itse
joukko pieneni pienenemistään.
Szandarowski riehui kuin hirmumyrsky, mutta yksi ratsumies oli vielä
raivoisampi kuin hän. Se ratsumies oli se poika, joka oli tuonut tiedon
ruotsalaisista Rudnikiin ja joka nyt muitten mukana oli hyökännyt
vihollisia vastaan. Hän löi sapelillaan umpimähkään niinkuin mieletön,
niinkuin mies, joka näkee olevansa kuoleman oma ja jonka ainoana
pyrkimyksenä on kostaa kuolemansa.
Lipun ympärille kerääntyneiden ruotsalaisten lukumäärä oli
peloittavasti pienentynyt. Heitä oli enää vain muutamia, ja
puolalaisjoukko kihisi heidän ympärillään. Ruotsalaiset kuolivat
äänettöminä, hammasta purren. Ei yksikään käsi ojentunut pyytämään
armoa.
Alettiin kesken mylläkän huutaa:
— Ottakaa lippu! Lippu!
Sen kuultuaan poika pisti sapelin kärjellä hevostaan, kiiti huimaa
vauhtia eteenpäin ja iski sapelillaan lipunkantajaa kasvoihin. Tämä
levitti kätensä ja painoi kasvonsa hevosen harjaa vastaan.
Samalla kaatui sininen lippu.
Lähin ratsumies päästi kovan huudon ja tarttui lipun tankoon, mutta
poika kiskaisi sen itselleen, painoi rintaansa vasten ja huusi:
— Se on minun! En anna sitä! Se on minun!
Viimeiset ruotsalaiset syöksyivät raivoisasti hänen kimppuunsa, eräs
pisti miekan hänen olkapäänsä läpi, mutta samassa hakattiin kaikki
jäljellä olevat ruotsalaisetkin maahan.
Sen jälkeen ojentui muutamia verisiä käsiä poikaa kohti.
— Lippu! Anna lippu! — alettiin huutaa.
Szandarowski tuli hänen avukseen.
— Antakaa hänen olla! Näin omin silmin, kun hän sen otti. Antakoon hän
itse sen ylipäällikölle!
— Kastellaani saapuu! — huusivat useat äänet. Tiellä näkyi todellakin
kokonainen lippukunta ratsuväkeä, joka kiiruhti pappilaa kohti. Ne
olivat laudalaisia, ja etunenässä ratsasti itse herra Czarniecki.
Nähdessään taistelun jo olevan lopussa tulijat hiljensivät vauhtia.
Szandarowskin sotilaat alkoivat mennä heitä vastaan.
Szandarowski ratsasti kastellaanin luo antamaan kertomusta tapahtumain
kulusta, mutta oli niin hengästynyt, että alussa ei tahtonut saada
sanaa suustaan ja ääni takertui kurkkuun.
— Itse kuningas oli... en tiedä... pääsikö pakoon...
— Pakeni! Pakeni! — sanoivat ne, jotka olivat seuranneet takaa-ajoa.
— Lippu on otettu!... Paljon kaatuneita! Mitään sanomatta Czarniecki
ratsasti katsomaan taistelukenttää. Näky oli peloittava ja surullinen.
Parisataa ruumista, ruotsalaisia ja puolalaisia, makasi maassa
vieretysten ja monissa paikoin päällekkäinkin. Jotkut pitivät toisiaan
tukasta, jotkut makasivat kuin veljellisessä syleilyssä. Monet kasvot
olivat niin raadeltuja, että niissä ei enää ollut mitään inhimillistä.
Päällikön hevosen jalat tulivat punaisiksi verestä. Veren ja hien haju
oli tukahduttava. Äänettömänä Czarniecki ratsasti pappilan ympäri ja
katseli talon takana makaavia ruumiita, kunnes taas palasi päätaistelun
paikalle.
— Huomaan, että täällä on tehty kunnollista työtä, — sanoi hän viimein,
— ja olen tyytyväinen teihin!
Miehet heittelivät verisin käsin lakkejaan ilmaan ja huusivat:
— Vivat Czarniecki!
— Suokoon Jumala pian uuden taistelun!... Vivat!... Vivat!...
Kastellaani sanoi heille:
— Menkää takajoukkoihin lepäämään. Herra Szandarowski, kuka otti lipun
vihollisilta?
— Etsikää poika käsiin! — huudahti Szandarowski. — Missä hän on?
Sotamiehet riensivät etsimään ja löysivät pojan tallista varsan luota,
joka saamistaan haavoista oli niin heikkona, että veti viimeisiä
hengenvetojaan. Ensi silmäyksellä näytti siltä, kuin ei pojallakaan
enää olisi pitkältä elinaikaa jäljellä, mutta hän piti yhä lippua
molemmin käsin rintaansa vastaan painettuna.
Hänet vietiin heti Czarnieckin luo. Paljain jaloin, hajalla hapsin,
rinta paljaana, ruotsalaisten ja oman veren tahrimana hän seisoi
päällikön edessä tuskin pysyen jaloillaan, mutta silmät yhä vielä
säihkyvinä. Czarniecki hämmästyi nähdessään hänet.
— Kuinka? — sanoi hän. — Tämä poikako riisti kuninkaan lipun?
— Omin käsin ja oman verensä hinnalla! — vastasi Szandarowski. — Hän
myös ensimmäisenä toi meille tiedon ruotsalaisista ja osoitti sitten
taistelussa sellaista kuntoa, että voitti siinä minut itseni ja kaikki
muut!
— Niin on! Se on totinen tosi! — huusivat toverit.
— Mikä on nimesi? — kysyi Czarniecki pojalta.
— Michalko!
— Kenen miehiä?
— Papin.
— Olit papin, mutta pääset vapaaksi mieheksi! — huudahti Czarniecki.
Mutta Michalko ei enää kuullut näitä viimeisiä sanoja, sillä
verenvuodon uuvuttamana hän kaatui maahan päällikön eteen.
— Ottakaa hänet ja hoitakaa häntä hyvin! — määräsi Czarniecki. —
Vakuutan, että hänet ensi valtiopäivillä julistetaan teidän kaikkien
vertaiseksi säädyltään, niinkuin hän jo on teidän veroisenne
sydämeltään!
Michalko pantiin paareille ja vietiin pappilaan.
Sitten Czarniecki kuuli niiden selostuksen, jotka olivat nähneet, miten
herra Roch ajoi takaa Kaarle Kustaata. Tästä kertomuksesta Czarniecki
suuresti ilostui, sillä hän ymmärsi, että tämä oli omiaan suuresti
lamauttamaan Kaarle Kustaata.
Yhtä iloinen oli Zagloba, joka puhui ylpeästi muille:
— Heh, jos hän olisi saavuttanut Caroluksen, niin ei tätä pirukaan
olisi voinut viedä hänen käsistään! Totisesti, minun vereni siinä heti
tunnetaan, minun sukulaiseni semmoista sai aikaan.
Zagloba oli aikojen kuluessa alkanut itsekin uskoa, että hän oli Roch
Kowalskin eno.
Czarniecki käski etsimään nuorta ritaria, mutta häntä ei löydetty
mistään, sillä Roch oli häpeän ja väsymyksen lamauttamana mennyt
latoon kaivautunut heiniin ja nukkui nyt niin sikeästi, että hän vasta
seuraavana päivänä saavutti joukkonsa. Mutta hän oli vieläkin sangen
alakuloinen eikä uskaltanut näyttäytyä enolle. Tämä kuitenkin haki itse
hänet käsiinsä ja alkoi häntä lohdutella.
— Älä ole milläsikään, Roch! — sanoi hän. — Suuren maineen olet näinkin
saavuttanut. Itse kuulin, kuinka kastellaani sinua kehui. "Se mies on
(sanoi hän) päältä katsoen hölmö, tuskin osaa laskea kolmeen, mutta
näkyy olevan oiva ritari ja kohotti koko sotajoukon mainetta!"
— Jumala ei antanut minulle siunausta! — sanoi Roch. — Olin toissa
päivänä humalassa enkä lukenut iltarukousta... Ja minä kun jo olin niin
lähellä, että tunsin hänen hevosensa hien hajun! Olisin naulinnut hänet
satulaansa!... Arveletteko te, eno, että minulla ei ole yhtään älyä!
— Jokaisella luontokappaleella on oma älynsä! — vastasi Zagloba. — Olet
oiva mies ja tuotat minulle vielä paljon iloa. Suokoon Jumala, että
sinun pojillasi olisi yhtä paljon älyä nyrkissään!
— Ei tarvitse! — sanoi Roch. — Minä olen Kowalski ja tämä on rouva
Kowalski...