Sinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman
toivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat.
Nälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen
kerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä
hiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia
kyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella
puolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä
kuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun
noin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan
ankarasta kiellosta huolimatta.
He alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu
palata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen,
mutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja.
Vahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko
oli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen
loimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien
kimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski
voitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin.
Pakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka,
ja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin
ja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että
heidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani
tataarilaisjoukkoineen.
Syntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja
upseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi.
Kuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi
aseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti
neuvottelukokouksen koolle.
Tämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli
olemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja
vihollisen voimat lisääntyivät yhä.
Ruotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta
takaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella
takaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.
— Voimme palata Sanin vartta pitkin Sandomiriin ja jatkaa sieltä
Veikseliä pitkin Varsovaan ja Preussiin, — sanoi Wittenberg. — Näin
pelastumme perikadosta.
Douglas tarttui päähänsä.
— Niin monta voittoa, niin paljon vaivoja, näin suuri maa valloitettu,
ja kaiken päälle on pakko kääntyä takaisin!
— Voitteko te antaa jonkin neuvon? — kysyi Wittenberg.
— En! — vastasi Douglas.
Kuningas, joka tähän saakka ei ollut puhunut mitään, nousi osoittaen
sillä kokouksen päättyneen ja sanoi:
— Annan palaamiskäskyn!
Ei sanaakaan tämän lisäksi hän puhunut koko päivänä.
Rummut alkoivat päristä ja torvet kajahdella ruotsalaisten leirissä.
Uutinen, että lähdetään paluumatkalle, kulki silmänräpäyksessä leirin
päästä päähän. Tämä sanoma otettiin vastaan ilohuudoin. Olivathan
linnoitukset vielä ruotsalaisten käsissä, ja niissä odotti levähdys,
muona ja turvallisuus.
Päälliköt ja sotamiehet ryhtyivät niin innokkaasti lähtövalmistuksiin,
että tuo innostus, kuten Douglas sanoi, oli meikein häpeällistä.
Douglas itse sai kuninkaalta määräyksen mennä etujoukkojen kanssa
järjestämään ylimenoja ja tutkimaan tienoita. Kohta hänen jälkeensä
lähti koko armeija liikkeelle taistelujärjestyksessä. — Etunenässä
kulki tykistö, takana kuormasto, vierellä jalkaväki, Sotatarvikkeet ja
teltat kuljetettiin aluksilla jokea pitkin.
Nämä varokeinot eivät olleet turhia, sillä tuskin oli lähdetty
liikkeelle, kun ruotsalaisten takajoukot huomasivat jäljessä seuraavan
puolalaisia ratsumiehiä, eivätkä nämä senjälkeen koskaan kadonneet
näkyvistä. Czarniecki oli koonnut kaikki joukkonsa ja kaikki
lähiseuduilla liikkuvat partiojoukot, pyysi kuninkaalta lisäjoukkoja ja
seurasi ruotsalaisten kintereillä. Jo ensimmäisessä yöpymispaikassa oli
pakko hälyyttää sotajoukko valveille. Puolalaiset joukot tulivat niin
lähelle leiriä, että oli pakko lähettää muutamia tuhansia jalkamiehiä
tykkien kera heitä vastaan. Jonkin aikaa kuningaskin luuli Czarnieckin
todella aikovan hyökätä, mutta tämä tapansa mukaan lähetti vain
erillisiä joukkoja. Hurjasti huutaen ne hyökkäsivät, mutta vetäytyivät
kohta taas takaisin. Koko yön kesti tätä menoa, eikä ruotsalaisten
yölevosta tullut mitään.
Ja koko matka, kaikki seuraavat yöt ja päivät muodostuivat
samanlaisiksi.
Czarnieckille sen sijaan kuningas lähetti lisää kaksi rykmenttiä
ratsuväkeä ynnä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hetmanit pian tuovat
joukkonsa avuksi ja että kuningas itse lähtee kohta sen jälkeen
mukanaan jalkaväki ja tataarilaisjoukot. Häntä pidättivät enää vain
neuvottelut kaanin, ruhtinas Rakoczin ja keisarin kanssa. Czarniecki
oli tästä sanomasta riemuissaan, ja kun ruotsalaiset seuraavana aamuna
lähtivät jatkamaan matkaansa Veikselin ja Sanin yhtymäpaikkaa kohti,
hän sanoi eversti Polanowskille:
— Verkko on asetettu, kalat tarttuvat siihen!
— Ja me, — sanoi Zagloba, — teemme niinkuin se kalastaja, joka soitti
kaloille huilua ja tahtoi että ne tanssisivat, mutta kun ne eivät sitä
halunneet tehdä, niin hän veti ne rannalle; siinä ne kyllä hyppivät,
mutta hän pieksi niitä kepillä ja sanoi: "Senkin mokomat, silloin olisi
pitänyt tanssia, kun minä pyysin!"
Siihen sanoi Czarniecki:
— Ne tanssivat kyllä, kun herra marsalkka Lubomirski tulee joukkonsa
kanssa, johon kuuluu viisituhatta miestä!
— Hän voi ilmestyä tänne millä hetkellä tahansa! — sanoi Wolodyjowski.
— Tänään saapui muutamia aatelismiehiä, — sanoi Zagloba, — ja nämä
vakuuttivat, että hän on tulossa valtateitä myöten, mutta yhtyykö hän
meihin, sen sijaan että sotisi omin päin, se on eri asia!
— Kuinka niin? — kysyi Czarniecki katsahtaen nopeasti Zaglobaan.
— Hän on hyvin ylpeä ja kunnianhimoinen herra. Tunnen hänet hyvin
ja olen ollut hänen uskottunsa. Tutustuin häneen, kun hän oli vielä
nuorukainen, Krakovan linnanpäällikön Stanislawin hovissa. Hän
harjoitteli siihen aikaan miekkailua ranskalaisten ja italialaisten
johdolla ja vihastui minuun kovin, kun sanoin hänelle, että ne olivat
poropeukaloita, joista yksikään ei kykenisi vastustamaan minua. Me
löimme vetoa, ja minä kellistin seitsemän heistä maahan. Sen jälkeen
hän otti oppia minulta, eikä vain miekkailussa, vaan sotataidossakin.
Hän on luonnostaan hieman paksupäinen, ja sen, mitä hän osaa, hän on
oppinut minulta.
— Oletteko semmoinen mestari? — kysyi Polanowski.
— Exemplum: herra Wolodyjowski on toinen oppilaani. Hänestä minulla on
todella iloa.
Czarniecki ei kuullut keskustelun jatkoa, sillä Zagloban sanat
olivat saattaneet hänet syviin mietteisiin. Hänkin tunsi Lubomirskin
kunnianhimon ja oli varma siitä, että tämä tahtoo joko tehtäväksi hänen
päänsä mukaan tahi toimia omin päin, vaikkapa siitä olisi vahinkoa
valtiolle.
Czarnieckin ankarat kasvot synkistyivät senvuoksi, ja hän alkoi
kierrellä viiksiään.
— Ahaa! — kuiskasi Zagloba Jan Skrzetuskille. — Czarniecki vainuaa
jotakin, sillä hän muuttuu yhä enemmän kotkan näköiseksi. Kohta hän
iskee kyntensä johonkin!
Mutta nyt sanoi Czarniecki:
— Jonkun teistä, hyvät herrat, olisi vietävä kirje minulta
Lubomirskille.
— Minä tunnen hänet ja otan mielelläni mennäkseni, — vastasi Jan
Skrzetuski.
— Hyvä! — vastasi Czarniecki. — Mitä ylhäisempi lähettiläs, sitä
parempi.
Zagloba kääntyi Wolodyjowskin puoleen ja kuiskasi:
— Nyt hän jo puhuu nenäänsä. Se osoittaa suurta kiihtymystä.
Asia oli niin, että Czarnieckilla oli hopeainen kitalaki sen jälkeen
kuin kuula oli vienyt hänen omansa. Kun hän oli liikutettu, vihainen
tahi levoton, niin hänen äänensä aina muuttui teräväksi ja rämiseväksi.
Nyt hän kääntyi Zagloban puoleen:
— Kenties tekin lähdette herra Skrzetuskin mukaan?
— Mielelläni! — vastasi Zagloba. — Jos minä en saa mitään aikaan,
niin silloin ei saa kukaan muukaan. On soveliaampaakin, että niin
ylhäissyntyisen herran luo saapuu kaksi miestä.
Czarniecki puri huuliaan, nyki viiksiään ja sanoi aivan kuin itsekseen:
— Ylhäissyntyinen... ylhäissyntyinen...
— Sitä etua ei kukaan voi herra Lubomirskilta riistää! — sanoi Zagloba.
Mutta Czarniecki rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:
— Vain valtio on korkea ja suuri! Sen veroisia syntyperänsä nojalla ei
ole olemassa, vaan ihmiset ovat kaikki pieniä, ja nielköön maa sen,
joka tämän unhottaa!
Nämä sanat lausuttiin äänensävyllä, joka sai kaikki vaikenemaan.
Czarniecki oli murheellinen ajatellessaan, että marsalkan kunnianhimo
voi haitata häntä työssä isänmaan pelastamiseksi. Viimein hän kuitenkin
rauhoittui ja sanoi:
— Minun on siis kirjoitettava kirje. Pyydän teitä seuraamaan minua,
hyvät herrat!
Jan Skrzetuski ja Zagloba lähtivät hänen mukanaan, ja puoli tuntia
myöhemmin he jo nousivat hevosen selkään lähteäkseen Radymnoon, koska
kerrottiin marsalkan olevan sotajoukkoineen siellä.
— Jan! — sanoi Zagloba koputellen nahkakoteloa, jossa oli Czarnieckin
kirje. — Ole niin ystävällinen ja anna minun itseni puhua herra
marsalkan kanssa!
— Tunsitteko todellakin hänet ja opetitte hänelle miekkailua?
— En, sanoin sen vain siksi, että kieli ei kangistuisi suussa eikä
henki lakkaisi kulkemasta, mikä helposti tapahtuu, jos on liian kauan
vaiti. En ole häntä tuntenut enkä opettanut. Eikö minulla muka ole
ollut parempaa tekemistä kuin olla karhuntanssittajana ja opettaa herra
marsalkkaa asettumaan takakäpälilleen? Mutta se on samantekevää. Siitä,
mitä ihmiset hänestä kertovat, olen huomannut, mikä hän on miehiään,
ja minä osaan kyllä kyniä hänet niinkuin keittäjätär kanan. Mutta yhtä
asiaa pyydän sinulta: älä mainitse sanallakaan, että minulla on kirje
herra Czarnieckilta, älä edes viittaa siihen suuntaan, ennenkuin itse
annan sen.
— Mitä ihmettä? Jättäisinkö täyttämättä tehtävän, jota suorittamaan
minut on lähetetty? Semmoista ei minulle ole koskaan tapahtunut eikä
tapahdu. Se on mahdotonta! Vaikka herra Czarniecki antaisikin sen
minulle anteeksi, en kuitenkaan tekisi sitä mistään hinnasta!
— Siinä tapauksessa vedän sapelini tupesta ja pistän kuoliaaksi
hevosesi, jotta et voisi tulla kanssani. Oletko koskaan nähnyt,
että mikään olisi epäonnistunut, mikä on syntynyt minun aivoissani?
Ajattelehan! Eiköhän sinunkin ole kiittäminen minkä mistäkin Zaglobaa?
Eivätkö herra Michal ja sinun Halszkasi ole hyötyneet Zagloban
neuvoista? Ja me kaikki, kun pelastin miehet Radziwillin kynsistä?
Sanon sinulle, että tuosta kirjeestä voi olla seurauksena enemmän
pahaa kuin hyvää, sillä Czarniecki oli sitä kirjoittaessaan niin
kiihdyksissä, että särki kolme kynää. Muuten voit siitä puhua, jos
minun suunnitelmani epäonnistuu. Lupaan kunniasanallani sen antaa
silloin, mutta en sitä ennen.
— Jos vain se annetaan perille, niin sama minusta on, milloin se
tapahtuu.
— Enempää ei tarvitakaan! Lisää nyt vauhtia, sillä matka on pitkä!
He kannustivat ratsujaan ja lähtivät menemään täyttä laukkaa. Mutta
heidän ei tarvinnut ratsastaa kauan, sillä marsalkan etujoukot eivät
olleet lähteneet vain Radymnosta, vaan jo Jaroslawistakin. Marsalkka
itse oli Jaroslawissa ja majaili Ruotsin kuninkaan entisessä asunnossa.
Kun he tulivat perille, oli marsalkka parhaillaan syömässä päivällistä
huomattavimpien upseeriensa kanssa. Mutta kun heidät ilmoitettiin,
käski Lubomirski johtamaan heidät heti sisälle, sillä hän tunsi heidän
nimensä, jotka olivat tähän aikaan kuuluisia koko valtakunnassa.
Kaikkien silmät kääntyivät heihin, kun he astuivat sisään. Varsinkin
Skrzetuskia katsottiin uteliaasti ja ihaillen. Tervehdittyään heitä
kohteliaasti marsalkka heti kysyi:
— Näenkö edessäni sen kuuluisan ritarin, joka toi kuninkaalle kirjeen
piiritetystä Zbarazista?
— Minä sen toin, — vastasi Skrzetuski.
— Suokoon Jumala vain enemmän semmoisia upseereita!
— Ja minä olen Zagloba! — sanoi vanha ritari työntyen lähemmäksi.
Hän loi katseen koko seurueeseen. Marsalkka, joka tahtoi voittaa
kaikkien suosion, huudahti heti:
— Kukapa ei olisi kuullut miehestä, joka surmasi barbaarien johtajan
Burlajn ja nostatti koko Radziwillin sotajoukon kapinaan!
— Minä johdin myös sotajoukon herra Sapiehalle, ja totta puhuen
sotajoukko olikin valinnut päällikökseen minut eikä häntä! — lisäsi
Zagloba.
— Ja te, vaikka olitte niin korkeassa asemassa, luovuitte siitä ja
ryhdyitte palvelemaan herra Czarnieckin komennossa?
Zagloba iski silmää Skrzetuskille ja vastasi:
— Jalosukuinen herra marsalkka! Teidän ylevä esimerkkinne on opettanut
minulle ja koko maalle, kuinka yksityinen kunnia ja etu on uhrattava
yhteishyvän takia.
Lubomirski punastui tyytyväisyydestä, ja Zagloba jatkoi:
— Herra Czarniecki on lähettänyt meidät vartavasten esittämään teidän
ylhäisyydellenne hänen ja koko sotajoukon kunnioituksen sekä samalla
ilmoittamaan huomattavasta voitosta, jonka Jumala on suonut meidän
saada Kannenbergista.
— Olemme jo kuulleet siitä, — vastasi marsalkka jokseenkin kuivasti,
sillä kateus alkoi jo nousta hänen mieleensä, — mutta mielellämme
kuulemme vielä silminnäkijän kertomuksen siitä.
Zagloba alkoi heti kertoa, mutta esitti asiat osittain toisin kuin ne
olivat olleet, sillä Kannenbergin joukko oli hänen mielikuvituksessaan
jo kasvanut kahdentuhannen miehen suuruiseksi, ja sen mukaisesti hän
kuvasi ruotsalaisten tappionkin.
Kaikki kuuntelivat tarkasti. Marsalkkakin kuunteli, mutta hän synkistyi
yhä enemmän, tuli jäykän näköiseksi ja sanoi viimein:
— En kiellä, että herra Czarniecki on etevä sotapäällikkö, mutta hän ei
kuitenkaan yksin voine syödä kaikkia ruotsalaisia, ja meille muillekin
jäänee jokin suupala.
Tähän vastasi Zagloba:
— Teidän ylhäisyytenne! Ei tätä voittoa saanut herra Czarniecki!
— Kuka sen sitten sai?
— Herra Lubomirski!
Syntyi yleisen hämmästyksen aiheuttama äänettömyys. Marsalkka avasi
suunsa, alkoi vilkuttaa silmiään ja katsoi Zaglobaa niin ihmetellen
kuin olisi tahtonut kysyä tältä:
— Onkohan päässäsi kaikki ruuvit tallella? Mutta Zagloba ei joutunut
hämilleen, vaan jatkoi:
— Kuulin herra Czarnieckin itsensä sanovan koko sotajoukon edessä:
"Eivät meidän sapelimme ole lyöneet vihollista (sanoi), vaan
Lubomirskin nimi sen on lyönyt, sillä kun (sanoi) he kuulivat, että
hän on tänne tulossa, niin he joutuivat sellaisen pelon valtaan, että
näkivät joka sotamiehessä marsalkan sotajoukon ja antoivat teurastaa
itsensä kuin lampaat!"
Jos auringon kaikki valo yht'aikaa olisi langennut herra marsalkan
kasvoille, ei se olisi voinut saada niitä kirkkaammiksi kuin ne nyt
olivat.
— Kuinka? — huudahti hän. — Sanoiko Czarniecki itse noin?
— Kyllä, ja paljon muuta lisäksi, mutta en tiedä, onko minun lupa sitä
toistaa, sillä hän puhui vain uskotuilleen.
— Puhukaa! Jokainen Czarnieckin sana ansaitsee tulla sata kertaa
toistetuksi. Hän on harvinainen mies, sen olen aina sanonut!
Zagloba katsoi marsalkkaan siristäen toista silmäänsä ja mutisi
partaansa:
— Nyt olet niellyt koukun, ja kohta vedän sinut ylös.
— Mitä te sanoitte? — kysyi marsalkka.
— Sanon, että sotajoukko hurrasi teidän ylhäisyytenne kunniaksi niin,
että se ei olisi sitä sillä tavoin tehnyt edes hänen majesteetilleen
kuninkaallekaan, ja Przeworskissa, jossa me koko yön ahdistelimme
ruotsalaisia, huusi jokainen taisteluun lähtevä rykmentti: "Lubomirski!
Lubomirski!" ja se vaikutti enemmän kuin kaikki: "Hei!" ja "Hakkaa!"
Tässä on todistaja, herra Skrzetuski, uljas soturi hänkin, joka ei
koskaan elämässään ole valehdellut!
Marsalkka katsahti vaistomaisesti Skrzetuskiin, joka punastui korviaan
myöten ja mutisi jotakin.
Mutta samaan aikaan marsalkan upseerit alkoivat kehua ääneen
lähettiläitä.
— Viisaasti teki herra Czarniecki, kun lähetti noin miellyttäviä
ritareita tänne! Molemmat ovat miesten parhaita, ja toisen puhe on
suloinen kuin hunaja!
— Aina olen ymmärtänyt, että herra Czarniecki on minua kohtaan
suosiollinen, mutta nyt tekisin hänen hyväkseen vaikka mitä! — huudahti
marsalkka melkein kyynelet silmissä innostuksesta.
Nyt Zagloba vuorostaan innostui:
— Jalosukuinen herra marsalkka! Kukapa ei teitä ihailisi, kukapa
ei kunnioittaisi teitä, jossa yhdistyvät kaikki kansalaishyveet,
Aristideen rehellisyys ja Scipioitten miehuus! Paljon kirjoja olen
elämässäni lukenut, paljon nähnyt, paljon miettinyt, ja sydäntäni on
viiltänyt se, mitä nyt valtakunnassamme on tapahtunut. Mitä Oleńkaan
nähnyt! Opalinskeja, Radziejowskeja, Radziwilleja, joille oma mahti,
oma kunnia on ollut tärkeintä kaikesta ja jotka yksityisen etunsa
vuoksi joka hetki ovat olleet valmiit luovuttamaan isänmaan! Ajattelin:
tämän maan on syössyt turmioon sen omien poikain kunnottomuus. Mutta
kuka on minua lohduttanut, kuka on rohkaissut lamautunutta mieltäni?
Herra Czarniecki! "Ei!" — sanoi hän. — "Se ei vielä ole joutunut
turmioon, niin kauan kuin sillä on Lubomirski. Nuo toiset (sanoi)
ajattelevat vain itseään, mutta hän katsoo vain sitä ja etsii vain
sitä, että voisi uhrata yksityisen onnensa yhteishyvän alttarille.
Nuo toiset pyrkivät esiin, mutta hän vetäytyy vaatimattomasti syrjään
antaakseen hyvän esimerkin. Nyt (sanoi) on hän tulossa mahtavan ja
voittoisan sotajoukon kanssa, ja jo saapuu kuulumisia (sanoi), että
hän tahtoo panna minut tuon sotajoukon johtajaksi osoittaakseen siten
muille, miten kunnian tavoittelu, vaikkapa se olisi oikeutettukin, on
uhrattava isänmaan takia. Menkää (sanoi) hänen luokseen ja ilmoittakaa
hänelle, että minä en tahdo tuota uhrausta, en voi sitä ottaa vastaan,
koska hän on etevämpi sotapäällikkö kuin minä ja koska me olisimme
valmiit valitsemaan hänet ei vain päälliköksemme, vaan — Jumala suokoon
meidän Jan Kasimirillemme pitkän iän — jopa kuninkaaksemmekin!"
Tässä Zagloban sanatulva hiukan pysähtyi, sillä hän pelkäsi menneensä
liian pitkälle, ja todellakin seurasi hänen viimeisiä sanojaan
hiljaisuus. Mutta Lubomirski oli kuin taivas olisi auennut hänen
edessään, hän kalpeni hiukan, punastui sitten, kalpeni uudestaan,
hengitti syvään ja lausui viimein:
— Valtiomme on ja on aina oleva oma hallitsijansa ja omien
kohtaloittensa päättäjä, sillä siinä on ikivanhan vapautemme
perustus... Minä olen vain sen palvelijan palvelija, ja Jumala
on todistajani, että minä en nosta silmiäni niihin korkeuksiin,
joihin kansalaisen ei tule katsella... Mitä taas tulee sotaväen
päällikkyyteen... niin herra Czarnieckin on se otettava vastaan.
Tahdoin juuri olla esimerkkinä niille, joilla aina on mielessä
syntyperänsä ja sukunsa suuruus ja jotka eivät tahdo tunnustaa mitään
valtaa yläpuolellaan, ja tahdon osoittaa, kuinka pro publico bono on
unohdettava oma korkea syntyperä. Vaikka en lienekään perin huono
sotapäällikkö, niin kuitenkin minä, Lubomirski, alistun vapaaehtoisesti
Czarnieckin määräysvallan alaiseksi ja pyydän vain Jumalaa suomaan
meille voiton vihollisesta!
— Roomalainen! Isänmaan isä! — huudahti Zagloba tarttuen marsalkan
käteen ja painaen siihen huulensa.
Mutta samalla vanha kettu loi syrjäsilmäyksen Skrzetuskiin ja iski
tälle silmää.
Kuului upseerien ja muun seurueen äänekkäitä huudahduksia. Melu kasvoi
yhä voimakkaammaksi.
— Viiniä! — huudahti marsalkka.
Ja kun pikarit täytettiin, esitti hän ensin maljan kuninkaalle, sitten
herra Czarnieckille, jota hän nimitti päällikökseen, ja lopuksi
lähettiläille. Zagloba ei ollut myöskään hidas maljoja esittämään ja
voitti niin kaikkien sydämet, että itse marsalkka saattoi heitä ovelle
ja ritarit seurasivat heitä Jaroslawin portille asti.
Viimein he olivat kahdenkesken. Zagloba ratsasti Skrzetuskin eteen ja
kysyi:
— No, Jan?
— Jumaliste! — vastasi Skrzetuski. — Jos en olisi nähnyt omin silmin ja
kuullut omin korvin, niin en uskoisi tätä, vaikka taivaan enkeli sen
kertoisi!
Mutta Zagloba sanoi:
— Haa! Näetkö nyt! Voin vannoa, että Czarniecki itse korkeintaan olisi
pyytänyt Lubomirskia jakamaan vallan kanssaan. Ja mitä hän olisi
sillä saavuttanut? Sen vain, että Lubomirski olisi kulkenut omia
teitään, sillä jos kirjeessä vedotaan isänmaanrakkauteen ja viitataan
yksityisiin pyyteisiin (olen varma, että se sisältää semmoista),
niin herra marsalkka olisi heti pöyhistäytynyt ja sanonut: "Aikooko
hän opettaa minulle, miten isänmaata palvellaan?..." Minä tunnen nuo
tuommoiset!... Onneksi vanha Zagloba otti jutun hoitaakseen, ja kun
hän vain avasi suunsa, niin jopa Lubomirski heti ei vain suostunut
toimimaan yhdessä, vaan luovutti koko johdon... No, mitä sanot, Jan?
Osaako Zagloba käsitellä ylimyksiä?
— Voin vain sanoa sen, että suuni on yhä vielä auki ihmettelystä!
— Tunnen minä heidät! Vilahduta heille vain silmiin kruunua ja
kärpännahkaviitan reunaa, niin voit silittää heidän kasvojaan kuin
koiran pentua, ja he vielä itse köyristävät selkänsä ja painautuvat
sinua vasten. Ei yksikään kissa niin saattaisi lipoa kieltään
nähdessään edessään eläviä varpusia. Rehellisimmänkin miehen silmät
pullistuvat pelkästä halusta, ja jos sattuu lurjus, semmoinen kuin
oli Vilnon vojevoda, niin hän on valmis pettämään isänmaan. Niin
suuri on ihmisten turhamielisyys! Herra Jumala, jos olisit antanut
minulle yhtä monta tuhatta dukaattia kuin olet luonut tuon kruunun
tavoittelijoita, niin minäkin asettuisin ehdokkaaksi. Zagloba ei ole
sen huonompi kuin Lubomirski, hänellä on vain vähemmän rahaa... Niin,
niin, Jan! Luuletko, että todellakin suutelin hänen kättään? Omaa
peukaloani suutelin ja häntä töykkäsin vain nenälläni. Sulatin hänet
niinkuin voi sulatetaan pannussa ja taivutin Czarnieckin puoleen...
Niin! Suokoon Jumala kuninkaallemme pitkän iän, mutta jos tulee vaali,
niin äänestän mieluummin itseäni kuin Lubomirskia... Roch Kowalski
antaisi minulle toisen äänen ja herra Michal pistäisi kuoliaaksi
vastustuspuolueen jäsenet... Jumal’auta! Sinusta, Jan, tekisin heti
kruunun suurhetmanin ja herra Michalista Sapiehan sijaan Liettuan
suurhetmanin... Rzedzianista tulisi rahavarain kaitsija... Hänpä vasta
kiristäisi juutalaisilta! Mutta vähätpä siitä, pääasia on, että olen
saanut Lubomirskin tarttumaan koukkuun ja annan siiman Czarnieckin
käteen. Ruotsalaiset peitotaan pehmoisiksi, ja kenen ansio se on?
Jostakin toisesta kertoisivat aikakirjat, mutta se onni ei tule minun
osakseni... Kunhan ei päällepäätteeksi vielä Czarniecki moittisi vanhaa
miestä siitä, että kirjettä ei viety perille... Semmoista on ihmisten
kiitollisuus... Haa, olen minä sen jo ennenkin saanut kokea... Toiset
istuvat staarostoina ja kasvattavat itselleen ihramahaa, mutta sinä,
vanha mies, saat vain keikkua hevoskonin selässä!
‒ Zagloba viittasi kädellään ja jatkoi:
Vähät ihmisten kiitollisuudesta! Kuoltava on kerran kuitenkin, ja
mieluisaa on tietää sitä ennen palvelleensa isänmaata. Paras palkinto
on hyvät toverit. Kun mies nousee hevosen selkään, niin sellaisten
kelpo veikkojen kanssa kuin sinä ja Michal voi mennä vaikka maailman
ääriin... Semmoisiksi olemme me puolalaiset syntyneet. Hevosen
selkään vain ja sitten... Saksalainen, ranskalainen, englantilainen
ja mustanaamainen espanjalainen hyppäävät heti silmille, mutta
puolalaisella on ihmeen paljon kärsivällisyyttä ja hän antaa tuollaisen
ruotsalaisrakkarinkin pitkän aikaa härnäillä, mutta kun se menee liian
pitkälle, niin hän iskee ruotsalaista kuonolle niin että mies tekee
kolme kuperikeikkaa. Sillä uljaita miehiä meillä vielä on, ja niin
kauan kuin niitä on jäljellä, niin kauan pysyy valtiokin pystyssä. Pane
se korvan taakse, Jan!
Kauan vielä puheli Zagloba tähän tapaan, sillä hän oli hyvin
tyytyväinen itseensä, ja semmoisissa tapauksissa hän oli tavallista
puheliaampi ja täynnä viisaita mietelmiä.