Sinä vuonna kulki kevät kummallisia teitä. Kun valtakunnan pohjoisissa
osissa lumi suli, joet vapautuivat jäästä ja laajoja aloja oli veden
peitossa, niin etelässä oli vielä täysi talvi. Metsissä oli kinoksia,
jäätyneet tiet kajahtelivat hevosten jalkojen alla, ilma oli kuiva,
auringonlaskut punaisia, yöt kylmiä ja taivas täynnä tähtiä. Kansa
iloitsi noista jatkuvista pakkasista ja väitti, että ne tekivät lopun
peltohiiristä ja ruotsalaisista.
Mutta kevät, jota oli niin kauan saatu odottaa, tuli sitten niin
yht'äkkiä kuin ratsujoukko, joka hyökkää vihollisen kimppuun. Aurinko
alkoi paahtaa kuumasti ja sulatti maan, Unkarin tasangoilta puhalsi
lämmin tuuli, ja sen henkäykset kulkivat yli niittyjen, peltojen
ja arojen, maa alkoi viheriöidä ja metsän puista tippui kirkkaita
pisaroita.
Kirkasta taivasta vastaan kuvastui joka päivä pitkiä rivejä kurkia,
villihanhia ja sorsia. Haikarat palasivat entisiin pesiinsä, ja
räystäitten alle ilmestyi pääskysiä, lintujen viserrys täytti kylät ja
metsät, Iltaisin kaikui kaikkialla sammakoiden kurnutus. Sitten tuli
suuria sateita, yöt ja päivät kestäviä. Pellot muuttuivat järviksi,
joet tulvivat, ja teitä myöten oli mahdotonta kulkea.
Tässä vesitulvassa ja liejussa kulki ruotsalainen sotajoukko yhä etelää
kohti.
Mutta kuinka vähän olikaan tämä joukko sen loistavan armeijan
kaltainen, joka aikoinaan saapui Wittenbergin johdolla Suur-Puolaan!
Nälkä oli painanut sinisen leimansa vanhojen soturien kasvoihin.
He kulkivat enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina eteenpäin,
väsyneinä, epätoivoisina ja allapäin, tietäen, että matkan päässä heitä
ei odota ruoka, vaan nälkä, ei uni, vaan taistelu, ei lepo muuten kuin
ehkä haudassa.
Rautapukuiset luurangot istuivat laihojen hevoskaakkien selässä.
Jalkamiehet tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin, tuskin pidellä
vapisevissa käsissään keihäitä ja musketteja. Päivä seurasi toistaan,
ja he kulkivat yhä eteenpäin. Kuormat särkyivät, tykit tarttuivat
liejuun, päivässä päästiin tuskin penikulmaakaan eteenpäin. Taudit
kävivät kiinni sotamiehiin niinkuin petolinnut haaskaan. Toisten
hampaat kalisivat kuumeesta, toiset vaipuivat voimattomina maahan
valmiina mieluummin kuolemaan kuin jatkamaan matkaa.
Mutta ruotsalainen Aleksanteri yhä kulki puolalaista Dariusta vastaan.
Samalla häntä itseäänkin ahdistettiin. Niinkuin sairasta puhvelia
yöllä seuraavat shakaalit odottaen sen kaatumista, niin ruotsalaisia
seurasivat aateliset ja talonpojat tullen yhä lähemmäksi ja hyökkäillen
yhä rohkeammin.
Viimein tuli pahin kaikista, nimittäin Czarniecki. Joka kerta kun
ruotsalaiset jälkijoukot kääntyivät katsomaan taakseen, ne näkivät
ratsastajia joko kaukana näköpiirissä tahi lähempänä, joskus aivan
kintereillään.
Ruotsalaiset eivät halunneet mitään niin hartaasti kuin taistelua,
mutta Czarniecki ei siihen antautunut. Hän odotti aikaansa ja tyytyi
nyt lähettämään vihollisen niskaan pieniä partiojoukkoja.
Tapahtui niinkin, että Czarniecki sivuutti ruotsalaiset, meni edelle
ja tukki heiltä tien. Silloin soivat torvet iloisesti joka puolella
ruotsalaisten leirissä, ja uusia voimia, uutta intoa tulvahti äkkiä
väsyneihin riveihin. Sairaat, uupuneet ja voimattomat asettuivat
taistelurintamaan silmät säihkyvinä, kasvot hehkuvina. Tykit ja
musketit toimivat niin varmasti kuin niitä olisivat pidelleet rautaiset
kädet, sotahuudot kaikuivat niin voimakkaina kuin olisivat kohonneet
terveistä rinnoista. Mutta kun tykit olivat alkaneet paukkua, väistyi
Czarniecki syrjään jättäen ruotsalaisille saaliiksi vain pettyneet
toiveet.
Uudelleen alkoi Wittenberg pyytää kuningasta kääntymään takaisin
pelastaakseen itsensä ja sotajoukkonsa, mutta kuningas puristi vain
huulensa yhteen, hänen silmänsä salamoivat, ja hän viittasi kädellään
etelää kohti, missä hän toivoi kohtaavansa Jan Kasimirin, avoimen
sotatanteren, lepoa, ravintoa ja runsaan saaliin.
Kaikkien onnettomuuksien lisäksi ne puolalaiset rykmentit, jotka
tähän saakka olivat häntä uskollisesti palvelleet ja olivat perin
tarpeellisia Czarnieckia vastustaessa, alkoivat luopua ruotsalaisista.
Kaarle Kustaa kulki Naroliin, Cieszanowoon ja Oleszyceen määränään Szan
ja toivoen, että Jan Kasimir tulee häntä vastaan ja syntyy taistelu.
Voitto saattoi vielä korjata ruotsalaisten asiat ja saada onnen
kääntymään. Kuultiin huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt liikkeelle
Lembergistä, mutta huhut osoittautuivatkin vääriksi, sillä Kasimir oli
yhä paikallaan kartuttaen sotajoukkoaan ja odottaen Sapiehaa. Hänen
voimansa kasvoi päivä päivältä, ja samaan aikaan Kaarle Kustaa yhä
heikkeni.
— Ei se ole sotajoukko eikä armeija, vaan hautajaissaatto! — sanoivat
vanhat soturit Jan Kasimirille ruotsalaisista.
Tämä oli myös useitten ruotsalaisten upseerien mielipide.
Kuningas itse vakuutti menevänsä Lembergiin, mutta hän petti sekä muita
että itseään. Ei ollut hänen mentävä Lembergiin, vaan ajateltava vain,
miten itsensä pelastaisi. Ei ollut edes varmaa, että Jan Kasimir oli
Lembergissä, ja joka tapauksessa hän saattoi vetäytyä aina Podoliaan
asti ja houkutella viholliset kauas aroille, missä oli kuolema
auttamattomasti kohtalona.
Douglas meni Przemysliä vastaan koettaakseen, voisiko edes tuon
linnoituksen valloittaa, mutta palasi tyhjin toimin. Tuho lähestyi
hitaasti, mutta varmasti. Armeijan mieliala lamautui. Ennen tervehtivät
rykmentit Kaarle Kustaata aina riemuhuudoin, kun hän näyttäytyi,
nyt seisoivat ne alakuloisina ja äänettöminä. Leiritulien ääressä
nälkiintyneet ja uupuneet sotamiehet puhuivat enemmän Czarnieckista
kuin omasta kuninkaastaan. Hänet oli nähty kaikkialla. Ja omituista!
Kun pariin päivään ei mikään tiedustelujoukko kadonnut, kun meni
muutamia öitä ilman että kuultiin hälyytystä ja huutoja: "Allah!",
"Iske!", "Lyö!", niin levottomuus vain kasvoi.
— Czarnieckia ei näy! Mene tiedä, mitä hän valmistelee! — sanoivat
sotamiehet.
Kaarle Kustaa pysähtyi muutamaksi päiväksi Jaroslawiin miettimään, mitä
oli tehtävä. Kun taas levisi huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt
Lembergistä, päätti Kaarle Kustaa ottaa selville, missä tämä oikein oli.
Tätä varten sai eversti Kannenberg käskyn mennä San-joen yli ja tuhat
ratsumiestä mukanaan kulkea länttä kohti.
— Kenties teistä riippuu koko sodan tulos ja meidän kaikkien kohtalo! —
sanoi kuningas hänelle hänen lähtiessään.
Paljon riippui todellakin tästä retkestä. Ensiksikin oli Kannenbergin
tehtävänä hankkia sotajoukolle muonaa. Jos hän sen lisäksi saisi varman
tiedon siitä, missä Jan Kasimir oli, niin Ruotsin kuningas aikoi heti
kaikkine joukkoineen hyökätä "puolalaista Dariusta" vastaan, tuhota
hänen sotajoukkonsa ja, jos hyvin kävisi, saada hänet itsensäkin
käsiinsä.
Kannenberg sai senvuoksi parhaat sotilaat ja hevoset. Valinta
toimitettiin erittäin huolellisesti, kun eversti ei voinut ottaa
mukaansa jalkaväkeä eikä tykkejä, vaan ainoastaan sellaisia miehiä,
jotka saattoivat avoimella kentällä sapeli kädessä ryhtyä taisteluun
puolalaista ratsuväkeä vastaan.
Maaliskuun 20 päivänä tämä joukko lähti. Miehet olivat toivehikkaita,
sillä tässä erikoistapauksessa he olivat saaneet syödä kyllikseen.
Muitten annoksia oli vähennetty, mutta heille lisätty ja täytetty
heidän lekkerinsä viinalla. Iloisesti laulellen he kulkivat yli heille
rakennetun sillan ja huusivat heidän lähtöään katseleville tovereille:
— Me tuomme takaisin tullessamme itse Czarnieckin mukanamme!
He eivät aavistaneet, että olivat menossa teurastettaviksi kuin karja.
Kaikki oli liittoutunut heitä vastaan. Tuskin ne olivat lähteneet, kun
ruotsalaiset sapöörit purkivat sillan rakentaakseen sijaan vankemman
tykkien kuljetusta varten. Kannenbergin miehet kulkivat tällä välin
eteenpäin. Sotamiesten kypärät kimaltelivat auringon paisteessa, kunnes
katosivat tiheään metsään.
He olivat kulkeneet puoli penikulmaa kohtaamatta mitään. Ylt'ympäri
oli hiljaista ja metsä näytti olevan aivan tyhjä. He pysähtyivät
lepuuttamaani hevosiaan ja jatkoivat sitten hitaasti matkaa. Viimein he
tulivat Wielkie Oczyyn, jossa ei ollut yhtään elävää sielua.
Tämä tyhjyys ihmetytti Kannenbergia.
— Nähtävästi on täällä tiedetty tulomme! — sanoi hän majuri Svenolle. —
Mutta Czarniecki lienee muualla, koska ei ole ollut meitä väijymässä.
— Eiköhän meidän ole käännyttävä takaisin? — kysyi Sveno.
— Menemme eteenpäin vaikka Tembergiin asti, joka ei ole ylen kaukana.
Meidän on saatava kiinni joku, jolta saamme varman tiedon kuningas Jan
Kasimirista.
— Entä jos kohtaamme ylivoiman?
— Jos kohtaisimmekin muutamia tuhansia noita rahjuksia, jotka
nimittävät itseään nostoväeksi, niin emme sellaisten sotilasten
armoille antaudu.
— Mutta voimme kohdata säännöllistäkin sotaväkeä. Meillä ei ole
tykkejä, jotka juuri silloin olisivat tärkeimmät kaikesta.
— Silloin peräydymme ajoissa ja viemme kuninkaalle tiedon vihollisesta.
Ne taas, jotka tahtovat tukkia paluutiemme, hakkaamme maahan.
— Pelkään yötä! — sanoi Sveno.
— Ryhdymme kaikkiin varokeinoihin, eikä meillä ole kiirettä.
Kun he uudelleen Wielkie Oczyn tuolla puolen painautuivat metsään,
etenivät he entistä varovaisemmin. Viisikymmentä miestä ratsasti edellä
ladatut musketit käsissä ja katseli tarkasti joka puolelle. Ketään ei
kuitenkaan nähty.
Viimein, noin tunnin ratsastettuaan, näki kaksi ensimmäisenä
ratsastavaa soturia tien tehtyä jyrkän mutkan edessään noin neljänsadan
askelen päässä ratsastajan.
Päivä oli kirkas ja aurinko paistoi heleästi, minkä vuoksi edessä
olevan ratsastajan ulkomuodon saattoi selvästi erottaa. Hän oli
pienikokoinen sotilas komeassa ulkomaalaisessa puvussa. Kenties hän
näytti pienemmältä kuin oli sen vuoksi, että hän istui suuren, hyvän
hevosen selässä.
Mies ratsasti hitaasti omia aikojaan aivan kuin ei näkisi, että
sotajoukko on tulossa hänen jäljestään.
Sotamiehet katsahtivat vääpeliinsä. Tämä sanoi:
— Tuo on jokin koira puolalaisten koiratarhasta!
— Huudanko hänelle? — kysyi toinen ratsumiehistä.
— Älä huuda! Niitä voi olla enemmän. Mene ilmoittamaan everstille!
Samassa saapui muukin etujoukko sinne. Pienikokoinen ratsastaja
pysähdytti myös hevosensa ja käänsi sen ruotsalaisiin päin aivan kuin
asettuakseen heidän tielleen.
Vähän aikaa hän katseli heitä ja he häntä.
— Tuolla on toinen! Kolmas! Neljäs! Koko joukko! — alettiin äkkiä
huudella ruotsalaisten riveissä.
Tien molemmilta puolin alkoi tulla esiin ratsumiehiä, ensin yksitellen,
sitten kaksi ja kolme yhdessä. Kaikki asettuivat miehen rinnalle, joka
oli ensin nähty.
Mutta nyt oli jo ruotsalaisten toinenkin, Svenon johtama, joukko ja
lopulta myös pääjoukko Kannenbergin johdolla saapunut etujoukkojen luo.
Kannenberg ja Sveno ratsastivat heti etunenään.
— Tunnen nuo miehet! — huudahti Sveno heti. — Ne ovat Czarnieckin
väkeä! Hän on varmasti täällä!
Näitä sanoja seurasi täydellinen, miltei kaamea hiljaisuus. Kuului vain
hevosten suitsien kalahtelua.
— Vainuan tässä jotakin ansaa! — sanoi Sveno. — Heitä on liian vähän
tehdäkseen meille vastarintaa, mutta metsässä saattaa piillä muita.
Hän kääntyi Kannenbergin puoleen:
— Teidän ylhäisyytenne! Palatkaamme takaisin!
— Tepä olette oivallinen neuvonantaja! — vastasi eversti rypistäen
kulmiaan. — Kannattiko lähteä liikkeellekään, jos muutamia kymmeniä
partiolaisia nähtyämme jo pyörrämme takaisin? Eteenpäin!
Ruotsalainen joukko lähti liikkeelle hyvässä järjestyksessä. Välimatka
molempien joukkojen välillä lyheni.
— Valmiit ampumaan! — komensi Kannenberg, Ruotsalaisten musketit
liikahtivat aivan yht'aikaa, ja niiden rautaiset kaulat suuntautuivat
puolalaisia ratsumiehiä kohti.
Mutta ennen kuin ruotsalaisten pyssyt pamahtivat, käänsivät puolalaiset
hevosensa ja pakenivat epäjärjestyksessä.
— Eteenpäin! — komensi Kannenberg. Joukko syöksähti eteenpäin niin että
maa järisi ratsujen sitä polkiessa.
Metsä alkoi kaikua takaa-ajajien ja takaa-ajettujen huudoista. Joko
olivat ruotsalaisten hevoset parempia tahi puolalaisten hevoset
väsyneitä, sillä noin neljännestunnin kuluttua alkoi joukkojen
välimatka lyhetä.
Mutta samalla tapahtui jotakin omituista. Puolalainen ratsumiesjoukko,
joka alussa oli ollut aivan epäjärjestyksessä, järjestyi paetessaan yhä
paremmin, aivan kuin kulun vauhti olisi paiskellut rivejä toistensa
viereen.
Sveno huomasi sen, ratsasti täyttä laukkaa Kannenbergin luo ja alkoi
huutaa:
— Herra eversti! Tämä ei ole tavallinen partiojoukko, vaan säännöllistä
sotaväkeä, joka vain on pakenevinaan ja houkuttelee meidät ansaan!
— Kuka piru siellä voi olla väijyksissä? — vastasi Kannenberg.
Tie alkoi hiukan kohota ylöspäin ja tuli yhä leveämmäksi, metsä
harveni, ja sen reunassa näkyi jo suuri kenttä, jota ympäröi joka
puolelta tiheä metsä.
Puolalainen ratsumiesjoukko lisäsi vauhtia, ja nyt oli selvää, että se
oli ensin tahallaan kulkenut hitaammin, sillä vähässä ajassa se pääsi
niin kauas edelle, että ruotsalainen päällikkö huomasi mahdottomaksi
sitä saavuttaa.
Kun hän sitten saapui kedon puoliväliin ja vihollinen oli jo sen
toisessa reunassa, alkoi hän hidastuttaa kulkuaan. Mutta hänen suureksi
ihmeekseen puolalaiset eivät puikahtaneetkaan metsään, vaan koko joukko
asettui suuren kaaren muotoon ja käännähti ruotsalaisiin päin asettuen
oivalliseen taistelujärjestykseen niin tottuneesti, että vastustajakin
ihmetteli.
— Niin on! — huudahti Kannenberg. — Se on säännöllistä sotaväkeä. Mitä
hittoa ne tahtovat?
— Ne hyökkäävät kimppuumme! — huusi Sveno. Samassa joukko alkoikin
lähestyä. Pieni ritari suuren ratsunsa selässä huusi jotakin miehilleen
ja antoi merkkejä sapelillaan. Ilmeisesti hän oli johtaja.
— Tosiaankin ne hyökkäävät! — sanoi Kannenberg ihmeissään.
Hyökkääjäin hevoset kiitivät jo kovinta vauhtiaan korvat luimussa, niin
että jalat tuskin koskettivat maata. Ratsastajat painautuivat hevosen
kaulaa vastaan ja sen harjan peittoon. Ensi rivissä olevat ruotsalaiset
näkivät vain satoja tulisia hevosten silmiä edessään. Kuin myrsky kiiti
ratsujoukko heitä kohti.
— Jumala kanssamme! Ruotsi! Ampukaa! — komensi Kannenberg nostaen
miekkansa.
Kaikki musketit pamahtivat, mutta samalla hetkellä törmäsi puolalainen
ratsujoukko ruotsalaisiin sellaisella voimalla, että ensimmäiset
ruotsalaiset rivit paiskautuivat oikealle ja vasemmalle, ja puolalaiset
tunkeutuivat sakeaan mies- ja hevosjoukkoon niinkuin kiila puuhun.
Syntyi kauhea mellakka, panssari kalahti panssariin, sapeli sapeliin,
hevoset hirnuivat, kuolevat miehet päästivät valitushuutoja, ja koko
metsä alkoi kaikua taistelun melskeestä.
Ruotsalaiset hämmästyivät ensin, mutta selvisivät pian hämmästyksestään
ja tekivät ankaraa vastarintaa. Heidän joukkonsa siivet saarsivat
suoraan eteenpäin puskevat puolalaiset väliinsä. Ruotsalaisten
keskusta väistyi puolalaisten edestä, mutta sivustat pusersivat
niitä yhä lujemmin yhteen voimatta kuitenkaan hajoittaa puolalaisten
rivejä. Sapelit ja miekat heiluivat, ja voitto oli jo kallistumassa
ruotsalaisten puolelle, kun äkkiä synkästä metsästä tuli esille toinen
joukko ja kiiti huutaen taistelupaikalle.
Ruotsalaisten koko oikea siipi kääntyi heti Svenon johdolla uutta
vihollista vastaan, jonka tottuneet ruotsalaiset sotilaat heti tunsivat
husaarijoukoksi.
Sitä johti mies, joka ratsasti kauniilla, viirukkaalla hevosella ja
jolla oli yllään lyhyt viitta sekä päässä haikaran sulalla koristettu
ilveksennahkainen lakki, Hänet saattoi selvästi erottaa, sillä hän
ratsasti muutaman askelen erillään tulijain sivulla.
— Czarniecki! Czarniecki! — levisi huuto ruotsalaisten riveissä.
Sveno loi epätoivoisen katseen taivaaseen, kannusti sitten hevostaan ja
syöksyi eteenpäin.
Czarniecki johti husaarit muutaman askelen päähän taistelupaikasta, ja
kun ne olivat parhaassa vauhdissa, kääntyi hän itse takaisin.
Samassa tuli metsästä esille kolmas osasto. Czarniecki ratsastajineen
luo ja johti sitä. Komentosauvallaan hän osoitti, mihin kenenkin oli
asetuttava. Hän oli kuin isäntä, joka ohjaa elonleikkaajat pellolle ja
jakaa heidän kesken työn.
Sitten tuli neljäs joukko ja vielä viides. Hän asettui viidennen joukon
etunenään ja hyökkäsi taisteluun.
Husaarit olivat jo saaneet ruotsalaisten oikean siiven peräytymään
ja hajoittivat sen kohta kokonaan. Kolme muuta osastoa piiritti
tataarilaiseen tapaan ruotsalaisjoukon ja alkoi huutaen hakata sitä
sapeleilla ja pistellä keihäillä ja lopuksi kirkuen ja murhaten ajaa
sitä takaa.
Kannenberg huomasi joutuneensa ansaan ja johtaneensa joukkonsa suoraan
surman suuhun. Ei ollut enää kysymystäkään voitosta. Hän tahtoi vain
pelastaa mahdollisimman monta miehistään ja antoi peräytymiskäskyn.
Ruotsalaiset lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan samaa tietä, jota
olivat tulleet, ja Czarnieckin miehet seurasivat heidän kintereillään
niin lähellä, että puolalaisten hevosten hengitys lämmitti
ruotsalaisten hartioita.
Näissä oloissa ei peräytyminen voinut tapahtua järjestyksessä. Parhaat
hevoset pääsivät edelle, ja pian oli Kannenbergin oivallinen joukko
vain suin päin pakeneva, epäjärjestykseen joutunut ryhmä miehiä, jotka
melkein vastarintaa tekemättä antoivat hakata itsensä maahan.
Mitä pitemmälle pakoa jatkui, sitä suuremmaksi tuli hämminki, sillä
puolalaisetkaan eivät ajaneet takaa järjestetyissä riveissä, vaan kukin
laski täyttä laukkaa kenen kimppuun vain halusi.
Puolalaiset olivat säälimättömiä. Etumaisena takaa-ajajien joukossa
oli Wolodyjowski laudalaisineen. Hän oli se ratsastaja, joka ensin
oli houkutellut ruotsalaiset ansaan, hän oli aloittanut hyökkäyksen
ja taisteli nyt nopeasti kiitävän hevosensa selässä verenhimoisena ja
innostuneena kostaakseen aikaisemmin kärsityn tappion. Yhtä nopeasti
kuin sammutetaan kynttilä hän sammutti jokaisesta tapaamastaan
ruotsalaisesta elämän. Toisinaan hän hyökkäsi kahden kolmen tahi
neljänkin miehen ryhmiä vastaan, ja hetkistä myöhemmin juoksivat
hevoset ilman ratsastajia hänen edessään. Turhaan moni ruotsalainen
ojensi häntä kohtaan miekkansa kahvan pyytäen äänellään ja silmillään
armahdusta; Wolodyjowski ei edes pysähdyttänyt hevostaan, vaan suuntasi
sapelinsa kärjen hänen kaulaansa kohti, ja ruotsalainen levitti
kätensä, sopersi kalvennein huulin jonkin sanan ja vaipui kuoleman
pimeyteen.
Tämän julman menon huomasi urhoollinen Sveno, huusi muutamia parhaista
miehistään luokseen ja päätti uhraamalla oman henkensä pidättää
vaikkapa: vain hetken takaa-ajoa ja pelastaa toiset. Nämä miehet
käänsivät hevosensa ja asettuivat miekkoineen takaa-ajajien tielle.
Kun Wolodyjowski näki tämän, ei hän epäröinyt vähääkään, vaan kannusti
hevostaan ja hyökkäsi heidän keskelleen.
Silmänräpäyksessä retkahti kaksi päätä hevosen kaulalle. Kymmenkunta
miekkaa suunnattiin Wolodyjowskin rintaa kohti, mutta samalla hetkellä
tulivat hänen avukseen Skrzetuskit, Jozwa Butrym Jalaton, Zagloba ja
Roch Kowalski, josta Zagloba sanoi, että hän kulkee silmät kiinni ja
uneksien hyökkäyksenkin aikana ja herää vasta, kun rinta kosketta
vihollisen rintaa.
Wolodyjowski pujahti satulan alle niin nopeasti, että miekat hakkasivat
tyhjää ilmaa. Tämän keinon hän oli oppinut Bialogrodin tataarilaisilta,
ja kun hän oli pienikokoinen ja uskomattoman ketterä, niin hän oli
kehittynyt tässä taidossaan niin täydelliseksi mestariksi, että saattoi
hämmästyttävällä tavalla kadota näkyvistä hevosen vatsan alle tahi
kaulan suojaan. Näin hän katosi nytkin, ja ennenkuin hämmästyneet
ruotsalaiset tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli hän taas satulassa
peloittavana kuin ilves, joka hyppää puusta koirien niskaan. Samalla
kertaa auttoivat toveritkin häntä levittäen kuolemaa ja hämminkiä
ympärilleen. Yksi ruotsalaisista ojensi pistolin Zagloban rintaa
kohti mutta Roch Kowalski, jolla ei ollut tilaisuutta siinä vetää
miekkaansa, iski ruotsalaista nyrkillään niin että tämä putosi hevosen
selästä. Zagloba päästi ilohuudon ja iski ohimoon itse Svenoa, joka
heti kädet ojolla painui hevosensa kaulaa vastaan. Sen nähdessään muut
ruotsalaiset lähtivät pakoon, mutta Wolodyjoswki, Jozwa Jalaton ja
molemmat Skrzetuskit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät.
Takaa-ajoa jatkui kauan. Ruotsalaisten hevoset olivat aivan uuvuksissa
ja kompastuivat tavan takaa. Tuhannesta ratsumiehestä, jotka olivat
lähteneet Kannenbergin kanssa, oli lopulta jäljellä vain sata ja
muutamia kymmeniä. Loput makasivat pitkänä rivinä tien vieressä. Mutta
tuo jäljellejäänyt joukkokin pieneni yhä, sillä puolalaiset jatkoivat
yhä ahdisteluaan.
Viimein tultiin ulos metsästä. Jaroslawin tornit näkyivät selvästi
taivaan siinnossa, ja pakenevien sydämiin syttyi toivon kipinä.
Jaroslawissa oli itse Ruotsin kuningas koko sotajoukkonsa kanssa ja
saattoi tulla heille avuksi.
He olivat unhottaneet, että heidän mentyään yli joen silta oli heti
purettu.
Czarniecki joko tiesi tämän vakoojiensa kautta tahi tahtoi vartavasten
näyttäytyä Ruotsin kuninkaalle ja tämän nähden tuhota tuon onnettoman
ukon viimeisetkin jäännökset. Oli miten oli, hän jatkoi yhä takaa-ajoa
aivan kuin olisi tahtonut rynnätä suoraan Jaroslawia vastaan.
Viimein oltiin niin lähellä sillan paikkaa, että huudot kuuluivat
ruotsalaisten leiriin asti. Joukko upseereita ja sotamiehiä juoksi
katsomaan, mitä joen toisella puolen oli tekeillä. He tunsivat heti
ratsumiehet, jotka aamulla olivat lähteneet leiristä.
— Kannenbergin joukko! Kannenbergin joukko! alkoivat tuhannet äänet
huutaa.
— Melkein viimeiseen mieheen tuhottu!
Samassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg,
Forgell, Müller ja muita kenraaleja.
Kuningas kalpeni.
— Kannenberg! — sanoi hän.
— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne
surmataan joka mies!
Kuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot
olivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi
voinut päästä uimalla yli.
Pakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden
hakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen
armeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki,
ratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat
niinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta
katselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa
ja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun
huuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat
miestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko
Ruotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet
kunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne
juoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin
lampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä.
Pyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet
aukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa
ruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta
puolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu
ruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen
vihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla
menestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja
puolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.
Mutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka
istui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko
ruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän
saavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se
oli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä
satulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit
ajoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse
häntä vastaan.
Ruotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen.
Itse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi
kiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra
ja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta
italialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa
vertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan
lopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes
kunniansa kuninkaan silmissä.
Kuin salama hän kiiti pientä ritaria kohti ja samoin tämä häntä
vastaan. Kannenberg aikoi työntää miekkansa kahvaa myöten vastustajansa
rintaan, mutta sai heti huomata kohdanneensa vertaisensa, sillä hänen
miekkansa liukui pitkin puolalaisen ritarin miekan terää, ja hänestä
tuntui, kuin hänen kätensä olisi äkkiä turtunut. Vaivoin hän sai
torjutuksi iskun, jonka vastustaja samassa häneen suuntasi. Onneksi
hevoset sillä hetkellä sivuuttivat toisensa.
Molemmat kääntyivät samalla kertaa ympäri la lähestyivät toisiaan nyt
hitaammin. Kannenberg painautui satulassaan kokoon, niin että hän
muistutti lintua, jonka pöyhistyneistä höyhenistä pistää esille vain
nokka. Hän oli oppinut eräältä firenzeläiseltä peloittavan, kavalan ja
melkein vastustamattoman piston, joka oli semmoinen, että vastustajan
rintaan suunnattu miekka yllättävällä liikkeellä tähdättiinkin kaulaan.
Tätä hän oli päättänyt nyt käyttää.
Varmana asiastaan hän ratsasti yhä hitaammin, mutta Wolodyjowski (hän
oli tuo pieni ritari) lähestyi hyvää vauhtia. Hetken ajan hän aikoi
käyttää tataarilaista temppuaan ja keikahtaa hevosen vatsan alle,
mutta kun hänen vastassaan oli vain yksi mies ja katselijoina kaksi
sotajoukkoa, niin hän häpesi luopua ritarien taistelutavasta, vaikka
aavistikin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.
Kannenberg köyristyi entistä enemmän ja melkein katosi hevosen kaulan
taakse. Mutta äkkiä hän pisti päänsä esille kuin käärme ja löi
voimakkaan lyönnin miekallaan.
Mutta samassa Wolodyjowskin miekka oli alkanut suhisten pyöriä ilmassa,
miekka lennähti pois ruotsalaisen kädestä, ja Wolodyjowskin säilä
leikkasi Kannenbergilta osan nenästä ja huulista ja tunkeutui syvälle
olkapäähän.
Maailma musteni onnettoman ruotsalaisen silmissä, ja hän horjahti
satulassaan, mutta ei pudonnut maahan, sillä Wolodyjowski tarttui hänen
käsivarteensa.
Huuto kohosi toisella rannalla ruotsalaisten rinnoista. Zagloba
kiiruhti pienen ritarin luo ja sanoi:
— Herra Michal, minä tiesin että käy noin, mutta olin valmistautunut jo
kostamaan puolestanne!
— Hän oli mestari! — vastasi Wolodyjowski. — Ottakaa hänen hevostaan
suitsista, sillä hän on kelpo mies!
— Haa! Jos ei tuota jokea olisi tuossa, niin voitaisiin pistäytyä
tuonne noiden luo juttusille! Minä olisin ensimmäinen...
Hänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan,
vaan huudahti:
— Menkäämme pois, herra Michal, nuo rosvot ampuvat!
— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä
he ovat liian kaukana!
Heidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka
onnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski
vain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.
Mutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin
mehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi
puolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan
jokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat
järjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät
siihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen
tätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti
mies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu
ilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.
Hänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat
häntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä.
Kaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:
— Czarniecki! Czarniecki!
Hän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen
ritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä
hänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit
alkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.
Aurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat
rykmentit alkoivat silloin laulaa: "Herran enkeli ilmestyi Pyhän
Neitsyt Maarian luo." Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten
näkyvistä.