Vielä samana yönä Wolodyjowski meni tiedustelumatkalle ja palasi
aamulla tuoden muutamia vankeja. Nämä vahvistivat todeksi, että Ruotsin
kuningas omassa persoonassaan on Szczebrzeszynissa ja kohta hyökkää
Zamośćiea vastaan.
Tämä ilahdutti suuresti Zamoyskia, sillä hän tahtoi näyttää, mihin
hänen muurinsa ja tykkinsä kelpaavat, kun ruotsalaiset hyökkäävät.
Hän ajatteli hyvällä syyllä, että hän joka tapauksessa voi pidättää
ruotsalaisia kuukauden ajan, ja sillä välin Jan Kasimir ennättää
koota sotajoukon, tulla avuksi ja järjestää koko maassa tehokkaan
vastarinnan. — Jos kerran minulla on tilaisuus, — sanoi hän koolle
kutsumassaan neuvottelukokouksessa, — tehdä huomattava palvelus
isänmaalle ja kuninkaalle, niin tietäkää, että ennemmin räjähdytän
itseni ilmaan kuin päästän tänne ruotsalaiset. He tahtovat ottaa
väkivoimin Zamośćien. Hyvä! Ottakoot! Katsotaan, kumpi on parempi!
Hyvät herrat! Toivon teidän sydämestänne auttavan minua!
— Olemme valmiit uhraamaan henkemme teidän jalosukuisuutenne kanssa! —
vastasivat yhteen ääneen kaikki upseerit.
— Kunhan ne vain ryhtyisivät piiritykseen, — sanoi Zagloba, — eivätkä
luopuisi koko aikeesta... Hyvät herrat! Minä johdan ensimmäisenä
uloshyökkäyksen!
— Ja minä seuraan enoa! — huusi Roch Kowalski. — Käyn itse kuninkaan
kimppuun!
— Nyt muureille! — komensi linnan päällikkö Zamoyski.
Muureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden
veroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten
musketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä
muukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä
oli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä
eteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden
pitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi
niiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen
ulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja,
jotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.
Linnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan
kullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:
— Eikö niitä vielä näy?
Ja hän nyrpisti nenäänsä, kun joka kerta vastattiin kieltävästi.
Olikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello
kymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä,
näköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta
kuulua huuto:
— Tulevat! Tulevat! Tulevat!
Zamoyski ja Zagloba ynnä kolme linnanpäällikön lähintä upseeria
nousivat muurin kulmatorniin, josta oli laaja näköala, ja alkoivat
tähystellä. Hieman pimeyttä oli vielä jäljellä alhaalla maassa, ja
ruotsalainen sotajoukko kulki polvia myöten tuossa pimeydessä aivan
kuin olisi kahlannut vedessä. Lähimmät rykmentit olivat jo varsin
selvästi näkyvissä, niin että paljain silmin saattoi nähdä jalkaväen,
joka kulki taajoissa riveissä, sekä myös ratsuväkiosastot. Takajoukot
sen sijaan häämöttivät epäselvänä ryhmänä. Yhtä mittaa saapui uusia
rykmenttejä, tykkejä, ratsuväkeä.
Näky oli kaunis. Jokaisen jalkaväkisuunnikkaan keskeltä kohosi sen
yläpuolelle ihmeen säännöllinen keihästen suunnikas. Niitten lomassa
liehui erivärisiä lippuja, useimmat sinisiä ja valkealla ristillä tahi
kultaisella leijonalla varustettuja. Ne tulivat vielä lähemmäksi.
Muureilla oltiin hiljaa, ja sinne kuului rattaitten ratina, aseitten
kalina, hevosten kavioitten kopina ja ihmisäänten sorina. Viholliset
tulivat noin kahden pyssynkantaman päähän ja alkoivat hajaantua
linnoituksen edustalle. Muutamat jalkamiesneliöt hajosivat aivan
säännöttömiin ryhmiin, nähtävästi telttoja asettelemaan ja valleja
luomaan.
— Siinä ne nyt ovat! — sanoi Zamoyski. — Voisi vaikka sormilla laskea
kaikki miehet erikseen.
— Sellaisten vanhojen tekijäin kuin minun ei tarvitse laskea, riittää
yksi silmäyskin! — sanoi Zagloba. — Niitä on kymmenentuhatta miestä
ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta miestä jalkaväkeä tykistön kanssa. Jos
olen erehtynyt vaikkapa vain yhdellä miehellä tahi hevosella, niin
maksan koko omaisuuteni virheestä.
— Voiko sen niin tarkasti huomata?
— Kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta jalkaväkeä,
niin totta kuin elän! Jos Jumala suo, niin heitä lähtee täältä paljon
pienempi määrä, jahka teen yhdenkin uloshyökkäyksen.
— Kuulkaahan, ne soittavat aariaa!
Todellakin, torvensoittajat ja rummunlyöjät olivat asettuneet
rykmenttien eteen ja sotamusiikki soi. Sen kaikuessa kauempana olevat
rykmentit lähestyivät ja asettuivat paikoilleen. Viimein lähimpänä
olevista joukoista erosi muutamia ratsastajia. Lähestyen linnoitusta he
levittivät valkeat liinat ja heiluttelivat niitä.
— Lähettiläitä! — sanoi Zagloba. — Näin miten Birzen luona roistot
tulivat samalla tavalla, ja tiettyä on, mitä siitä seurasi.
— Zamośćie ei ole Birze, enkä minä ole Vilnon vojevoda! — vastasi
Zamoyski.
Tulijat olivat jo portilla. Kohta saapui upseeri ilmoittamaan linnan
päällikölle, että herra Jan Sapieha haluaa Ruotsin kuninkaan edustajana
tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan.
Mutta linnan päällikkö vastasi kopeasti:
— Ilmoittakaa herra Sapiehalle, että Zamoyski ei keskustele petturien
kanssa! Jos Ruotsin kuninkaalla on minulle puhuttavaa, niin lähettäköön
syntyperäisen ruotsalaisen eikä puolalaista, sillä ne puolalaiset,
jotka palvelevat ruotsalaisia, voivat lähettää lähettiläitä koirieni
luo, koska minusta molemmat ovat samanarvoisia.
— Kas siinä oli vastaus! — huudahti vilpittömästi innostuen Zagloba.
Ja sen enempää odottamatta hän riensi pois ilmoituksen tuoneen upseerin
kanssa herra Sapiehan luo ja ilmeisesti toisti sanasta sanaan Zamoyskin
vastauksen lisäten siihen vielä omasta puolestaan jotakin repäisevää,
sillä Sapieha käänsi hevosensa niin äkkiä kuin olisi sen eteen salama
iskenyt, painoi lakin korvilleen ja kiiti pois.
Sapieha tuli kuninkaan eteen kalpeana ja hammasta purren. Mutta
kuningaskin oli hämmästynyt, sillä Zamośćie ei vastannut hänen
toiveitaan. Hän huomasi linnoituksen niin lujaksi, että sen
valloittamista ei voinut ajatellakaan ilman järeitä tykkejä.
— No mitä? — kysyi hän nähtyään Sapiehan.
— Ei mitään! Herra staarosta ei tahdo puhua puolalaisten kanssa, jotka
palvelevat teidän majesteettianne. Hän lähetti luokseni narrinsa, joka
lasketteli minusta ja teidän majesteetistanne semmoista, mitä ei voi
toistaakaan.
— Sama minusta on, kenen kanssa hän puhuu! — sanoi kuningas. — Jos
ei muu auta, niin puhukoon rauta, mutta aluksi voin lähettää hänen
luokseen Forgellin.
Noin puoli tuntia tämän jälkeen oli Forgell puhtaasti ruotsalaisen
saattojoukon kanssa portin edustalla. Nostosilta laskettiin alas,
ja kenraali ratsasti rauhan ja arvokkaan levollisuuden vallitessa
linnoitukseen. Ei hänen eikä seuralaisten silmiä sidottu. Ilmeisesti
linnan päällikkö tahtoi, että ruotsalainen kenraali näkisi kaikki ja
kertoisi näkemänsä kuninkaalle. Vastaanotto oli ruhtinaallisen loistava
ja herätti ihmettelyä, sillä ruotsalaisilla ei ollut pientä osaakaan
semmoisista rikkauksista kuin puolalaisilla, joiden joukossa Zamoyski
oli mahtavimpia. Ovela ruotsalainen alkoikin heti alusta pitäen
kohdella häntä sillä tavoin kuin kuningas Kaarle olisi lähettänyt hänet
lähettiläänä vertaisensa hallitsijan luo, puhutteli häntä nimityksellä
"princeps" ja käytti tätä sanaa edelleen, vaikka Zamoyski heti
keskeytti hänet sanomalla:
— En ole princeps, eques polonus sum, mutta juuri siksi ruhtinasten
veroinen!
— Teidän korkeutenne! — jatkoi Forgell hämilleen joutumatta. — Hänen
majesteettiinsa Ruotsin kuningas (hän luetteli tässä pitkän sarjan
arvonimiä) ei ole saapunut tänne vihollisena, vaan yksinkertaisesti
sanoen vieraana ja lausuu toivomuksen, että teidän korkeutenne
suvaitsee avata portit hänelle ja hänen sotajoukolleen.
— Ei ole meillä tapana, — vastasi Zamoyski, — kieltää
vieraanvaraisuutta edes kutsumattomaltakaan vieraalta. Aina on minun
pöydässäni tilaa, ja noin korkea-arvoiselle henkilölle erityisesti.
Sanokaa siis kuninkaallenne, että hän on tervetullut luokseni sitäkin
suuremmalla syyllä kun kuuluisa Carolus Gustavus on Ruotsin hallitsija
samoin kuin minä olen Zamośćien hallitsija. Mutta kuten näette,
minulla ei ole palvelijain puutetta, minkä vuoksi hänen majesteettinsa
ei tarvitse tuoda omiaan mukanaan. Muussa tapauksessa saisin sen
käsityksen, että hän pitää minua pikkueläjänä ja suhtautuu minuun
ylhäisesti.
— Hyvä! — kuiskasi Zamoyskin takana seisova Zagloba.
Forgell puri viiksiään, oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten
puhettaan:
— Olisi suuri epäluottamuksen osoitus kuninkaalle, jos teidän
korkeutenne tahtoisi kieltää linnoitukseen pääsyn hänen sotilailtaan.
Olen kuninkaan uskottu, tunnen hänen salaisimmatkin ajatuksensa, ja
sitäpaitsi minulla on määräys ilmoittaa teidän korkeudellenne ja
vakuuttaa kuninkaan nimessä, että hän ei aio ottaa tätä linnoitusta
haltuunsa pysyvästi. Mutta kun sota on uudelleen syttynyt tässä
onnettomassa valtakunnassa, kun kapinoitsijat nostavat päätään, kun Jan
Kasimir ajattelematta onnettomuuksia, jotka voivat valtakuntaa kohdata,
vain omaa onneaan tavoitellen on taas palannut maahan ja liitossa
pakanain kanssa on asettunut kristillistä sotajoukkoamme vastaan, on
voittamaton kuninkaani ja herrani päättänyt työntää hänet vaikkapa
tataarilaisten ja turkkilaisten villeille aroille yksinomaan siinä
tarkoituksessa, että palautettaisiin rauha maahan, oikeus, onni ja
vapaus tämän kuuluisan valtakunnan asukkaille.
Zamoyski ei vastannut mitään, mutta Zagloba kuiskasi:
— Piru on pukeutunut messukasukkaan ja soittaa hännällään
jumalanpalvelukseen.
— Monet hyvät työt ovat jo kuninkaan suopean suojeluksen tähden tätä
maata kohdanneet, — jatkoi Forgell, — mutta ajatellen isällisessä
mielessään tehneensä vieläkin liian vähän kuningas on uudelleen
kulkenut kautta preussilaisten maakuntain pelastaakseen sen vieläkin
kerran, mikä tapahtuu kukistamalla Jan Kasimir. Mutta jotta tämä
uusi sota päättyisi nopeasti ja onnellisesti, on kuninkaan otettava
toistaiseksi haltuunsa tämä linnoitus, ja se tulee olemaan hänen
majesteetilleen tukikohtana, josta käsin hän ahdistaa kapinoitsijoita.
Ja kuultuaan, että Zamośćien päällikkö ei vain rikkauden, ylhäisen
syntyperän, älyn ja mielenjalouden, vaan myös isänmaanrakkauden
puolesta on muita etevämpi, kuninkaani sanoi minulle: "Tämä minut
ymmärtää, hän osaa antaa oikean arvon pyrkimyksilleni tämän maan
hyväksi, hän ei petä toiveitani, ja hän ensimmäisenä ryhtyy toimiin
tämän maan onnen ja rauhan hyväksi." Teidän korkeudestanne siis
riippuvat tämän isänmaanne tulevat kohtalot. Te voitte sen pelastaa
ja tulla sen isäksi... Eikä kuningas epäile, että te sen teette.
Todellakin teette avaamalla tämän linnoituksen portit enemmän kuin
jos yhdistäisitte kokonaisen maakunnan valtakuntaan. Kuningas on
vakuutettu, että erehtymätön viisautenne yhdessä sydämenne äänen kanssa
johtaa teidät oikeaan menettelytapaan. Sentähden hän ei tahdo käskeä,
vaan hän pyytää, ei uhkaa, vaan tarjoaa ystävyyttään, ei aio kohdella
teitä kuin hallitsija alamaistaan, vaan niinkuin valtias toista
valtiasta.
Kenraali Forgell teki Zamoyskille niin kunnioittavan kumarruksen kuin
hallitsijalle ja vaikeni. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikkien katseet
olivat suunnatut Zamoyskiin.
Hän alkoi tapansa mukaan kääntelehtiä kullatussa nojatuolissaan,
pöyhisteli, liikutteli päätään kuin vauhko hevonen ja alkoi puhua:
— Kas vain! Olen suuresti kiitollinen Ruotsin kuninkaalle korkeasta
käsityksestä, mikä hänellä on minun älystäni ja isänmaanrakkaudestani.
Ei mikään ole minulle mieluisampaa kuin niin mahtavan hallitsijan
ystävyys. Mutta ajattelen, että me voisimme yhtä hyvin pitää
toisistamme, jos kuningas pysyisi Tukholmassa ja minä Zamośćiessa, vai
kuinka? Sillä Tukholma on kuninkaan ja Zamośćie on minun. Mitä tulee
isänmaanrakkauteeni, ja muutenkin, on valtakunnallemme parasta, että
ruotsalaiset menevät täältä pois. Uskon kyllä, että Zamośćien valtaus
ja omistaminen auttaisi Ruotsin kuningasta voittamaan Jan Kasimirin,
mutta tietänette, että minä en ole vannonut uskollisuuden valaa Ruotsin
kuninkaalle, vaan Jan Kasimirille, jolle senvuoksi toivonkin voittoa.
Zamośćiea taas minä en luovuta, tietäkää se!
— Kas se on politiikkaa! — huudahti Zagloba.
Salissa syntyi iloista sorinaa, mutta Zamoyski viittasi ja palautti
hiljaisuuden.
Forgell joutui hämilleen ja oli vähän aikaa ääneti, mutta alkoi sitten
esittää taas näkökohtia ja perusteluja. Virtana vuotivat sanat hänen
huuliltaan ja hiki kihosi otsalle, mutta kaikki oli turhaa, sillä
hänen vakuuttavimpiinkin selityksiinsä tuli aina vain sama vastaus: —
Zamośćiea minä en luovuta, siinä se!
Audienssi venyi luonnottoman pitkäksi ja alkoi lopuksi olla Forgellille
perin rasittava, sillä iloinen mieliala pyrki läsnäolijoissa yhä
enemmän näkyen. Yhä useammin livahti jokin sana tahi sutkaus milloin
Zagloban, milloin jonkun muun suusta aiheuttaen hillittyä naurua
joukossa. Forgell huomasi, että oli turvauduttava viimeisiin keinoihin,
avasi sineteillä varustetun pergamenttikäärön, joka hänellä oli
kädessään, mutta johon kukaan ei ollut tähän saakka kiinnittänyt
huomiota, ja lausui juhlallisella äänellä:
— Linnoituksen porttien avaamisesta hänen majesteettinsa (seurasi
taas pitkä arvonimien luettelo) antaa teidän korkeudellenne Lubelin
vojevodakunnan perinnölliseksi omaisuudeksi.
Tämän kuultuaan kaikki hämmästyivät, ja Zamoyskikin oli jonkin aikaa
ymmällä. Forgell alkoi jo luoda voitonriemuisia katseita ympärilleen,
kun äkkiä hiljaisuuden vallitessa Zamoyskille lausui puolankielellä
hänen läheisyydessään seisova Zagloba:
— Luvatkaa te Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!
Zamoyski ei miettinyt sen enempää, pöyhistäytyi ja lausui latinaksi
niin että kaikki salissa olijat sen kuulivat:
— Minä puolestani lahjoitan Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!
Samassa kajahti koko salin täyttävä naurun rähähdys. Forgell kalpeni,
rypisti kulmakarvojaan ja odotti säkenöivin silmin ja pää ylpeästi
pystyssä. Viimein, kun naurun puuska oli ohi, kysyi hän lyhyesti:
— Onko tämä teidän viimeinen vastauksenne?
— Ei! — sanoi Zamoyski kierrellen viiksiään ja nostaen päänsä vielä
ylpeämmin pystyyn. — Minulla on tykkejä muureilla!
Lähettilään tehtävä oli lopussa.
Kaksi tuntia myöhemmin alkoivat ruotsalaisten tykit paukkua, ja
Zamośćiesta vastattiin tuleen yhtä tarmokkaasti. Ruotsalaisten kuulat
putoilivat vallihautoihin tahi ponnahtelivat vahinkoa tuottamatta
vahvoista muureista, mutta linnoitus lähetti tuhoa tuottavia ammuksia
ruotsalaisten keskuuteen, ja illan suussa vihollisen oli pakko vetäytyä
pois lähimmiltä varustuksiltaan. Vihan vimmassa Ruotsin kuningas käski
polttaa kaikki ympäristössä olevat kylät, niin että lähiseutu yöllä oli
tulimerenä, mutta Zamoyski ei välittänyt siitä. Hän oli niin iloinen,
että pani vielä samana iltana toimeen kekkerit ja istui myöhään
pikarien ääressä.
Seuraavana päivänä kuningas sai lisää muutamia tykkejä, ja ne pantiin
heti, kun ne oli saatu paikoilleen, toimimaan linnoitusta vastaan.
Kuningas ei kylläkään toivonut niiden voivan särkeä muureja, mutta
hän tahtoi saada linnan päällikön vakuutetuksi, että oli päättänyt
vakavasti pommittaa linnoitusta. Zamoyski ei kuitenkaan ottanut
uskoakseen, vaan sanoi usein käydessään muureilla kiivaimman ammunnan
aikana:
— Miksi ne haaskaavat ruutia?
Wolodyjowski ja muut upseerit pyysivät päästä tekemään uloshyökkäyksen,
mutta Zamoyski ei siihen suostunut. Hän ei tahtonut turhaan vuodattaa
verta ja ymmärsi myös, että niin kokenut soturi kuin Ruotsin kuningas
oli tarpeeksi varuillaan.
Muun työn puutteessa kulutti Zagloba aikaansa muureilla sotamiesten
parissa kertoen heille kaikenlaista ja antaen neuvoja, joita kaikki
mielellään kuuntelivat, koska pitivät häntä perin taitavana soturina.
Hän taas iloitsi mielessään nähdessään miehuullista puolustusta.
— Herra Michal! — sanoi hän Wolodyjowskille. — Toinen henki on nyt
Puolassa ja sen aatelissa, toiset ovat nyt ajat! Ei kukaan nyt ajattele
petosta eikä antautumista, vaan jokainen on valmis mieluummin antamaan
henkensä kuin peräytymään askeltakaan vihollisen edestä. Muistatteko,
kuinka vuosi takaperin kuului joka puolelta: se on pettänyt, tuo on
pettänyt, se on ruvennut ruotsalaisten suojelukseen. Nytpä pikemminkin
ruotsalaisten on pyydettävä meiltä suojelusta, että heitä ei piru
veisi. Meillä on mahat niin pullollaan, että kelpaamme rumpaleiksi joka
mies, mutta heillä kurnii nälkä suolia.
Zagloba oli oikeassa. Ruotsin armeijalla ei ollut mukanaan muonaa,
eikä se sitä mistään saanut kahdeksalletoistatuhannelle miehelle ynnä
hevosille. Jo ennen vihollisen tuloa oli Zamoyski monen penikulman
laajuiselta alalta koonnut linnoitukseen ihmisille muonaa ja hevosille
rehua. Kauempana taas liikuskeli liittoutuneitten sotaväkeä ja
asestettuja talonpoikajoukkoja, niin että pienempien osastojen oli
mahdotonta erota pääjoukosta muonaa hankkimaan. Lisäksi Czarniecki ei
mennytkään Veikselin toiselle puolen, vaan kierteli taas ruotsalaisen
armeijan läheisyydessä kuin susi lammaslauman luona. Alkoivat taas
öiset hälyytykset ja kokonaisten osastojen katoamiset jäljettömiin.
Krasnikin luo ilmestyi joitakin puolalaisia joukkoja, jotka katkaisivat
yhteyden Veikselin kanssa. Viimein tuli tieto, että herra Pawel
Sapieha voimakkaan liettualaisen armeijan kanssa kulkee etelään päin,
on matkallaan valloittanut Lublinin ja rientää auttamaan Zamośćiea.
Kaukonäköisin ruotsalaisista päälliköistä, vanha Wittenberg, huomasi
aseman koko vaarallisuuden ja lausui peittelemättä ajatuksensa
kuninkaalle.
— Tiedän, — sanoi hän, — että teidän majesteettinne nero saa ihmeitä
aikaan, mutta inhimillisesti arvostellen näännyttää nälkä meidät,
ja kun vihollinen hyökkää nälkiintyneiden kimppuun, niin ei meistä
ainoakaan pääse hengissä.
— Jos tuo linnoitus olisi vallassani, — vastasi kuningas, — niin
kahdessa kuukaudessa saisin sodan loppumaan.
— Tuommoisen linnoituksen valloittamiseen ei vuosikaan riitä.
Kuningas myönsi sydämessään, että vanha sotapäällikkö oli oikeassa,
mutta hän luotti siihen, että jokin onnellinen sattuma vielä tulee
avuksi. Sentähden hän käski jatkamaan pommitustaan yöt päivät.
Kun muutamia vuorokausia oli pommitettu niin kiivaasti, että savu
peitti koko maailman näkyvistä, saapui Forgell taas linnoitukseen.
— Kuninkaani ja herrani, — sanoi hän päästyään Zamoyskin puheille —
otaksuu, että tykkiemme Zamośćielle tuottama vahinko on tehnyt teidän
korkeutenne taipuvaisemmaksi neuvotteluihin.
Siihen vastasi Zamoyski:
— Aivan niin! Vahinkoa on tullut... Sehän onkin luonnollista...
Kranaattinne sirpale on tappanut sian, joka juoksenteli torilla.
Ampukaa vielä viikko, niin ehkäpä saatte toisenkin tapetuksi!
Forgell vei tämän vastauksen kuninkaalle. Illalla oli sotaneuvottelu
kuninkaan asunnossa, ja aamulla ruotsalaiset alkoivat panna telttojaan
kuormiin sekä kiskoa tykkejä pois valleilta. Illalla lähdettiin matkaan.
Ruotsalaiset jatkoivat matkaa etelää kohti. Wittenberg oli kyllä
neuvonut palaamaan Varsovaan ja kaikin tavoin koettanut vakuuttaa,
että se oli ainoa tie pelastukseen, mutta ruotsalainen Aleksanteri
oli lopullisesti päättänyt ajaa puolalaisen Dariuksen valtakunnan
viimeisiin ääriin.