Kaksi rykmenttiä, jotka olivat enimmän kärsineet kahakassa Kaarle
Kustaata vastaan, katsoi Czarniecki tarpeelliseksi lähettää Zamośćien
linnoitukseen, jotta ne siellä saisivat levätä ja virkistyä ja vaihtaa
hevosensa toisiin. Linnoituksen päällikkö Zamoyski otti heidät
vieraanvaraisesti vastaan, ja kuultuaan, että joukossa oli kuuluisia
sotureita, hän piti näitä hyvänä ja kutsui myötäänsä ruokapöytäänsä.
Mutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän
saapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat
aikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat
lankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä
ruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä
ajoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä
miehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin
Jupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa.
Niin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa,
maa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa
raunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.
Mutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että
ruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia
puolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin
muureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan.
Zagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä
eivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko
joukko.
Zagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä
puolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä
neuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten
ruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt
häntä "vir incomparabilis". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla
Zagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain
kanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra
Sapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.
— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan
hampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin
niin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen
rikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun
herää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että
hänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.
— Kuinka niin? — kysyi Zamoyski.
— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä
lisääntyy.
— Mitä te puhuttekaan! — sanoi eräs upseereista.
— Öljy menee vatsaan eikä päähän.
— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman
paljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja
viini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen
hyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari
Lupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen
jälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että
hospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään
ehdon, johon en voinut suostua.
— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihen
Zamoyski.
— En ole tarvinnut, mutta teille suosittelen niitä sydämeni pohjasta! —
vastasi Zagloba.
Muutamat säpsähtivät kuullessaan nuo rohkeat sanat, mutta Zamoyski ei
ollut mitään huomaavinaan, naurahti vain ja kysyi:
— Eivätkö auringonkukan siemenet kelpaa hampun siementen asemesta!
— Kelpaavat, — vastasi Zagloba, — mutta koska niiden öljy on
raskaampaa, niin pitää juoda vahvempaa viiniä kuin tämä, jota nyt
juomme.
Zamoyski ymmärsi yskän, purskahti nauramaan ja käski heti tuoda parasta
viiniä. Kaikki ilostuivat, ja mieliala kohosi yhä. Juotiin kuninkaan,
isännän ja Czarnieckin malja. Zagloba tuli mainiolle tuulelle eikä
antanut kenellekään suunvuoroa. Hän kertoi seikkaperäisesti äskeisestä
taistelusta ruotsalaisten kanssa, johon hän todellakin oli tehokkaasti
ottanut osaa. Eräältä Dubois'n rykmenttiin kuuluneelta ruotsalaiselta
vangilta hän oli kuullut, että taistelussa ruotsalaisten puolella
kaatui kreivi Waldemar, ja hän otti heti vastuulleen tämän kuoleman.
— Tuo taistelu olisi mennyt aivan toisella lailla, — selitti Zagloba, —
jos en minä juuri edellisenä päivänä olisi mennyt Baranowoon sikäläisen
papin luo, joten Czarnieckilla, kun hän ei tietänyt olinpaikkaani,
ei ollut tilaisuutta neuvotella kanssani. Kun tulin takaisin, oli
neuvottelu jo myöhäistä, Ruotsin kuningas oli tullut, ja täytyi hyökätä
häntä vastaan. Me hyökkäsimmekin, mutta mitä semmoisesta tulee, kun
nostoväki vastustaa vihollista sillä tavoin, että kääntää sille
selkänsä! En tiedä, miten Czarniecki nyt tulee toimeen, kun minä en ole
neuvomassa.
— Kyllä hän jotenkuten selviää, älkää olko huolissanne! — sanoi
Wolodyjowski.
— Tiedän kyllä, miksi selviää. Ruotsin kuningas tahtoo nyt päästä minun
kimppuuni Zamośćieen eikä välitä ajaa häntä takaa. En minä kiellä, että
Czarniecki on hyvä sotilas, mutta kun hän alkaa partaansa punoa ja
katsella villikissan silmillään, niin parhaaseen rykmenttiin kuuluvasta
toverista tuntuu, että hän on vain tavallinen rakuuna. Ei hän välitä
mitään ihmisten arvosta ja syntyperästä, kuten itse näitte silloin, kun
hän rankaisi herra Zyrskiä vain siitä, että tämä ei tehnyt määräyksen
mukaan. Aatelismiehiä, hyvät herrat, on kohdeltava isällisesti
eikä rakuunain tavoin. Kun sanot aateliselle: "Hyvä veli, ole niin
ystävällinen ja mene!" niin hän muistaa isänmaan ja kunnian, heltyy ja
tekee enemmän kuin vain palkasta palveleva rakuuna.
— Aatelismies on aatelismies ja sota on sota! — sanoi Zamoyski.
— Oivallisesti sanottu! — huomautti Zagloba.
— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle
lopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa
sodassa, että voin sen sanoa.
— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski
pöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet
kutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin
kuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus
sum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski
ja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin?
Hänkö tulee? Tulkoon!... Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle
riittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.
— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin
yleviä tunteita! — huudahti Zagloba.
— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena
kehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä... _ma foi_! En
anna Zamośćiea, ja sen pituinen se!
— Isännän malja! — huusivat upseerit.
— Vivat! Vivat!
— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästä
Zamośćieen, teitä en Zamośćiesta!
— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä,
sillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa,
yhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.
— Luvatkaa sitten tulla luokseni sodan päätyttyä!
— Lupaan!
Kauan jatkui vielä kemuja, ja myöhään mentiin levolle.
— Hän ei todellakaan anna Zamośćiea, — sanoi Zagloba palatessaan
asuntoonsa Skrzetuskin ja Wolodyjowskin kanssa. — Huomasitteko, miten
hyvät ystävät meistä tuli? Hyvä meidän on olla Zamośćiessa. Kelpo
mies hän on... Hm!... Jos hän olisi minun veitseni, niin usein minä
häntä hioisin, sillä hän on tylsänpuoleinen... Mutta hän on oikea
mies eikä petä isänmaata niinkuin Radziwill-roistot... Huomaatteko,
miten ylimykset lyöttäytyvät vanhaan Zaglobaan?... On työtä niitä
torjuessa... Tuskin pääsin irti Sapiehasta, kun jo ilmestyi toinen...
Mutta tämän minä viritän kuin viulun ja soitan sillä sellaisen aarian
ruotsalaisille, että he tanssivat itsensä kuoliaiksi Zamośćien
edustalla...
Keskustelun katkaisi kaupungilta kuuluva humu. Vähän ajan kuluttua ajoi
tuttu upseeri keskustelijain ohi.
— Seis! — huusi Wolodyjowski. — Mitä siellä on?
— Valleilta näkyy tulen loimo! Szczebrzeszyn palaa! Ruotsalaiset
saapuvat!
— Mennään valleille, hyvät herrat! — sanoi Skrzetuski.
— Menkää te, mutta minä menen nukkumaan, sillä huomenna minulla on
paljon tehtävää! — vastasi Zagloba.