Aikana, jolloin Puolassa kaikki nousivat sotaratsun selkään, oleskeli
Kaarle Kustaa yhä Preussissa valloitellen siellä kaupunkeja ja käyden
neuvotteluja vaaliruhtinaan kanssa.
Odottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö
vihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin
sen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän
ei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta
halusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan
saaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan,
joka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä
suuria kaupunkeja.
Mutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi
edelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu
ja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista
preussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa
päätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta
preussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.
Hänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli
valmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut
tuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni
kääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen
liittyy tähän.
Koska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi
Puolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa
valtakunnan äärimmäisessä reunassa.
Ja kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen
jyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo
sivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto
hänen retkestään oli ennättänyt levitä.
Hän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa.
Kymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi
vielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki
nopeasti etelää kohti.
Matkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää
entinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka
taputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja
imarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri
kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään "puoluetta",
hirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.
Mutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja
raskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla
ja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen
tielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo "puolueet"
seurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten
takana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo,
sillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla
säällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu,
niin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi
ja millä nälkäänsä sammuttaisi.
Kaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota
levisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan
ympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli
alistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää
niskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja
suuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu,
kylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain
joka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit
olivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä,
sillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat
jäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin,
kidutettiin kuoliaaksi.
Turhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että
jokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi
kuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat
yhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat
ansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja
hakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet
punoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten
verestä.
Kaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun
hän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti
valloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä
olivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota
elämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.
Vähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana
oli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen,
joka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan
kreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt
Müller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg,
tykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka
oli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja
kokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.
Nämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas
sen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg
suoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:
— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin
Kaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua
mainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.
Mutta siihen Kaarle Kustaa vastasi vain:
— En minäkään, jos olisin Wittenberg.
Sitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään
näki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia.
Tämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt,
peräytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on
aina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä,
toisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi
heidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja
ja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä
hän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua
viidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean
uupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta
tuo "_vir molestissimus_" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin
viljapellon yllä riippuva raepilvi.
Viimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä
Wieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit
hyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä.
Mutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen,
ja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja
kurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko
antaa peräytymiskäsky.
Ruotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin
niukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle
Kustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se,
että voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli
tarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka
oli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi
olla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut
toistavat: "Czarniecki on joutunut tappiolle", pelokkaat liioittelevat
tappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka
Tyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.
Kun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen
kaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten
kenraaliensa puoleen sanoen:
— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen
vuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!
— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista
sairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin,
että saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin
Czarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.
Siihen vastasi kuningas:
— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa,
että tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi
sotajoukkoa kokoon.
Wittenberg vain kumarsi ääneti, mutta kuningas jatkoi:
— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki
saattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä
siis esteitäkään!
Kenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko
kulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää
uhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin
lyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa,
levisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla
todellakin oli suuri merkitys.
Kuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet
polttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja
talonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle
sotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.
Seuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset
sanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:
— Ei ole Czarnieckia!
Retki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten
sieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli
jäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein
penikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut
tehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni
noin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat
tehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta
nyt oli pelko poissa.
— Ei ole Czarnieckia! — toistelivat upseerit ja sotamiehet.
Retki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista
sadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.
Illalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella.
Hän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta
pyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.
Hetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan
mukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin
tavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti
kapteenin.
— Mitä uutta, Fred? — kysyi hän. — Onko Dubois palannut?
— Dubois on tapettu! — vastasi Fred.
Kuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli
kalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.
— Entä rakuunat? — kysyi hän. — Nuo kaksi rykmenttiä?
— Kaikki tuhottu! Minut yksin päästettiin hengissä.
Kuninkaan tummaihoiset kasvot tulivat vielä synkemmiksi. Hän siveli
hiuksiaan. — Kuka sen on tehnyt?
— Czarniecki!
Kaarle Kustaa oli vaiti ja katseli hämmästyneenä Aschenbergia, mutta
tämä nyökäytteli vain päällään ikäänkuin olisi tahtonut vakuuttaa:
— Czarniecki! Czarniecki! Czarniecki!
— Kaikki tuo tuntuu uskomattomalta! — sanoi kuningas vähän ajan
kuluttua. — Näittekö hänet omin silmin?
— Aivan niinkuin nyt näen teidän majesteettinne! Hän käski viemään
terveisiä teidän majesteetillenne ja ilmoittamaan, että hän nyt taas
lähtee Veikselin toiselle puolelle, mutta sitten seuraa jälkiämme. En
tiedä, puhuiko hän totta.
— Hyvä on! — sanoi kuningas. — Paljonko hänellä on väkeä?
— En voinut tehdä tarkkoja havaintoja, mutta noin neljätuhatta miestä
näin itse, ja metsässä oli myös jokin ratsujoukko. Meidät saarrettiin
Krasiczynin luona, jonne Dubois tahallaan poikkesi maantieltä saatuaan
eräitä tietoja, jotka luultavasti olivat vain meille viritetty ansa.
Paitsi minua ei kukaan jäänyt henkiin, sillä talonpojat tappoivat
haavoittuneet.
— Tuo mies on liitossa pirun kanssa! — sanoi kuningas pannen käden
otsalleen — Sotajoukon kokoaminen tuommoisen tappion jälkeen ja meidän
kimppuumme käyminen menee yli ihmisen voimien.
— Kävi niinkuin kenraali Wittenberg aavisteli! — sanoi Aschenberg.
Mutta kuningas kivahti:
— Te kaikki osaatte aavistaa, mutta neuvon antajiksi ei teistä ole!
Aschenberg kalpeni ja vaikeni. Kun Kaarle Kustaa oli iloinen, näytti
hän olevan pelkkää hyvyyttä, mutta kun hän rypisti kulmiaan, herätti
hän kuvaamatonta pelkoa ympärillään olevissa, eivätkä pikku linnut niin
piiloudu kotkan tieltä kuin vanhimmat ja ansioituneimmat kenraalit
hänen edessään.
Mutta nyt kuningas pian tyyntyi ja sanoi:
— Pääasia on, että Czarniecki ei ole tappiostaan millänsäkään ja että
hän jo on koonnut sotajoukon. Sitä nopeammin on meidän kuljettava
eteenpäin kohdataksemme puolalaisen Dariuksen. Saatte nyt mennä.
Sotajoukon keskuuteen on levitettävä tieto, että nuo rykmentit
tuhoutuivat talonpoikien käden kautta jouduttuaan suosilmään. Me
lähdemme eteenpäin!
Upseerit poistuivat, ja Kaarle Kustaa oli yksin. Jonkin aikaa hän oli
synkissä mietteissä. Eikö saatu voitto kantaisikaan mitään hedelmiä?
Eikö se muuttaisikaan asemaa, vaan herättäisi vain yhä suurempaa raivoa
koko maassa?
Kaarle Kustaa osoitti sotajoukon ja kenraaliensa edessä aina suurta
itseluottamusta ja varmuutta, mutta kun hän jäi yksikseen ja alkoi
muistella tätä sotaa, joka oli alussa ollut niin helppo ja nyt
käynyt niin vaikeaksi, niin hän alkoi empiä. Asiain kulku näytti
hänestä omituiselta. Ei voinut nähdä, miten kaikki päättyisi ja miten
selviydytään. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin ihminen, joka on
meren rannalla astunut veteen, mutta huomaa joka askelella vaipuvansa
syvemmälle ja kohta menettävänsä pohjan jalkainsa alta.
Mutta hän uskoi tähtiin. Nytkin hän astui ikkunan luo katsomaan omaa
tähteään. Taivas oli pilvetön, ja hänen tähtensä loisti kirkkaana,
tuikkien sinisenä ja punertavana. Ainoastaan kaukaa alempaa häämötti
tummalta taivaanrannalta yksinäinen musta pilvi ja näytti lähestyvän
kuninkaan; tähteä.