valmistanut minulle tilaisuuden teitä tavata ja kanssanne puhella,
vaikka te aina olette minulta sen niin tylysti kieltänyt?» »Minun
ei sovi antaa hänelle anteeksi», vastasi prinsessa, »koska hän on
unohtanut, missä tilassa olen ja mille vaaroille hän panee maineeni
alttiiksi».
Sanottuaan nämä sanat prinsessa aikoi lähteä, ja herttua virkkoi häntä
pidättäen:
»Älkää pelätkö mitään, madame; kukaan ei tiedä, että olen täällä,
eikä mikään vaara ole uhkaamassa. Kuulkaa minua, madame, kuulkaa,
jollette hyvästä tahdostanne, niin ainakin rakkaudesta itseänne kohtaan
suojelluksenne itsenne niiltä äärimmäisyyksiltä, joihin rakkauteni
minut varmasti veisi, kun en enää voi sitä hallita.»
Clèvesin prinsessa mukaantui ensi kerran noudattamaan taipumustaan,
jota hän tunsi herttuaa kohtaan, ja virkkoi katsellen häntä lempein,
suloisin silmin:
»Mitä toivotte siitä myöntymyksestä, jota minulta pyydätte? Kadutte
ehkä, että olette sen saanut, ja minä kadun varmasti, että olen sen
teille suonut. Ansaitsette paremman kohtalon kuin teillä on ollut tähän
asti ja paremman kuin vasta voitte löytää, jollette etsi sitä muualta.»
»Minäkö, madame», huudahti herttua, »etsisin onnea muualta? Onko muuta
onnea kuin saada teiltä rakkautta? Vaikka en ole milloinkaan puhunut
teille, madame, niin luulisin, ettei rakkauteni ole teille outo, vaan
tiedätte sen niin todelliseksi ja kiihkeäksi kuin ihmissydämessä on
koskaan ollut. Millä koetuksilla se onkaan ollut eri oloissa, jotka
ovat teille tuntemattomat? Mille koetuksille olettekaan itse sen pannut
jyrkkyydellänne?»
»Koska haluatte, että puhun teille, ja koska olen siihen suostunut»,
vastasi prinsessa istuutuen, »niin osoitan sanoissani sellaista
vilpittömyyttä, jota ette helposti tapaa minun sukupuolessani. En siis
väitä, etten ole nähnyt kiintymystänne itseeni; ehkä ette uskoisikaan
minua, jos niin sanoisin. Tunnustan teille, etten ainoastaan ole sitä
nähnyt, vaan että olen nähnyt sen sellaisena, jommoisena toivonette sen
minulle näkyneen.»
»Ja jos olette sen nähnyt», keskeytti herttua, »onko mahdollista, ettei
se ole teitä ollenkaan liikuttanut? Uskaltaisinko teiltä kysyä, onko se
tehnyt mitään vaikutusta sydämeenne?»
»Teidän olisi pitänyt huomata se käytöksestäni», vastasi prinsessa,
»mutta haluaisin mielelläni tietää, mitä olette ajatellut».
»Minun täytyisi olla onnellisemmassa asemassa uskaltaakseni sen
sanoa», virkkoi herttua, »ja kohtaloni on huonossa suhteessa siihen,
mitä teille sanoisin. Voin ilmoittaa teille, madame, vain hartaasti
toivoneeni, ettette olisi Clèvesin prinssille tunnustanut, mitä minulta
salasitte, ja että olisitte häneltä salannut, mitä minulle näytitte.»
»Kuinka olette voinut saada selville», kysyi prinsessa punastuen, »että
olen tunnustanut jotakin Clèvesin prinssille?»
»Olen saanut sen kuulla omasta suustanne, madame», vastasi herttua,
»mutta voidaksenne antaa anteeksi sen rohkeuden, että olen teitä
kuunnellut, muistakaa, olenko käyttänyt kuulemaani väärin, ovatko
toiveeni siitä parantuneet ja olenko rohkeammin uskaltanut puhua
teille».
Herttua alkoi kertoa prinsessalle, kuinka oli kuunnellut hänen
keskusteluaan Clèvesin prinssin kanssa, mutta prinsessa keskeytti,
ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun.
»Älkää puhuko siitä enempää», sanoi prinsessa.
»Nyt näen, mistä olette saanut tarkat tietonne. Sitä ihmettelin jo
perintökuningattaren luona, kun hän siitä puhui kuultuaan jutun niiltä,
joille olitte sen uskonut.»
Nemoursin herttua ilmoitti prinsessalle, kuinka se oli tapahtunut.
»Älkää puolustelko itseänne», lausui prinsessa. »Jo kauan sitten
olen sen antanut teille anteeksi, vaikka ette olekaan minulle asiaa
selittänyt. Mutta koska olette minulta itseltäni saanut tiedon siitä,
mitä aioin teiltä salata kuolemaani asti, niin tunnustan teille,
että olette minussa herättänyt tunteita, jotka olivat minulle outoja
ennenkuin teidät näin ja joista minulla oli niin vähän aavistustakaan,
että ne aluksi yllättivät minut ja siten lisäsivät sitä levottomuutta,
joka näitä tunteita aina seuraa. Häpeän nyt vähemmän tätä
tunnustustani, koska voin leskenä lausua sen ilman rikosta ja koska
olette nähnyt, ettei käyttäytymiseni riipu tunteista.»
»Uskotteko, madame», sanoi herttua polvistuen, »että olen
menehtymäisilläni jalkojenne juuressa ilon hurmauksesta?»
»Enhän teille muuta sano», vastasi prinsessa, hymyillen, »kuin mitä jo
tiedätte liiankin hyvin»
»Oi, madame», virkkoi herttua, »mikä ero onkaan tietää se sattumalta
ja kuulla se teiltä itseltänne ja nähdä teidän haluavan, että sen
tietäisin!»
»Totta on», lausui prinsessa, »että tahdon teidän sen tietävän ja että
minusta on suloista se ilmoittaa teille. Muuten en tiedä, sanonko
sen teille enemmän rakkaudesta itseeni vai rakkaudesta teihin, sillä
lopultakaan ei tällä tunnustuksella ole seurauksia, vaan minä tahdon
yhä noudattaa niitä ankaria sääntöjä, joita velvollisuuteni määrää.»
»Älkää sitä enää ajatelko, madame», sanoi herttua; »eihän, ole
enää olemassa teitä sitovaa velvollisuutta. Olette vapaa, ja jos
uskaltaisin, niin sanoisin teidän vallassanne olevan toimittaa niin,
että velvollisuutenne piankin pakottaisi teidät säilyttämään ne
tunteet, jotka teillä on minua kohtaan.»
»Velvollisuuteni», lausui prinsessa, »ei salli minun enää milloinkaan
ajatella ketään miestä, kaikkein vähimmin teitä, vaikka syyt siihen
ovatkin teille tuntemattomia».
»Ehkä eivät ne olekaan minulle tuntemattomia, madame», sanoi herttua,
»mutta ne eivät ole todellisia syitä. Luulen tietäväni, että Clèvesin
prinssi arveli minua onnellisemmaksi kuin olin ja kuvitteli teidän
hyväksyneen ne vallattomuudet, joihin intohimo on minut saattanut
teidän luvattanne.»
»Älkäämme puhuko siitä seikkailusta», sanoi prinsessa, »en voi sitä
ajatusta sietää. Se hävettää minua ja tuottaa tuskaa niiden seurauksien
tähden, joita sillä on ollut. Liiankin totta on, että te olette syynä
Clèvesin prinssin kuolemaan. Epäluulot, jotka harkitsematon käytöksenne
hänessä herätti, ovat riistäneet häneltä hengen, niinkuin olisitte sen
tehnyt omin käsin. Ajatelkaa, mitä minun pitäisi tehdä, jos te kaksi
miestä olisitte joutuneet siitä taistelemaan ja jos sama onnettomuus
olisi tapahtunut. Tiedän hyvin, ettei se ole sama asia maailman
silmissä, mutta minun kannaltani ei ole mitään eroa, koska tiedän, että
olette syypää hänen kuolemaansa ja että niin teitte minun tähteni.»
»Oi madame», huudahti herttua, »minkä velvollisuuden peikon te
työnnättekään onneani vastaan! Mitä, madame, tyhjä ja perusteeton
ajatus estäisi teitä tekemästä onnelliseksi miestä, jota ette vihaa?
Miksi olisi rinnassani syttynyt toivo viettää elämäni teidän kanssanne
ja kohtaloni johdattanut minua rakastamaan maailman kunnioitettavinta
naista? Olen nähnyt hänessä kaikki, mikä voi tehdä rakastajattaren
ihailtavaksi, eikä hän ole vihannut minua. Hänen käytöksessään olen
tavannut kaikkea sitä, mitä voi toivoa naiselta. Sillä tosiaankin,
madame, te olette ainoa nainen, jossa nämä kaksi puolta esiintyvät niin
ilmeisinä. Kaikki ne, jotka menevät naimisiin hellien rakastajattarien
kanssa, vapisevat pian pelosta, sillä täytyyhän heidän epäillä, että
muut miehet viettelevät niinkuin he itsekin ovat tehneet; mutta
teissä, madame, ei ole mitään pelkäämistä eikä keksi muuta kuin
ihailun aihetta. Olisinko siis nähnyt näin suuren onnen huomatakseni
vain teidän itse panevan sille esteitä? Oi, madame, te unohdatte,
että olette erottanut minut muista miehistä, tai oikeastaan ette ole
minua milloinkaan suosinut — olette vain erehtynyt, ja minä olen ollut
itserakas ja kuvitellut suosiotanne.»
»Ette ole kuvitellut liikoja», virkkoi prinsessa; »velvollisuuteni ei
ehkä näyttäisi minusta niin sitovalta ilman tätä epäilemäänne erotusta.
Se juuri on saattanut minut tajuamaan, kuinka vaarallista minun olisi
liittyä teihin.»
»Minulla ei ole mitään vastattavaa, madame», sanoi herttua, »koska
osoitatte minulle pelkäävänne onnettomuuksia, mutta tunnustan, että
kaiken sen jälkeen, mitä olette minulle tahtonut sanoa, en odottanut
niin tylyä perustetta».
»Se on niin vähän teitä loukkaava», lausui prinsessa, »että minun on
suorastaan tuskallista siitä teille puhua».
»Voi, madame», huudahti herttua, »minkä voittekaan pelätä herättävän
minussa liikoja toiveita sen jälkeen, mitä olette minulle sanonut!»
»Tahdon vielä puhua teille yhtä vilpittömästi kuin aloitin», vastasi
prinsessa, »ja sivuutan kaiken varovaisuuden ja kaikki hienoudet, joita
minun pitäisi käyttää ensimmäisessä keskustelussani, mutta pyydän teitä
kuuntelemaan keskeyttämättä.
— Luulen olevani rakkautenne vuoksi velvollinen suomaan teille sen
heikon korvauksen, etten kätke teiltä mitään tunteitani, vaan näytän
ne sellaisina kuin ne ovat. Tämä on todennäköisesti elämäni ainoa
kerta, jolloin sallin niiden teille paljastua. En voi kuitenkaan teille
häpeättä tunnustaa, että varmuus rakkautenne menettämisestä olisi
minusta kauhea onnettomuus, ja jollei minulla olisi velvollisuuden
ylipääsemättömiä syitä, epäilen, voisinko jättäytyä sellaiselle
onnettomuudelle alttiiksi. Tiedän, että olette vapaa ja minä itse
myös ja ettei näissä oloissa yleisellä mielipiteellä olisi aihetta
teitä moittia eikä minua myöskään, jos tekisimme ikuisen liiton.
Mutta säilyttävätkö miehet rakkautensa näissä ikuisissa liitoissa?
Voisinko minä toivoa ihmeen minua suosivan ja asettua siihen tilaan,
että näkisin sen rakkauden varmasti loppuvan, joka olisi koko onneni?
Clèvesin prinssi oli ehkä ainoa mies, joka pystyi säilyttämään
rakkauden avioliitossa. Kohtaloni ei ole sallinut, että olisin voinut
nauttia tästä onnesta. Ehkä hänenkään rakkautensa ei olisi kestänyt
muun vuoksi kuin siksi, ettei hän minulta saanut vastarakkautta. Mutta
minulla ei olisi samaa keinoa säilyttää teidän rakkauttanne; luulenpa,
että juuri vastukset ovat tehneet teidät niin järkähtämättömäksi.
Teillä on ollut niitä kylliksi innostamassa voittoon, ja minun
käytökseni vasten tahtoanikin ja ne asiat, jotka sattumalta olette
saanut tietää, ovat antaneet teille kyllin toiveita pysyäksenne
perääntymättä.»
»Oi, madame», lausui herttua, »en voi olla vaiti, niinkuin vaaditte! —
Teette minulle liiaksi vääryyttä ja saatatte minut liiaksikin näkemään,
kuinka epäsuopea olette minulle.»
»Tunnustan», vastasi prinsessa, »että voimakkaat tunteet voivat minua
johdattaa, mutta ne eivät minua sokaise. Mikään ei voi estää minua
tajuamasta, että teillä on jo syntymästä saakka kaikki edellytykset
lemmenseikkailuihin ja kaikki ne ominaisuudet, jotka niissä ovat
omiansa viemään onnellisiin lopputuloksiin. Teillä on jo ollut useita
rakkaustarinoita ja on vastakin. Minä en olisi teidän onnenne enempää
kuin joku muu, vaan näkisin teidän käyttäytyvän jotakin toista
kohtaan samoin kuin olette käyttäytynyt minua kohtaan. Kärsisin
siitä suunnattomasti enkä voisi edes olla varma, etten joutuisi
mustasukkaisuuden onnettomuuteen. Olen jo sanonut teille liiaksi,
salatakseni teiltä, että olette sitä jo minussa herättänyt ja että
kärsin niin hirveitä tuskia sinä iltana, jolloin kuningatar antoi
minulle madame de Theminesin kirjeen, jonka sanottiin olleen teille
osoitetun, että minulle mustasukkaisuudesta jäänyt muisto saa minut
uskomaan sen olevan tuskista suurimman.
— Turhamaisuudesta tai mieltymyksestä naiset haluavat rakastuttaa
teidät itseensä, ja tuskin kukaan on teitä kohtaan kylmä. Kokemukseni
pakottaa minut uskomaan, ettei ole ketään, jota ette voisi miellyttää.
Luulisin teidän olevan rakastuneen ja rakastetun enkä erehtyisikään
usein. Tässä tapauksessa minulla ei kuitenkaan olisi muuta
mahdollisuutta kuin kärsiä. En tiedä, uskaltaisinko edes valittaa.
Rakastajaa syytetään, mutta syytetäänkö aviomiestä, jollei hänessä
ole muuta vikaa, kuin että hän ei enää rakasta? Jos voisinkin tottua
tällaiseen onnettomuuteen, voisinko tottua siihen, että luulisin
näkeväni Clèvesin prinssin syyttävän teitä kuolemastaan, soimaavan
minua siitä, että olen teitä rakastanut, mennyt teidän kanssanne
naimisiin, ja tuntisin eron hänen ja teidän rakkautenne välillä?
— Minun on mahdotonta», jatkoi prinsessa, »olla ottamatta huomioon
niin päteviä syitä. Minun pitää pysyä siinä tilassa, missä olen, ja
tekemissäni päätöksissä olla siitä milloinkaan luopumatta.»
»Oi, madame», huudahti herttua, »luuletteko siihen pystyvänne?
Ajatteletteko, että päätöksenne kestävät miestä vastaan, joka teitä
jumaloi ja onnekseen on osannut teitä miellyttää? Vaikeampaa kuin
arvaattekaan, madame, on vastustaa sitä, joka meitä miellyttää ja
rakastaa. Te olette näin päättänyt ankaran hyveellisyyden vuoksi, mutta
tämä hyve ei enää kestä tunteitanne vastaan, ja toivon, että seuraatte
niitä vastoin tahtoannekin.»
»Tiedän hyvin», virkkoi prinsessa, »että aikomukseni on kaikkein
vaikeimpia. En luota voimiini järkisyidenkään nojalla. Se, mitä luulen
olevani velkaa Clèvesin prinssin muistolle, olisi heikkoa, jollei sitä
kannattaisi huolenpito omasta rauhastani, ja tämä huolenpito taas
tarvitsee tukea velvollisuudeltani. Mutta vaikka epäilenkin itseäni,
luulen, etten koskaan pelastu tunnontuskista. Toisaalta en myöskään
toivo vapautuvani teitä kohtaan tuntemastani kiintymyksestä. Se tekee
minut tosin onnettomaksi, ja minä kieltäydyn teitä tapaamasta, mitä
tuskia se minulle tuottaneekin. Vannotan teitä olemaan enää pyrkimättä
luokseni. Minä olen siinä tilassa, että minulle on — rikollista kaikki
se, mikä voisi olla sallittua toisena aikana, ja hyvä tapakin kieltää
kaiken seurustelun meidän kesken.»
Nemoursin herttua heittäytyi prinsessan jalkojen juureen ja purki
kaikkia tunteitaan, jotka hänen mielessään liikkuivat. Hän osoitti
prinsessalle sanoin ja kyynelin kiihkeintä ja hellintä rakkautta, mikä
ihmissydäntä milloinkaan on kiihdyttänyt. Prinsessankaan sydän ei
pysynyt heltymättä, ja katsoen herttuaa kyynelten sumentamin silmin hän
huudahti:
»Miksi onkin käynyt niin, että voin syyttää teitä miesvainajani
kuolemasta? Minkävuoksi en ole tutustunut teihin vasta silloin,
kun olin vapaa avioliitostani, tai miksi en ole tuntenut teitä
ennenkuin toiseen liityin? Minkätähden kohtalo meidät erottaa niin
voittamattomin estein?»
»Ei ole olemassa mitään estettä, madame», vastasi herttua. »Te yksin
asetutte onneni tielle. — Te itse vain säädätte itsellenne lain, jota
hyve ja järki eivät voisi säätää.»
»Totta on», sanoi prinsessa, »että uhraan paljon velvollisuudelle,
joka on vain omassa mielikuvituksessani. Odottakaa, mitä aika ehkä voi
tehdä. Clèvesin prinssi on juuri vasta kuollut, ja tämä surullinen
tapaus on liian lähellä antaakseen minun nähdä asioita kirkkaasti
ja selvästi. Iloitkaa kuitenkin herätettyänne rakkautta naisessa,
joka ei olisi ketään rakastanut, jollei olisi teitä nähnyt. Uskokaa,
että tunteeni teitä kohtaan ovat ikuiset ja pysyvät samoina, mitä
tehnenkään. Hyvästi», lopetti prinsessa; »tämä keskustelu hävettää
minua. Selostakaa se vidamille; suostun siihen ja pyydänkin sitä.»
Näin sanottuaan prinsessa poistui herttuan voimatta häntä pidättää.
Hän tapasi viereisessä huoneessa vidamin, joka huomasi hänen olevan
niin liikutetun, ettei uskaltanut häntä puhutella, vaan saattoi hänet
vaunuihin sanaa virkkamatta. Sitten vidami palasi tapaamaan Nemoursin
herttuaa. Tämä oli niin ilon, surun, hämmästyksen ja ihailun, lyhyesti
sanoen, kaikkien tunteiden vallassa, joita voi herättää pelokas ja
toiveikas rakkaus, että hän tuskin enää oli täydessä järjessään.
Vidamin täytyi kauan odottaa ennenkuin sai herttuan selostamaan
keskustelua.
Lopulta herttua niin teki, ja Chartresin vidami, vaikkei ollutkaan
rakastunut, ihaili yhtä paljon prinsessan hyveellisyyttä, henkevyyttä
ja kunnokkuutta kuin Nemoursin herttua. He harkitsivat, mitä herttua
saattoi toivoa kohtaloltaan, niin paljon kuin herttua pelkäsikin
rakkautensa tähden, hän oli yhtä mieltä vidamin kanssa siitä, että
Clèvesin prinsessan oli mahdotonta pysyä päätöksissään. He sopivat
kuitenkin siitä, että oli noudatettava prinsessan määräyksiä, sillä jos
ihmiset huomaisivat herttuan rakastumisen, antaisi prinsessa heille
selityksiä ja vakuutuksia, joissa sitten pysyisi myöhemminkin, koska
pelkäsi epäiltävän hänen rakastaneen herttuaa jo puolisonsa eläessä.
Nemoursin herttua päätti seurata kuningasta. Siitä matkasta hän ei
olisi helposti voinut saada vapautusta. Niinpä hän aikoi lähteä
koettamatta edes katsella Clèvesin prinsessaa paikasta, mistä oli häntä
joskus nähnyt. Hän pyysi vidamia puhumaan prinsessalle. Mitä kaikkea
hän tahtoikaan silloin lausuttavaksi! Mikä lukematon joukko syitä,
jotta prinsessa saataisiin kumoamaan estelynsä! Siinä kului koko yö,
ennenkuin herttua muisti jättää vidamin rauhaan.
Clèvesin prinsessa ei kyennyt rauhoittumaan. Hänelle oli niin uutta,
että hän oli päässyt siitä pakosta, jonka oli itselleen määrännyt,
ja että hän oli ensi kertaa elämässään suvainnut miehen tunnustaa
rakkautensa ja sanonut itsekin rakastavansa, ettei hän enää oikein
tuntenut itseään. Hän ihmetteli käytöstään, katui, mutta taas iloitsi
siitä. Kaikki hänen tunteensa olivat levottomuuden ja intohimon
sekoitusta. Hän tutki vielä kerran velvollisuussyitä, jotka olivat
esteenä hänen onnelleen. Hän tunsi tuskaa huomatessaan ne niin
voimakkaiksi ja katui, että oli näyttänyt ne niin selvästi herttualle.
Vaikka hän oli johtunut ajattelemaan mennä herttuan kanssa naimisiin,
kun oli jälleen nähnyt hänet puutarhassa, ei se ollut tehnyt häneen
samaa vaikutusta kuin keskustelu, joka hänellä oli ollut herttuan
kanssa, ja toisinaan hänen oli vaikea käsittää, että hän voisi olla
onneton tässä uudessa avioliitossa. Hän olisi mielellään halunnut
sanoa itselleen, että hänen tunnonvaivansa menneisyydestä ja hänen
pelkonsa tulevaisuuden puolesta olivat huonosti perusteltuja. Järki ja
velvollisuus osoittivat sitten taas päinvastaista, mikä johti hänet
nopeasti siihen päätökseen, ettei hän menisi uudelleen naimisiin eikä
koskaan enää tapaisi herttuaa, mutta tätä päätöstä oli perin vaikea
pitää voimassa, kun sydän oli niin heltynyt ja juuri äsken saanut
tuntea rakkauden huimausta.
Vihdoin päästäkseen edes vähän rauhaan hän ajatteli, ettei vielä ollut
välttämätöntä pakottaa itseään tekemään päätöksiä; yleinen tapahan
antoi hänelle varsin paljon aikaa päätöksen tekoon. Mutta hän aikoi
kuitenkin pysyä lujana siinä, ettei seurustelisi herttuan, kanssa.
Vidami kävi häntä tervehtimässä ja ajoi herttuan asiaa niin hartaasti
ja älykkäästi, kuin suinkin, mutta ei saanut häntä muuttamaan
käytöstään eikä sitä, jota herttua oli määrätty noudattamaan. Prinsessa
sanoi sedälleen aikovansa pysyä nykyisessä tilassaan ja tietävänsä
kyllä, että se päätös oli vaikea panna täytäntöön; kuitenkin, hän
toivoi itsellään olevan siihen kyllin voimaa. Hän ilmaisi vidamille
selvästi, kuinka se ajatus, että Nemoursin herttua oli syynä hänen
miehensä kuolemaan, oli hänet vallannut ja kuinka varmasti hän uskoi
tekevänsä velvollisuuden vastaisen teon, jos suostuisi herttuan
puolisoksi, ja siksi vidami pelkäsi olevan hyvin vaikeata kääntää
prinsessan mieltä. Mutta vidami ei lausunut herttualle epäilyjään, vaan
selostaessaan keskusteluaan antoi hänelle kaikkia toiveita, joita järki
voi myöntää rakastuneelle miehelle.
He lähtivät seuraavana päivänä kuninkaan luo. Vidami kirjoitti Clèvesin
prinsessalle herttuan pyynnöstä kertoakseen tästä ystävästään, ja
toiseen kirjeeseen, joka pian seurasi ensimmäistä, herttua omakätisesti
liitti muutamia rivejä. Mutta prinsessa, joka ei halunnut luopua
omaksumistaan säännöistä ja joka pelkäsi, että kirjeet voisivat joutua
toisille teille, ilmoitti vidamille olevansa enää ottamatta hänen
kirjeitään vastaan, jos niissä yhä puhuttaisiin Nemoursin herttuasta,
ja lausui sen niin pontevasti, että herttuakin pyysi, ettei vidami enää
häntä mainitsisi.
Hovi meni saattamaan Espanjan kuningatarta Poitouhun asti. Tänä
aikana Clèvesin prinsessa pysytteli kotonaan, ja mikäli hän oli
etäällä Nemoursin herttuasta ja kaikesta, mikä voi muistuttaa häntä,
kävi miesvainajan muisto, jota hän piti kunnianaan säilyttää, yhä
elävämmäksi hänen mielessään. Syyt, jotka estivät häntä menemästä
naimisiin herttuan kanssa, näyttivät hänestä lujilta velvollisuuden
kannalta ja vääjäämättömiltä hänen rauhansa vuoksi. Herttuan rakkauden
loppuminen ja mustasukkaisuuden tuskat, joiden hän ehdottomasti
uskoi kuuluvan yhteen avioliiton kanssa, paljastivat hänelle varman
onnettomuuden, johon hän oli syöksymäisillään. Mutta hän huomasi myös
suunnittelevansa mahdottomia, jos lähellä ollen vastustelisi maailman
miellyttävintä miestä, johon häntä liitti keskinäinen rakkaus, ja jos
vastarinnan perusteena oli vain jokin, mikä ei loukannut hyvettä eikä
hyviä tapoja.
Niinpä hän arveli, että vain erillään ja etäällä oleskeleminen voi
antaa hänelle lisää voimaa. Hän huomasi sitä tarvitsevansa sekä
pitääkseen voimassa päätöstä olla antautumatta uuteen avioliittoon
että myöskin ollakseen enää tapaamatta herttuaa. Siksi hän päätti
tehdä pitkähkön matkan kuluttaakseen sillä koko ajan, jonka hyvä tapa
velvoitti hänet elämään syrjään vetäytyneenä. Ne suuret tilukset, joita
hänellä oli Pyreneitten tienoilla, olivat hänen mielestään paras seutu,
minkä voi valita. Hän lähti muutamia päiviä ennen hovin paluuta ja
samalla kirjoitti vidamille pyytäen, ettei tiedusteltaisi, kuinka hän
jaksoi, eikä kirjoitettaisi hänelle.
Nemoursin herttua oli niin suruissaan tästä matkasta kuin joku toinen
olisi surrut rakastajattarensa kuolemaa. Se ajatus, ettei hän pitkään
aikaan saisi nähdä prinsessaa, tuotti hänelle suurta tuskaa, varsinkin
nyt, kun hän oli ilokseen saanut nähdä prinsessan heltyvän hänen
intohimostaan. Mutta hän ei voinut asialle mitään.
Clèvesin prinsessa, joka oli ollut niin kovassa jännityksessä,
sairastui ankaraan tautiin heti perille saavuttuaan. Tieto siitä
tuli hoviin. Nemoursin herttua oli lohduton: hänen tuskansa kiihtyi
epätoivoon ja äärimmäisyyksiin asti. Vidami näki paljon vaivaa
estäessään herttuaa näyttämästä sitä muille ja pidättäessään häntä
matkustamasta itse ottamaan selvää prinsessan voinnista. Sukulaisuuden
ja ystävyyden varjolla vidami lähetti prinsessan luo useita
pikaviestejä. Vihdoin saatiin tietää, että prinsessa oli päässyt
pahimmasta vaarasta, mutta yhä oli niin nääntynyt, että tuskin oli
toivoa parantumisesta.
Tämä pitkäaikainen ja läheinen pakko katsoa kuolemaa silmästä silmään
sai Clèvesin prinsessan tarkastelemaan tämän elämän asioita eri
kannalta kuin terveenä ollessaan. Välttämätön kuolema, jonka hän
näki niin lähellä itseään, totutti hänet irtaantumaan maallisista
asioista, ja taudin pitkäaikaisuus teki sen hänelle toiseksi luonnoksi.
Toinnuttuaan tästä tilasta hän huomasi kuitenkin, ettei herttuan kuva
ollut häipynyt hänen sydämestään; mutta vapautuakseen siitä hän kutsui
apuun kaikki järkisyyt, joiden luuli ainaisesti vastustavan uutta
avioliittoa. Hän suoritti vaikean sisäisen taistelun.