niihin. Hän aikoi estää madame de Mercoeuria menemästä sisähuoneeseen,
koska Nemoursin herttuan kuva oli siellä, eikä hän olisi suonut sitä
nähtävän. Hän saikin ajan, kulumaan huomaamatta, ja madame de Mercoeur
puhui jo paluusta, mutta kun prinsessa huomasi, etteivät herttua ja
hänen sisarensa poistuisi yhdessä, arvasi hän, mikä vaara oli tarjona.
Hän huomasi olevansa samassa pulassa kuin oli ollut Pariisissa ja
teki myös saman päätöksen. Se pelko, että tämä vierailu olisi vielä
vahvistuksena hänen puolisonsa epäluuloille, oli lisäksi syynä samaan
johtopäätökseen. Välttääkseen sitä, että Nemoursin herttua jäisi
hänen kanssaan kahden kesken, prinsessa sanoi madame de Mercoeurille
tulevansa saattamaan häntä metsän laitaan ja käski, että hänen omat
vaununsa lähetettäisiin mukaan.
Kun herttua näki prinsessan torjuvan käytöksen yhä jatkuvan, tunsi
hän siitä niin vihlovaa tuskaa, että heti kalpeni. Madame de Mercoeur
kysyi, voiko hän pahoin, mutta herttua katsahti prinsessaan sisarensa
huomaamatta ja ilmaisi hänelle katseellaan, ettei hänellä ollut muuta
tuskaa kuin epätoivonsa. Hänen täytyi kuitenkin antaa prinsessan ja
sisarensa lähteä yhdessä, uskaltamatta heitä saattaa. Sen jälkeen, mitä
oli sanottu, herttua ei voinut enää palata tänne sisarensa mukana.
Niinpä hän lähti Pariisiin ja sieltä edelleen seuraavana päivänä.
Clèvesin prinssin apuriksi ruvennut mies oli koko ajan pitänyt herttuaa
silmällä. Hän palasi myös Pariisiin ja nähtyään Nemoursin herttuan
lähtevän Chambordiin kiiruhti ehtiäkseen sinne ennen herttuaa ja
tehdäkseen selkoa matkastaan. Hänen toimenantajansa odotti hänen
paluutaan, ikäänkuin se ratkaisisi koko hänen elämänsä onnen.
Heti nähtyään hänet prinssi päätti hänen ilmeestään ja vaitiolostaan,
että hänellä oli vain ikäviä uutisia. Prinssi, oli jonkun aikaa
surun vallassa, pää painuneena, voimatta puhua. Lopulta hän antoi
hoviherralle merkin poistua.
»Menkää», sanoi prinssi; »näenhän, mitä teillä on minulle sanottavaa,
mutta nyt en jaksa sitä kuulla».
»Minulla ei ole teille mitään ilmoitettavaa», vastasi toinen, »mistä
voisi tehdä varman johtopäätöksen. On totta, että Nemoursin herttua on
kahtena yönä perättäin mennyt metsästä puutarhaan ja että hän päivää
myöhemmin oli Coulommiersissa madame de Mercoeurin kanssa.»
»Riittää, riittää», virkkoi prinssi, vielä viitaten hoviherraa
poistumaan; »en tarvitse lisää selityksiä».
Hoviherran täytyi jättää hänet epätoivoon, jota suurempaa ei liene
kellään ollut. Harvoin on niin uljas ja kiihkeästi rakastunut mies kuin
Clèvesin prinssi saanut samalla kertaa tuntea tuskaa, johon on syynä
rakastajattaren uskottomuus ja häpeä olla vaimonsa pettämä.
Prinssi ei voinut kestää suruansa. Hän sai kuumeen heti seuraavana
yönä niin rajuine puuskineen, että hänen sairautensa heti näytti perin
vaaralliselta. Clèvesin prinsessalle lähetettiin asiasta tieto, ja
hän saapui kiireesti. Prinsessan tullessa prinssi oli vielä sairaampi
ja kohteli häntä niin kylmästi, että prinsessa hämmästyi tavattomasti
ja kävi murheelliseksi. Prinsessasta näytti, että prinssi vain
haluttomasti otti vastaan hänen palveluksiaan, mutta lopulta hän
ajatteli sen johtuvan vain sairaudesta.
Heti prinsessan tultua Bloisiin, missä hovi silloin oleskeli, Nemoursin
herttua ei voinut olla iloitsematta tietäessään olevansa samassa
paikassa. Hän koetti tavata prinsessaa ja kävi joka päivä Clèvesin
prinssin luona muka kuulemassa, kuinka potilas jaksoi, mutta turhaan.
Prinsessa ei poistunut puolisonsa huoneesta, kärsien tavattomasti
nähdessään hänen tilansa. Nemoursin herttua oli epätoivoissaan
saadessaan kuulla prinsessan olevan niin murheissaan. Hän arvasi
hyvinkin, kuinka tämä suru uudistaisi prinssin ja prinsessan välisen
ystävyyden ja minkä vaarallisen käänteen se tuottaisi sydämessä
piilevään rakkauteen. Jonkun aikaa tämä ajatus suretti häntä
hirveästi; mutta prinssin vaikea sairaus herätti hänessä uusia
toiveita. Hän käsitti, että Clèvesin prinsessa ehkä pian olisi vapaa
noudattamaan rakkauttaan ja että hän itse tulevaisuudessa saisi nauttia
yhtämittaista onnea ja pysyväistä iloa. Mutta hän ei voinut kauan
pitää vireillä tätä ajatusta: niin levottomaksi ja huumautuneeksi se
hänet saattoi, ja hän karkoitti sen mielestään, kun pelkäsi tuntevansa
itsensä liian onnettomaksi, jos menettäisi nämä toiveensa.
Tällä välin olivat lääkärit melkein hyljänneet Clèvesin prinssin.
Eräänä sairautensa viime päivistä, vietettyään hyvin tuskallisen yön,
prinssi sanoi aamulla haluavansa levätä.
Prinsessa jäi yksin hänen huoneeseensa ja oli huomaavinaan, ettei hän
malttanutkaan levätä, vaan oli hyvin rauhaton. Lähestyen puolisoaan
prinsessa polvistui hänen vuoteensa viereen kyyneleiden virratessa
pitkin kasvoja. Prinssi oli päättänyt olla osoittamatta hänelle
katkeraa vihankaunaansa, mutta se huolenpito, jota prinsessa hänelle
tuhlasi, ja se murhe, joka prinssistä toisinaan näytti todelliselta
ja taas toisinaan merkiltä teeskentelystä ja kavaluudesta, herättivät
hänessä niin vastakkaisia ja tuskallisia tunteita, ettei hän voinut
niitä sydämeensä kätkeä.
»Vuodatatte runsaasti kyyneliä, madame», sanoi prinssi puolisolleen,
»kuoleman vuoksi, johon olette syypää ja joka ei voi teille tuottaa
tuskaa, vaikka sitä näyttelette. En ole enää siinä tilassa, että
voisin teitä soimata», jatkoi hän sairauden ja surun heikontumalla
äänellä, »vaan kuolen siitä hirveästä murheesta, jonka olette minulle
tuottanut. Miksi pitikään niin tavattomalla teolla kuin puheellanne
Coulommiersissa olla niin vähän pontta? Minkätähden kerroitte minulle
rakkaudestanne Nemoursin herttuaa kohtaan, jollei hyveellisyytenne
paremmin riittänyt sitä vastustamaan? Rakastin teitä niin, että annoin
helposti pettää itseäni, ja nyt tunnustan sen häpeäkseni. Kaipaan sitä
petollista rauhaa, josta minut taas tempasitte. Miksi ette antanut
minun pysyä siinä rauhallisessa sokeudessa, jota niin monet aviomiehet
saavat pitää? En olisi ehkä koko elämäni aikana joutunut tietämään,
että rakastatte Nemoursin herttuaa.
»Minä kuolen», lisäsi prinssi, »mutta tietäkää, että teette kuolemani
suloiseksi, että riistettyänne teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen ja
hellyyden elämä olisi minulle kauhistava. Mitä tekisinkään elämällä,
kun pitäisi viettää sitä naisen kanssa, jota olen niin rakastanut ja
joka on minut min julmasti pettänyt, taikka elää erossa hänestä ja
joutua vihaan ja väkivaltaisuuksiin, jotka ovat niin vastakkaisia
mielenlaadulleni ja entiselle rakkaudelleni teitä kohtaan? Se on
ollut voimakkaampi kuin olette huomannutkaan; olen suurimman osan
teiltä kätkenyt vain pelosta, että ikävystyttäisin teitä tai että
menettäisin jotakin kunnioituksestanne menettelyn vuoksi, joka ei
sopinut aviomiehelle. Mutta sen sanon, että olin sydämenne arvoinen.
Toistan vielä, että kuolen ilman kaipausta, koska en ole saavuttanut
rakkauttanne enkä enää jaksa sitä halutakaan. Hyvästi, madame; te
surette joskus miestä, joka rakasti teitä todellisesti ja laillisesti.
Te saatte tuntea sitä murhetta, jota järkevät ihmiset tuntevat
tällaisissa tapauksissa, ja huomata kylliksi eroa siinä, kuinka minä
teitä rakastin ja kuinka ne rakastavat, jotka lempeään osoittaessaan
eivät etsi muuta kuin kunniaa teidät vietellä.
— Mutta kuolemani suo teille vapauden», lisäsi prinssi. »Te voitte
tehdä Nemoursin herttuan onnelliseksi tarvitsematta avuksi rikosta.
Yhdentekevää on», huudahti prinssi, »mitä tapahtuu, kun minua ei enää
ole, ja tarvitseeko minun siitä välittääkään!»
Prinsessa ei osannut kuvitellakaan, että hänen puolisonsa häntä
epäilisi; siksi hän kuunteli näitä sanoja ymmärtämättä tai voimatta
muuta ajatella kuin että prinssi moitti häntä kiintymyksestä Nemoursin
herttuaa kohtaan. Lopulta prinsessa selvisi sokeudestaan ja huudahti:
»Minäkö tekisin rikosta! Se ajatuskin on minulle tuntematon.
Ankarinkaan hyveellisyys ei voi viedä toisenlaiseen käytökseen kuin
minun. En ole milloinkaan tehnyt mitään, missä en olisi suonut teidän
olevan todistajana.»
»Olisitteko toivonut», kysyi prinssi katsellen puolisoaan halveksien,
»että olisin ollut läsnä niinä öinä, jotka olette viettänyt yhdessä
Nemoursin herttuan kanssa? Ah, madame, puhunko teistä kertoessani
vaimosta, joka on viettänyt öitä toisen miehen seurassa?»
»Ette, monsieur», vastasi prinsessa, »ei, te ette puhu minusta. En ole
milloinkaan viettänyt öitä enkä muitakaan aikoja Nemoursin herttuan
seurassa. Hän ei ole milloinkaan tavannut minua kahden kesken. En
ole hänelle mitään koskaan myöntänyt, en häntä kuunnellut, sen voin
vannoa...»
»Älkää sanoko enempää», keskeytti prinssi. »Väärät valat taikka
tunnustus olisivat minulle ehkä yhtä tuskallisia.»
Prinsessa ei voinut vastata. Kyyneleet ja tuska salpasivat häneltä
sanat. Lopulta, ponnistaen voimiaan, hän virkkoi:
»Katsokaa minua ainakin, kuulkaa minua. Jos asia koskisi vain minua,
kärsisin nämä syytökset, mutta teidän henkenne on vaarassa. Kuulkaa
minua rakkaudesta itseenne. Saanhan ehdottomasti teidät uskomaan
syyttömyyteni, kun totuus on niin täydellisesti minun puolellani.»
»Suokoon Jumala, että saisitte minut uskomaan!» huudahti prinssi.
»Mutta mitä, voittokaan minulle sanoa? Eikö Nemoursin herttua ole
sisarensa kanssa käynyt Coulommiersissa? Ja eikö herttua ole viettänyt
paria edellistä yötä kanssanne metsän puutarhassa?»
»Jos se on rikokseni», vastasi prinsessa, »niin minun on helppo
puolustautua. En pyydä teitä uskomaan itseäni, vaan kaikkia
palvelijoitanne. Tiedustelkaa, meninkö puutarhaan sen päivän aattona,
jolloin Nemoursin herttua tuli Coulommiersiin, ja enkö sitä edellisenä
iltana lähtenyt sieltä kahta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.»
Prinsessa kertoi sitten puolisolleen, kuinka oli ollut näkevinään
puutarhassa jonkun. Hän tunnusti luulleensa miestä Nemoursin herttuaksi
ja puhui niin vakuuttavasti, samalla kun totuus saattaa niin helposti
uskomaan silloinkin kun se ei ole todennäköinen, että prinssi melkein
sai varmuuden hänen viattomuudestaan.
»En tiedä», sanoi prinssi, »pitäisikö minun kuitenkin teitä uskoa.
Tunnen olevani niin lähellä kuolemaa, etten halua nähdä mitään, mikä
voisi houkuttaa minua kaipaamaan elämää. Selityksenne tulevat minulle
liian myöhään, mutta huojentavaa on sittenkin saada viedä mukanaan se
ajatus, että olette sen kunnioituksen arvoinen, jota olen teitä kohtaan
tuntenut. Pyydän teiltä vielä sitä lohdutusta, että saan uskoa muistoni
olevan teille rakkaan, niin että jos asia olisi riippunut teistä,
olisitte tuntenut minua kohtaan samaa kuin nyt erästä toista kohtaan.»
Hän tahtoi jatkaa, mutta oli liian heikko puhumaan. Prinsessa kutsutti
sairaan luo lääkärit, jotka huomasivat hänen olevan kuolemaisillaan.
Hän pysyi riutuneena hengissä vielä muutamia päiviä ja kuoli
ihmeteltävän levollisena.
Clèvesin prinsessa joutui niin rajun surun valtaan, että oli menettää
järkensä. Kuningatar tuli huomaavaisesti häntä katsomaan ja vei hänet
luostariin hänen itse tajuamatta, minne hänet vietiin. Prinsessan
kälyt toivat hänet takaisin Pariisiin; silloin hän ei vielä kyennyt
selvästi tajuamaan suruansa. Kun hän sitten voimistui sitä ajattelemaan
ja käsitti, minkälaisen miehen oli menettänyt, samalla tietäen
olevansa syynä hänen kuolemaansa juuri sen rakkauden vuoksi, jota oli
sydämessään sietänyt toista kohtaan, heräsi hänessä kuvaamaton kauhu
itseänsä ja Nemoursin herttuaa vastaan.
Herttua ei aluksi uskaltanut prinsessalle osoittaa muuta
huomaavaisuutta kuin mitä hyvä tapa vaati. Hän tunsi kyllin hyvin
Clèvesin prinsessan arvatakseen, että suurempi tunkeilevaisuus olisi
ollut hänelle vastenmielistä, mutta se, mitä hän sai myöhemmin kokea,
osoitti, että hänen vielä kauan tuli käyttäytyä samalla tavalla.
Eräs herttuan aseenkantajista kertoi, että hänen läheinen ystävänsä,
Clèvesin prinssin hoviherra, surren herransa kuolemaa oli sanonut
Nemoursin herttuan matkan Coulommiersiin olleen kuoleman syynä. Herttua
hämmästyi tavattomasti näistä sanoista; mutta niitä mietittyään
hän arvasi totuuden osaksi ja aavisti heti, mitä prinsessa tunsi
häntä kohtaan, vieraantuen hänestä, jos uskoisi puolisonsa taudin
johtuneen mustasukkaisuudesta. Herttua arveli olevan parasta olla
johtamatta prinsessan muistiin nimeänsä ja noudatti tätä käytöstä, niin
tuskalliselta kuin se hänestä tuntuikin.
Hän matkusti Pariisiin eikä voinut kuitenkaan olla menemättä prinsessan
ovelle saadakseen tietää, kuinka hän jaksoi. Hänelle sanottiin, ettei
kukaan saanut prinsessaa nähdä ja että tämä oli kieltänyt itselleen
ilmoittamasta edes, kutka olivat käyneet häntä kysymässä. Ehkäpä
nämä niin tarkat ohjeet oli annettu juuri herttuan varalta, josta ei
tahdottu kuulla puhuttavankaan. Hän oli liiaksi rakastunut voidakseen
elää prinsessaa lainkaan näkemättä. Niinpä hän päätti keksiä kuinka
vaikeita keinoja tahansa päästäkseen tilasta, joka tuntui hänestä
sietämättömältä.
Prinsessan murhe meni yli kaikkien järjen rajojen. Kuoleva puoliso,
joka kuoli hänen vuokseen ja oli ollut niin lempeä häntä kohtaan,
ei lähtenyt prinsessan mielestä. Hän kertasi lakkaamatta, mitä oli
puolisolleen velkaa, ja piti rikoksenaan sitä, ettei ollut häntä
rakastanut, ikäänkuin se olisi ollut hänen vallassaan. Hän sai
lohdutusta vain ajatellessaan surevansa puolisoaan, niinkuin tämä
ansaitsi, ja jäljellä olevan elämänsä aikana tekevänsä vain sitä, mitä
hänen puolisonsa olisi suonut hänen tekevän, jos olisi elänyt.
Hän ajatteli monta kertaa, kuinka prinssi oli saanut tietää
Nemoursin herttuan käyneen Coulommiersissa, mutta ei uskonut
herttuan puhuneen asiasta; vieläpä hänestä tuntui yhdentekevältä,
vaikka olisikin näin tapahtunut, koska hän uskoi jo parantuneensa
ja vieraantuneensa rakkaudesta herttuaa kohtaan. Hän suri kuitenkin
katkerasti kuvitellessaan itseään syypääksi puolisonsa kuolemaan ja
muisti tuskaisena, kuinka prinssi oli kuollessaan pelännyt hänen
menevän herttuan kanssa naimisiin. Mutta kaikkien hänen tuskainsa
pääsisällyksenä oli suru miehensä kuolemasta, eikä hän uskonut enää
suostuvansa uuteen avioliittoon.
Muutamien kuukausien kuluttua prinsessa pääsi katkerimmasta murheestaan
ja joutui alakuloisuuden ja kaipauksen tilaan. Madame de Martiques
matkusti Pariisiin ja kävi siellä ollessaan häntä usein tervehtimässä.
Madame de Martiques kertoi prinsessalle kaikki, mitä hovissa tapahtui,
ja vaikka prinsessa ei näyttänyt siitä välittävän, puheli madame de
Martiques kuitenkin häntä virkistääkseen, jutellen vidamista, Guisen
herttuasta ja kaikista muista, jotka olivat huomattavia olemukseltaan
tai ansioiltaan.
»Mitä Nemoursin herttuaan tulee», virkkoi hän, »en tiedä, ovatko
muut asiat hänen sydämessään vallanneet rakkauden paikan, mutta hän
huvittelee paljon vähemmän kuin ennen. Hän on melkein vetäytynyt pois
naisten seurasta. Usein hän matkustelee Pariisiin; luulenpa, että hän
nytkin on täällä.»
Nemoursin herttuan nimi sai Clèvesin prinsessan vavahtamaan ja
punastumaan. Hän muutti puheen aihetta, eikä madame de Martiques
huomannut hänen hämminkiään.
Seuraavana päivänä prinsessa, haluten mielentilaansa sopivaa puuhaa,
meni erään kotinsa lähellä asuvan miehen luo, joka valmisti erikoisia
silkkiteoksia. Hän aikoi siellä teettää samanlaisia. Kun hänelle oli
niitä näytetty, huomasi hän oven, jonka takana olevassa huoneessa
arveli säilytettävän lisää näitä valmisteita. Prinsessa pyysi, että ovi
avattaisiin. Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut sen avainta ja että
huone oli varattu eräälle herralle, joka tuli sinne muutaman kerran
päivässä piirtämään ikkunasta näkyviä kauniita taloja ja puutarhoja.
»Hän on maailman pulskin mies», lisäsi isäntä, »eikä juuri näytä
tarvitsevan raha-ansiota. Joka kerta kun hän käy täällä, näen hänen,
aina katselevan taloja ja puutarhoja, mutta en milloinkaan tekevän
työtä.»
Clèvesin prinsessa kuunteli näitä sanoja tavattoman tarkkaavasti.
Se, että madame de Martiques oli hänelle sanonut Nemoursin herttuan
toisinaan käyvän Pariisissa, liittyi hänen ajatuksissaan tähän pulskaan
mieheen, joka tuli hänen lähistölleen, herättäen hänen mieleensä kuvan
herttuasta, joka tahtoi hänet nähdä, ja tehden hänet salaperäisen
levottomaksi, hänen itse tietämättä sen syytä. Hän astui ikkunain
ääreen ottaakseen selville, mitä niistä näki, ja totesi, että niistä
voi tarkata koko hänen puutarhansa ja asuntonsa julkisivua. Palattuaan
kotiinsa hän huomasi helposti saman ikkunan, josta vieraan herran
sanottiin katselevan. Se ajatus, että katselija oli Nemoursin herttua,
muutti kokonaan hänen mielentilansa. Hän ei ollut enää jonkinlaisessa
alakuloisessa rauhassa, johon oli jo alkanut tottua, vaan levoton
ja kiihtynyt. Lopulta voimatta viipyä kotonaan prinsessa lähti ulos
hengittämään raitista ilmaa esikaupunkien ulkopuolella olevaan
puutarhaan, jossa luuli olevansa yksin. Sinne tultuaan hän arvelikin
päätelleensä oikein: hän ei nähnyt merkkiäkään ihmisistä ja käveli
jokseenkin kauan.
Astuttuaan pienen metsikön läpi hän huomasi käytävän päässä puutarhan
kauimmassa kolkassa pienen joka taholle avonaisen majan, jota kohti
suuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi, hän näki eräällä penkillä
nukkuvan tai syviin haaveisiin vaipuneen miehen, jonka tunsi Nemoursin
herttuaksi. Tämä näky pakotti hänet heti pysähtymään, mutta jäljestä
tulevat palvelijat eivät pysyneet hiljaa. Se sai Nemoursin herttuan
heräämään unelmistaan. Katsomatta kuka oli syynä hänen kuulemaansa
meluun herttua nousi paikaltaan välttääkseen lähestyvää seuraaja
kääntyi kävelemään toiselle kujalle tehtyään niin syvän kumarruksen,
ettei edes nähnyt ketä tervehti.
Jos herttua olisi tietänyt, mitä hän vältti, kuinka innokkaasti hän
olisikaan tullut takaisin? Mutta hän jatkoi menoaan pitkin kujaa, ja
prinsessa näki hänen poistuvan eräästä takaportista, jonka likellä
vaunut häntä odottivat. Minkä vaikutuksen tämä näky hetkeksi tekikään
prinsessan sydämeen! Mikä uinunut rakkaus syttyikään jälleen hänen
sydämessään ja kuinka voimakkaana! Hän meni istumaan samaan paikkaan,
josta Nemoursin herttua juuri oli lähtenyt, ja jäi siihen menehtyneenä.
Herttua esiintyi hänen mielessään rakkaampana kuin mikään muu
maailmassa. Olihan tämä mies hellästi rakastanut häntä jo kauan, pysyen
kunnioittavana ja uskollisena, halveksien kaikkia muita hänen vuokseen,
pitäen arvossa hänen tuskaansakin, haluten nähdä hänet joutumatta itse
nähdyksi, jättäen hovin, jonka ilo hän oli, mennäkseen tuijottamaan
rakastettuaan piirittäviin seiniin ja haaveilemaan paikoissa, joissa ei
voinut odottaa häntä tapaavansa. Kaiken kaikkiaan, herttua oli henkilö,
joka olisi ansainnut rakkautta jo oman intohimonsakin vuoksi ja johon
hän oli niin ihastunut, että olisi häntä rakastanut, vaikkei olisikaan
saanut vastarakkautta, ja joka lisäksi oli jaloluonteinen ja hänen
vertaisensa. Ei ollut enää velvollisuutta eikä hyvettä, joka olisi
ehkäissyt hänen tunteitaan. Kaikki esteet oli poistettu eikä heidän
entisestä suhteestaan ollut muuta jäljellä kuin herttuan rakkaus häneen
ja hänen rakkautensa herttuaan.
Kaikki nämä ajatukset olivat uusia prinsessalle. Suru prinssin
kuolemasta oli niin vallannut hänet, että se oli estänyt häntä niihin
joutumasta. Nemoursin herttuan läheisyys toi niitä joukoittain hänen
mieleensä; mutta kun hän sitten muisti myöskin, että sama mies,
jonka kanssa katsoi voivansa mennä naimisiin, oli se, jota hän oli
rakastanut jo puolisonsa eläessä ja joka oli syynä prinssin kuolemaan,
ja että hänen puolisonsa vielä kuollessaan oli osoittanut pelkäävänsä
hänen menevän naimisiin tuon miehen kanssa, loukkautui hänen ankara
hyveellisyytensä niin näistä kuvitteluista, että hän piti tuskin
pienempänä rikoksena nyt mennä Nemoursin kanssa naimisiin kuin rakastaa
häntä miehensä eläessä. Prinsessa hautoi näitä mietteitä, jotka
olivat niin vastakkaisia hänen onnelleen, ja vahvisti niitä vielä
monilla perusteilla, jotka koskivat hänen rauhaansa ja mahdollisesta
avioliitosta herttuan kanssa johtuvia onnettomuuksia. Kaksi tuntia
viivyttyään tällä paikalla hän lopulta palasi kotiinsa varmana siitä,
että hänen oli vältettävä herttuaa, koska heidän kohtaamisensa oli
vastoin hänen velvollisuuttansa.
Mutta tämä vakaumus, joka oli hänen järkensä ja hyveensä vaikutusta,
ei vallannut hänen sydäntään. Se pysyi kiintyneenä Nemoursin herttuaan
niin kiihkeästi, että häh joutui säälittävään tilaan eikä enää saanut
lepoa. Hänen seuraava yönsä oli kauheimpia, mitä hän oli koskaan
viettänyt. Aamulla hän ensi työkseen riensi katsomaan sitä ikkunaa,
josta sopi katsella hänen asuntoaan, ja näki siellä Nemoursin herttuan.
Tämä näky yllätti prinsessan niin, että hän äkkiä peräytyi ikkunasta,
ja silloin herttua käsitti, että prinsessa oli hänet tuntenut. Herttua
olikin usein sitä toivonut, siitä aikain kun rakkaus oli saanut hänet
keksimään keinoja nähdäkseen prinsessan, ja kun ei ollut toiveita siitä
ilosta, meni hän haaveilemaan samaan puutarhaan, jossa prinsessa oli
hänet tavannut. Väsyneenä lopulta niin onnettomaan ja epävarmaan tilaan
herttua päätti vihdoin käyttää mitä keinoa tahansa kohtalonsa selville
saamiseksi.
»Mitä odotankaan enää?» kysyi hän itseltään; »jo kauan olen tiennyt
prinsessan minua rakastavan. Hän on vapaa, mikään velvollisuus ei
pakota häntä enää kieltäytymään. Miksi rajoittuisin häntä katselemaan
näkymättömänä ja hänelle puhumatta? Onko mahdollista, että rakkaus
on minulta niin täydellisesti riistänyt järjen ja rohkeuden ja
saattanut minut niin perin toisenlaiseksi kuin olin muissa elämäni
rakkaussuhteissa? Velvollisuuteni on ollut kunnioittaa prinsessan
surua; mutta sitä kunnioitan jo liiankin kauan ja annan sen
lemmenliekin sammua, joka hänessä palaa.»
Asiaa näin harkittuaan herttua koetti keksiä keinoja tavatakseen
prinsessan. Hän arveli, ettei ollut enää mitään, mikä pakottaisi häntä
salaamaan rakkauttaan Chartresin vidamilta, jolle hän siis päätti siitä
puhua.
Vidami oleskeli silloin Pariisissa. Kaikki ihmiset olivat tulleet
sinne antamaan määräyksiä vaunuistaan ja vaatteistaan seuratakseen
kuningasta, joka aikoi saattaa Espanjan kuningatarta. Nemoursin herttua
meni siis vidamin luo ja tunnusti hänelle kaikki, mitä oli siihen
asti salannut, paitsi prinsessan tunteita, joista ei halunnut olla
tietävinään.
Prinsessan setä kuunteli tavattoman iloisena herttuan puhetta ja
vakuutti, että hän tietämättä mitään herttuan tunteista usein oli
ajatellut leskeksi joutunutta prinsessaa ainoana naisena, joka
oli herttuan arvoinen. Herttua pyysi vidamia toimittamaan hänelle
tilaisuuden puhutella prinsessaa saadakseen tietää, mitä hänellä oli
mielessä.
Vidami ehdotti, että hän veisi herttuan mukanaan prinsessan luo, mutta
herttua luuli prinsessan tästä loukkautuvan, koska ei vielä ottanut
ketään vastaan. He keksivät sen keinon, että vidamin olisi kutsuttava
prinsessa luokseen jollakin tekosyyllä ja herttuan piti saapua sinne
salaportaita pitkin, niin ettei kukaan häntä näkisi.
Näin tehtiinkin. Clèvesin prinsessa tuli, ja vidami meni häntä vastaan
ja talutti hänet asuntonsa perimmäiseen, suureen huoneeseen. Vähän
ajan kuluttua astui Nemoursin herttua sisään kuin sattuman tuomana.
Prinsessa hämmästyi tavattomasti hänet nähdessään; hän punastui ja
koetti sitä salata. Vidami puhui aluksi jokapäiväisistä asioista ja
poistui antaakseen muka jonkin määräyksen. Hän pyysi veljentytärtään
hoitamaan emännän velvollisuuksia ja lupasi kohta palata.
Ei voi kuvata, mitä Nemoursin herttua ja Clèvesin prinsessa tunsivat
ollessaan kahden kesken ja ensi kertaa voidessaan puhella toistensa
kanssa. He pysyivät jonkun aikaa ääneti, mutta sitten herttua keskeytti
hiljaisuuden: