tunteet olivat heikentäneet. Kuoleman ajatus lähensi hänessä
jälleen Clèvesin prinssin muistoa, joka ollen sopusoinnussa hänen
velvollisuutensa kanssa painui syvälle hänen sydämeensä. Maailman
intohimot ja lemmensuhteet näyttäytyivät hänelle sellaisina kuin niitä
ajattelevat ylevät, laajakatseiset luonteet. Hänen terveydentilansa,
joka oli huomattavasti heikontunut, auttoi häntä pysymään tällä
kannalla. Mutta tietäen, mitä sattumat voivat vaikuttaa viisaimpiinkin
päätöksiin, hän ei tahtonut panna niitä vaaraan eikä palata sinne,
missä se mies oli, jota hän oli rakastanut. Hän vetäytyi muka ilmanalaa
vaihtaakseen erääseen luostariin, ilmaisematta aikovansa luopua hovista.
Heti saatuaan siitä tiedon Nemoursin herttua tunsi ahdistusta tästä
syrjäänvetäytymisestä ja näki sen tärkeyden. Nyt hän uskoi, ettei
hänellä enää ollut mitään toivomista. Toiveiden menettäminen ei
kuitenkaan estänyt häntä panemasta kaikkeansa liikkeelle saadakseen
prinsessan palaamaan. Hän suostutti kuningattaren kirjoittamaan, samoin
vidamin, jonka lisäksi piti mennä prinsessaa tapaamaan, mutta kaikki
oli turhaa. Vidami kävi prinsessan luona, joka ei sanonut tehneensä
erikoista päätöstä. Hän arveli kuitenkin, ettei prinsessa milloinkaan
tulisi takaisin. Lopulta herttua itsekin lähti samalle seudulle muka
kylpymatkalle. Prinsessa hämmästyi ja miltei pelästyi kuullessaan
herttuan tulleen.
Hän lähetti erään kunnianarvoisen naisen kautta, josta hän piti ja joka
silloin oleskeli hänen luonansa, herttualle pyynnön olla oudoksumatta,
jollei hän uskaltaisi antautua kohtauksen vaaraan, koska se voisi
tuhota ne tunteet, jotka hänen tuli sydämessään säilyttää. Samalla
piti herttualle sanoa hänen tahtovan mielellään ilmoittaa, että hän
käsitettyään velvollisuutensa ja rauhansa olevan ristiriidassa sen
taipumuksen kanssa, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, oli huomannut
muiden maailmallisten asioiden käyneen niin yhdentekeviksi, että
hän oli niistä ikipäiviksi luopunut, että hän nyt ajatteli vain
haudantakaista elämää, ilman muuta halua kuin nähdä herttuan pääsevän
samanlaiseen mielentilaan.
Nemoursin herttua oli menehtymäisillään surusta sen naisen edessä, joka
näin hänelle kertoi. Hän pyysi sanantuojaa kymmeniä kertoja palaamaan
prinsessan luo ja järjestämään niin, että hän saisi nähdä prinsessan.
Mutta nainen sanoi, että prinsessa ei ainoastaan ollut kieltänyt häntä
tulemasta sanomaan mitään herttuan taholta, vaan myös selostamasta
keskustelua.
Vihdoin herttuan täytyi palata niin murheen murtamana kuin mies
voi olla menetettyään iäksi kaiken toivon saada jälleen nähdä sitä
naista, johon hänet liitti kiihkeämpi, luonnollisempi ja vakavampi
intohimo kuin, milloinkaan on sydämessä syttynyt. Hän ei kuitenkaan
vielä luopunut ponnistuksistaan, vaan yritti kaikin keinoin houkuttaa
prinsessaa muuttamaan päätöksensä. Niin kului vuosia, ja olo kaukana
rakastetusta lievensi herttuan tuskaa ja intohimoa.
Clèvesin prinsessa vietti sellaista elämää, joka ilmaisi, ettei
hän milloinkaan luopuisi päätöksestään. Osan vuotta hän oleskeli
luostarissa, osan kotonaan, mutta niin eristyneenä ja niin pyhissä
hartaudenharjoituksissa kuin olisi ollut nunnana kaikkein ankarimmassa
luostarissa, ja hänen elämänsä, joka päättyi jokseenkin pian, on
verrattoman hyveellisyyden esikuva.