aikaa yhtäkaikkisista asioista ei voinut olla kysymättä, mitä prinsessa
oli tehnyt ja keitä hänen luonaan oli käynyt. Prinsessa teki selkoa.
Huomattuaan, ettei tällöin mainittu Nemoursin herttuaa, prinssi kysyi
puolisoltaan arkaillen, oliko hän luetellut kaikki vieraat antaakseen
hänelle tilaisuuden mainita herttuankin, välttääkseen sitä surua, että
prinsessa häneltä jotakin peitteli. Kun prinsessa ei ollut tavannut
ketään muuta, ei hän myöskään ketään maininnut. Prinssi virkkoi silloin
murheellisella äänensävyllä:
»Entä Nemoursin herttua — ettekö ole häntä tavannut vai oletteko hänet
unohtanut?»
»En ole tosiaankaan häntä tavannut» vastasi prinsessa. »Voin pahoin ja
lähetin erään kamarineideistäni pyytämään anteeksi, etten voinut häntä
vastaanottaa.»
»Ette siis voinut pahoin muita kuin häntä varten», sanoi prinssi,
»koska olette ottanut vastaan kaikki muut? Minkätähden erotatte
Nemoursin herttuan muista? Miksi hän ei ole teille kuin joku muu?
Minkävuoksi pelkäätte nähdä häntä? Minkätähden osoitatte hänelle, että
häntä pelkäätte? Miksi ilmaisette hänelle, että käytätte sitä valtaa,
jonka hänen rakkautensa teille antaa? Uskaltaisitteko kieltäytyä
häntä tapaamasta, ellette tietäisi hänen erottavan jyrkkyytenne
epäkohteliaisuudesta? Mutta miksi olette häntä kohtaan niin jyrkkä?
Teidän kaltaisenne henkilön puolelta on kaikki muu suosiota paitsi
välinpitämättömyys.»
»En luullut», sanoi prinsessa, »mitä epäluuloja teillä lieneekin
Nemoursin herttuaa kohtaan, että voisitte syyttää minua siitä, etten
ole tahtonut häntä tavata».
»Niin teen kuitenkin, madame», virkkoi prinssi, »ja hyvillä
perusteilla. Miksi ette häntä tapaisi, jollei hän olisi teille mitään
sanonut? Mutta, madame, hän on puhunut teille. Jos ainoastaan hänen
vaitiolonsa olisi teille osoittanut hänen rakkauttaan, ei se olisi
teihin tehnyt niin syvää vaikutusta! Ette ole voinut sanoa minulle
koko totuutta, vaan olette salannut siitä suurimman osan, olettepa
katunut sitäkin vähää, mitä olette minulle tunnustanut, eikä teillä
ole ollut voimaa jatkaa. Nyt olen onnettomampi kuin luulinkaan,
onnettomampi kaikkia ihmisiä. Te olette puolisoni, minä rakastan
teitä kuin rakastajatartani, ja te rakastatte toista! Tuo toinen on
hovin miellyttävin mies, tapaa teidät joka päivä ja tietää, että te
rakastatte häntä. Ja minä olen voinut uskoa», huudahti prinssi, »että
voittaisitte häntä kohtaan tuntemanne rakkauden! Minun täytyi olla
järkeni menettänyt uskoakseni semmoista mahdolliseksi.»
»En tiedä», sanoi prinsessa alakuloisesti, »oletteko ollut väärässä
arvostelussanne suopeasti niin harvinaista menettelyä kuin minun; mutta
en tiedä myöskään, olenko erehtynyt luullessani teidän olevan minua
kohtaan oikeudenmukaisen.»
»Älkää sitä epäilkö, madame», vastasi prinssi; »te olette erehtynyt.
Olette odottanut minulta yhtä mahdottomia kuin minä teiltä. Kuinka
saatoitte toivoa minun säilyttävän järkeni? Olitte siis unohtanut,
että rakastan teitä intohimoisesti ja että olen aviomiehenne?
Toinenkin näistä syistä saattaa ihmisen äärimmäisyyksiin, mutta mitä
voivatkaan ne molemmat yhdessä? Niin, mitä ne tekevätkään!» jatkoi
prinssi. »Sydämeni on täynnä kiihkeitä ja levottomia tunteita, joita
en hallitse. En ole enää mielestäni teidän arvoisenne, ettekä tekään
enää näytä olevan minun arvoiseni. Ihailen teitä ja samalla vihaan;
loukkaan teitä, pyydän anteeksi ja taas häpeän rakkauttani. Lyhyesti
sanoen, rauhani ja järkeni on mennyt. En tiedä, kuinka olen jaksanut
elää sen jälkeen, kun puhuitte minulle Coulommiersissa, ja sen päivän
jälkeen, kun saitte perintökuningattarelta kuulla, että lemmen
juttunne tunnetaan. En tiedä, millä tavalla se on saatu selville, enkä
sitäkään, mitä on tapahtunut Nemoursin herttuan ja teidän välillänne
tässä suhteessa. Sitä ette minulle milloinkaan ilmoita enkä pyydäkään
selittämään. Pyydän teitä vain muistamaan, että olette tehnyt minusta
maailman onnettomimman ihmisen.»
Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota ja matkusti seuraavana
päivänä häntä enää tapaamatta. Mutta hän kirjoitti puolisolleen
surua, rehellistä mieltä ja lempeyttä uhkuvan kirjeen. Prinsessa
vastasi siihen niin liikuttavasti, niin monesti vakuuttaen entistä ja
tulevaista hyvää käytöstään, että koska nämä vakuutukset perustuivat
totuuteen ja todella kuvasivat hänen tunteitaan, tämä kirje tehosi
prinssiin ja teki hänet jonkun verran rauhallisemmaksi. Tähän tulee
lisäksi, että Nemoursin herttuan lähdettyä kuningasta tapaamaan, kuten
hän itsekin, hän voi olla levollinen tietäessään, ettei herttua jäisi
samaan paikkaan kuin prinsessa.
Joka kerta kun prinsessa puheli puolisonsa kanssa, teki miehen
osoittama intohimoinen rakkaus, rehellinen käytös, heidän keskinäisen
ystävyytensä ynnä hänen oma velvollisuudentuntonsa vaikutuksen hänen
sydämeensä ja himmensi Nemoursin herttuan kuvaa; mutta sitä kesti
vain vähän aikaa, ja sama kuva palasi pian entistä eloisampana ja
läheisempänä hänen mieleensä.
Ensi päivinä herttuan lähdön jälkeen prinsessa tuskin huomasi hänen
poissaoloaan. Sitten se tuntui hänestä kolkolta. Siitä alkain kun
prinsessa häntä rakasti, oli tuskin kulunut päivääkään, ettei hän olisi
pelännyt tai toivonut tapaavansa herttuaa. Hänelle tuotti suurta tuskaa
ajatella, ettei ollut enää sattuman vallassa toimittaa heidät näkemään
toisensa.
Prinsessa lähti Coulommiersiin ja samalla piti huolta siitä, että
sinne kuljetettiin eräitä suuria maalauksia. Nämä hän oli teettänyt
jäljennöksinä niistä alkuperäisistä tauluista, jotka Valentinoisin
herttuatar oli maalauttanut Anetissa sijaitsevaa huvilinnaansa varten.
Kaikki huomattavat tapahtumat kuninkaan hallitusajalta oli niissä
kuvattu, m.m. Metzin kaupungin piiritys, ja ne henkilöt, jotka olivat
siinä kunnostautuneet, oli maalattu hyvin näköisiksi. Nemoursin herttua
oli niiden joukossa: ehkä juuri senvuoksi Clèvesin prinsessa oli
halunnut saada nämä taulut mukaansa.
Madame de Martiques, joka ei ollut voinut lähteä hovin mukana,
oli luvannut tulla viettämään muutamia päiviä Coulommiersissa. Se
seikka, että he molemmat olivat kuningattaren suosiossa, ei ollut
herättänyt heissä kateutta eikä vieromista toisiaan kohtaan. He olivat
ystävättäriä, kuitenkaan uskomatta toisilleen tunteitansa. Clèvesin
prinsessa tiesi, että madame de Martiques rakasti vidamia; mutta madame
de Martiques ei tiennyt Clèvesin prinsessan ja Nemoursin herttuan
välisestä suhteesta. Koska prinsessa oli vidamin veljentytär, teki se
hänet vieläkin rakkaammaksi madame de Martiquesille, ja prinsessa piti
hänestä henkilönä, joka oli rakastunut niinkuin hän itsekin, vieläpä
hänen rakastettunsa läheiseen ystävään.
Madame de Martiques saapui Coulommiersiin, kuten oli luvannuteja
huomasi prinsessan viettävän hyvin yksinäistä elämää, jopa pyrkivän
täydellisesti eroonkin muista ihmisistä oleskelemalla iltaisin
puutarhassa palvelijainkaan häntä seuraamatta; hän kävi huvimajassa,
jossa Nemoursin herttua oli häntä kuunnellut, ja astui siihen
huoneeseen, joka avautui puutarhaan päin. Hänen palvelusväkensä
pysytteli toisessa huoneessa tai huvimajan alapuolella eikä tullut
hänen luokseen muutoin kuin kutsusta.
Madame de Martiques ei ollut ennen nähnyt Coulommiersia. Hän hämmästyi
sen kauneuksista ja varsinkin huvimajan hauskuudesta. Clèvesin
prinsessa ja hän viettivät siellä kaikki illat. Vapaa olo kahden
kesken ja mitä ihanimmassa paikassa vietetyt illat antoivat yhä
uutta keskustelun aihetta näille kahdelle nuorelle naiselle, joilla
oli kummallakin voimakas rakkaus sydämessään, ja vaikka he eivät
uskoneet toisilleen salaisuuksiaan, oli heistä erittäin hauskaa
puhella keskenään. Madame de Martiquesin olisikin ollut vaikea lähteä
Coulommiersista, jollei hän sieltä lähtiessään olisi päässyt vidamin
olinpaikkaan. Hän matkusti Chambordiin, jossa hovi silloin oleskeli.
Reimsissa tapahtuneen kruunauksen oli Lotringin kardinaali toimittanut,
ja kesän loppupuolta vietettiin Chambordin linnassa, joka oli äskettäin
rakennettu. Kuningatar oli hyvin iloissaan tavatessaan jälleen madame
de Martiquesin ja osoitettuaan hänelle mielihyvänsä monilla tavoin
kysyi, kuinka Clèvesin prinsessa jaksoi ja mitä hän teki maalla.
Nemoursin herttua ja Clèvesin prinssi olivat silloin kuningattaren
luona. Madame de Martiques, joka oli pitänyt Coulommiersia
ihastuttavana, kertoi sen kauneuksista ja kuvaili tavattoman laajasti
metsän huvimajaa ja sitä iloa, joka Clèvesin prinsessalla oli vaellella
siellä yksin myöhään illallakin. Nemoursin herttua, joka tunsi seudun
kylliksi ymmärtääkseen, mitä madame de Martiques kertoi, ajatteli,
ettei hänen olisi mahdotonta siellä nähdä Clèvesin prinsessaa kahden
kesken. Hän teki madame de Martiquesille vielä muutamia kysymyksiä
saadakseen asiasta enemmän selkoa. Clèvesin prinssi, joka oli katsellut
herttuaa koko ajan hänen puhellessaan madame de Martiquesin kanssa,
luuli ymmärtävänsä, mitä sinä hetkenä liikkui herttuan mielessä.
Herttuan tekemät kysymykset vahvistivat häntä tässä luulossa, joten
hän piti varmana, että herttua aikoi mennä tapaamaan hänen puolisoaan.
Hän ei erehtynytkään tässä uskossaan. Sellainen aie välähti niin
voimakkaasti Nemoursin herttuan mieleen, että hän vietettyään yön
miettimällä, kuinka panisi tuumansa toimeen, seuraavana aamuna pyysi
kuninkaalta lupaa lähteä Pariisiin jonkun keksimänsä tekosyyn nojalla.
Clèvesin prinssi oli varma siitä, mikä matkan aiheena oli, mutta päätti
saada selvyyden vaimonsa käytöksestäpä vapautua hirveästä epätiedosta.
Häntä halutti lähteä samaan aikaan kuin Nemoursin herttua, itse
piiloutuneena todetakseen mikä menestys herttualla oli matkallaan,
mutta peläten, että hänen lähtönsä näyttäisi tavattomalta ja että
Nemoursin herttua saatuaan siitä tietää muuttaisi suunnitelmiaan, hän
päätti uskoa salaisuuden eräälle hoviherralleen, jonka uskollisuuden
ja mielialan hän tunsi. Prinssi kertoi hänelle pulansa, kuvaili,
kuinka hyveellinen Clèvesin prinsessa tähän asti oli ollut, ja käski
hoviherran seurata Nemoursin herttuan jälkiä, pitää häntä tarkoin
silmällä, katsoa, menisikö herttua Coulommiersiin ja pujahtaisiko hän
illalla puutarhaan.
Hoviherra, joka oli erittäin sovelias tällaiseen tehtävään, suoritti
sen mahdollisimman tarkasti. Hän seurasi Nemoursin herttuaa kylään
asti, joka oli puolen tunnin matkan päässä Coulommiersista ja johon
herttua pysähtyi, ja arvasi hänen jääneen sinne vain iltaa odottamaan.
Hoviherra ei katsonut viisaaksi pysähtyä samaan paikkaan, vaan sivuutti
kylän ja poikkesi metsään eräälle kohdalle, josta luuli Nemoursin
herttuan kulkevan. Eikä hän erehtynytkään tässä suunnitelmassa.
Heti pimeän tultua hän kuuli askeleita ja tunsi helposti Nemoursin
herttuan. Hoviherra näki herttuan kiertävän puutarhan ympäri ikäänkuin
kuunnellakseen, oliko siellä ketään, ja valitakseen paikan, josta sinne
pääsisi mukavimmin. Pensasaita oli hyvin korkea ja sitä oli takanakin
estämässä pääsyä, niin että oli varsin vaikea pujahtaa siitä läpi.
Nemoursin herttua onnistui siinä kuitenkin viimein.
Heti puutarhaan tultuaan herttuan ei ollut vaikea tietää, missä
Clèvesin prinsessa oleskeli. Hän näki paljon valoa perähuoneesta,
jonka kaikki ikkunat olivat auki, ja hiipien pitkin pensasaitaa hän
lähestyi sitä levottomana ja liikutettuna, kuten hyvin voi kuvitella.
Hän asettui erään ikkunan taakse, jota käytettiin ovena, nähdäkseen,
mitä prinsessa teki. Hän näki, että prinsessa oli yksin ja niin
ihmeellisen kaunis, että hän vaivoin voi hillitä sitä hurmausta, jonka
tämä näky herätti. Kuumuuden vuoksi prinsessalla ei ollut päässään
ja kaulassaan muuta kuin hätäisesti yhteenkootut hiukset. Hän makasi
leposohvalla edessään pöytä, jolla oli useita koreja täynnä nauhoja.
Prinsessa valitsi niistä muutamia, ja herttua huomasi, että ne olivat
samanvärisiä kuin hänellä itsellään turnajaisissa. Hän näki prinsessan
solmivan niitä hyvin harvinaiseen intialaiseen keppiin, jota herttua
oli käyttänyt jonkun aikaa, antaen sen sitten sisarelleen. Tältä oli
prinsessa sen ottanut osoittamatta tietävänsä, että se oli kuulunut
Nemoursin herttualle.
Lopetettuaan puuhansa, kasvoillan se sulous ja lempeys, jotka
vastasivat hänen sydämensä tunteita, prinsessa otti kynttilän ja
lähestyi erästä suurta pöytää, vastapäätä Metzin piiritystä esittävää
taulua, jossa oli myös Nemoursin herttuan muotokuva. Prinsessa istuutui
ja alkoi katsella tätä kuvaa niin tarkkaavasti ja haaveillen kuin vain
rakastunut voi.
Mahdotonta on kuvata Nemoursin herttuan tunteita tänä hetkenä. Kukaan
muu mies ei ole kokenut eikä kuvitellut sitä näkyä, että lemmitty
olento myöhään illalla, maailman kauneimmassa paikassa aavistamatta
rakastajan läsnäoloa, olisi sellaisessa puuhassa, joka koskee
rakastajaa ja kätkettyä intohimoa.
Herttua olikin niin suunniltaan, että seisoi kauan liikkumatta
katselemassa prinsessaa eikä ajatellut, että hetket olivat kalliit.
Vähän rauhoituttuaan hän päätteli, että hänen piti lykätä puheleminen
siksi, kunnes prinsessa tulisi puutarhaan. Hän luuli tätä menettelyä
varmemmaksi, koska prinsessa silloin olisi kauempana kamarineideistään.
Mutta huomattuaan prinsessan yhä pysyvän huoneessa hän astui sisään.
Mikä levottomuus valtasikaan hänet, kun hän aikoi toteuttaa aikeensa!
Kuinka hän pelkäsi suututtaa prinsessaa! Mikä kauhu saada muuttumaan
niin lempeät kasvot ja nähdä niiden vaihtuvan ankaroiksi ja vihaisiksi!
Herttuan mielestä ei ollut hullua tulla näkymättömänä katsomaan
Clèvesin prinsessaa, mutta hullua oli ajatella näyttää itsensä hänelle.
Nyt hän näki kaikki, mitä ei vielä milloinkaan ollut katsellut. Hänestä
tuntui sopimattoman julkealta tulla yöllä yllättämään nainen, jolle
hän ei vielä milloinkaan ollut suoraan puhunut rakkaudestaan. Hän ei
kuvitellut saavansa olettaa, että prinsessa tahtoisi häntä kuunnella,
vaan uskoi herättävänsä oikeutettua suuttumusta vaarasta, johon
saattaisi lemmittynsä, kun otettiin lukuun tämän kohtauksen mahdolliset
seuraukset. Niinpä hän menetti rohkeutensa ja oli useita kertoja
tekemäisillään päätöksen poistua itseään näyttämättä. Mutta kun häntä
yllytti halu puhua prinsessan kanssa ja toisaalta rohkaisi äskeisestä
näystä syttynyt toivo, astui hän muutamia askeleita lähemmäs, kuitenkin
niin levottomana, että hänen miekankannikkeensa tarttui ikkunanpieleen
ja kolahti. Clèvesin prinsessa käänsi päätänsä; joko hän ajatteli
yksinomaan herttuaa tai tämä seisoi sellaisella kohdalla, että valo
osui häneen kyllin kirkkaasti, olkoon sen laita kuinka tahansa,
mutta prinsessa luuli hänet tuntevansa ja hetkeäkään arvelematta tai
kääntymättä sinne päin, missä herttua oli, riensi kamarineitiensä luo.
Prinsessa tuli sinne niin hämillään, että hänen, asian oikeaa laitaa
salatakseen, täytyi sanoa olevansa sairas; samalla hän tahtoi myös
antaa väelleen jotakin puuhaa, jotta Nemoursin herttua ehtisi vetäytyä
takaisin. Vähän harkittuaan prinsessa luuli erehtyneensä, kun oli
kuvitellut Nemoursin herttuan ilmestyneen luokseen. Hän tiesi herttuan
olevan Chambordissa eikä pitänyt edes todennäköisenä näin uhkarohkeata
yritystä. Niinpä häntä monta kertaa halutti palata sisähuoneeseen tai
mennä puutarhaan katsomaan, olisiko siellä ketään. Hän ehkä toivoi yhtä
paljon kuin pelkäsikin tapaavansa siellä herttuan. Lopulta kuitenkin
järki ja varovaisuus saivat voiton kaikista tunteista, ja hänen
mielestään oli parempi pysyä epävarmuudessa kuin joutua siihen vaaraan,
että saisi täyden selvyyden. Kesti kauan, ennenkuin prinsessa sai
päätetyksi lähteä paikasta, jonka lähellä herttua kenties odotteli, ja
melkein vasta päivän koittaessa hän palasi linnaan.
Nemoursin herttua oli pysytellyt puutarhassa, niin kauan kuin oli
nähnyt valoa. Hän ei ollut voinut menettää toivoa nähdä jälleen
prinsessaa, vaikkakin oli varma, että prinsessa oli hänet tuntenut ja
lähtenyt pois juuri häntä välttääkseen, mutta nähdessään, että ovet
suljettiin, hän huomasi toivonsa olevan turhan. Hän meni ottamaan
hevosensa, joka oli lähellä Clèvesin prinssin apumiehen väijymäpaikkaa.
Hoviherra seurasi herttuaa takaisin kylään. Herttua päätti viettää
siellä koko päivän ja palata taas illalla Coulommiersiin nähdäkseen,
olisiko prinsessa kyllin tyly välttääkseen häntä tai ollakseen
näyttäytymättä. Vaikkakin herttua oli hyvin iloissaan huomattuaan
olevansa niin paljon prinsessan ajatuksissa, oli hän toisaalta kovin
murheissaan siitä, että oli nähnyt prinsessan, kuten luonnollista oli,
karttavan kohtausta.
Rakkautta ei ole kukaan tuntenut hellemmin ja kiihkeämmin kuin silloin
herttua. Hän käveli salavien varjossa pitkin kätköpaikaksi valitun
talon takana virtaavan puron rantaa, edeten niin kauas kuin suinkin,
ettei kukaan häntä näkisi, ja antautui rakkautensa hurmaukseen; hänen
sydämensä joutui sellaiseen ahdistukseen, että hänen täytyi vuodattaa
muutamia kyyneliä. Mutta nämä kyynelet eivät olleet ainoastaan surun
purkauksia, vaan niihin liittyi myös sitä suloisuutta, jota on vain
rakkaudessa.
Herttua alkoi palauttaa mieleensä kaikkia Clèvesin prinsessan tekoja
siitä alkaen, kun oli häneen rakastunut. Kuinka vilpitöntä ja kainoa
välttelyä prinsessa olikaan aina hänelle osoittanut, vaikka häntä
rakastikin!
»Sillä lopultakin hän rakastaa minua», sanoi herttua itselleen,
»hän rakastaa minua, sitä ei voi epäillä. Suurimmat lupaukset ja
suosionosoitukset eivät ole niin varmoja, merkkejä kuin ne, jotka minä
olen saanut. Kuitenkin hän kohtelee minua niin tylysti kuin vihaisi.
Olen odotellut aikaani, nyt ei minun enää sovi varrota, kun näen hänen
aina puolustautuvan samoin minua ja itseään vastaan. Jollei minua
rakastettaisi, niin koettaisin miellyttää, mutta minä miellytän,
minua rakastetaan, ja se kätketään minulta. Mitä voinkaan enää toivoa
ja mitä muutosta minun pitäisi odottaa kohtalossani? Niin, minua
rakastaa maailman miellyttävin nainen, enkä saisi tuntea sitä rakkauden
ylenpalttisuutta, jonka ensimmäinen varmuus hänen rakkaudestaan antaa,
muutoin kuin paremmin tajutakseni sen tuskan että minua kohdellaan
tylysti!
— Antakaa minun, ihana prinsessa, kuulla, että minua rakastatte!
Sallikaa minun nähdä tunteenne. Myönnyn siihen, että palaatte ainiaaksi
minua surettavaan tylyyn käytökseen, kunhan vain kerran elämässäni saan
teiltä itseltänne kuulla, että rakastatte minua. Katselkaa minua edes
niillä silmillä, joilla viime yönä näin teidän tarkastelevan kuvaani!
Voitteko katsoa sitä niin lempeästi ja paeta minua niin julmasti? Mitä
pelkäätte? Miksi rakkauteni on teistä kammottava? Rakastatte minua,
mutta salaatte sen turhaan; olettehan väkisinkin antanut minulle siitä
todisteita. Tiedän onneni, antakaa minun siitä nauttia älkääkä enää
tehkö minua onnettomaksi!
— Onko mahdollista, että Clèvesin prinsessa rakastaa minua ja että
olen onneton? Kuinka kaunis olikaan viime yö! Kuinka saatoin vastustaa
kiusausta heittäytyä hänen jalkoihinsa? Jos olisin niin tehnyt, olisin
ehkä estänyt hänet pakenemasta ja kunnioitukseni olisi hälventänyt
hänen pelästyksensä. Mutta kenties hän ei tuntenut minua. Suren enemmän
kuin on tarviskaan, sillä miehen näkeminen niin tavattomaan aikaan on
hänet pelästyttänyt.»
Nämä samat ajatukset askarruttivat Nemoursin herttuaa koko päivän. Hän
odotti kärsimättömästi yötä. Sen tultua hän lähti taas Coulommiersiin
päin. Clèvesin prinssin apulainen, joka käytti valepukua, jotta
häntä ei niin huomattaisi, seurasi herttuaa samaan paikkaan kuin
edellisenäkin iltana ja näki hänen taas pujahtavan puutarhaan. Herttua
huomasi pian, että prinsessa ei ollut tahtonut joutua uudestaan siihen
vaaraan, että hänen rauhaansa häirittäisiin. Kaikki ovet oli suljettu.
Herttua kierteli joka puolella keksiäkseen, eikö tulta näkyisi, mutta
turhaan.
Epäillen, että Nemoursin herttua voisi palata, prinsessa oli jäänyt
huoneeseensa. Hän oli pelännyt, ettei hänellä enää olisi voimaa paeta
herttuaa, eikä tahtonut antautua vaaraan puhella herttuan kanssa
tavalla, joka huonosti sopisi hänen tähänastiseen käytökseensä.
Vaikka Nemoursin herttualla ei ollut mitään toivoa nähdä prinsessaa,
ei hän voinut heti lähteä poiskaan paikasta, jossa prinsessa niin
usein oleskeli. Hän vietti koko yön puutarhassa ja tunsi jonkinlaista
lohdutusta nähdessään ainakin samat ympäristöt kuin prinsessa näki joka
päivä. Aurinko oli noussut, ennenkuin hän ajatteli poistumista, mutta
lopulta se pelko, että hänet keksittäisiin, sai hänet lähtemään.
Herttuan oli mahdoton matkustaa pois Clèvesin prinsessaa näkemättä.
Niinpä hän meni madame de Mercoeurin luo, joka oleskeli silloin
Coulommiersin lähellä sijaitsevassa talossaan ja hämmästyi tavattomasti
veljensä tulosta. Herttua keksi matkalleen jonkun syyn, joka oli
kyllin todennäköinen pettämään madame de Mercoeurin, ja kehitteli
niin taitavasti suunnitelmaansa, että sai madame de Mercoeurin itse
ehdottamaan käyntiä Clèvesin prinsessan luona. Tämä aie pantiin
toimeen vielä samana päivänä ja Nemoursin herttua sanoi sisarelleen
jättävänsä hänet Coulommiersiin palatakseen kiireesti kuninkaan hoviin.
Herttua ajatteli näet toimittaa niin, että hänen sisarensa lähtisi
Coulommiersista ensin, ja uskoi keksineensä pettämättömän keinon
puhutella prinsessaa.
Kun Nemoursin herttua ja madame de Mercoeur saapuivat perille, käveli
prinsessa leveällä, kukkalavaa reunustavalla käytävällä. Herttuan
näkeminen saattoi hänet pahaan pulaan, eikä hän voinut enää epäillä
sitä, että hänen toissa iltana näkemänsä mies oli herttua. Tämä
varmuus herätti hänessä jonkun verran suuttumusta, koska hän piti
tuota yritystä tunkeilevana ja varomattomana. Herttua huomasi hänen
kasvoillaan kylmähkön ilmeen ja tunsi siitä polttavaa tuskaa. Puheltiin
jokapäiväisistä asioista. Herttua osasi kuitenkin saada esille niin
paljon henkevyyttä, niin paljon huomaavaisuutta ja ihailua prinsessaa
kohtaan, että hälvensi vastoin prinsessan tahtoakin osan sitä
kylmäkiskoisuutta, jota oli aluksi näkynyt.
Rauhoituttuaan ensi pelostaan herttua ilmaisi suurta halua mennä
metsään katsomaan huvimajaa ja kuvaili sitä maailman suloisimpana
paikkana, vieläpä niin yksityiskohtaisesti, että madame de Mercoeur
sanoi hänen varmaankin käyneen siellä useita kertoja niin hyvin
tunteakseen sen kaikki kauneudet.
»Luulen kuitenkin»; virkkoi Clèvesin prinsessa, »ettei Nemoursin
herttua ole milloinkaan käynyt huvimajan sisällä. Se onkin valmistunut
vasta äskettäin.»
»Ei ole kauan siitäkään, kun siellä kävin», vastasi Nemoursin herttua
prinsessaan katsahtaen, »enkä tiedä, voinko olla oikein tyytyväinen,
koska olette unohtanut minut siellä nähneenne».
Madame de Mercoeur, joka katseli puutarhan kukkia, ei kuunnellut, mitä
hänen veljensä sanoi. Prinsessa punastui ja luoden silmänsä alaspäin,
herttuaan katsomatta, sanoi:
»En muista teitä siellä nähneeni, ja jos siellä olette käynyt, on se
tapahtunut tietämättäni.»
»Totta on, madame», myönsi herttua, »että olen käynyt siellä
kutsumattanne ja että olen viettänyt siellä elämäni suloisimmat ja
kauheimmat hetket».