Prinsessan mielestä oli prinssin sanoissa paljon järkevää ja se viha,
jota hän tunsi Nemoursin herttuaa kohtaan, sai hänet uskomaan, että
tämä ohjelma olisi helppo panna toimeen, mutta hänestä tuntui vaikealta
olla läsnä kaikissa hääjuhlallisuuksissa ja esiintyä siellä levollisin
kasvoin ja vapain mielin. Joka tapauksessa hänen täytyi siellä kantaa
perintökuningattaren laahusta, koska hänet siinä oli pantu monien
muiden prinsessojen edelle; ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä,
saamatta aikaan paljon hälinää ja syiden etsimistä.
Hän päätti siis pakottaa itseänsä. Lopun päivää hän käytti siihen
valmistuakseen ja antautuakseen kaikkien tunteiden valtaan, jotka
häntä, kiusasivat. Hän sulkeutui sisähuoneeseensa. Kaikista tuskista
esiintyi kiihkeimpänä se, että hänellä oli syytä valittaa Nemoursin
herttuan käytöstä eikä mitään mahdollisuutta sitä puolustaa. Hän ei
voinut epäillä sitä, että Nemoursin herttua oli kertonut tämän jutun
Chartresin vidamille, koska oli sen itse tunnustanut. Toisaalta
prinsessan täytyi herttuan puhetavan nojalla uskoa hänen tietävän; ketä
tämä juttu koski. Kuinka voisi antaa sellaisen ajattelemattomuuden
anteeksi ja kuinka olikaan muuttunut herttuan hienotunteisuus, joka oli
niin liikuttanut hänen mieltään?
»Hän oli hienotunteinen», sanoi prinsessa itselleen, »niin kauan kuin
luuli olevansa onneton, mutta epävarmakin onnen ajatus on lopettanut
hänen hienotunteisuutensa. Hän ei voinut kuvitella saavansa rakkautta
tahtomatta sitä yleiseksi tiedoksi. Hän on sanonut kaikki, mitä voi,
vaikka minä en ole tunnustanut häntä rakastavani. Herttua aavisteli
sitä ja on ilmaissut aavistuksensa. Jos hän olisi ollut asiasta varma,
olisi hän käyttäytynyt samalla tavalla. Olin väärässä uskoessani, että
joku mies pystyy kätkemään sen, mikä mairittelee hänen mainettansa.
Tämän miehen vuoksi kuitenkin, jonka luulin eroavan muista miehistä,
huomaan itse olevani kuin muut naiset, vaikka en olekaan heidän
kaltaisensa. Olen menettänyt sen miehen sydämen ja kunnioituksen, jonka
piti olla onneni. Pian kaikki ihmiset pitävät minua naisena, joka on
hullusti ja kiihkeästi rakastunut. Se, johon olen kiintynyt, tietää jo
asian, ja näitä onnettomuuksia välttääkseni olen pannut koko rauhani
ja elämäni alttiiksi!» Näitä surullisia mietteitä seurasi kyynelvirta;
mutta minkä murheen prinsessa tunsikin itseään masentavan, hän aavisti,
että hänellä olisi voimaa se kestää, jos hän olisi ollut tyytyväinen
Nemoursin herttuaan.
Herttua ei ollut levollisempi. Se ajattelemattomuus, että hän oli
kertonut asian Chartresin vidamille, ja tämän varomattomuuden hirmuiset
seuraukset herättivät hänessä katkeraa mielipahaa. Hän ei voinut surua
tuntematta kuvitella sitä vaikeaa asemaa, hämminkiä ja alakuloisuutta,
jossa oli nähnyt Clèvesin prinsessan. Hän oli lohduton siitä, että
oli lausunut prinsessalle tästä asiasta sanoja, jotka itsessään
kyllä olivat kohteliaita, mutta nyt hänestä näyttivät karkeilta tai
kömpelöiltä, koska ne olivat saaneet prinsessan ymmärtämään, että
herttua tiesi hänen olevan tuon kiihkeästi rakastuneen naisen ja itse
olevansa se, jota niin kiihkeästi rakastettiin. Hän olisi ennen kaikkea
toivonut saavansa keskustella prinsessan kanssa, mutta huomasi sitten,
että hänen piti sitä pikemmin karttaa kuin haluta.
»Mitä minulla olisi hänelle sanottavaa!» huudahti herttua.
»Osoittaisinko hänelle vielä kerran, mitä olen jo liiaksikin saattanut
hänen tietoonsa? Näyttäisinkö hänelle tietäväni, että hän rakastaa
minua, vaikken edes ole uskaltanut hänelle sanoa, että häntä rakastan?
Alkaisinko puhua hänelle avoimesti rakkaudestani esiintyäkseni miehenä,
jonka hyvät toiveet ovat tehneet rohkeaksi? Voisinko ajatella edes
häntä lähestyä? Uskaltaisinko saattaa hänet siihen pulaan, että
hänen täytyisi sietää läsnäoloani? Kuinka voisin itseäni puolustaa?
Minulla ei ole mitään selitystä. Olen arvoton astuakseni Clèvesin
prinsessan silmien eteen enkä toivo edes, että hän katsoisi puoleeni.
Oman virheeni avulla olen antanut hänelle paremmat keinot puolustaa
itseään minua vastaan kuin ne, joita hän etsi ja ehkä olisi turhaan
etsinyt. Oman ajattelemattomuuteni vuoksi menetän onnen ja kunnian
olla maailman miellyttävimmän ja kunnioitettavimman naisen rakastama.
Mutta jos olisin menettänyt tämän onnen hänen siitä kärsimättä ja itse
tuottamattani hänelle kauheaa tuskaa, lohduttaisi se minua edes hiukan,
ja tällä hetkellä tunnen enemmän sitä mielipahaa, jota olen hänelle
tuottanut, kuin sitä, että olen turmellut suhteeni häneen.»
Nemoursin herttua suri ja mietti kauan näitä samoja asioita. Halu
puhella Clèvesin prinsessan kanssa palasi aina hänen mieleensä. Hän
ajatteli millä tavalla sen tekisi: aikoi kirjoittaa prinsessalle,
mutta lopulta, sen virheen jälkeen, jonka oli tehnyt, ja prinsessan
mielentilan vuoksi piti parhaana osoittaa syvää kunnioitusta
prinsessaa kohtaan surullaan ja vaitiolollaan, jopa näyttää, ettei hän
uskaltanut ilmestyä prinsessan silmien eteen, ja odottaa, mitä aika,
sattuma ja prinsessan häntä kohtaan tuntema taipumus voivat vaikuttaa
hänen edukseen. Hän päätti myös olla moittimatta Chartresin vidamia
kavalluksesta, koska pelkäsi siten vahvistavansa epäluuloja.
Prinsessa Elisabetin kihlajaiset, jotka tapahtuivat seuraavana päivänä,
ja hänen häänsä, jotka vietettiin sitä seuraavana, askarruttivat hovia
niin, että Clèvesin prinsessa ja Nemoursin herttua kätkivät helposti
muilta alakuloisuutensa ja levottomuutensa. Perintökuningatar puhuikin
vain ohimennen Clèvesin-prinsessalle keskustelusta, joka heillä oli
ollut Nemoursin herttuan kanssa, ja Clèvesin prinssi koetti olla
puhumatta puolisolleen siitä, mitä oli tapahtunut, joten prinsessa sai
huomata olevansa vähemmässä pulassa kuin oli kuvitellut.
Kihlajaiset vietettiin Louvressa, ja juhla-aterian ja tanssiaisten
jälkeen koko kuningasperhe meni yöksi piispantaloon, kuten oli
tavallista. Aamulla Alban herttua, joka muuten aina pukeutui hyvin
yksinkertaisesti, otti ylleen kultakankaisen puvun; se oli kirjailtu
tulipunaisella, keltaisella ja mustalla ja täynnä jalokiviä. Hän pani
myös kruunun päähänsä. Loisteliaasti pukeutunut Oranian prinssi ja
kaikki espanjalaiset, palvelijainsa seuraamina, tulivat hakemaan Alban
herttuaa Villeroin palatsista, jossa hän asui, ja lähtivät marssien
neljän miehen riveissä piispan talolle.
Heti kun herttua oli saapunut, mentiin säädetyssä järjestyksessä
kirkkoon. Kuningas talutti prinsessa Elisabetia, jolla oli myöskin
kruunu päässä ja jonka laahusta kantoivat mademoiselle de Montpensier
ja mademoiselle de Longueville. Näiden jälkeen tuli kuningatar,
mutta ilman kruunua. Sitten tulivat perintökuningatar, kuninkaan
sisar, Lotringin herttuatar ja Navarran kuningatar, ja heidänkin
laahuksiaan kantoivat prinsessat. Kuningattarien ja prinsessain
kaikilla kamarineideillä oli loisteliaat samanväriset puvut kuin heidän
valtiattarillaankin, niin että puvun väristä saattoi tuntea, kenen
kamarineitejä he olivat. Sitten noustiin kirkkoon rakennetulle lavalle,
ja häämenot suoritettiin.
Vihkiäisten jälkeen palattiin päivällisille piispan taloon, ja viiden
tienoissa lähdettiin palatsiin, jossa vietettiin juhla ja johon
parlamentti, korkein tuomioistuin ja kaupungin hallitus oli kutsuttu.
Kuningas, kuningattaret, prinssit ja prinsessat söivät palatsin suuren
salin marmoripöydässä. Alban herttua istui Espanjan uuden kuningattaren
vieressä. Porrasta alempana marmoripöydästä, kuninkaan oikealla
puolella oli lähettiläiden, arkkipiispojen ja ritariston jäsenten
pöytä, vasemmalla parlamentin herrojen.
Guisen herttua, puettuna poimukkaaseen kultakangasviittaan, palveli
kuninkaan hovimestarina, Condèn prinssi leivänantajana ja Nemoursin
herttua juomanlaskijana. Pöydästä noustua alkoivat tanssiaiset. Niitä
keskeyttivät harvinaiset baletit ja kuvaelmat, ja sitten — tanssi taas
alkoi uudelleen. Vihdoin puoliyön jälkeen kuningas ja koko hovi palasi
Louvreen.
Niin surullinen kuin Clèvesin prinsessa olikin, oli hän kaikkien ja
varsinkin Nemoursin herttuan mielestä verrattoman kaunis. Herttua ei
uskaltanut puhua hänelle, vaikka näiden juhlamenojen vilinä ja tungos
olisi antanut siihen monta tilaisuutta, vaan näytti niin surulliselta
ja niin kunnioittaen arastelevan lähestyä prinsessaa, ettei tämä
pitänytkään häntä enää niin — syyllisenä, vaikka herttua ei ollutkaan
sanonut hänelle mitään puolustuksekseen. Hän käyttäytyi samoin
seuraavinakin päivinä, ja tämä käytös teki saman vaikutuksen Clèvesin
prinsessan sydämeen.
Vihdoin tuli turnajaispäivä. Kuningattaret ilmestyivät parvekkeille ja
lavoille, jotka oli heille määrätty. Neljä päätaistelijaa näyttäytyi
kentän toisessa päässä lukemattomien ratsujen ja juhlapukuisten
palvelijain seuraamina, jotka tarjosivat loistavimman näyn, mitä
Ranskassa milloinkaan on nähty.
Kuninkaan värit olivat yksinomaan valkea ja musta; niitä hän käytti
Valentinoisin herttuattaren vuoksi, joka oli leski. Ferraran herttuan
ja hänen seurueensa väri oli keltainen ja punainen. Guisen herttua
esiintyi heleänpunaisessa ja valkoisessa. Aluksi ei tiedetty,
minkä vuoksi hän käytti näitä värejä, mutta sitten muistettiin,
että ne olivat erään kauniin naisen värit, jota Guisen herttua oli
rakastanut hänen ollessaan tyttönä ja jota hän rakasti vieläkin,
vaikkei uskaltanut sitä hänelle enää osoittaa. Nemoursin herttua oli
valinnut keltaisen ja mustan. Turhaan etsittiin niiden syytä. Clèvesin
prinsessan ei ollut vaikea sitä arvata. Hän muisti sanoneensa herttuan
läsnäollessa, että hän piti keltaisesta ja oli pahoillaan omasta
vaaleudestaan, jonka vuoksi ei voinut sitä väriä käyttää vaatteissaan.
Herttua luuli voivansa esiintyä tässä värissä olematta epähieno, koska
Clèvesin prinsessa ei koskaan sitä käyttänyt: niinpä ei voitu sitä
epäillä hänen värikseen.
Milloinkaan ei ole nähty sellaista taitoa kuin nämä neljä
päätaistelijaa osoittivat. Vaikka kuningas oli kuningaskuntansa paras
ratsastaja, ei tiedetty, kenelle olisi annettu etusija. Nemoursin
herttua teki kaikki liikkeensä niin sulavasti, että se veti puoleensa
vähemmänkin häneen mieltyneiden henkilöiden suosion kuin Clèvesin
prinsessan. Heti kun prinsessa näki herttuan ilmestyvän turnajaiskentän
äärelle, tunsi hän joutuvansa tavattoman mielenliikutuksen valtaan,
ja hänen oli joka kerta vaikea salata iloansa, kun herttua oli
onnellisesti suoriutunut tempuistansa.
Illan tullen, kun kaikki oli jo melkein lopussa ja kun osanottajat
olivat poistumaisillaan, kuningas tahtoi valtion onnettomuudeksi vielä
käydä otteluun. Hän käski Montgomeryn kreivin, joka oli tavattoman
taitava, asettumaan turnajaiskentälle. Kreivi pyysi kuningasta
vapauttamaan hänet siitä, esittäen kaikki verukkeet, mitä saattoi
keksiä; mutta kuningas käski miltei vihaisena ilmoittaa hänelle
tahtovansa ehdottomasti ottelua. Kuningatar lähetti sanan kuninkaalle,
pyytäen hartaasti olemaan enää ratsastamatta, koska kuningas oli
suoriutunut niin hyvin, että hänen pitäisi olla tyytyväinen, ja
toivoen, että kuningas palaisi hänen luokseen. Kuningas vastasi
ratsastavansa vielä rakkaudesta kuningattareen ja meni aitaukseen.
Kuningatar lähetti sitten Savoijin herttuan pyytämään toisen kerran
kuningasta palaamaan — kaikki yhtä turhaan. Kuningas ratsasti, peitset
iskivät vastakkain, ja muuan Montgomeryn kreivin peitsen särö lensi
kuninkaan silmään ja jäi sinne. Kuningas putosi heti hevosen selästä.
Hänen aseenkantajansa ja kreivi Montgomery, joka oli kenttämarsalkkoja,
kiirehtivät hänen luokseen. He hämmästyivät nähdessään kuninkaan niin
pahasti haavoittuneen, mutta kuningas ei ollut millänsäkään. Hän sanoi
haavan olevan mitättömän ja antavansa anteeksi Montgomeryn kreiville.
Voi arvata, minkä hämmingin ja surun niin kamala tapaturma tuotti
ilolle omistettuna päivänä.
Heti kun kuningas oli kannettu vuoteeseensa ja kun kirurgit olivat
tutkineet haavaa, huomasivat he sen arveluttavaksi. Konnetabeli muisti
silloin kuninkaalle lausutun ennustuksen, että hän saisi surmansa
kaksintaistelussa, eikä epäillyt sitä, että ennustus nyt täyttyisi.
Saatuaan kuulla tästä tapahtumasta Espanjan kuningas, joka oleskeli
Brysselissä, lähetti Pariisiin suuressa maineessa olevan lääkärinsä,
mutta tämä päätteli kuninkaan tilan toivottomaksi.
Niin erimielinen ja vastakkaisten harrastusten täyttämä hovi oli näin
suurta tapausta odotellessaan tavattomasti kiihdyksissä. Kaikki juonet
oli kuitenkin kätketty, eikä ihmisten mieliä näyttänyt askarruttavan
muu kuin levottomuus kuninkaan terveydestä. Kuningattaret, prinssit ja
prinsessat tuskin poistuivat kuninkaan odotushuoneesta.
Clèvesin prinsessa, tietäen olevansa velvollinen pysymään hovissa
ja Nemoursin herttuan myös olevan siellä samalla kun hän ei voinut
puolisoltaan kätkeä hämminkiä, jonka herttuan tapaaminen tuotti, ja
käsittäen myöskin, että herttua pelkällä läsnäolollaan haihdutti hänen
vihaansa ja kumosi kaikki päätökset, aikoi tekeytyä sairaaksi. Hovin
huomio oli liiaksi kiintynyt muualle, jotta välitettäisiin hänen
käytöksestään tai otettaisiin selville, oliko sairaus teeskennelty
vai todellinen. Clèvesin prinssi yksin saattoi tietää totuuden, mutta
prinsessa ei ollut pahoillaan, että hän sen tiesi. Näin ollen prinsessa
jäi kotiin hyvin vähän miettien sitä suurta muutosta, joka oli tulossa,
mieli täynnä omia ajatuksia, joita hän nyt sai täysin vapaasti hautoa.
Kaikki olivat kuninkaan luona. Clèvesin prinssi tuli vähän väliä
puolisonsa luo kertomaan uutisia ja kohteli häntä yhä samalla tavalla
kuin aina, paitsi että kahden kesken ollessa heidän välillään oli
jotakin hieman kylmää ja väkinäistä. Prinssi ei ollut uudelleen ottanut
tapahtunutta puheeksi, eikä prinsessa ollut jaksanut tai pitänyt
sopivanakaan palata tähän keskusteluaiheeseen.
Nemoursin herttua, joka oli odottanut saavansa muutaman hetkisen
puhella Clèvesin prinsessalle, hämmästyi kovin ja masentui, kun ei
hänellä edes ollut iloa tavata prinsessaa. Kuninkaan haava oli niin
vakava, että seitsemäntenä päivänä lääkärit heittivät kaiken toivon.
Kuningas kuuli tavattoman levollisena varman tiedon kuolemastaan, ja
se oli sitäkin ihailtavampaa, kun hän menetti henkensä niin onnettoman
tapaturman vuoksi, parhaassa iässään, onnellisena, kansansa rakastamana
ja itse rakastaessaan naista, johon oli silmittömästi kiintynyt.
Kuolemansa aattona kuningas naitti sisarensa Savoijin herttualle
ilman juhlallisuuksia. Helppoa on arvata, missä tilassa Valentinoisin
herttuatar oli. Kuningatar ei sallinut hänen ollenkaan käydä katsomassa
kuningasta ja lähetti häneltä tiedustelemaan kuninkaan sinettejä ja
kruunun jalokiviä, jotka hänellä oli hallussaan. Herttuatar kysyi,
oliko kuningas jo kuollut, ja kun hänelle vastattiin kieltävästi,
selitti hän:
»Minulla ei siis vielä ole ketään käskijää, eikä kukaan voi pakottaa
minua palauttamaan, mitä kuninkaan luottamus on antanut haltuuni.»
Heti kun kuningas oli kuollut Tournellesin linnassa, saattoivat
Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat leskikuningattaren, uuden
kuninkaan ja hänen puolisonsa, kuningattaren, Louvreen. Nemoursin
herttua talutti leskikuningatarta. Heidän lähtiessään liikkeelle
leskikuningatar peräytyi muutamia askeleita ja sanoi miniällensä,
kuningattarelle, että tämän oli astuttava edellä; mutta helppoa oli
huomata, että tässä kohteliaisuudessa oli enemmän katkeruutta kuin
hyvän tavan noudattamista.
Lotringin kardinaali oli päässyt leskikuningattaren mielen ehdottomaksi
valtiaaksi. Chartresin vidamilla ei ollut enää ollenkaan hänen
suosiotaan, ja madame Martiquesin ja vapauden rakkaus oli estänyt
vidamia tuntemasta tätä tappiota niin suureksi kuin se olisi
ansainnut. Niinä kymmenenä päivänä, jolloin kuningas makasi sairaana,
kardinaalilla oli ollut aikaa punoa suunnitelmiaan ja saada kuningatar
hyväksymään päätöksiä, jotka sopivat hänen aiheisiinsa. Siten
kuningatar heti, kun kuningas kuoli, määräsi konnetabelin oleskelemaan
Tournellesin linnassa kuningas-vainajan ruumiin ääressä suorittamassa
tavanmukaisia juhlamenoja. Tämä toimi vei hänet kaikesta syrjään ja
riisti häneltä toimintavapauden. Konnetabeli lähetti pikaviestin
Navarran kuninkaan luo, jotta tämä tulisi mahdollisimman pian yhdessä
hänen kanssaan vastapainoksi Guisein suurelle nousulle, jonka huomasi
oleva tapahtumassa.
Armeijan ylipäällikkyys annettiin Guisen herttualle, raha-asiain
hoito Lotringin kardinaalille. Valentinoisin herttuatar karkoitettiin
hovista; takaisin kutsuttiin Tournonin kardinaali, konnetabelin
julkivihollinen, ja kansleri Olivier, samoin herttuattaren vihollinen
— lyhyesti, hovi muuttui kokonaan muodoltaan. Guisen herttua sai
saman kunnian kuin kuninkaalliset prinssit kantaa hautajaismenoissa
kuninkaan viittaa. Hän ja hänen veljensä olivat kaikessa määräämässä,
ei ainoastaan sen vaikutusvallan vuoksi, joka kardinaalilla oli
kuningattaren mieleen, vaan senkin vuoksi, että kuningatar luuli heistä
pääsevänsä, jos heihin kyllästyisi, mutta ei voisi työntää konnetabelia
syrjään, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat.
Kun hautajaismenot oli suoritettu, saapui konnetabeli Louvreen, ja
kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Konnetabeli halusi puhella
hänen kanssaan kahden kesken, mutta kuningas kutsui luokseen Guiset ja
heidän läsnäollessaan neuvoi konnetabelia lepäämään; raha-asiain hoito
ja armeijan ylipäällikkyys oli jo annettu toisille, ja jos tarvittaisiin
konnetabelin neuvoja, kutsuttaisiin hänet saapuville. Leskikuningatar
otti konnetabelin vielä kylmemmin vastaan kuin kuningas, vieläpä
moittikin siitä, että konnetabeli oli sanonut kuningasvainajalle,
etteivät prinssit lainkaan olleet isänsä näköisiä.
Navarran kuningas saapui myös ja sai melkein yhtä huonon
vastaanoton. Condén prinssi, joka oli kärsimättömämpi kuin veljensä,
valitteli julkisesti, mutta hänen valituksensa kaikuivat turhaan.
Hänet toimitettiin pois hovista: lähetettiin muka Flanderiin
allekirjoittamaan rauhan vahvistuskirja.
Navarran kuninkaalle näytettiin väärennettyä Espanjan kuninkaan
kirjettä, jonka mukaan Espanja tavoitteli Navarran alueita. Niin hänet
saatiin pelkäämään maittensa puolesta ja lopulta matkustamaan Bearniin.
Kuningatar antoi hänelle tehtävänkin: saattaa prinsessa Elisabetia
Espanjaan, vieläpä pakotti kuninkaan lähtemään ennen prinsessaa. Näin
ollen ei hoviin jäänyt ainoatakaan henkilöä, joka olisi voinut olla
Guisein vallan vastapainona.
Vaikka Clèvesin prinssi oli pahoillaan, ettei hänen sallittu saattaa
kuningatar Elisabetia, ei hän kuitenkaan voinut valittaa, koska
sellainen ylimys lähetettiin hänen sijastaan, mutta prinssi kaipasi
tätä tointa vähemmän sen kunnian vuoksi, jonka siitä olisi saanut, kuin
siksi, että se olisi toimittanut hänen puolisonsa pois hovista, eikä
olisi näyttänyt siltä kuin hän itse sitä haluaisi.
Muutamia päiviä kuninkaan kuoleman jälkeen päätettiin lähteä Reimsiin
kruunajaisiin. Heti kun puhuttiin tästä matkasta, pyysi Clèvesin
prinsessa, joka koko ajan oli pysytellyt kotona tekeytyen sairaaksi,
puolisoaan sallimaan, ettei hän seuraisi hovia, vaan saisi lähteä
Coulommiersiin hengittämään raitista ilmaa ja hoitamaan terveyttään.
Prinssi vastasi, ettei hän halunnut harkita, pakottivatko terveyssyyt
prinsessan olemaan poissa kruunajaismatkalta, vaan muutenkin siihen
suostuvansa. Hänen ei ollut vaikea suostua asiaan, jonka hän jo
oli päättänyt. Niin hyvä käsitys kuin hänellä olikin vaimonsa
hyveellisyydestä, huomasi hän hyvin, ettei ollut viisasta kauemmaksi
aikaa toimittaa prinsessaa sen miehen näkyviin, jota hän rakasti.
Nemoursin herttua sai pian tietää, ettei Clèvesin prinsessa seuraisi
hovia. Hän ei malttanut lähteä prinsessaa tapaamatta, vaan lähdön
aattona meni tämän luo niin myöhään kuin hyvä tapa salli, kohdatakseen
hänet yksin. Onni suosi hänen aiettaan. Saavuttuaan pihalle herttua
tapasi madame de Neversin ja madame de Martiquesin, jotka juuri sieltä
tulivat ja sanoivat prinsessan jääneen yksin. Herttua nousi portaita
niin levottomana ja hämillään, että hänen tilaansa voi verrata vain
Clèvesin prinsessan tunteisiin, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin
herttuan tulleen häntä tapaamaan... Pelko, että herttua puhuisi
rakkaudestaan ja hän itse vastaisi liian suopeasti, levottomuus, jota
tämä vierailu herättäisi hänen puolisossaan, tuskallinen velvollisuus
tehdä siitä tiliä tai pakko se salata, kaikki tämä välähti yhtä aikaa
prinsessan mieleen ja saattoi hänet niin pahaan pulaan, että hän päätti
välttää sitä, mikä ehkä kaikkein enimmin olisi häntä miellyttänyt.
Prinsessa lähetti erään kamarineitinsä sanomaan odotushuoneeseen
jääneelle Nemoursin herttualle olleensa juuri sairaana ja kovin
pahoittelevansa, ettei voinut ottaa vastaan kunniaa, jota herttua
hänelle osoitti. Mikä murhe olikaan herttualle, ettei hän saanut
nähdä prinsessaa ja että syynä tähän oli haluttomuus häntä tavata!
Herttua matkusti seuraavana päivänä. Hänellä ei ollut enää mitään
toivomista sattumalta. Hän ei ollut saanut puhutella prinsessaa
perintökuningattaren luona tapahtuneen keskustelun jälkeen, ja hänellä
oli syytä uskoa, että kun hän vahingossa oli puhunut vidamille, se oli
tuhonnut kaikki hänen toiveensa. Niinpä hän tunsi kaikkea sitä vaivaa,
joka voi katkeroittaa muutenkin ankaraa tuskaa.
Heti kun Clèvesin prinsessa oli vähän tointunut hämmingistä, jonka
herttuan aiottu vierailu oli herättänyt, vaihtuivat kaikki ne syyt,
joiden takia hän oli kieltäytynyt. Hän huomasi tehneensä virheen, ja
jos hän olisi uskaltanut tai vielä olisi ollut kylliksi aikaa, olisi
hän kutsuttanut herttuan takaisin.
Madame de Nevers ja madame de Martiques menivät Clèvesin prinsessaan
luota uuden kuningattaren luo, ja siellä oli myös Clèvesin prinssi.
Kuningatar kysyi heiltä, mistä he tulivat. He sanoivat tulevansa
Clèvesin prinsessan luota, missä olivat viettäneet osan iltapäivää
suuressa seurassa, ja lisäsivät, ettei sinne nyt ollut jäänyt
muita kuin Nemoursin herttua. Nämä sanat eivät olleet yhdentekeviä
Clèvesin prinssille, kuten he olivat luulleet. Vaikka prinssin täytyi
ymmärtää, että Nemoursin herttua voi usein keksiä tilaisuuksia
puhella hänen puolisollensa, niin kuitenkin se ajatus, että herttua
oli hänen luonansa, että hän oli siellä yksin ja että hän voi
puhua rakkaudestaan, näytti hänestä tällä hetkellä niin uudelta
ja sietämättömältä, että mustasukkaisuus syttyi hänen sydämessään
kiihkeämpänä kuin milloinkaan. Prinssin oli mahdoton jäädä
kuningattaren luo. Hän palasi tietämättä edes, miksi palasi ja oliko
hänellä aikomuksena keskeyttää Nemoursin herttuan vierailu.
Heti lähestyessään kotiaan prinssi katseli näkyisikö mitään, mistä
voisi päättää herttuan vielä olevan siellä. Hän tunsi helpotusta
havaitessaan, että vieras oli poistunut, ja nautti ajatellessaan, ettei
herttua ollut voinut viipyä siellä kauan. Hän kuvitteli, ettei hänen
ehkä tarvinnut olla mustasukkainen Nemoursin herttualle, ja vaikkakaan
hän ei sitä epäillyt, koetti hän sitä epäillä, mutta niin monet seikat
vakuuttivat hänelle samaa, ettei hän kauan saanut olla toivomassaan
epävarmuudessa.