puolisolleen, voimisti tätä Nemoursin herttuaa vastaan Ja sai hänet
tekemään ankarampia päätöksiä kuin mikään pakko olisi voinut. Hän
meni siis Louvreen ja perintökuningattaren luo tapansa mukaan, mutta
vältteli Nemoursin herttuan läheisyyttä ja katsetta, niin että se
melkein kokonaan haihdutti ilon, jota herttua tunsi luullessaan
olevansa prinsessan rakastama. Herttua ei nähnyt prinsessan
käytöksessä mitään, mikä ei olisi todistanut päinvastaista. Tuskinpa
hän edes tiesi, eikö hänen kuulemansa ollutkin vain kuvittelua: niin
epätodenmukaiselta se hänestä tuntui. Ainoa seikka, joka takasi, ettei
hän ollut erehtynyt, oli prinsessan tavaton surullisuus, kuinka hän
koettikin sitä peittää, ja kohteliaimmat katseet ja sanat olisivat
tuskin lisänneet Nemoursin herttuan rakkautta niin paljon kuin tämä
jyrkkä käytös.
Eräänä iltana, kun Clèvesin prinssi ja prinsessa olivat kuningattaren
luona, joku sanoi huhuttavan, että kuningas nimittäisi vielä jonkun
ylhäisen hoviherran seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan.
Prinssi tarkkasi puolisoaan silloin kun sanottiin, että luultavasti
ritari Guise tai marsalkka Saint-André tulisi valituksi, ja huomasi,
etteivät prinsessaa nämä kaksi nimeä lainkaan liikuttaneet eikä myös
se huomautus, että he tekisivät matkan yhdessä. Se sai prinssin
luulemaan, ettei hänen puolisonsa pelännyt näiden kummankaan läsnäoloa,
ja tahtoen saada selvän näistä epäilyistä hän pistäytyi kuningattaren
kamariin, jossa kuningas oli. Oltuaan siellä vähän aikaa prinssi palasi
puolisonsa luo ja kuiskasi juuri saaneensa kuulla, että Nemoursin
herttua oli määrätty heidän matkatoverikseen Espanjaan.
Nemoursin herttuan nimi ja ajatus olla hänen näkyvillään joka päivä
koko pitkän matkan aikana miehensä läsnäollessa saattoi prinsessan niin
hämilleen, ettei hän voinut sitä kätkeä, mutta tahtoen osoittaa sen
johtuvan muista syistä hän virkkoi:
»Teille on hyvin ikävää, että herttua on valittu tähän toimeen. Hän
jakaa kaikki kunnianosoitukset kanssanne, ja minusta teidän olisi
koetettava saada joku muu valituksi.»
»Ei kunnia saa teitä pelkäämään», vastasi prinssi, »että Nemoursin
herttua tulee mukaamme. Murheenne sen johdosta perustuu toiseen syyhyn
ja paljastaa minulle samaa, mitä jonkun toisen naisen ilo olisi
ilmoittanut. Mutta älkää pelätkö. Se, mitä kuiskasin, ei ole totta,
vaan keksin sen saadakseni varmasti tietää asian, jonka jo muutenkin
uskoin.»
Prinssi lähti sitten ulos, tahtomatta läsnäolollaan lisätä sitä
hämminkiä, johon näki puolisonsa joutuneen.
Nemoursin herttua tuli sisään samaan aikaan, huomasi heti Clèvesin
prinsessan mielentilan, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa, ettei hän
kunnioituksesta uskaltanut kysyä, mikä hänet saattoi tavallista
haaveksivammaksi. Prinsessa heräsi silloin synkistä ajatuksistaan ja
katsellen herttuaa, jonka sanoja ei ollut kuullut, ja peläten, että
hänen miehensä näkisi herttuan hänen seurassaan, huudahti:
»Jumalan nimessä, jättäkää minut rauhaan!»
»Ah, madame», vastasi herttua, »annanhan teidän liiaksikin olla
rauhassa! Mitä teillä on valittamista? En uskalla teille puhua, en edes
teihin katsahtaa; lähestyn teitä vain vapisten. Millä tavalla olen
syypää äskeisiin sanoihinne? Minkätähden osoitatte, että minä jotenkin
olen aiheuttanut surunne?»
Prinsessa oli hyvin pahoillaan, että oli antanut herttualle tilaisuuden
ilmaista tunteensa selvemmin kuin milloinkaan ennen. Hän lähti herttuan
luota mitään vastaamatta ja palasi kotiinsa kiihtyneempänä kuin
koskaan. Prinssi huomasi helposti puolisonsa hämmingin lisäytyneen ja
hänen pelkäävän, että äskeinen tapahtuma otettaisiin taas puheeksi, ja
seurasi puolisoaan kamariin.
»Älkää vältelkö minua ollenkaan», virkkoi prinssi, »en sano teille
mitään, mikä voisi olla teille epämieluista. Pyydän teiltä anteeksi
sitä yllätystä, jonka teille valmistin äsken. Sain siitä kyllin
kovan rangaistuksen, kun asia selvisi minulle. Nemoursin herttua oli
kaikista miehistä se, jota enimmin pelkäsin. Näen sen vaaran, jossa nyt
olette. Olkoon teillä kyllin voimaa itseänne hillitsemään rakkaudesta
itseenne ja, jos mahdollista, rakkaudesta minuun. En pyydä sitä teiltä
aviomiehenä, vaan miehenä, jonka koko onni te olette ja joka tuntee
teitä kohtaan hellempää ja kiihkeämpää rakkautta kuin se, jonka
sydämenne panee ensi sijalle.»
Prinssi heltyi sanoessaan viime sanoja ja sai ne vaivoin huuliltaan.
Prinsessakin heltyi ja kyynelten tulviessa syleili puolisoansa niin
hellänä ja surullisena, että prinssi joutui miltei samaan tilaan. He
olivat jonkun aikaa vaiti ja erosivat toisistansa jaksamatta lausua
sanaakaan.
Prinsessa Elisabetin häiden valmistelut olivat päättyneet. Alban
herttua tuli kuninkaan sijaisena hänet naimaan ja sai vastaanotossa
osakseen kaikkea loistoa ja kaikkia juhlamenoja, mitä sellaisessa
tilaisuudessa voitiin tarjota. Kuningas lähetti häntä vastaan Condén
prinssin, Lotringin ja Guisen kardinaalit, Lotringin, Ferraran,
Aumalen, Bouillonin, Guisen ja Nemoursin herttuat. Heidän mukanaan
oli useita aatelismiehiä ja suuri joukko liveripukuisia hovipoikia.
Kuningas itse odotti Alban herttuaa Louvren ensimmäisellä portilla
seurassaan kaksisataa palvelevaa hoviherraa, konnetabeli etunenässä.
Tultuaan kuninkaan luo tahtoi herttua syleillä hänen polviaan,
mutta kuningas esti sen ja saattoi häntä vierellään kuningattaren
ja prinsessa Elisabetin luo, jolle Alban herttua toi suurenmoisen
lahjan herraltansa. Sitten hän lähestyi kuninkaan sisarta, prinsessa
Margaretaa lausuakseen Savoijin herttuan kohteliaat terveiset ja
vakuuttaakseen, että tämä saapuisi muutaman päivän kuluttua. Louvressa
pantiin toimeen suuria juhlia, jotta Alban herttua ja Oranian prinssi,
joka seurasi häntä, saisivat nähdä hovin komeuden ja kaunottaret.
Clèvesin prinsessa ei uskaltanut olla tulematta näihin juhliin, kuten
olisi halunnut, koska pelkäsi pahoittavansa puolisoaan, joka oli
vaatinut häntä ehdottomasti niissä läsnäolonaan. Se seikka, ettei
Nemoursin herttua ollut saapuvilla, vaikutti lisäksi. Herttua oli
mennyt Savoijin herttuaa vastaan, ja kun tämä oli tullut perille,
täytyi herttuan miltei aina oleskella hänen luonaan auttamassa kaikissa
asioissa, jotka kuuluivat häämenoihin. Tästä johtui, ettei Clèvesin
prinsessa kohdannut herttuaa niin usein kuin tavallisesti, ja se oli
hänelle tavallaan lepoa.
Chartresin vidami ei ollut unohtanut keskustelua, joka hänellä oli
ollut Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä oli jäänyt, että
herttua oli puhunut omista asioistaan; ja hän piti herttuaa niin
tarkasti silmällä, että ehkä olisi päässyt totuuden perille, jollei
Alban ja Savoijin herttuain tulo olisi saanut aikaan hovissa muutosta
ja puuhaa, jotka estivät, vidamia näkemästä sitä, mikä muuten olisi
hänelle selvittänyt tilanteen. Halu saada asia selville tai pikemminkin
luonnollinen taipumus kertoa kaikki tietonsa rakastetullensa saattoi
vidamin toistamaan madame de Martiquesille, kuinka merkillisesti
eräs rouva oli aviomiehelleen tunnustanut rakkautensa toista
kohtaan. Samalla hän vakuutti, että Nemoursin herttua oli tämän
voimakkaan rakkauden herättäjä, ja pyysi madame de Martiquesilta apua
pitäessään herttuaa silmällä. Madame de Martiques kuunteli hyvin
mielellään vidamin kertomusta, ja uteliaisuus, jonka oli huomannut
perintökuningattaressa kaikkea sitä kohtaan, mikä koski Nemoursin
herttuaa, herätti hänessä vielä enemmän halua syventyä tähän juttuun.
Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu hääjuhlallisuuksia varten,
perintökuningatar pani toimeen illalliset apellensa kuninkaalle ja
Valentinoisin herttualle. Clèvesin prinsessa, jolta pukeutuminen
vei aikaa, lähti Louvreen tavallista myöhemmin. Matkalla sinne hän
kohtasi erään hoviherran, jonka perintökuningatar oli lähettänyt häntä
noutamaan. Hänen tullessaan perintökuningattaren kamariin huusi tämä
vuoteestaan odottaneensa häntä tavattoman kärsimättömästi.
»Luulenpa, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, »ettei minun tarvitse
teitä kiittää tästä kärsimättömyydestä ja että sen epäilemättä
aiheuttaa jokin muu seikka kuin halu, minua tavata».
»Olette oikeassa», virkkoi perintökuningatar, »mutta teidän tulee
sentään olla minulle kiitollinen, sillä nyt kerron teille jutun, jonka
varmaankin hyvin mielellänne kuulette».
Clèvesin prinsessa polvistui perintökuningattaren vuoteen ääreen;
onneksi hänelle ei valo sattunut hänen kasvoihinsa.
»Muistattehan halumme arvata, mikä oli syynä Nemoursin herttuassa
ilmenevään muutokseen», jatkoi perintökuningatar. »Nyt luulen sen
tietäväni, ja se varmaan kummastuttaa teitä. Hän on silmittömästi
rakastunut erääseen hovin kauneimpaan naiseen, joka myös rakastaa häntä
suuresti.» Nämä sanat, joita Clèvesin prinsessa ei voinut itseensä
sovittaa, koska ei luullut kenenkään tietävän, että hän rakasti
herttuaa, surettivat häntä suuresti, kuten helposti voi arvata.
»En huomaa tässä mitään kummastuttavaa», vastasi prinsessa, »kun on
puheena Nemoursin herttuan ikäinen ja kaltainen mies».
»Ei siinä mitään kummaa olekaan», sanoi perintökuningatar, »vaan siinä,
ettei tämä Nemoursin herttuaa rakastava nainen ole osoittanut hänelle
tunteestaan merkkiäkään ja että pelko joutua joskus paljastamaan
tunteitaan on pannut hänet tunnustamaan asian aviopuolisolleen, jotta
tämä veisi hänet pois hovista. Nemoursin herttua itse on kertonut, mitä
nyt olen teille puhunut.»
Jos Clèvesin prinsessaa aluksi oli surettanut se ajatus, ettei hänellä
ollut mitään osaa tässä jutussa, niin perintökuningattaren viime sanat
syöksivät hänet epätoivoon, koska hän huomasi varmasti olevansa siihen
Ulaksikin sekaantunut. Hän ei voinut vastata, vaan painoi päänsä
vuodetta vasten toisen jatkaessa kertomustaan niin kiintyneenä asiaan,
ettei huomannut hänen hämminkiään. Toinnuttuaan vähän hän virkkoi:
»Tämä tarina on minusta tuskin todenmukainen, ja tahtoisin mielelläni
tietää, kuka sen teille on kertonut.»
»Madame de Martiques», vastasi perintökuningatar, »joka on kuullut sen
Chartresin vidamilta.
Tiedättehän, että vidami on rakastunut madame de Martiquesiin, jolle
hän uskoi sen salaisuutena, ja hän puolestaan on saanut tietää asian
Nemoursin herttualta itseltään. Tosin Nemoursin herttua ei ole
maininnut sen naisen nimeä eikä tunnustanut edes, että juttu koski
häntä, mutta Chartresin vidami ei sitä ollenkaan epäillyt.»
Juuri kun perintökuningatar lausui viime sanansa, lähestyi joku
vuodetta. Clèvesin prinsessa oli niin päin kääntyneenä, ettei voinut
nähdä, kuka tulija oli, mutta hän ei epäillyt enää, kun kuuli
perintökuningattaren huudahtavan iloisena ja hämmästyneenä:
»Siinähän hän onkin itse; minäpä kysyn, kuinka asian laita oikein on.»
Clèvesin prinsessa käsitti, että tulija oli Nemoursin herttua, niinkuin
olikin. Kääntämättä päätään hän lähestyi kiireesti perintökuningatarta
ja kuiskasi, että piti varoa puhumasta herttualle tästä jutusta, jonka
hän oli uskonut Chartresin vidamille, koska se voisi rikkoa heidän
välinsä.
Perintökuningatar vastasi hymyillen olevansa kyllin varovainen ja
kääntyi Nemoursin herttuan puoleen. Tämä oli juhlapuvussa illan kutsuja
varten ja alkoi puhella niin viehättävästi kuin hänelle oli luontaista:
»Luulenpa, madame, voivani olematta uhkarohkea ajatella, että puhuitte
minusta sisään astuessani, että teillä oli aikomus kysyä minulta
jotakin ja että Clèvesin prinsessa oli sitä vastaan.»
»Se on totta», vastasi perintökuningatar, »mutta minä en ole tällä
kertaa niin myöntyväinen häntä kohtaan kuin tavallisesti. Tahdon teiltä
tietoa, onko minulle kerrottu tarina tosi, oletteko te se henkilö, joka
rakastaa erästä hovinaista ja myös on herättänyt hänessä rakkautta,
tahtooko hän kätkeä teiltä huolellisesti rakkautensa ja onko hän
tunnustanut asian miehellensä.»
Clèvesin prinsessan pula ja hämminki oli suurempi kuin kukaan voi
kuvitella, ja jos kuolema olisi tarjoutunut vapauttamaan hänet tästä
tilasta, niin hän olisi pitänyt sitä tervetulleena, mutta Nemoursin
herttua oli ainakin yhtä pahasti hämillään. Kun perintökuningatar,
jonka taholta hänellä ei ollut syytä olettaa saavansa osakseen vihaa,
puhui tällä tavalla Clèvesin prinsessan läsnäollessa ja kun nämä
kaksi naista hänen tietääkseen täysin luottivat toisiinsa, joutui
hän sellaiseen merkillisten ajatusten sekamelskaan, että hänen oli
mahdoton hallita ilmettään. Hämminki, johon hän näki itse saattaneensa
Clèvesin prinsessan, ja se ajatus, että tällä oli täysi syy häntä
vihata, saattoivat hänet mielenliikutuksen valtaan, niin ettei hän
voinut vastata. Huomattuaan kuinka typertynyt herttua oli virkkoi
perintökuningatar prinsessalle:
»Katsokaa, katsokaa häntä ja päättäkää, eikö se tarina koske häntä
itseään.»
Toinnuttuaan ensi hämmingistään ja huomattuaan, kuinka tärkeätä oli
suoriutua näin vaarallisesta umpikujasta, Nemoursin herttua sai
kuitenkin äkkiä takaisin malttinsa ja luonnollisen ilmeensä.
»Tunnustan, madame», sanoi hän, »ettei kukaan voi olla enemmän
ihmeissään ja suruissaan kuin minä Chartresin vidamin petollisuudesta,
kun hän on kertonut erään ystäväni jutun, jonka olin hänelle uskonut.
Voisin sen kostaa», jatkoi hän hymyillen rauhallisena, mikä melkein
haihdutti perintökuningattaren epäluulon. »Hän on uskonut minulle
asioita, jotka ovat perin tärkeitä; mutta en tiedä, madame, minkä
vuoksi teette minulle sen kunnian, että sekoitatte minut tähän juttuun.
Vidami ei ole voinut sanoa, että se tarkoittaisi minua, koska olen
sanonut hänelle päinvastaista. Rakastuneen miehen ominaisuus voi
minulle sopia, mutta en luule, madame, että voitte minulle antaa
rakastetun miehen ominaisuutta.» Herttua oli hyvin halukas puhumaan
perintökuningattarelle jotakin, mikä viittaisi heidän aikaisempaan
ystävyyteensä, johtaakseen hänet pois niistä ajatuksista, joita
hänellä saattoi olla. Perintökuningatar luulikin hyvin ymmärtävänsä,
mitä herttua sanoi, mutta vastaamatta siihen kiusoitteli häntä vielä
äskeisestä hämmingistä.
»Olin hämilläni ystäväni vuoksi, madame», selitti herttua, ja »niitä
oikeutettuja moitteita peläten, joita hän voisi minulle lausua siitä,
että olin kielinyt asiasta, joka hänelle oli elämää kalliimpi. Hän ei
ole kuitenkaan uskonut sitä minulle muuta kuin puoliksi eikä maininnut
minulle rakastamaansa henkilöä. Tiedän vain, että ystäväni on maailman
rakastunein ja surkuteltavin mies.»
»Senvuoksiko pidätte häntä niin surkuteltavana», kysyi
perintökuningatar, »että häntä rakastetaan?»
»Luuletteko, että häntä rakastetaan, madame», virkkoi herttua, »ja
että nainen, joka todella rakastaa, voi sen paljastaa aviomiehellensä?
Sellainen nainen ei varmaankaan tunne rakkautta, vaan ainoastaan
kevyttä kiitollisuutta miehen rakastumisesta. Ystäväni ei voi
mairitella itseään millään toiveilla, mutta niin onneton kuin hän
onkin, hän pitää itseään onnellisena, koska on saanut tuon naisen
edes pelkäämään häntä rakastaa, eikä hän vaihtaisi osaansa maailman
onnellisimman rakastajan tilaan.»
»Ystävänne rakkaus on varsin helposti tyydytettävissä ja alanpa uskoa,
ettette puhu itsestänne. Vähältä pitää, etten ole yhtä mieltä Clèvesin
prinsessan kanssa, joka väittää, ettei tämä juttu voi olla tosi.»
»En voi tosiaankaan uskoa, että niin on asian laita», virkkoi nyt
Clèvesin prinsessa, joka ei vielä ollut puhunut, »ja joskin se olisi
mahdollista, kuinka on voitu saada se tietää? Ei ole todennäköistä,
että niin tavattomaan tunnustukseen pystyvä nainen olisi niin heikko,
että kertoisi asian muille. Ilmeisesti ei aviomieskään olisi sitä
kertonut tai hän olisi ihan arvoton niin kunnioittavasti kohdeltavaksi.»
Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan epäluulot miestänsä
kohtaan, halusi niitä vahvistaa, tietäen prinssin vaarallisimmaksi
kilpailijakseen, joka piti raivata tieltä.
»Mustasukkaisuus», virkkoi herttua, »ja uteliaisuus saada tietää
asiasta enemmän kuin hänelle ehkä on kerrottu, voivat tehdä aviomiehen
hyvinkin varomattomaksi».
Clèvesin prinsessa, jonka voima ja rohkeus oli nyt viimeisellä
koetuksella ja joka ei enää voinut jatkaa keskustelua, oli
sanomaisillaan voivansa pahoin, kun onneksi hänelle Valentinoisin
herttuatar astui sisään. Tämä sanoi perintökuningattarelle, että
kuningas oli tulossa. Perintökuningatar meni sisähuoneeseen
pukeutumaan. Nemoursin herttua lähestyi prinsessaa, kun tämä aikoi
mennä samalle taholle.
»Antaisin henkeni, madame», sanoi herttua, jos saisin hetkisen puhua
kanssanne. Mutta tärkeintä kaikesta sanottavastani on pyytää teitä
uskomaan, että jos olen sanonut jotakin, mihin perintökuningatar voisi
olla osallisena, olen sen tehnyt syistä, joiden kanssa hänellä ei ole
mitään tekemistä.»
Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Nemoursin herttuaa, vaan lähti
hänen luotaan häneen katsahtamatta ja liittyi kuninkaan seuraan, joka
vastikään oli tullut. Koska siellä oli tungosta, sotkeutui prinsessa
hameeseensa ja kompastui. Hän käytti sitä tekosyynä poistua paikasta,
jossa hänen oli enää mahdoton viipyä, ja teeskennellen, että hänen oli
vaikea pysyä jalkeilla, hän lähti kotiinsa.
Clèvesin prinssi tuli Louvreen ja oli ihmeissään, kun ei nähnyt siellä
puolisoansa. Hänelle kerrottiin prinsessalle sattunut onnettomuus.
Prinssi palasi heti nähdäkseen, kuinka hänen puolisonsa voi, tapasi
hänet vuoteessa ja sai tietää, ettei hänen kipunsa ollut vaarallinen.
Oltuaan jonkun aikaa puolisonsa vuoteen ääressä prinssi huomasi hänen
olevan niin tavattomasti murheissaan, että suorastaan pelästyi.
»Mikä teidän on?» kysyi hän. »Minusta näyttää, että teillä on jokin muu
tuska kuin mitä valitatte.»
»Nyt olen tuskaisimman murheen vallassa, mikä milloinkaan voi minua
kohdata», vastasi prinsessa. »Millä tavalla olette käyttänyt sitä
harvinaista — tai paremmin sanoakseni — hullua luottamusta, jota
olen teille osoittanut? Enkö ansainnut vaitioloanne? Ja jollen olisi
sitä ansainnutkaan, eikö oma etunne olisi teitä siihen velvoittanut?
Pakottiko teidät uteliaisuus saada tietää nimi, jota minun ei tarvitse
teille sanoa, uskomaan salaisuuden jollekulle päästäksenne tuon nimen
perille? Ei mikään muu kuin juuri tuo uteliaisuus ole voinut saada
teitä tekemään niin kamalaa varomattomuutta: sen seuraukset ovat
mahdollisimman kiusalliset. Tuo juttu tunnetaan. Se on juuri minulle
kerrottu, tietämättä, että minä olin sen pääosallinen.»
»Mitä sanottekaan, madame?» huudahti prinssi. »Syytätte minua siitä,
että olen kertonut, mitä meidän keskemme on tapahtunut, ja ilmoitatte,
että se juttu tiedetään. Puolustan itseäni sillä, etten ole sitä
kielinyt. Kenties ette sitä usko. Olette varmaankin sovittanut
itseenne, mitä teille on kerrottu toisesta.»
»Oi, monsieur», virkkoi prinsessa, »maailmassa ei ole sattunut
sellaista kohtausta toista kertaa. Ei ole toista naista, joka pystyy
samaan tekoon. Sattuma ei ole johtanut sitä keksimään. Sitä ei ole
milloinkaan edes kuviteltu, se ajatus ei ole juolahtanut kenenkään muun
mieleen kuin minun. Perintökuningatar on kertonut minulle koko jutun.
Hän on saanut tietää sen Chartresin vidamilta, ja hän taas Nemoursin
herttualta.»
»Nemoursin herttualta!» huudahti Clèvesin prinssi ilmeisesti
kiihkoissaan ja epätoivoisena. »Mitä! Nemoursin herttua tietää teidän
rakastavan häntä ja minunkin saaneen sen kuulla!»
»Tahdotte aina valita mieluummin Nemoursin herttuan kuin jonkun
muun», virkkoi prinsessa. »Sanoinhan teille, etten milloinkaan vastaa
epäluuloihinne. Minulle on tuntematonta, tietääkö Nemoursin herttua,
mikä osa minulla on tässä jutussa ja minkä osan te olette hänelle
antanut; mutta hän on kertonut asian Chartresin vidamille ja sanonut
hänelle kuulleensa sen eräältä ystävältään, joka ei ollut hänelle
maininnut henkilöä. Herttuan ystävän täytyy olla teidän ystäviänne, ja
te olette hänelle uskonut asian saadaksenne lisää selvyyttä.»
»Voiko kellään ihmisellä olla ystävää, jolle tahtoisi sellaisen asian
uskoa?» tuskaili prinssi, »ja haluaisiko saada varmuuden epäluuloista
sillä tavalla, että ilmoittaisi jollekulle semmoista, mitä haluaisi
kätkeä itseltäänkin? Ajatelkaa sensijaan, madame, kenelle olette itse
kertonut. Paljon todennäköisempäähän on, että salaisuus on livahtanut
teidän huuliltanne kuin minun. Ette ole yksin voinut kestää sitä pulaa,
johon olette joutunut, vaan olette etsinyt lievitystä valittamalla
jollekulle uskotulle, joka on teidät pettänyt.»
»Älkää kiusatko minua kuoliaaksi!» huudahti prinsessa. »Älkää enää
syyttäkö minua virheestä, jonka itse olette tehnyt. Voitteko epäillä
minua siitä, ja kun olen voinut puhua siitä teille, pystynkö silloin
puhumaan siitä jollekulle toiselle?»
Prinsessan tekemä tunnustus todisti niin ilmeisesti vilpittömyyttä
ja hän kielsi niin voimakkaasti uskoneensa asiaa kenellekään, ettei
prinssi tiennyt mitä ajatella. Toiselta puolen hän oli varma, ettei
hän itse ollut mitään kielinyt. Asiaa ei ollut voitu arvata, mutta
kuitenkin se tiedettiin: jommankumman heistä oli täytynyt se ilmaista.
Mutta pahimman tuskan tuotti prinssille se tieto, että joku muu tunsi
salaisuuden ja että se varmaankin pian leviäisi kaikkien tietoon.
Hänen puolisonsa ajatteli suunnilleen samoin. Hänestä oli yhtä
mahdotonta, että hänen puolisonsa oli puhunut asiasta ja ettei hän
ollut puhunut. Nemoursin herttuan sanat, että uteliaisuus voi saattaa
aviomiehen toimimaan varomattomasti, näyttivät hänestä niin suoraan
sopivan prinssiin, ettei hän voinut uskoa niiden olleen vain sattumalta
lausuttuja. Tämä todennäköisyys sai hänet lopulta uskomaan, että
hänen puolisonsa oli käyttänyt väärin sitä luottamusta, jota hän oli
osoittanut. Kumpikin heistä oli niin omien ajatuksiensa vallassa, että
he olivat kauan puhumatta eivätkä luopuneet tästä vaitiolosta kuin
toistaakseen samoja asioita, joista olivat jo useita kertoja puhuneet.
Heillä oli sydän ja mieli levottomampana ja toisillensa vieraampana
kuin milloinkaan ennen.
Helppoa on kuvitella, missä tilassa he viettivät yönsä. Prinssi oli
kuluttanut kaiken kestävyytensä kantaakseen sitä onnettomuutta, että
näki jumaloimansa naisen ihastuneen toiseen mieheen. Hänen rohkeutensa
oli nyt lopussa. Hän ei luullut enää saavansakaan sitä, kun hänen
kunniaansa ja mainettansa oli niin pahasti loukattu. Hän ei enää
tiennyt mitä ajatella puolisostaan eikä ymmärtänyt millaista käytöstä
hänen piti vaimolleen neuvoa tai kuinka hänen itsensä oli meneteltävä.
Hän näki kummallakin puolella vain jyrkänteitä ja kuiluja. Vihdoin
pitkällisen kiihtymyksen ja epävarmuuden jälkeen, huomattuaan, että
hänen pian oli lähdettävä Espanjaan, prinssi päätti olla tekemättä
mitään, mikä voi lisätä epäluuloja tai tietoa hänen onnettomasta
tilastaan.
Prinssi meni tapaamaan puolisoansa ja sanoi hänelle, ettei heidän ollut
keskenään otettava selville, kumpi oli salaisuuden kielinyt, vaan oli
saatava näyttämään siltä, että kerrottu tarina oli pelkkää juttua,
jonka kanssa prinsessalla ei ollut mitään tekemistä, ja että riippui
vain prinsessasta, saataisiinko Nemoursin herttua ja muut se uskomaan.
Prinsessan piti vain käyttäytyä herttuaa kohtaan jäykästi ja kylmästi
kuten miestä kohtaan, joka osoitti hänelle mieltymystään; täten
menetellen hän haihduttaisi herttuasta helposti käsityksen, että heidän
välillään oli molemminpuolista rakkautta. Näin ollen ei tarvitsisi
surra sen takia, mitä herttua oli voinut ajatella, koska kaikki nämä
ajatukset hälvenisivät helposti, jos prinsessa ei myöhemmin osoittaisi
herttuaa kohtaan mitään heikkoutta. Ennen kaikkea piti prinsessan käydä
Louvressa ja juhlissa, kuten tavallisesti.