prinssi ja Nemoursin herttua pois. Prinsessa jäi yksin, ja heti kun
hän ei enää tuntenut sitä iloa, jonka rakastetun läheisyys tuottaa,
heräsi hän kuin unesta ja ajatteli ihmetellen sitä tavatonta eroa, joka
oli hänen eilisen ja äskeisen tilansa välillä. Hän palautti mieleensä
katkeruuden ja kylmäkiskoisuuden, joita oli osoittanut Nemoursin
herttualle, niin kauan kuin luuli madame de Theminesin kirjeen olleen
osoitetun hänelle. Mikä rauha ja suloisuus olikaan seurannut tämän
katkeruuden jälkeen, heti kun hän oli saanut varmuuden, ettei kirje
kuulunut herttualle. Muistellessaan, että hän edellisenä päivänä oli
syyttänyt itseään kuin rikoksesta, koska oli näyttänyt herttualle
hellätunteisuuden merkkejä, jotka pelkkä säälikin olisi voinut
tuoda esille, ja että hän katkeruudesta oli osoittanut herttualle
mustasukkaisuutta, joka oli rakkauden varma todiste, hän ei enää oikein
tuntenut itseään. Kun hän vielä ajatteli, että Nemoursin herttua
selvästi näki rakkautensa olevan hänen tiedossaan, mutta sittenkin
huomasi saavansa osakseen yhtä hyvää kohtelua jopa prinssinkin
läsnäollessa; että hän ei koskaan ennen ollut katsellut herttuaa niin
suopein silmin; että hän oli pyytänyt prinssiä haettamaan luokseen
herttuan ja että he olivat viettäneet iltapäivän ihan kahden kesken,
käsitti hän olevansa salaisissa suhteissa Nemoursin herttuan kanssa.
Hänen mieleensä johtui myös, että hän petti aviomiestä, joka kaikkein
vähimmin ansaitsi tulla petetyksi, ja häntä hävetti esiintyä niin
vähän arvokkaana rakastajansakin silmissä. Mutta vähemmän kuin mitään
muuta hän sieti sen tilan muistelemista, jossa oli yönsä viettänyt, ja
niitä kirveleviä tuskia, joita hänelle oli tuottanut se ajatus, että
Nemoursin herttua rakasti toista ja että häntä itseään petettiin.
Hän ei ollut tähän asti tuntenut epäluottamuksen ja mustasukkaisuuden
kauheaa levottomuutta eikä ajatellut muuta kuin karttaa rakastamasta
Nemoursin herttuaa. Toisaalta hän ei vielä ollut alkanut pelätä,
että herttua rakastaisi toista. Vaikka ne epäluulot, jotka kirje
oli herättänyt, olivat haihtuneet, niin ne avasivat kuitenkin hänen
silmänsä näkemään petoksen vaaran ja jättivät hänessä jäljelle
epäluottamusta ja mustasukkaisuutta, joita hän ei milloinkaan ennen
ollut kokenut. Hän ihmetteli, ettei vielä ollut tullut ajatelleeksi,
kuinka epätodennäköistä oli, että Nemoursin herttuan kaltainen mies,
joka naisia kohtaan oli osoittanut sellaista kevytmielisyyttä, pystyisi
vilpittömästi ja pitkäaikaisesti rakastamaan. Hänestä tuntui miltei
mahdottomalta voida tyytyä herttuan rakkauteen.
»Mutta jos voisin tyytyä», sanoi hän itsekseen, »niin entä sitten?
Siedänkö sitä? Vastaanko siihen. Antaudunko lemmenseikkailuun? Olenko
uskoton prinssille? Olenko uskoton itselleni? Panenko itseni alttiiksi
kauhealle katumukselle ja kirveille tuskille, joita rakkaus tuo
mukanaan. Rakkaus on voittanut ja vanginnut minut ja kuljettaa minua
vastoin tahtoani. Kaikki päätökseni ovat turhia: eilen ajattelin
kaikkea, mitä ajattelen tänäänkin, ja tänään teen päinvastoin kuin
mitä eilen päätin. Minun pitää riuhtautua irti Nemoursin herttuan
läheisyydestä, matkustaa maalle, niin merkilliseltä kuin matkani
saattaakin näyttää, ja jos prinssi itsepintaisesti sitä vastustaa
tai haluaa tietää syyt siihen, niin tekisin ehkä väärin hänelle ja
itsellenikin, jos ne ilmaisisin.»
Tämä oli prinsessan lopullinen päätös. Hän vietti koko illan kotona
menemättä perintökuningattaren luo kuulemaan, mitä oli seurannut
väärennetystä kirjeestä.
Clèvesin prinssin pakattua prinsessa sanoi hänelle haluavansa matkustaa
maalle, olevansa huonovointinen ja tarvitsevansa raitista ilmaa.
Prinssi, jonka mielestä hänen puolisonsa kauneus ei tuntunut viittaavan
vakavaluontoiseen sairauteen, teki aluksi pilaa matkasuunnitelmasta.
Prinsessan piti myös muistaa ruhtinaallisten häiden ja turnajaisten
olevan pian tulossa, niin ettei ollut liikaa aikaa, jos tahtoi
valmistua niissä esiintymään yhtä loisteliaasti kuin muutkin
naiset. Puolison huomautukset eivät saaneet prinsessaa muuttamaan
suunnitelmaansa. Hän pyysi, että prinssi sallisi hänen, sillaikaa kun
itse matkustaisi kuninkaan kanssa Compiègneen, lähteä Coulommiersiin,
joka oli heidän huolellisesti rakennuttamansa huvilinna päivänmatkan
päässä Pariisista. Siihen prinssi suostui, ja prinsessa lähti sinne
aikoen olla pian palaamatta. Kuningas matkusti Compiègneen, jossa hänen
oli määrä viipyä vain joku päivä.
Nemoursin herttuaa oli surettanut kovasti se, ettei hän ollut tavannut
Clèvesin prinsessaa sen iltapäivän jälkeen, jonka oli niin suloisesti
viettänyt hänen kanssaan ja joka oli lisännyt hänen toiveitansa.
Hän halusi niin kärsimättömästi jälleen nähdä prinsessaa, ettei
saanut missään rauhaa. Kuninkaan palattua Pariisiin hän päätti
lähteä sisarensa Mercoeurin herttuattaren luo, joka oleskeli maalla
Coulommiersin lähellä. Samalla hän pyysi vidamia tulemaan sinne
mukaansa. Vidami suostui mielihyvin tähän ehdotukseen, jonka Nemoursin
herttua teki toivossa nähdä Clèven prinsessan ja mennä hänen luokseen
vidamin kanssa.
Mercoeurin herttuatar otti heidät vastaan hyvin iloisena ja ajatteli
vain huvittaa heitä ja tarjota heille kaikkia maallaolon hauskuuksia.
Heidän ollessaan hirviä metsästämässä Nemoursin herttua eksyi.
Kysyessään sitten tietä, joka veisi hänet takaisin, hän sai kuulla
olevansa Coulommiersin lähellä. Silloin herttua laski täyttä laukkaa
osoitettuun suuntaan, miettimättä tai tietämättä, mitä oikeastaan
aikoi. Hän joutui taas metsään ja antoi sattuman johtaa huolellisesti
tehtyjä teitä myöten, joiden kyllä arveli vievän linnaa kohti.
Ratsastettuaan vähän aikaa herttua saapui huvimajalle. Siinä oli
alakerrassa suuri seurusteluhuone ja pari pientä kamaria, toinen näistä
puutarhan puolella, jonka vain pensasaita erotti metsästä, toinen
suurelle puistokäytävälle päin.
Herttua astui huvimajaan ja olisi jäänyt katselemaan sen kauneutta,
jollei olisi nähnyt Clèvesin prinssin ja prinsessan, suuri
palvelijajoukko seurassaan, tulevan puistokäytävälle. Koska herttua
ei ollut odottanut tapaavansa Clèvesin prinssiä, josta oli eronnut
kuninkaan luona, oli hänen ensi aikomuksenaan piiloutua. Hän kiirehti
puutarhan puoliseen kamariin ajatellen pujahtaa sieltä ulos metsään
päin avautuvasta ovesta, mutta nähdessään, että prinsessa ja hänen
puolisonsa olivat istuutuneet huvimajan seinustalle, että heidän
palvelijansa jäivät puistoon ja etteivät he voisi päästä hänen luokseen
sivuuttamatta sitä paikkaa, jossa prinssi ja prinsessa olivat, ei hän
voinut kieltää itseltään nautintoa katsella prinsessaa ja vastustaa
uteliaisuutta kuunnella hänen keskusteluaan puolisonsa kanssa, joka
herätti enemmän mustasukkaisuutta kuin yksikään hänen kilpailijoistaan.
Niinpä hän kuuli prinssin sanovan puolisoiden:
»Mutta minkä vuoksi ette halua palata Pariisiin? Mikä pidättää
teitä täällä maalla? Jo jonkun aikaa sitten olette alkanut pitää
yksinäisyydestä. Se kummastuttaa ja surettaa minua, koska se erottaa
meidät toisistamme. Mielestäni olette tavallista alakuloisempikin.
Pelkään, että jokin asia surettaa teitä.»
»Minulla ei ole mitään ikävyyksiä mielessäni», vastasi prinsessa
hämillään, »mutta hovissa on niin tavaton vilinä, ja teillä on aina
niin paljon vieraita luonanne, että ruumis ja sielu siitä väsyvät. Ja
mieleni kaipaa lepoa.»
»Lepo», vastasi prinssi, »ei oikein sovi teidän ikäisellenne. Se tapa,
kuinka esiinnytte kotonanne ja hovissa, ei väsyttäne teitä, vaan
pikemmin luulen, että elätte hyvin mielellänne erossa minusta.»
»Teette minulle suurta vääryyttä näin ajatellessanne», sanoi prinsessa
yhä enemmän hämilleen joutuen, »mutta pyydän hartaasti, että antaisitte
minun jäädä tänne. Jos tekin voisitte jäädä tänne, olisin tavattomasti
iloissani, mikäli silloin olisitte täällä ilman muuta seuraa ettekä
haluaisi ympärillenne sitä lukematonta ihmisjoukkoa, joka tuskin
milloinkaan lähtee luotanne.»
»Oi, madame», huudahti prinssi, »ilmeenne ja sananne osoittavat
minulle, että teillä on syitä toivoa yksinäisyyttä, ja pyydän hartaasti
ilmoittamaan ne minulle».
Prinssi kehoitti kauan prinsessaa sanomaan syynsä, mutta ei voinut
häntä siihen pakottaa. Puolustauduttuaan tavalla, joka vain lisäsi
prinssin uteliaisuutta, prinsessa oli jonkun aikaa vaiti katse
painuneena, mutta alkoi sitten äkkiä puhua prinssiin katsoen:
»Älkää pakottako minua tunnustamaan itsellenne asiaa, jota minulla
ei ole voimaa teille tunnustaa, vaikkakin olen monta kertaa aikonut.
Ajatelkaa vain, ettei ole järkevääkään vaatia, että minun ikäiseni
naisen, joka itse määrää käytöksensä, pitäisi aina olla näytteillä
hovin keskellä.»
»Mitä saatattekaan minut huomaamaan, madame?» huudahti prinssi. »En
uskalla sitä edes lausua, kun pelkään loukkaavani teitä.»
Prinsessa ei vastannut siihen mitään, ja hänen vaitiolonsa vain
vahvisti prinssin epäluuloa.
»Ette vastaa minulle mitään», virkkoi prinssi, »ja se merkitsee, etten
erehdy».
»No niin, monsieur», vastasi prinsessa heittäytyen polvilleen,
»minä teen teille tunnustuksen, jommoista ei ole milloinkaan tehty,
aviomiehelle, mutta käytökseni ja tarkoitusteni viattomuus antaa
minulle siihen voimaa. On totta, että minulla on syytä pysytellä poissa
hovista ja että tahdon välttää vaaroja, joihin minun ikäiseni henkilöt
joskus joutuvat. En ole milloinkaan osoittanut heikkouden merkkejä enkä
pelkäisi niitä vastakaan osoittavani, jos sallisitte minun vetäytyä
pois hovista tai jos minulla olisi vielä madame de Chartres tukemassa
käytöstäni. Niin vaikea kuin tekemäni päätös onkin, pysyn siinä
säilyäkseni kyllin arvokkaana kuulumaan teille. Pyydän tuhat kertaa
anteeksi, jos tunteeni eivät teitä miellytä; teoillani en ainakaan
tahdo milloinkaan teitä suututtaa. Ajatelkaa, että tähän päätökseeni
vaaditaan enemmän ystävyyttä ja kunnioitusta puolisoa kohtaan kuin
milloinkaan on osoitettu. Ohjatkaa, säälikää ja rakastakaa minua vielä,
jos voitte.»
Koko tämän puheen ajan oli prinssi istunut, pää käsien varassa,
masentuneena eikä ollut ajatellutkaan nostaa puolisoansa pystyyn. Kun
prinsessa oli lakannut puhumasta ja prinssi näki hänet polvillaan
kasvot itkettyneinä ja niin ihmeellisen kauniina, oli hän kuolla
tuskasta ja syleillen prinsessaa nostaessaan hänet, pystyyn sanoi:
»Säälikää te minua, madame; ansaitsen sen kyllä, ja antakaa anteeksi,
jollen näin äärettömän tuskan ensi hetkellä kykene vastaamaan, niinkuin
minun tulisi menettelynne johdosta. Ansaitsette suurempaa kunnioitusta
ja ihailua kuin kukaan nainen, mutta toiselta puolen huomaan olevani
onnettomin mies, mikä koskaan on elänyt. Herätitte rakkauteni heti
ensi hetkellä kun teidät näin. Teidän pidättyväisyytenne tai se,
että teidät omistan, ei ole voinut rakkauttani sammuttaa, vaan se
kestää yhä. En ole milloinkaan voinut teissä herättää rakkautta; nyt
huomaan, että pelkäätte rakastuvanne johonkuhun toiseen. Kuka on,
madame, se onnellinen mies, joka teissä herättää sellaista pelkoa?
Kuinka kauan hän on jo miellyttänyt teitä? Mitä hän on tehnyt teitä
miellyttääkseen? Minkä tien hän on löytänyt päästäkseen sydämeenne?
Siitä surusta, etten ollut valloittanut sydäntänne, lohdutin itseäni
jollakin tavoin sillä, ettei sitä voisikaan valloittaa. Nyt kuitenkin
toinen tekee, mihin en itse ole kyennyt; tunnen yhtaikaa aviomiehen
ja rakastajan mustasukkaisuutta. Mutta aviomiehen on mahdotonta pysyä
mustasukkaisena, kun olette tällä tavalla menetellyt. Se on liian
ylevää, ollakseen antamatta minulle varmuutta; vieläpä se lohduttaa
minua rakastajananne. Luottamus ja vilpittömyys, joita olette minulle
osoittanut, ovat arvaamattoman kalliit. Te kunnioitatte minua kylliksi,
uskoaksenne, etten käytä väärin tätä tunnustusta. Olette oikeassa,
madame, en tahdo käyttää sitä väärin enkä rakasta teitä silti vähemmän.
Teette minut onnettomaksi osoittamalla suurinta uskollisuutta, mitä
vaimo on milloinkaan osoittanut miehellensä. Mutta, madame, ilmoittakaa
minulle, ketä haluatte välttää.»
»Pyydän hartaasti, ettette sitä minulta kysy», vastasi prinsessa. »Olen
päättänyt, etten sitä teille sano, ja luulenpa, ettei ole viisastakaan
sitä teille mainita.»
»Älkää pelätkö, madame», virkkoi prinssi. »Minä tunnen maailman tapoja
kyllin paljon tietääkseni, että huomaavaisuus aviomiestä kohtaan ei
estä miehiä rakastumasta hänen puolisoonsa. Sellaisia on vihattava eikä
säälittävä. Vielä kerran, madame, vannotan teitä ilmoittamaan, mitä
haluan tietää.»
»Kehoitatte minua ihan turhaan», lausui prinsessa, »sillä minulla on
kyllin voimaa olla vaiti asioista, joita en luule velvollisuuteni
vaativan mainitsemaan. Tunnustus, jonka olen teille tehnyt, ei
johtunut heikkoudesta; tarvitaanpa enemmänkin rohkeutta tämän totuuden
tunnustamiseen kuin salaamiseen.»
Nemoursin herttualta ei mennyt sanaakaan hukkaan tästä keskustelusta,
ja prinsessan puhe herätti hänessä tuskin vähemmän mustasukkaisuutta
kuin prinssissä. Hän oli niin silmittömästi rakastunut prinsessaan,
että luuli kaikilla muilla olevan samoja tunteita. Totta olikin, että
hänellä oli useita kilpailijoita, mutta hän kuvitteli niitä olevan
vielä enemmän ja erehtyi etsiessään sitä, josta prinsessa ei tahtonut
puhua. Hän oli monta kertaa luullut, ettei hän ollut prinsessalle
vastenmielinen, ja tehnyt tämän johtopäätöksen asioista, jotka hänestä
näyttivät niin vähäisiltä, ettei hän voinut kuvitella herättäneensä
rakkautta, jonka täytyi olla hyvin kiihkeä turvautuakseen näin
tavattomaan parannuskeinoon. Hän oli niin suunniltaan, että tuskin
ymmärsi mitä näki, eikä voinut antaa anteeksi prinssille, ettei tämä
kylliksi pakottanut puolisoansa ilmaisemaan salaamaansa nimeä. Clèvesin
prinssi ponnisti kuitenkin kaikkensa saadakseen sen tietää, ja kun hän
oli turhaan kiusannut puolisoaan, sanoi tämä:
»Minusta teidän pitäisi olla tyytyväinen vilpittömyyteeni, enää
kyselemättä tai antamatta minulle aihetta katua, mitä äsken tein.
Tyytykää vakuutukseen, jonka vielä teille annan, ettei mikään teoistani
ole ilmaissut tunteitani ja ettei minulle koskaan ole sanottu mitään,
mistä olisin voinut loukkautua.»
»Ah, madame», virkkoi prinssi äkkiä, »en voi uskoa. Muistan sen pulan,
jossa olitte sinä päivänä, kun kuvanne katosi. Te olette antanut
madame, luovuttanut jollekulle kuvan, joka oli minulle niin rakas
ja kuului minulle kaiken oikeuden mukaan. Te ette ole voinut kätkeä
tunteitanne. Te rakastatte, ja se tiedetään. Hyveellisyytenne on tähän
asti⁻ varjellut teitä pitemmälle menemästä.»
»Onko mahdollista», huudahti prinsessa, »että voitte luulla olevan
jotakin vääristeltyä tunnustuksessani, jota mikään ei pakottanut minua
teille lausumaan? Luottakaa sanoihini: olenhan ostanut teiltä pyytämäni
luottamuksen kyllin kalliisti. Pyydän teitä uskomaan, etten ole antanut
kenellekään kuvaani. On totta, että olen nähnyt sen otettavan, mutta
en tahtonut osoittaa nähneeni sitä, koska pelkäsin, että minulle ehkä
sanottaisiin sellaista, mitä ei vielä ole uskallettu sanoa.»
»Millä tavalla teille sitten on osoitettu, että teitä rakastettiin»,
kysyi prinssi, »ja mitä todisteita teille on siitä annettu?»
»Säästäkää minua selittämästä yksityiskohtia», vastasi prinsessa,
»jotka hävettävät minua itseänikin, kun olen itse huomannut ja kun ne
ovat kyllin saaneet minut epäilemään heikkouttani».
»Olette oikeassa, madame», virkkoi prinssi. »Se olisikin kohtuutonta.
Kieltäytykää joka kerta, kun teiltä vastakin sellaisia seikkoja kysyn,
mutta älkää suuttuko kuitenkaan, jos niin teen.»
Tällöin useat heidän palvelijoistaan, jotka olivat pysytelleet
puistokäytävällä, tulivat ilmoittamaan prinssille, että eräs
aatelismies oli tullut kuninkaan lähettämänä prinssiä tapaamaan
ilmoittaakseen, että hänen piti palata illaksi Pariisiin. Prinssin
oli pakko lähteä eikä hän ehtinyt muuta kuin kehoittaa puolisoaan
tulemaan seuraavana päivänä ja hartaasti pyytää uskomaan, että hän
murheestaan huolimatta tunsi prinsessaa kohtaan niin suurta hellyyttä
ja kunnioitusta, että siihen pitäisi tyytyä.
Kun prinsessa puolisonsa lähdettyä jäi yksin ja muisteli, mitä oli
tehnyt, kauhistui hän siitä niin, että vain vaivoin saattoi kuvitella
sen oleman totta. Hän oli mielestään menettänyt puolisonsa sydämen
ja kunnioituksen ja kaivanut itselleen kuopan, josta ei milloinkaan
pääsisi. Hän kysyi itseltään, oliko menetellyt niin kohtalokkaasti,
ja huomasi niin tehneensä, vaikka tuskin oli aikonutkaan. Tehdyn
tunnustuksen merkillisyys, jolle hän ei voinut lainkaan löytää vertaa,
saattoi hänet näkemään koko vaaran suuruuden.
Mutta kun hän ajatteli, että tämä keino, niin tavaton kuin se olikin,
oli ainoa, joka voi suojella häntä Nemoursin herttuaa vastaan, ei
hänen mielestään tarvinnut ollenkaan katua eikä hän ollut mennyt
liian suureen vaaraan. Hän vietti koko yön epävarmana, levottomana ja
pelokkaana; lopulta rauha palasi hänen mieleensä. Hän nauttikin siitä,
että oli antanut tämän uskollisuuden todistuksen miehelle, joka sen
niin hyvin ansaitsi, joka oli niin kunnioittava ja ystävällinen häntä
kohtaan ja joka oli niitä ominaisuuksia vielä osoittanut sillä tavalla,
kuinka oli ottanut vastaan puolisonsa tunnustuksen.
Tällä välin Nemoursin herttua oli pujahtanut paikasta, josta oli
kuullut häntä niin voimakkaasti liikuttaneen keskustelun, ja kadonnut
metsään. Prinsessan sanat muotokuvasta olivat elähdyttäneet häntä
ilmaisemalla, ettei prinsessa häntä vihannut. Hän antautui aluksi
tämän ilon valtaan, mutta se ei ollut pitkä, kun hän muisti sen asian,
joka paljasti hänen valloittaneen prinsessan sydämen tekevän myös
varmaksi, ettei hän milloinkaan saisi tästä rakkaudesta todistuksia, ja
osoittavan mahdottomaksi kietoa pauloihinsa henkilöä, joka turvaantui
niin tavattomaan apukeinoon. Hän tunsi kuitenkin suurta iloa siitä,
että oli pakottanut prinsessan tähän äärimmäisyyteen. Hänestä oli
kunniakasta olla naisen rakastama, joka niin täydellisesti erosi koko
sukupuolestaan; lyhyesti sanoen, hän oli sadasti onnellinen ja onneton
samalla kertaa. Yö yllätti hänet metsässä, ja hänen oli tavattoman
vaikea löytää jälleen tietä madame de Mercoeurin luo. Hän saapui
perille päivän koittaessa. Silloin hänen oli aika vaikea tehdä selkoa,
missä oli oleillut. Hän koetti suoriutua asiasta parhaansa mukaan ja
palasi vielä samana päivänä vidamin kanssa Pariisiin.
Herttua oli niin rakkautensa lumoissa ja niin ihmeissään kuulemastaan,
että lankesi varsin tavalliseen varomattomuuteen: hän näet puhui
ylimalkaisin sanoin omista yksityisistä tunteistaan ja kertoi
omista seikkailuistaan muka toisten kokemina. Hän johti keskustelun
rakkauteen ja liioitteli iloa olla sellaiseen henkilöön ihastunut,
joka oli rakastamisen arvoinen. Hän puhui tämän tunteen merkillisistä
vaikutuksista ja lopulta voimatta sydämeensä kätkeä kummastustaan,
jonka Clèvesin prinsessan käyttäytyminen oli herättänyt, kertoi siitä
vidamille ilmaisematta hänelle nimeä ja sanomatta, että hänellä oli
mitään osaa jutussa; mutta hän kertoi niin innokkaasti ja ihailevasti
kaikki, että vidami helposti huomasi tarinan tarkoittavan herttuaa
ja kiusasi häntä kovasti tunnustamaan salaisuuden, sanoen jo kauan
tietäneensä, että herttua oli kiihkeästi rakastunut ja teki väärin
ollessaan luottamatta mieheen, joka hänelle oli uskonut elämänsä
salaisuuden. Nemoursin herttua oli liiaksi rakastanut tunnustaakseen
kiintymyksensä ja oli aina sen salannut vidamilta, vaikka tämä
hovin herroista oli hänelle läheisin. Hän vastasi, että eräs hänen
ystävistään oli kertonut tämän seikkailun ja pyytänyt lupaamaan, ettei
hän siitä puhuisi, ja hän vannotti vidamiakin säilyttämään salaisuuden.
Vidami vakuutti olevansa puhumatta asiasta mitään, mutta herttua katui
kuitenkin, että oli niinkään paljon ilmaissut.
Tällä välin oli Clèvesin prinssi mennyt tapaamaan kuningasta sydän
kamalan tuskan täyttämänä. Milloinkaan ei aviomies ollut vaimoaan niin
kiihkeästi rakastanut ja kunnioittanut. Se, mitä hän oli kuullut, ei
haihduttanut hänen kunnioitustaan, vaan muutti sen toisenlaiseksi kuin
tähän asti oli ollut. Eniten askarrutti häntä halu arvata, kuka oli
voinut prinsessaa miellyttää. Nemoursin herttua johtui ensin hänen
mieleensä hovin rakastettavimpana miehenä ja ritari Guise ja marsalkka
Saint-André henkilöinä, jotka olivat pyrkineet prinsessaa miellyttämään
ja yhä osoittivat hänelle suurta huomaavaisuutta. Prinssi jäi näin
ollen siihen uskoon, että joku näistä kolmesta oli tuo onnellinen.
Prinssi saapui Louvreen, ja kuningas vei hänet työhuoneeseen ja
ilmoitti valinneensa hänet seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan,
arvellen, ettei kukaan häntä paremmin suoriutuisi tästä tehtävästä ja
ettei, kukaan myöskään tuottaisi Ranskan hoville enemmän kunniaa kuin
Clèvesin prinsessa. Prinssi otti vastaan tämän kunnian, että hänet oli
valittu, niinkuin tulikin, huomasipa vielä, että se toimittaisi hänen
puolisonsa pois hovista kenenkään panematta merkille muutosta hänen
käytöksessään. Lähdön aika oli kuitenkin vielä liian kaukana, jotta
se olisi soveltunut päästämään siitä pulasta, jossa hän nyt oli. Hän
kirjoitti heti puolisolleen ilmoittaakseen, mitä kuningas oli hänelle
sanonut, ja mainitsi vielä ehdottomasti tahtovansa, että prinsessa
tulisi Pariisiin. Prinsessa tulikin sinne määräyksen mukaan, ja kun
he kohtasivat toisensa, olivat he molemmat tavattomasti murheissaan.
Prinssi puhui puolisolleen kuten kelpo mies ainakin täysin prinsessan
menettelyn arvoisena.
»En ole ollenkaan huolissani käytöksestänne», sanoi prinssi. »Te olette
voimakkaampi ja hyveellisempi kuin itse tiedättekään. Eikä myöskään
tulevaisuuden pelko vaivaa minua; olen vain murheissani nähdessäni,
että teissä on jotakin toista kohtaan herännyt tunteita, joita en itse
ole voinut teissä virittää.»
»En tiedä, mitä vastaisin», virkkoi prinsessa; »olen kuolla häpeästä
siitä teille puhuessani. Pyydän hartaasti, säästäkää minua niin
tuskallisesta keskustelusta. Ohjatkaa käytöstäni, tehkää niin, etten
näe ketään — siinä kaikki, mitä teiltä pyydän — mutta suvaitkaa, etten
enää puhu teille asiasta, joka saa minut esiintymään niin vähän teidän
arvoisenanne ja jota pidän itseäni häpäisevänä.»
»Olette oikeassa, madame», vastasi prinssi.
»Minä käytän väärin lempeyttänne ja luottamustanne, mutta säälikää myös
tilaa, johon olette minut saattanut, ja ajatelkaa, että mitä olettekin
minulle sanonut, salaatte minulta nimen, joka herättää minussa niin
suurta uteliaisuutta, että tuskin voin siinä elää. En pyydä teitä
kuitenkaan tyydyttämään sitä, mutta en voi olla sanomatta, että se,
jota minun on kadehdittava, on marsalkka Saint-André, Nemoursin herttua
tai ritari Guise.»
»En vastaa teille mitään», sanoi prinsessa punastuen, »enkä
vastauksillani anna teille mitään aihetta heikentää tai vahventaa
epäluulojanne; mutta jos koetatte saada ne selville minua tarkkaamalla,
niin saatatte minut pulaan, joka pistää kaikkien silmään. Jumalan
nimessä», jatkoi hän, »sallikaa minun jonkin sairauden varjolla olla
tapaamatta ketään».
»Ei, madame», virkkoi prinssi; »pian saataisiin selville, että se on
tekosairautta, ja sitäpaitsi luotan vain teihin — sen tien neuvoo
sydämeni, valitsemaan ja järkeni myöskin. Ollessanne sellainen
mieleltänne kuin olette ja antaessani teille täyden vapauden panen
teille ahtaammat rajat kuin itse voisin määrätä.»