kuningattareen minulle antoikin», jatkoi vidami, »veti minua kuitenkin
madame de Theminesiin luontainen kiintymykseni, josta en voinut
päästä. Minusta tuntui, että hän lakkaisi minua rakastamasta, ja
sen sijaan että — kuten olisi ollut viisasta — olisin käyttänyt
tätä muutosta, joka ilmeni hänessä, parantaakseni itseni, paisui
rakkauteni kaksinkertaiseksi, ja sitten käyttäydyin niin huonosti, että
kuningatar sai jotakin vihiä tästä kiintymyksestäni. Mustasukkaisuus
on synnynnäinen kansassa, johon kuningatar kuuluu, ja ehkäpä tämän
ruhtinattaren tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin hän
itsekään arvaa. Mutta lopulta se huhu, että olin rakastunut, teki
kuningattaren niin rauhattomaksi ja murheelliseksi, että monen monia
kertoja jo luulin pelin menetetyksi. Sain hänet vihdoin rauhoitetuksi
huomaavaisuudella, alistumisella ja väärillä valoilla, mutta en olisi
voinut kauan häntä pettää, ellei madame de Theminesin mielen muutos
olisi erottanut minua hänestä vastoin tahtoani.
— Madame de Themines osoitti minulle, ettei hän enää rakastanut
minua, ja minä sain siitä niin täyden varmuuden, että minun täytyi
olla häntä kiusaamatta ja jättää hänet rauhaan. Joku aika takaperin
hän kirjoitti minulle kirjeen, jonka olen kadottanut. Huomasin siitä,
että hän oli tietänyt seurusteluni toisen naisen kanssa, josta olen
puhunut, ja se oli syynä muutokseen. Koska minulla ei ollut silloin
enää mitään, mikä olisi vetänyt minua muualle, oli kuningatar jotenkin
tyytyväinen minuun, mutta koska tunteeni häntä kohtaan eivät ole
senluontoisia, että ne saattaisivat minut kykenemättömäksi jokaiseen
muuhun lemmensuhteeseen, ja koska rakastuminen ei riipu omasta
tahdosta, olen ihastunut madame de Martiquesiin, joka oli minua jo
suuresti miellyttänyt ollessaan perintökuningattaren kamarineiti,
nimeltään Ville-Montais. Minulla on aihetta uskoa, ettei hänkään
minua vihaa. Varova huomaavaisuus, jota hänelle osoitan ja jonka
kaikkia syitä hän ei tiedä, miellyttää häntä. Kuningattarella ei ole
mitään epäilyjä tässä suhteessa, mutta kyllä eräs toinen epäluulo,
joka on melkein yhtä kiusallinen. Koska madame de Martiques on aina
perintökuningattaren luona, käyn minäkin siellä paljoa useammin kuin
muuten olisi tavallista. Kuningatar kuvittelee, että juuri tämä
ruhtinatar on lemmittyni. Perintökuningattaren arvo, joka on yhä korkea
kuin kuningattaren, ja kauneus ja nuoruus, joissa suhteissa hän vie
voiton, herättävät kuningattaressa mustasukkaisuuden, joka kiihtyy
raivoon asti, ja peittelemättömän vihan miniäänsä vastaan.
— Lotringin kardinaali, joka, kuten minusta tuntuu, jo kauan on
tavoitellut kuningattaren suosiota ja hyvin näkee minun saamani
aseman, haluten sen vallata, on sekaantunut perintökuningattaren ja
kuningattaren välisiin riitoihin sovittaakseen muka heidät keskenänsä.
En epäile sitä, että hän on selvillä kuningattaren katkeruuden
todellisesta syystä, ja luulen hänen minulle tekevän kaikenlaisia
huonoja palveluksia, vaikkei hän ilmaise kuningattarelle, että hän
niin aikoo. Näin on asiain laita nyt teille puhuessani. Annostelkaa
itse, mikä seuraus, voi, olla kadottamastani kirjeestä, kun onnettomuus
panetti sen taskuuni, palauttaakseni sen madame de Theminesille.
Jos kuningatar näkee sen kirjeen, saa hän tietää, että olen häntä
pettänyt ja että miltei samaan aikaan kuin petin häntä madame de
Theminesin tähden petin myös madame de Theminesiä erään toisen vuoksi.
Päättäkää itse, minkä käsityksen minusta se antaa hänelle ja voiko hän
milloinkaan luottaa sanoihini.
— Ellei hän taas saa nähdä tätä kirjettä, mitä sanonkaan hänelle?
Hän tietää, että se on annettu perintökuningattaren haltuun, ja
uskoo Châtelartin tunteneen siinä perintökuningattaren käsialan. Hän
kuvittelee, että henkilö, jota kohtaan siinä on mustasukkaisuutta, on
ehkä hän itse; lyhyesti sanoen, ei ole mitään, mitä hänellä ei olisi
aihetta ajatella, eikä mitään, mitä minun ei olisi pelättävä. Lisätkää
tähän, että olen kovasti kiintynyt madame de Martiquesiin ja että
perintökuningatar varmasti näyttää hänelle tämän kirjeen, jonka luulee
äskettäin kirjoitetuksi. Niin menisivät välini rikki hänen kanssaan,
jota enimmin rakastan ja jota minun täytyy pahimmin pelätä. Ettekö
tämän kerrottuanne huomaa, että minulla on syytä pyytämällä pyytää
teitä sanoinaan kirjettä omaksenne ja suosiollisesti ottamaan se pois
perintökuningattarelta?»
»Huomaan hyvin», sanoi Nemoursin herttua, »ettei mies voi olla
pahemmassa pulassa kuin mihin olette joutunut, ja myönnettävä on teidän
sen ansainneen. Minua on syytetty, etten ole uskollinen rakastaja ja
että minulla on useita lemmenseikkailuja yhtä aikaa, mutta te menette
niin paljon edelle minusta, etten olisi uskaltanut kuvitellakaan
asioita, joihin te olette ryhtynyt. Saatoitteko luulla säilyttävänne
madame de Theminesinkin liittyessänne kuningattareen ja toivoittako
voivanne liittyä kuningattareen, vaikka samalla pettäisitte häntä?
Kuningatar on italiatar ja siis tavattoman epäilevä, mustasukkainen ja
ylpeä. Kun hyvä onnenne enemmän kuin hyvä käytöksenne on vapauttanut
teidät siteistä, joissa olitte, olette ryhtynyt niihin uudelleen ja
kuvitellut hovin keskellä voivanne rakastaa madame de Martiquesia
kuningattaren sitä huomaamatta. Teidän piti kaikin tavoin huolehtia
haihduttaaksenne hänestä sen häpeän, että hän on astunut ensi askeleen.
Hän rakastaa teitä intohimoisesti. Hienotunteisuutenne estää teitä sitä
minulle sanomasta ja minun hienotunteisuuteni sitä kysymästä, mutta hän
rakastaa teitä, hän on epäluuloinen, ja totuus on teitä vastaan.»
»Sopiiko teidän masentaa minua syytöksillä», keskeytti vidami; »eikö
oman kokemuksenne pitäisi teissä herättää suvaitsevaisuutta minun
virheitäni kohtaan? Myönnän kyllä, että olen väärässä, mutta vetäkää
minut kuilusta! Pyydän sitä hartaasti. Haluaisin, että menisitte
tapaamaan perintökuningatarta heti kun hän on herännyt, pyytääksenne
takaisin kirjeen, niinkuin olisitte itse sen hukannut.»
»Olen teille jo sanonut», virkkoi Nemoursin herttua, »että tekemänne
ehdotus on hieman merkillinen ja että oma yksityinen etuni keksii siinä
vaikeuksia. Lisäksi, jos kirjeen on nähty putoavan teidän taskustanne,
on minusta vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi, että se on pudonnut
minun taskustani.»
»Luulin teidän kuulleen», vastasi vidami, »että on sanottu
perintökuningattarelle kirjeen pudonneen teidän taskustanne».
»Mitä!» huudahti kiivaasti Nemoursin herttua, joka huomasi äkkiä,
mitä huonoja palveluksia tämä erehdys saattoi hänelle tehdä, kun otti
huomioon Clèvesin prinsessan, »onko sanottu perintökuningattarelle
minun pudottaneen sen kirjeen?»
»On kyllä», vastasi vidami, »niin on sanottu hänelle. Erehdys johtui
siitä, että useita kuningattaren hoviherroja oli eräässä pallohuoneen
kammiossa, jossa vaatteemme olivat, ja teidän ja minun palvelijani
olivat niitä yhtä aikaa noutamassa. Silloin kirje putosi, hoviherrat
ottivat sen maasta ja lukivat ääneen. Toiset luulivat sen olevan
teille, toiset minulle. Châtelart, joka sen otti ja jolta juuri haetin
sitä, sanoi antaneensa sen perintökuningattarelle teidän kirjeenänne,
ja ne, jotka ovat puhuneet siitä kuningattarelle, ovat onnettomuudeksi
sanoneet sen minun kirjeekseni. Näin ollen voitte helposti tehdä, mitä
pyydän, ja auttaa minut pulasta, jossa olen.»
Nemoursin herttua oli aina pitänyt Chartresin vidamista, ja se,
mitä tämä merkitsi Clèvesin prinsessalle, saattoi hänet herttualle
vielä rakkaammaksi. Hän ei voinut kuitenkaan antautua sille vaaralle
alttiiksi, että prinsessa kuulisi puhuttavan tästä kirjeestä, ikäänkuin
se olisi hänelle lähetetty. Herttua vaipui syviin mietteisiin, ja
vidami, arvaten suunnilleen niiden syyn, sanoi hänelle:
»Luulen teidän pelkäävän rikkovanne välinne rakastajattarenne kanssa,
ja annattepa minulle aihetta luulla, että se on perintökuningatar,
jollei se seikka, etten juuri näe teidän olevan mustasukkaisen
monsieur d'Anvillelle, kumoisi tätä ajatusta. Mutta kuinka asian
laita lieneekään, on kohtuullista, etten uhraa rauhaanne oman
rauhani vuoksi, ja tahdon mielelläni antaa teille keinoja osoittaa
rakastajattarellenne, että kirje on minulle eikä teille. Tässä on
kirjelippu madame d'Amboiselta, joka on madame de Theminesin ystävätär
ja jolle hän on uskonut kaikki tunteensa minua kohtaan. Tässä
kirjelipussa madame d'Amboise pyytää takaisin sitä ystävättärensä
kirjettä, jonka olen kadottanut. Nimeni on kirjeessä, ja sen sisältö
todistaa epäilemättömästi, että minulta pyydetty kirje on sama, joka
on löydetty. Jätän tämän kirjelipun teille ja suostun siihen, että
näytätte sen rakastajattarellenne puolustaaksenne itseänne. Pyydän
hartaasti, ettette hukkuisi hetkeäkään, vaan menisitte heti aamulla
perintökuningattaren luo.»
Nemoursin herttua lupasi sen Chartresin vidamille ja otti madame
d'Amboisen kirjelipun. Hän ei aikonut kuitenkaan heti mennä
perintökuningatarta tapaamaan, koska hänellä oli toinen vielä
kiireellisempi tehtävä. Hän piti varmana, että perintökuningatar oli
puhunut tästä kirjeestä Clèvesin prinsessalle, eikä voinut sietää, että
henkilöllä, jota hän niin mielettömästi rakasti, olisi syytä uskoa
hänen olevan lemmensuhteissa toiseen naiseen.
Herttua meni Clèvesin prinsessan kotiin, heti kun luuli tämän
heränneen ja käski ilmoittaa pyytävänsä kunniaa tavata häntä niin
poikkeukselliseen aikaan vain siksi, että tähdellinen asia hänet
siihen pakotti. Prinsessa makasi vielä vuoteessa, mieli katkerana
ja kiihtyneenä viimeöisistä surullisista ajatuksista. Hän hämmästyi
tavattomasti, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan olevan häntä
kysymässä. Katkeruudessaan prinsessa arvelematta käski ilmoittaa
herttualle olevansa sairas ja haluton puhumaan hänen kanssaan. Herttua
ei loukkautunut tästä kiellosta: pieni kylmäkiskoisuuden merkki aikana,
jolloin prinsessa saattoi olla mustasukkainen, ei ollut huono enne.
Hän meni prinssin huoneisiin ja sanoi hänelle tulevansa hänen
puolisonsa luota ja olevansa hyvin pahoillaan, kun ei saanut
hänen kanssaan keskustella, koska hänellä olisi perin tärkeä asia
kerrottavana Chartresin vidamin puolesta. Lisäksi hän selitti
prinssille muutamin sanoin asian tähdellisyyden, ja prinssi vei
hänet heti puolisonsa kamariin. Jollei prinsessa olisi ollut ihan
tietämätön asiasta, niin hän olisi tuskin voinut salata suuttumustaan
ja hämmästystään nähdessään Nemoursin herttuan astuvan sisään hänen
miehensä saattamana. Prinssi sanoi puolisolleen, että asia koski
kirjettä ja että siinä tarvittiin hänen apuaan vidamin hyväksi;
prinsessan piti Nemoursiu herttuan kanssa miettiä mitä oli tehtävä, ja
hän itse puolestaan menisi kuninkaan luo, joka oli lähettänyt häntä
hakemaan.
Nemoursin herttua jäi yksin, prinsessan luo, kuten toivoikin.
»Tulen luoksenne kysymään, madame», aloitti herttua, »eikö
perintökuningatar ole teille puhunut kirjeestä, jonka Châtelart hänelle
eilen jätti».
»Kyllä hän on siitä minulle jotakin sanonut», vastasi prinsessa, »mutta
en huomaa mitä yhteistä tällä kirjeellä on setäni etujen kanssa. Muuten
voin vakuuttaa teille, ettei häntä siinä edes mainita.»
»Totta kyllä», virkkoi Nemoursin herttua, »häntä ei siinä mainita.
Kuitenkin se on hänelle osoitettu. Nyt on hyvin tärkeätä, että otatte
sen takaisin perintökuningattarelta.»
»Minun on vaikea ymmärtää», vastasi prinsessa, »minkä vuoksi hänelle on
tärkeätä, ettei kirjettä nähtäisi, ja minkä vuoksi on tärkeätä pyytää
sitä takaisin hänen nimessään.»
»Jos suvaitsette kuunnella minua, madame», virkkoi Nemoursin herttua,
»niin näytän teille pian totuuden, ja saatte kuulla vidamille niin
tärkeitä asioita, etten olisi niitä uskonut edes puolisollenne, jollen
olisi tarvinnut hänen apuansa saadakseni kunnian teitä tavata».
»Luulenpa, että kaikki, mitä minulle vaivautuisitte sanomaan, on
hyödytöntä», vastasi prinsessa kuivahkosti. »On parempi, että menette
perintökuningattaren luo ja suoraan sanotte hänelle, minkä vuoksi tämä
kirje teitä askarruttaa, koska hänelle on myöskin sanottu, että se on
teiltä peräisin.»
Katkeruus, jonka Nemoursin herttua huomasi prinsessan mielessä, herätti
hänessä suurimman ilon, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja saattoi
hänet malttamattomasti puolustamaan itseään.
»En tiedä, madame», virkkoi hän, »mitä on voitu sanoa
perintökuningattarelle, mutta minulle ei kirje vähääkään kuulu, vaan se
on osoitettu vidamille».
»Uskon sen», vastasi prinsessa, »mutta päinvastaista on sanottu
perintökuningattarelle, eikä hänestä näytä todennäköiseltä, että
vidamin kirjeet putoavat teidän taskuistanne. Tämän vuoksi neuvon teitä
tunnustamaan kaikki perintökuningattarelle, paitsi jos teillä on jokin
salainen syy kätkeä häneltä totuus.»
»Minulla ei ole mitään hänelle tunnustettavaa», sanoi herttua. »Kirje
ei ole minulle osoitettu, ja jos onkin joku, jonka toivon saavani
uskomaan sanojani, niin se ei ole perintökuningatar. Mutta, madame,
koska asia koskee vidamin onnea, suvaitkaa, että kerron teille
seikkoja, jotka ansaitsevat teidänkin huomiotanne.»
Vaitiolollaan prinsessa osoitti olevansa valmis kuuntelemaan, ja
Nemoursin herttua kertoi hänelle mahdollisimman suppeasti kaikki,
mitä oli saanut tietää vidamilta. Vaikka nämä seikat olivat omiansa
herättämään kummastusta ja jännittämään tarkkaavaisuutta, kuunteli
prinsessa niitä niin kylmästi ja näytti niitä epäilevän tai pitävän
yhdentekevinä. Hän oli tässä tilassa siihen asti, kunnes Nemoursin
herttua puhui hänelle madame d'Amboisen kirjelipusta, joka oli
osoitettu Chartresin vidamille ja todisti herttuan sanat. Koska
prinsessa tiesi tämän naisen olevan madame de Theminesin ystävän,
tuntui Nemoursin herttuan selitys hänestä todennäköiseltä, ja hän alkoi
ajatella, että kirje ei ehkä ollutkaan Nemoursin herttualle osoitettu.
Tämä ajatus saattoi prinsessan äkkiä ja vastoin tahtoaankin luopumaan
siitä kylmäkiskoisuudesta, jota hän tähän asti oli osoittanut.
Luettuaan prinsessalle kirjeen, joka osoitti kertomuksen todeksi,
herttua tarjosi sitä hänelle luettavaksi ja sanoi hänen voivan tuntea
sen käsialan. Prinsessa ei malttanut olla sitä ottamatta, katsomatta
alkua, nähdäkseen, oliko se Chartresin vidamille osoitettu, ja kokonaan
lukematta, päättääkseen, oliko pyydetty kirje sama, joka hänellä
oli hallussaan. Nemoursin herttua puhui hänelle vielä muuta, minkä
luuli olevan omansa saamaan hänet uskomaan, ja koska helposti uskoo
miellyttävän totuuden, sai prinsessa vihdoin täyden varmuuden siitä,
ettei herttualla ollut mitään tekemistä kirjeen kanssa.
Prinsessa alkoi sitten neuvotella herttuan kanssa vidamin pulasta ja
vaarasta, moittia setäänsä huonosta käyttäytymisestä ja etsiä keinoja
häntä auttaakseen. Hän ihmetteli kuningattaren menettelyä ja tunnusti
herttualle pitävänsä kirjettä hallussaan; heti kun hän uskoi herttuan
syyttömäksi, ryhtyi hän avomielisesti pohtimaan samoja asioita, joita
aluksi ei näyttänyt suvaitsevan kuunnella. He sopivat keskenään, ettei
kirjettä palautettaisi perintökuningattarelle, koska täytyi pelätä,
että hän näyttäisi sen madame de Martiquesille, joka tunsi madame de
Theminesin käsialan ja olisi helposti arvannut, että kirje tarkoitti
vidamia, joka oli asioissa hänen ystävättärensä kanssa. Heidän
mielestään ei perintökuningattarelle myöskään saanut kertoa kaikkea,
mikä koski hänen anoppiansa kuningatarta. Prinsessa oli valmis hyvillä
mielin säilyttämään kaikki salaisuudet, jotka Nemoursin herttua hänelle
uskoi, koska ne muka koskivat hänen setäänsä.
Herttua ei olisi puhunut yksinomaan vidamin asioista, vaan näin
tarjoutunut tilaisuus vapaasti keskustella olisi antanut hänelle
rohkeuden, jommoista ei ollut ennen uskaltanut osoittaa, jollei olisi
tultu sanomaan prinsessalle, että perintökuningatar oli kutsunut
hänet luokseen. Nemoursin herttuan oli pakko lähteä ja mennä vidamia
tapaamaan sanoakseen, että hän oli jälkeenpäin ajatellut olevan
soveliaampaa kääntyä Clèvesin prinsessan puoleen, joka oli vidamin
veljentytär, kuin mennä suoraan perintökuningattaren luo. Hän saattoi
esittää päteviä syitä menettelynsä tueksi ja toivoa siitä hyviä
tuloksia.
Tällä aikaa Clèvesin prinsessa pukeutui kiireesti mennäkseen
perintökuningattaren luo, joka heti hänet nähtyään viittasi hänet
luokseen ja sanoi hiljaa:
»Jo kaksi tuntia olen odottanut teitä, eikä milloinkaan minun ole ollut
niin vaikea peitellä totuutta kuin tänä aamuna. Kuningatar on kuullut
puhuttavan kirjeestä, jonka eilen annoin teille. Hän luulee, että se on
pudonnut Chartresin vidamilta. Tiedättehän, että kuningatar on häneen
jonkun verran ihastunut. Hän on lähettänyt hakemaan kirjettä, kysymään
sitä Châtelartilta, joka sanoi antaneensa sen minulle. Kirjettä on
tultu minultakin kysymään, koska se muka oli sievä kirje ja herätti
kuningattaren uteliaisuutta. En uskaltanut sanoa, että se oli teillä.
Arvelin kuningattaren kuvittelevan, että olin antanut sen teidän
haltuunne setänne, vidamin vuoksi ja että hänen ja minun välilläni
on läheinen luottamussuhde. Minusta on jo tuntunut, että kuningatar
vain vaivoin on sietänyt vidamin tiheitä käyntejä luonani. Näin ollen
sanoin, että kirje on vaatteitteni taskussa, jotka minulla oli eilen
päälläni, ja että ne, joilla on huoneen avain, ovat lähteneet ulos.
Antakaa minulle heti se kirje», lisäsi hän, jotta lähetän sen hänelle
ja luen sen ennen lähettämistä, nähdäkseni, enkö tunne sen käsialaa».
Clèvesin prinsessa oli pahemmassa kuin pulassa.
»En tiedä, madame, mitä teette», vastasi hän, »sillä Clèvesin prinssi,
jolle annoin kirjeen luettavaksi, on luovuttanut sen Nemoursin
herttualle, joka tänä aamuna tuli pyytämään prinssiltä, että hän
koettaisi saada sen teiltä takaisin. Mieheni oli niin varomaton, että
sanoi sen olevan hallussaan, ja niin heikko, että suostui Nemoursin
herttuan pyyntöön.»
»Te saatatte minut pahimpaan pulaan, mihin milloinkaan voin joutua»,
virkkoi perintökuningatar, »ja teitte väärin, kun annoitte kirjeen
Nemoursin herttualle. Koska olin sen teille antanut, ette olisi saanut
luovuttaa sitä minun luvattani. Mitä nyt neuvotte minun sanomaan
kuningattarelle, ja mitä hän kuvitteleekaan? Hän luulee — ja siitähän
näyttääkin — että tämä kirje koskee minua ja että minun ja vidamin
välillä on jotakin. Milloinkaan en voisi hänelle uskotella, että se
kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle.»
»Olen hyvin murheissani», vastasi Clèvesin prinsessa, »että olen
saattanut teidät vaikeaan asemaan, ja uskon kyllä sen niin pahaksi,
kuin se on, mutta vika on prinssin eikä minun».
»Vika on teidän», väitti perintökuningatar, »koska olette hänelle
antanut kirjeen, eikä maailmassa ole muuta naista kuin te, joka uskoo
miehellensä kaikki kuulemansa asiat».
»Uskon kyllä tehneeni väärin, madame», virkkoi Clèvesin prinsessa,
»mutta ajatelkaa, kuinka se on korjattavissa; älkää sitä tutkiko».
»Ettekö muista suunnilleen, mitä kirje sisälsi?» kysyi sitten
perintökuningatar.
»Kyllä, madame», vastasi prinsessa, »muistan hyvin, koska luin sen
moneen kertaan».
»Jos niin on asian laita», lausui perintökuningatar, »pitää teidän
heti mennä kirjoituttamaan se tuntemattomalla käsialalla. Lähetän sen
kuningattarelle. Hän ei näytä sitä niille, jotka ovat kirjeen nähneet.
Jos hän niin tekee, väitän aina, että sen juuri Châtelart minulle
antoi, eikä Châtelart uskalla sanoa vastaan.»
Clèvesin prinsessa suostui tähän hätäkeinoon, varsinkin kun ajatteli
lähettävänsä hakemaan luokseen Nemoursin herttuan saadakseen takaisin
kirjeen ja jäljentääkseen sen sana sanalta, jopa mukaillen vähän sen
käsialaakin, ja luuli, että kuningatar siten varmasti pettyisi. Heti
kotiin tultuaan prinsessa kertoi puolisolleen perintökuningattaren
vaikean aseman ja pyysi prinssiä toimittamaan sanan herttualle. Tämä
saapuikin kiireesti. Clèvesin prinsessa kertoi hänelle kaikki, mitä
oli jo ilmoittanut puolisolleen, ja pyysi häneltä kirjettä. Mutta
Nemoursin herttua vastasi luovuttaneensa sen jo Chartresin vidamille,
joka oli ollut niin iloissaan saadessaan sen ja huomatessaan päässeensä
uhkaavasta turmiosta, että oli palauttanut sen heti madame de
Theminesin ystävättärelle.
Clèvesin prinsessa huomasi nyt olevansa uudessa pulassa; lopulta,
tarkoin neuvoteltuaan, he päättivät sommitella kirjeen muistista. He
sulkeutuivat huoneeseen sitä laatiakseen, ja portinvartijalle annettiin
määräys, ettei ketään päästettäisi sisään. Kaikki Nemoursin herttuan
palvelijatkin lähetettiin pois. Tämä salaperäinen ja luottamusta
vaativat menettely viehätti tavattomasti herttuaa ja myös Clèvesin
prinsessaa. Puolison läsnäolo ja Chartresin vidamin etu hälvensivät
prinsessan mielestä tunnonvaivoja ja hänestä oli hauskaa olla
Nemoursin herttuan seurassa. Hän tunsi puhdasta ja häiritsemätöntä
iloa, jommoista ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Tämä ilo teki
prinsessan mielen niin vapaaksi ja hilpeäksi, ettei Nemoursin herttua
ollut moista ennen nähnyt, ja se kiihdytti hänen rakkauttaan. Koska
herttua ei ollut vielä saanut niin suloisia hetkiä, lisääntyi hänen
eloisuutensa, ja kun prinsessa tahtoi alkaa muistella kirjettä ja
sitä kirjoittaa, ei herttua häntä vakavasti auttanut, vaan lasketteli
hauskoja sukkeluuksia. Prinsessa joutui saman iloisuuden valtaan,
niin että kun he olivat istuneet jo kauan huoneeseen sulkeutuneina
ja perintökuningatar oli lähettänyt jo pari kertaa sanomaan Clèvesin
prinsessalle, että tämä kiirehtisi, eivät he olleet saaneet kokoon
puoltakaan kirjettä.
Nemoursin herttua oli hyvin halukas pitentämään aikaa, joka hänelle oli
niin suloinen, ja unohti ystävänsä edut. Prinsessakaan ei ikävystynyt,
ja hän unohti myös setänsä edut. Vihdoin miltei neljän tunnin kuluttua
kirje oli valmis, mutta se oli niin huono, ja käsiala muistutti
niin vähän sitä, jota oli yritetty jäljitellä, että kuningattaren
tuskin olisi tarvinnut pyrkiä totuuden perille huomatakseen sen.
Kuningatar ei mennytkään ansaan. Kuinka häntä koetettiinkaan saada
uskomaan, että kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle, pysyi hän
siinä vakaumuksessa, että se oli osoitettu Chartresin vidamille ja
että lisäksi perintökuningattarellakin oli siinä osansa, koska näiden
kahden välillä vallitsi jonkinlainen salailen suhde. Tämä ajatus lisäsi
kuningattaren vinhaa miniäänsä vastaan, jolle hän ei milloinkaan
kantanut anteeksi, vaan vainosi häntä niin kauan, kunnes sai hänet
lähtemään Ranskasta.
Mitä Chartresin vidamiin tulee, menetti hän kuningattaren suosion;
olkoonpa syynä ollut se, että Lotringin kardinaali oli vallannut
kuningattaren sydämen, tai se, että tämä kirjejuttu auttoi häntä
saamaan selville muitakin petoksia, jotka vidami oli hänelle tehnyt,
varmaa ainakin on, ettei vidami milloinkaan päässyt vilpittömään
sovintoon kuningattaren kanssa. Heidän suhteensa loppui ja toimitti
vidamille sitten tuhon Amboisen salaliitossa, johon hän oli sotkeutunut.