luo, mieli täynnä sitä, mitä äsken oli tapahtunut. Nemoursin herttua
tuli sinne vähäistä myöhemmin loistavasti puettuna, ikäänkuin ei olisi
tuntenut mitään seurauksia onnettomuudesta; hän näytti päinvastoin
tavallista iloisemmalta, ja ilo siitä, mitä hän luuli nähneensä, antoi
hänelle ilmeen, joka vielä lisäsi hänen viehätysvoimaansa. Kaikki
hämmästyivät hänen astuessaan sisään, eikä ollut ainoatakaan, joka ei
tiedustellut hänen tilaansa, paitsi Clèvesin prinsessa, joka pysyi
uunin likellä, niinkuin ei olisi herttuaa nähnytkään. Kuningas tuli
esille sisähuoneesta ja nähdessään herttuan muiden joukossa kutsui
hänet luokseen kertomaan voinnistaan. Nemoursin herttua astui Clèvesin
prinsessan sivuitse ja kuiskasi hänelle:
»Olen tänään saanut todisteita säälistänne, madame, mutta jotakin lisää
ansaitsisin myös.»
Clèvesin prinsessa oli kyllä epäillyt, että herttua oli huomannut hänen
sääliväisen mielenliikutuksensa, ja nämä sanat osoittivat, että niin
olikin ollut asian laita.
Hän näki suureksi surukseen, ettei hän enää pystynyt salaamaan
tunteitaan, ja että oli antanut ritari Guisen ne huomata. Samoin
hän oli hyvin pahoillaan, että Nemoursin herttua ne tiesi; mutta
jälkimäinen tuska ei ollut niin täydellinen, vaan siihen liittyi jonkun
verran suloista nautintoakin.
Perintökuningatar, joka oli tavattoman kärsimätön saadakseen tietää,
mitä Châtelartin hänelle antama kirje sisälsi, lähestyi Clèvesin
prinsessaa ja sanoi:
»Menkää lukemaan tämä kirje. Se on Nemoursin herttualle ja kaiken
todennäköisyyden mukaan siltä rakastajattarelta, jonka vuoksi hän on
jättänyt kaikki muut. Jollette voi sitä lukea nyt heti, säilyttäkää
se. Tulkaa tänä iltana maatapanon aikaan palauttamaan se minulle ja
kertomaan, tunnetteko käsialan.»
Näin sanottuaan hän lähti Clèvesin prinsessan luota ja jätti hänet
sellaiseen hämmästykseen ja jähmetykseen, ettei hän voinut vähään
aikaan liikahtaa paikaltaan. Mutta levottomuus ja hämmästys eivät
sallineet hänen jäädä kuningattaren luo. Hän lähti kotiinsa, vaikkei
vielä ollutkaan hänen tavallinen lähtöaikansa, ja piteli kirjettä
vapisevassa kädessään. Hänen ajatuksensa olivat niin sekavat, ettei
hän saanut niistä mitään selvää, ja hän itse tunsi jonkinlaista
sietämätöntä tuskaa, josta ei tiennyt, mitä se oli, ja jollaista ei
ollut milloinkaan ennen kokenut. Heti kamariinsa päästyään hän avasi
kirjeen, joka oli tällainen:
»Olen rakastanut Teitä liiaksi antaakseni Teidän luulla, että muutos,
jonka minussa näette, johtuisi kevytmielisyydestäni. Tahdon ilmoittaa
Teille, että Teidän uskottomuutenne on siihen syynä. Hämmästytte ehkä,
että puhun Teille uskottomuudestanne. Tehän olette kätkenyt sen niin
taitavasti, ja minä olen niin huolellisesti Teiltä salannut, että
sen tiesin, että Teillä on syytä olla ihmeissänne, kun sen kuitenkin
tiedän. Olen ihmeissäni itsekin, että olen niin täydellisesti voinut
olla sitä Teille osoittamatta. Milloinkaan ei ole kärsitty kovempaa
tuskaa kuin minun. Luulin, että rakastitte minua kiihkeästi. En
kätkenyt enää tunteitani Teiltä; silloin, kun näytin ne Teille
selvästi, sain tietää, että petitte minua, että rakastitte toista,
että Te kaiken todennäköisyyden mukaan uhrasitte minut tämän uuden
rakastajattaren vuoksi. Sain sen tietää samana päivänä, jolloin meillä
oli rengasratsastus, enkä senvuoksi ottanut siihen osaa. Olin olevinani
sairas peittääkseni sieluni sekasortoa. Sitten sairastuinkin todella:
ruumiini ei voinut kestää niin ankaraa mielenliikutusta.
— Alkaessani voida vähän paremmin kuvittelin vielä olevani hyvin
sairas, jotta minulla olisi tekosyy olla Teitä tapaamatta ja Teille
kirjoittamatta. Halusin saada aikaa harkita, kuinka minun nyt piti
käyttäytyä Teitä kohtaan. Tein ja hylkäsin kymmeniä kertoja samat
päätökset; mutta lopulta pidin Teitä arvottomana näkemään tuskaani
ja päätin olla sitä Teille näyttämättä. Tahdoin loukata ylpeyttänne
osoittamalla Teille, että rakkauteni heikkeni itsestään. Luulin
siten, vähentäväni Teidän siitä tekemäänne uhria. En tahtonut suoda
Teille iloa osoittaa, kuinka paljon Teitä rakastin, tunteaksenne
olevanne vielä rakastettavampi. Päätin kirjoittaa Teille laimeita
ja ikävystyneitä kirjeitä saattaakseni sen, jolle kirjeet annoitte,
ajattelemaan, että lopulta väsyy Teitä rakastamasta. En tahtonut antaa
rakastajattarellenne iloa tietää, että hän oli lyönyt minut laudalta,
enkä lisätä hänen voitonriemuaan epätoivollani ja syytöksiäni. En
luullut rankaisevani Teitä kylliksi katkaistessani välit kanssanne,
vaan uskoin tuottavani Teille vain pienen murheen lakatessani Teitä
rakastamasta, kun ette Tekään enää rakastanut minua. Haluaisin, että
rakastaisitte minua tunteaksenne sen tuskan, kun ei saa vastarakkautta,
sillä siitä minä kärsin niin kauheasti.
— Luulin, että jos mikään voi jälleen herättää rakkautenne minua
kohtaan, niin ehkä se, että minun tunteeni Teitä kohtaan olivat
muuttuneet, mutta se oli Teille näytettävä teeskentelemällä, että sen
salasin, ja ikäänkuin minulla ei olisi ollut voimaa sitä tunnustaa.
Tämä oli lopullinen päätökseni, mutta kuinka tuskallinen se olikaan
tehdä ja kuinka vaikea Teidät jälleen nähdessäni panna toimeeni Olin
sadat kerrat ilmaisemaisillani sen syytöksilläni ja kyynelilläni.
Silloin terveydentilani oli kuitenkin sovelias kätkemään levottomuuteni
ja murheeni. Minua kannusti vielä ilo pettää Teitä, kuten Te minua.
Pakottaessani kuitenkin itseni sanomaan ja kirjoittamaan Teille, että
Teitä rakastin, tein niin paljon väkivaltaa itselleni, että näitte
heti, etten ollut aikonut antaa Teidän nähdä tunteitteni muuttuneen.
Te loukkaannuitte siitä ja teitte syytöksiä. Koetin Teitä rauhoittaa,
mutta niin väkinäisellä tavalla, että yhä varmemmin uskoitte, etten
Teitä enää rakastanut, sanalla sanoen, olin tehnyt kaikki, mitä olin
aikonutkin.
— Sydämenne oikullisuus palautti Teidät minua kohti samassa määrin
kuin näitte minun Teistä etääntyvän. Olen nauttinut kaikkea iloa,
jonka kosto voi suoda. Minusta tuntui, että rakastitte minua enemmän
kuin milloinkaan, ja minä osoitin Teille, etten enää Teitä rakastanut.
Minulla oli aihetta luulla, että olitte kokonaan hylännyt sen,
jonka vuoksi olitte minut jättänyt. Minulla oli myös syytä olla
varma, ettette ollut hänelle milloinkaan puhunut minusta, mutta
Teidän paluunne ja vaiteliaisuutenne eivät ole voineet korvata
kevytmielisyyttänne. Sydämenne on ollut jaettuna minun ja erään toisen
kesken. Olette pettänyt minut. Se on kylliksi riistämään minulta ilon
olla Teidän rakastamanne sillä tavalla kuin luulin ansaitsevani ja
pysyttämään minut tekemässäni päätöksessä, etten Teitä enää milloinkaan
kohtaisi, vaikka sitä niin ihmettelette.»
Clèvesin prinsessa luki yhä uudelleen tämän kirjeen tietämättä
kuitenkaan oikein, mitä luki. Hän huomasi vain, ettei Nemoursin
herttua rakastanut häntä niin, kuin hän oli luullut, ja että hän
rakasti muita, joita petti kuten häntäkin. Mikä huomio ja mikä tieto
prinsessan kaltaiselle henkilölle, kun hän juuri oli antanut kiihkeästä
rakkaudestaan todistuksia miehelle, jota ei pitänyt sen arvoisena,
ja toiselle, jota kohteli nurjasti juuri tämän rakkauden takia!
Milloinkaan ei suru ole ollut niin tuskallinen ja kiihkeä. Hänen
mielestään olivat tämän päivän tapahtumat katkerin puoli murheessapa
jos Nemoursin herttualla ei olisi ollut aihetta uskoa herättäneensä
hänessä rakkautta, ei hän olisi välittänyt siitä, että herttua oli
rakastanut toista. Siinä hän kuitenkin petti itseänsä, ja se tuska,
jota hän piti niin sietämättömänä, oli mustasukkaisuutta kaikkine
kauhuineen, jotka voivat sitä seurata.
Hän näki kirjeestä, että Nemoursin herttualla oli ollut lemmenseikkailu
jo kauan sitten. Kirjeen kirjoittaja oli hänen mielestään sekä
henkevä että kunnioitusta herättävä ja myös rakastamisen arvoinen.
Prinsessa huomasi hänessä enemmän rohkeutta kuin itsessään ja kadehti
hänen kykyänsä kätkeä tunteensa herttualta. Kirjeen loppu ilmaisi,
että tuo nainen uskoi olevansa rakastettu. Prinsessa ajatteli,
että se varovaisuus, jota herttua oli häntä kohtaan osoittanut
ja joka oli häntä niin liikuttanut, ei ehkä johtunut muusta kuin
rakkaudesta toista naista kohtaan, jota hän pelkäsi suututtaa; sanalla
sanoen, hän ajatteli kaikkea, mikä voi lisätä hänen murhettaan ja
epätoivoaan. Kuinka hän nyt vaivasikaan päätänsä, muistellen äitinsä
antamia neuvoja! Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pysynyt lujasti
päätöksessään eristäytyä seurapiireistä vastoin miehensä tahtoa tai
ettei ollut seurannut ajatustaan »tunnustaa miehelleen kiintymystänsä
Nemoursin herttuaan, kuten oli aikonut! Hänestä olisi ollut parempi
ilmoittaa se puolisolleen, jonka hyvyyden hän tunsi ja joka olisi
halunnut pitää asian salassa, kuin miehelle, joka oli siihen arvoton,
joka petti häntä, ehkä hylkäsikin hänet, ja joka vain ylpeydestä
ja turhamaisuudesta tahtoi saavuttaa hänen rakkautensa. Kaikki
onnettomuudet, jotka voivat hänelle tulla, ja kaikki vaarat, jotka
saattoivat häntä uhata, olivat vähäisempiä kuin se, että hän oli
antanut Nemoursin herttualle ilmi rakkautensa ja saanut tietää hänen
rakastavan toista. Mutta häntä lohdutti ainakin se, ettei hänen tämän
tiedon saatuaan tarvinnut omasta puolestaan mitään pelätä ja että hän
oli täydellisesti parantunut herttuaa kohtaan heränneestä rakkaudestaan.
Prinsessa tuskin muistikaan perintökuningattaren käskyä tulla illalla
hänen vastaanottoonsa, laskeutui vuoteeseensa ja teeskenteli olevansa
sairas, niin että kun Clèvesin prinssi palasi kuninkaan luota, hänelle
sanottiin prinsessan vaipuneen uneen, mutta hänestä oli kaukana
rauhallisuus, joka vie uneen. Prinsessa kulutti yönsä tekemättä
muuta kuin kiusasi itseään ja luki yhä uudelleen kirjettä, jota piti
käsissään.
Hän ei ollut ainoa, jolta tämä kirje vei unen. Chartresin vidami,
joka oli sen pudottanut eikä Nemoursin herttua, oli tavattomasti
hädissään. Hän oli viettänyt koko illan. Guisen herttuan luona, joka
oli pitänyt suuret iltakemut langollensa, Ferraran herttualle, ja
kaikille hovin nuorille. Illallisella puhuttiin sattumalta sievistä
kirjeistä. Chatresin vidami sanoi, että hänellä oli yksi sentapainen
taskussaan, sievin, mitä koskaan oli kirjoitettu. Häntä kehoitettiin se
näyttämään. Hän vastusteli. Nemoursin herttua väitti, ettei vidamilla
mitään ollutkaan ja että hän puhui siitä vain kerskaillakseen. Vidami
vastasi herttualle, että tämä pani hänen hienotunteisuutensa kovalle
koetukselle, mutta että hän lukisi siitä kuitenkin muutamia paikkoja,
joista voisi päättää, että harvat miehet saavat senkaltaisia. Samassa
vidami aikoi ottaa kirjeen esille, mutta ei löytänytkään. Hän etsi
sitä turhaan ja häntä kiusoiteltiin siitä, mutta hän näytti niin
levottomalta, että lopulta lakattiin asiasta puhumasta. Vidami lähti
pois ennen muita ja kiirehti malttamattomana kotiin katsomaan, oliko
sinne jättänyt kaipaamansa kirjeen.
Vidamin vielä kirjettä hakiessa tuli kuningattaren ensimmäinen
kamaripalvelija hänen luokseen sanomaan, että Uzèsin varakreivitär
arveli olevan välttämätöntä kiireesti ilmoittaa, että kuningattaren
luona oli sanottu vidamin, ollessaan pallosilla, pudottaneen taskustaan
rakkauskirjeen, että oli kerrottu suuri osa kirjeen sisällyksestä, että
kuningatar oli ollut hyvin utelias katsomaan sitä, että kuningatar oli
lähettänyt kysymään sitä eräältä palvelevalta hoviherraltaan, mutta
että tämä oli sanonut antaneensa sen Châtelartille.
Ensimmäinen kamaripalvelija sanoi vielä paljon muutakin Chartresin
vidamille, joka kävi lopulla hyvin levottomaksi. Hän lähti heti ulos
mennäkseen erään aatelismiehen luo, joka oli Châtelartin läheinen
ystävä. Vidami herätti hänet, vaikka aika oli ihan sopimaton, jotta
hän lähtisi hakemaan kirjettä, ilmaisematta, kuka sitä vaati ja kuka
sen oli kadottanut. Châtelart, joka jo oli siinä uskossa, että kirje
oli Nemoursin herttualle ja että herttua rakasti perintökuningatarta,
ei epäillyt ollenkaan, että juuri herttua oli lähettänyt
kirjettä kysymään. Hän vastasi ilkamoiden jättäneensä kirjeen
perintökuningattaren käsiin. Kun aatelismies toi tämän vastauksen
Chartresin vidamille, lisäsi se hänessä jo ennen ollutta rauhattomuutta
ja antoi sille uuttakin aihetta. Oltuaan kauan kahden vaiheilla, mitä
hänen tulisi tehdä, hän huomasi, että Nemoursin herttua oli ainoa, joka
voisi auttaa häntä pääsemään pulasta.
Vidami meni herttuan luo ja astui hänen huoneeseensa aamun sarastaessa.
Herttua nukkui täydessä unessa: se, mitä hän oli nähnyt edellisenä
päivän Clèvesin prinsessassa, oli vaivuttanut hänet suloisiin unelmiin.
Hän hämmästyi kovin huomatessaan vidamin tulleen häntä herättämään ja
kysyi, oliko vidami tullut häiritsemään hänen untaan kostoksi siitä,
mitä hän oli illallisella sanonut. Vidami osoitti heti ilmeellään, että
perin vakava asia oli syynä hänen saapumiseensa.
»Tulen luoksenne uskoakseni teille elämäni tärkeimmän asian», sanoi
vidami. »Tiedän hyvin, että te ette ole minulle siitä kiitollinen,
koska nyt tarvitsen apuanne, mutta tiedän myös hyvin, että kadottaisin
kunnioituksenne, jos ilman pakkoa puhuisin, mitä nyt aion. Olen
pudottanut kirjeen, josta puhuin eilen illalla. Minulle on tavattoman
tärkeätä, ettei kukaan tiedä, että se oli minulle osoitettu. Sen ovat
nähneet monet pallonpelaajat eilen, jolloin se putosi. Te olitte myös
siellä, ja minä pyydän teitä suosiollisesti sanomaan, että te olette
sen kadottanut.»
»Te luulette varmaan», vastasi Nemoursin herttua hymyillen, »ettei
minulla ole rakastajatarta, tehdessänne minulle sellaisen ehdotuksen ja
kuvitellessanne, ettei ole ketään, jonka kanssa minun välini voisivat
rikkoutua, jos uskottelisin saavani sellaisia kirjeitä.»
»Pyydän teitä kuuntelemaan minua vakavasti», virkkoi vidami. »Jos
teillä on rakastajatar, jota seikkaa en ollenkaan epäile, vaikkakaan
en tiedä, kuka se on, niin teidän olisi helppo puolustaa itseänne.
Minä kyllä neuvon teille siihen varman keinon. Jollette voi itseänne
puolustaa hänen edessään, ei juttu voi maksaa teille muuta kuin että
välinne rikkoutuvat vain vähäksi aikaa, mutta minä saatan tämän
onnettomuuden vuoksi häpeään henkilön, joka on rakastanut minua syvästi
ja on kaikkein kunnioitettavimpia naisia, ja toiselta puolen saan
niskoilleni leppymättömän vihan, joka tuhoaa onneni, ehkä muutakin.»
»En voi ymmärtää kaikkea, mitä sanotte», vastasi Nemoursin herttua,
»mutta te johdatte minut aavistamaan, että huhut erään ylhäisen
ruhtinattaren mielenkiinnosta teitä kohtaan eivät ole ihan aiheettomia.»
»Eivätpä olekaan», virkkoi vidami, »ja Jumala suokoon, että olisivat!
En silloin olisi siinä pulassa, missä nyt olen. Mutta minun täytyy
kertoa teille kaikki, mitä on tapahtunut, osoittaakseni, mitä on
pelättävissä.
— Siitä alkaen kun tulin hoviin, on kuningatar aina kohdellut minua
erikoisen huomaavaisesti ja suosiollisesti, ja minulla oli syytä uskoa,
että hän oli hellä minua kohtaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään
erikoista, enkä milloinkaan ajatellut tuntevani häntä kohtaan muuta
kuin kunnioitusta. Olin kovasti rakastunut madame de Theminesiin. Hänet
nähdessään on helppo ymmärtää, että häntä voi suuresti rakastaa, kun
on hänen rakastamansa, niinkuin minä olin. Lähes kaksi vuotta sitten
hovin ollessa Fontainebleaussa jouduin pari kolme kertaa keskusteluihin
kuningattaren kanssa aikoina, jolloin hänen luonaan oli vähän väkeä.
Minusta tuntui, että miellytin häntä, ja että hän myöntyi kaikkeen,
mitä sanoin. Eräänä päivänä muun muassa alettiin puhua luottamuksesta.
Sanoin, etten luottanut kehenkään täydellisesti, koska huomasin
aina kaduttavan, jos oli toiselle jotakin uskonut, ja että tiesin
paljon asioita, joista en milloinkaan ollut puhunut. Kuningatar sanoi
kunnioittavansa minua tämän johdosta vielä enemmän, lisäten, ettei
hän ollut Ranskassa tavannut ainoatakaan henkilöä, joka säilytti
salaisuuden, ja että se oli kiusannut häntä eniten, koska se oli
ottanut häneltä halun luottaa kehenkään, ja että ihmiselle, varsinkin
hänen asemassaan, oli välttämätöntä elämässä, että hänellä oli joku,
jolle voi puhua. Seuraavina päivinä hän useita kertoja palasi samaan
keskusteluaiheeseen, vieläpä uskoi minulle varsin yksityisluontoisia
tapahtumia. Lopulta minusta näytti, että hän halusi saada tietää minun
salaisuuteni ja uskoa minulle omansa. Tämä ajatus kiinnitti minut
häneen, ja hänen huomaavaisuutensa liikutti minua niin, että puhelin
paljon tuottavammin kuin tavallisesti.
— Eräänä iltana kuningas ja kaikki hovinaiset olivat lähteneet
ratsastamaan metsään, jonne kuningatar ei ollut halunnut, koska hän ei
voinut oikein hyvin. Jäin hänen luokseen. Hän meni lammikon rannalle
ja jätti seuralaisensa saadakseen liikkua vapaammin. Muutamia kertoja
käveltyään edestakaisin hän lähestyi minua ja käski minun seurata
itseään.
— 'Tahdon puhella teille', sanoi hän minulle, 'ja siitä, mitä sanon,
näette, että olen ystävänne'. Näin sanoen hän pysähtyi ja katsoi minua
kiinteästi. 'Olette rakastunut', jatkoi hän, 'ja koska ette usko
asiaa kenellekään, luulette ehkä, ettei rakkauttanne tiedetä, mutta
sen tietää moni, vieläpä asianomaisetkin. Teitä pidetään silmällä,
tiedetään paikat, missä rakastajatartanne tapaatte, ja aiotaan yllättää
teidät. En tiedä, kuka rakastajattarenne on, enkä sitä teiltä kysy.
Tahdon vain suojella teitä onnettomuuksilta, joihin saatatte joutua.'
— Pyydän teitä huomaamaan, minkä ansan kuningatar minulle viritti
ja kuinka vaikea minun oli olla siihen takertumatta. Kuningatar
tahtoi tietää, olinko rakastunut, eikä ollenkaan kysynyt, keneen olin
rakastunut, ja osoittamalla minulle, että hänen ainoa pyrkimyksensä oli
tehdä minulle mieliksi, hän haihdutti minusta sen ajatuksen, että hän
puhui vain uteliaisuudesta tai suunnitelman mukaan. Huolimatta kaikista
harhaan johtavista seikoista pääsin kuitenkin totuuden perille. Olin
rakastunut madame de Theminesiin, mutta vaikka hän rakasti minua,
en ollut kyllin onnellinen saadakseni kohdata häntä erikseen, eikä
minun siis tarvinnut pelätä, että minut näin yllätettäisiin, joten
huomasin helposti, ettei kuningatar voinut häntä tarkoittaa. Muistin
myös, että minulla oli lemmenseikkailuja toisen naisen kanssa, joka ei
ollut yhtä kaunis eikä vakava kuin madame de Themines ja jonka ehkä
voi keksiä paikasta, jossa häntä tapasin, mutta koska välitin hänestä
vähän, oli minun helppo turvata itseni kaikilta vaaroilta olemalla
tapaamatta häntä. Näin ollen päätin olla tunnustamatta salaisuuttani
kuningattarelle ja vakuuttaa päinvastoin, että olin jo kauan sitten
luopunut halusta rakastuttaa itseeni naisia, jotka voisin toivoa
saavani, koska he kaikki mielestäni olivat arvottomia kiinnittääkseen
kunniallista miestä, ja ettei muu kuin heitä paljoa ylempi voinut minua
kiinnittää.»
− 'Ette vastaa minulle vilpittömästi', virkkoi kuningatar; 'tiedän
asian olevan päinvastoin kuin sanotte. Sen tavan, kuinka nyt puhun
teille, pitäisi velvoittaa teitä olemaan mitään salaamatta. Soisin,
että olisitte ystäväni, mutta silloin tahdon myös olla selvillä
suhteistanne. Harkitkaa, haluatteko hankkia ystävyyteni kertomalla
minulle asioistanne. Annan teille kaksi päivää miettimisaikaa,
mutta sen ajan kuluttua ajatelkaa tarkoin, mitä minulle sanotte, ja
muistakaa, että jos myöhemmin huomaan teidän pettäneen, en anna sitä
ikänä anteeksi.'
− Näin sanottuaan kuningatar lähti luotani vastausta odottamatta.
Voitte kuvitella, että mieleni oli täynnä sitä, mitä kuningatar oli
sanonut. Hänen minulle antamansa kaksi päivää eivät tuntuneet minusta
liian pitkiltä tehdäkseni päätöksen. Näin hänen haluavan saada
tietää, olinko rakastunut, ja toivovan, etten olisi. Huomasin myöskin
aikomani ratkaisun seuraamukset ja jatkon. Turhamaisuuttani mairitteli
aika lailla se, että olin erikoissuhteissa kuningattareen, vieläpä
sellaiseen, joka olemukseltaan oli erittäin rakastettava. Toiselta
puolen rakastin madame de Theminesiä, ja vaikka tavallaan olin hänelle
uskoton sen toisen naisen vuoksi, josta teille puhuin, en voinut
päättävästi katkaista suhteitani häneenkään. Näin myöskin sen vaaran,
johon antautuisin pettäessäni kuningatarta, ja kuinka vaikeata olisi
häntä pettää. En voinut kuitenkaan kieltäytyä siitä, mitä Onnetar
minulle tarjosi, ja jätin sattuman varaan kaikki, mitä huono käytökseni
minulle voisi tuottaa. Lopetin suhteeni siihen naiseen, jonka kanssa
seurustelemiseni voitiin saada selville, ja toivoin voivani salata,
että seurustelin madame de Theminesin kanssa.
— Kun kuningattaren minulle antamien kahden päivän kuluttua astuin
huoneeseen, johon kaikki naiset olivat kokoontuneet iltaa viettämään,
sanoi kuningatar kovaa ja niin vakavasti, että minua hämmästytti:
'Oletteko ajatellut sitä asiaa, jonka annoin toimitettavaksenne, ja
tiedättekö sen oikean laidan?'
'Kyllä, madame', vastasin hänelle, 'asia on niinkuin sanoin teidän
majesteetillenne'.
'Tulkaa illalla sinä aikana, jolloin kirjoitan', virkkoi hän, 'niin
annan lopulliset ohjeeni'.
Kumarsin syvään mitään vastaamatta ja tulin luonnollisesti saapuville
hänen määräämänään aikana. Tapasin hänet salissa, jossa oli hänen
sihteerinsä ja joku hovineiti. Heti minut nähtyään kuningatar tuli
minua vastaan ja vei minut salin toiseen päähän.
'No niin', sanoi hän, 'eikö teillä tarkan harkinnankaan jälkeen ole
minulle mitään sanottavaa? Eikö se tapa, kuinka kohtelen teitä,
ansaitse, että puhuisitte minulle vilpittömästi?'
'Juuri siksi, madame', vastasin hänelle, 'että puhun teille
vilpittömästi, ei minulla ole teille mitään sanottavaa. Vannon teidän
majesteetillenne niin kunnioittavasti kuin olen velvollinen, ettei
minulla ole rakkaussuhdetta kehenkään hovin naiseen.'
'Tahdon uskoa sen', virkkoi kuningatar, 'koska sitä toivon, ja
toivon sitä, koska soisin teidän kokonaan kiintyvän minuun, ja
minun olisi mahdotonta olla tyytyväinen ystävyyteenne, jos olisitte
rakastunut. Ei voi luottaa rakastuneisiin, ei voi olla varma heidän
vaitiolostaan. He ovat liian hajamielisiä ja eri tahoille suuntautuvia,
ja rakastajatar saa heidän sydämessään ensi sijan, joka ei ollenkaan
sovi yhteen sen tavan kanssa, kuinka tahdon teidän minuun kiintyvän.
Muistakaa siis, että antamaanne sanaan luottaen, ettei teillä ole
mitään rakkaussuhteita, olen valinnut teidät antaakseni teille täyden
luottamukseni. Muistakaa, että tahdon koko luottamuksenne, että tahdon,
ettei teillä ole muita ystäviä eikä ystävättäriä kuin minun mieleisiäni
ja että jätätte kaiken muun huolen paitsi halun minua miellyttää. En
estä teitä huolehtimasta omasta onnestanne, vaan päinvastoin ohjaan
sitä tarkemmin kuin te itse, ja mitä teenkään hyväksenne, pidän itseäni
liiankin hyvin palkittuna, jos huomaan teidän olevan minua kohtaan
sellaisen kuin toivon. Olen valinnut teidät uskoakseni teille kaikki
murheeni ja auttamaan minua niitä vaimentamaan. Voinette arvata,
etteivät ne ole vähäpätöisiä. Suvaitsen näennäisesti jokseenkin ilman
tuskaa kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen, mutta
oikeastaan se on minulle sietämätön. Herttuatar hallitsee kuningasta,
pettää häntä ja halveksii minua. Kaikki palvelijanikin ovat hänen
puolellaan. Miniäni, ylpeänä kauneudestaan ja enojensa arvovallasta,
ei kunnioita minua ollenkaan. Konnetabeli de Montmorency on kuninkaan
ja kuningaskunnan herra. Hän vihaa minua ja on osoittanut vihaansa
tavalla, jota en unohda. Marsalkka Saint-André on nuori, julkea
suosikki, joka ei käyttäydy minua kohtaan paremmin kuin muutkaan.
Onnettomuuteni yksityiskohdat herättäisivät sääliänne, enkä ole tähän
asti tohtinut uskoa surujani kenellekään. Luotan teihin. Käyttäytykää
niin, etten sitä kadu, ja olkaa ainoa lohdutukseni.'
— Kuningattaren silmät punertuivat näiden sanojen lopulla, ja minä
olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen: niin liikutettu olin
todella siitä hyvyydestä, jota hän minulle osoitti. Siitä päivästä
aikain hän luotti minuun täydellisesti. Hän ei tehnyt enää mitään,
puhumatta minulle siitä, ja suhteemme on yhä edelleen voimassa.»
KOLMAS OSA.