»mutta minulle on sanottu niin väärin ja vähän todennäköisiä asioita,
että olen jäänyt siihen uskoon, ettei mitään totta voi tietää.
Muutamia vuosia sitten tuli tänne mies, jolla oli suuri maine
tähdistäennustajana. Kaikki menivät häntä tapaamaan, minä niinkuin
muutkin, mutta ilmaisematta, kuka olin. Vein mukanani Guisen ja
Escarsin ja annoin heidän mennä edeltä. Tähdistäennustaja kääntyi
kuitenkin ensiksi minun puoleeni ikäänkuin olisi luullut minua
toisten herraksi; ehkä hän tunsikin minut. Mutta hän ennusti minulle
erään asian, joka ei minuun sopinut, jos hän olisi minut tuntenut.
Hän sanoi, että saisin surmani kaksintaistelussa. Sitten hän sanoi
Guiselle, että hänet murhattaisiin takaapäin, ja Escarsille, että
hevonen potkaisisi hänen päänsä halki. Guise melkein loukkautui
tästä ennustuksesta, niinkuin häntä olisi syytetty pakenemisesta.
Tuskin Escarskaan oli tyytyväinen siihen, että niin surkea tapaturma
päättäisi hänen päivänsä. Sitten me kaikki kolme poistuimme hyvin
tyytymättöminä ennustajan luota. En tiedä, mitä Guiselle ja Escarsille
vastedes tapahtuu, mutta tuskinpa on todennäköistä, että minut
tapettaisiin kaksintaistelussa. Espanjan kuningas ja minä olemme juuri
tehneet rauhan, ja kun kerran olemme tehneet rauhan, niin epäilen,
taistelemmeko enää keskenämme ja haastanko hänet kaksintaisteluun,
kuten isäni, kuningas, haastoi Kaarle V:n.»
Sen onnettomuuden nojalla, jota kuningas kertoi itselleen ennustetun,
ne, jotka olivat tähdistäennustamista puolustaneet, luopuivat
kannastaan ja olivat yhtä mieltä siitä, ettei siihen voinut ollenkaan
luottaa.
»Minun on siihen kaikkein vähimmin uskottava», sanoi Nemoursin herttua
kovaa ja kääntyen vieressään istuvan Clèvesin prinsessan puoleen
kuiskasi hänelle: »Minulle on sanottu, että tulisin onnelliseksi sen
ylhäisen naisen suosionosoituksista, jota kohtaan tunnen kiihkeintä ja
kunnioittavinta rakkautta. Madame, te voitte arvostella, kuinka paljon
minun on uskottava ennustuksiin.»
Perintökuningatar, joka päätteli siitä, mitä Nemoursin herttua oli
sanonut kovaa, että se, mitä hän oli kuiskannut, oli jokin hänelle
lausuttu väärä ennustus, kysyi herttualta, mitä hän oli sanonut
Clèvesin prinsessalle. Jos herttua ei olisi ollut kekseliäs, olisi hän
hämmentynyt tästä kysymyksestä, mutta hän vastasi arkailematta:
»Sanoin hänelle, madame, että minulle on ennustettu kohoavani niin
suureen onneen, etten sitä uskaltaisi toivoakaan.»
»Jollei teille ole muuta ennustettu», vastasi hymyillen
perintökuningatar ja ajatellen Englannin juttua, »niin en neuvoisi
teitä saattamaan tähdistäennustamista huonoon huutoon, vaan voisitte
tästä ennustuksesta saada aiheen sitä kannattaa».
Clèvesin prinsessa ymmärsi hyvin, mitä perintökuningatar tahtoi sanoa,
mutta oivalsi myös, ettei se onni, josta Nemoursin herttua puhui,
tarkoittanut pääsyä Englannin kuninkaaksi.
Koska oli jo jokseenkin pitkä aika hänen äitinsä kuolemasta, piti hänen
alkaa näyttäytyä vieraskutsuissa ja ottaa itse vieraita vastaan tapansa
mukaan. Hän tapasi Nemoursin herttuan usein perintökuningattaren ja
myös puolisonsa luona, jonne herttua tuli toisten ikäistensä ylhäisten
henkilöiden kanssa, ettei herättäisi huomiota. Mutta silloin hän aina
joutui hämilleen, kuten herttua helposti huomasi.
Kuinka prinsessa pyrkikin välttelemään herttuan katseita ja puhumaan
hänelle vähemmän kuin muille, tuli hän kuin vahingossa ilmaisseeksi
yhtä ja toista, mikä lähti orastavasta rakkaudesta ja osoitti
herttualle, ettei prinsessa ollut häntä kohtaan välinpitämätön. Joku
vähemmän älykäs mies ei olisi sitä ehkä huomannutkaan, mutta herttua
oli niin monta kertaa saanut osakseen naisten rakkautta, että oli
vaikea estää häntä tietämästä, milloin häntä rakastettiin.
Herttua huomasi selvästi, että ritari Guise oli hänen kilpailijansa,
ja ritari tiesi, että Nemoursin herttua oli hänen. Ritari oli hovissa
ainoa mies, joka oli tämän tosiasian perillä: hänen oma harrastuksensa
oli tehnyt hänet muita tarkkanäköisemmäksi. Tieto, joka näillä
ylimyksillä oli toistensa tunteista, saattoi heidät kaikissa asioissa
nurjamielisiksi toisiansa kohtaan, riidan kuitenkaan ilmiliekkiin
puhkeamatta. Mutta he olivat aina vastakkain, aina eri puoluetta
rengasratsastuksissa, kilpailuissa ja kaikissa huvituksissa, joissa
kuningas oli mukana, ja heidän kilvoittelunsa oli niin kiihkeä,
etteivät he voineet sitä salata.
Englannin juttu palasi usein Clèvesin prinsessan mieleen. Hänestä
tuntui, ettei Nemoursin herttua kauan vastustelisi kuninkaan neuvoja
ja Lignerollesin hartaita pyyntöjä, ja huomasi murheekseen, ettei
viimeksimainittu ollut vielä palannut kotiin, kuten hän odotti
kärsimättömästi. Jos prinsessa olisi noudattanut tunteitaan, olisi
hän ottanut tarkoin selvän tämän asian tilasta, mutta sama tunne,
joka hänessä herätti uteliaisuutta, pakotti hänet sen kätkemään, ja
hän tiedusteli vain kuningatar Elisabetin kauneutta, henkevyyttä ja
mielentilaa. Kuninkaalle tuotiin Elisabetin muotokuva, joka prinsessan
mielestä oli kauniimpi kuin hän olisi toivonut, eikä hän voinut olla
sanomatta, että se oli kaunistettu.
»En usko sitä», vastasi perintökuningatar, joka oli läsnä,
»sillä kuningatar Elisabet on kauniin ja keskinkertaista paljon
lahjakkaamman maineessa, ja tiedän, että häntä on aina esitetty
minulle esikuvaksi. Hän on varmasti rakastettava, jos hän muistuttaa
äitiänsä, Anna Boleynia. Milloinkaan ei nainen ole ollut olennoltaan
ja mielenlaadultaan häntä suloisempi ja viehättävämpi. Olen kuullut
sanottavan, että hänen kasvoissaan oli jotakin vilkasta ja erikoista ja
ettei hän ollenkaan ollut muiden englantilaisten kaunottarien näköinen.»
»Minäkin muistelen», sanoi Clèvesin prinsessa, »että sanotaan hänen
syntyneen Ranskassa».
»Ne, jotka niin arvelevat, ovat erehtyneet», huomautti
perintökuningatar. »Minä kerron teille hänen tarinansa muutamin sanoin.
Hän oli syntyisin hyvästä englantilaisesta kodista. Henrik III oli
aikoinaan rakastunut hänen sisareensa ja hänen äitiinsä, onpa epäilty,
että Anna Boleyn oli hänen tyttärensäkin. Hän tuli tänne Henrik
VII:n sisaren kanssa, joka joutui kuningas Ludvig XII:n puolisoksi.
Tämän prinsessan, joka oli nuori ja miellyttävä, oli vaikea lähteä
Ranskan hovista miehensä kuoleman jälkeen; mutta Anna Boleyn, jolla
oli samat taipumukset kuin valtiattarellaan, ei voinutkaan lähteä.
Kuningasvainaja oli häneen rakastunut. Siten Anna Boleyn jäi kuningatar
Clauden hovineidiksi. Kuningatar kuoli, ja kuninkaan sisar, prinsessa
Margareta, Alençonin herttuatar ja sittemmin Navarran kuningatar,
jonka tarinan tiedätte, otti hänet palvelukseensa, ja silloin hän
sai jonkinlaisen aavistuksen uudesta uskonnosta. Hän palasi sitten
Englantiin ja ihastutti siellä kaikkia. Hänen ranskalaiset tapansa
miellyttivät; hän lauloi hyvin ja tanssi ihailtavasti. Hänet pantiin
kuningatar Katarina Aragonialaisen kamarineitsyeksi, ja kuningas Henrik
VIII rakastui häneen silmittömästi.
— Kardinaali Wolsey, kuninkaan suosikki ja hänen pääministerinsä,
oli pyrkinyt paaviksi ja tyytymättömänä keisariin, joka ei ollut
kannattanut tätä hänen vaatimustaan, päättänyt kostaa ja saada
herransa, kuninkaan, Ranskan kanssa liittoon. Kardinaali uskotteli
Henrik VIII:lle, että hänen avioliittonsa keisarin tädin kanssa oli
pätemätön, ja ehdotti, että kuningas naisi Alençonin herttuattaren,
jonka puoliso oli äskettäin kuollut. Anna Boleyn, joka oli
kunnianhimoinen, piti tätä avioeroa keinona, joka saattoi johtaa
hänet valtaistuimelle. Hän alkoi vaikuttaa Englannin kuninkaaseen
lutherilaisessa hengessä ja yllytti Ranskan kuningas-vainajan
Roomassa puolustamaan Henrikin avioeroa siinä toivossa, että Henrik
naisi Alençonin herttuattaren. Kardinaali Wolsey toimitti itsensä
Ranskaan toisten syiden varjolla keskustelemaan tästä asiasta; mutta
hänen herransa ei voinut sietää tällaista ehdotusta edes tehtävän,
vaan lähetti Calaisiin sanan, ettei kardinaali puhuisi mitään tästä
naimiskaupasta.
— Palatessaan Ranskasta kardinaali Wolsey otettiin vastaan sellaisilla
kunnianosoituksilla kuin kuningas itse: milloinkaan ei suosikki
ole ollut niin kopea ja turhamainen. Kardinaali järjesti molempien
kuninkaiden välisen kohtauksen, joka tapahtui Boulognessa. Frans I
ojensi kätensä auttaakseen Henrik VIII:tta, joka ei tahtonut siihen
tarttua. Kuninkaat kohtelivat toisiaan harvinaisen suurenmoisesti
ja antoivat toisillensa samanlaisia pukuja kuin olivat itselleen
teettäneet. Muistan kuulleeni sanottavan, että kuningas-vainajamme
Englannin kuninkaalle lähettämät puvut olivat karmosiininpunaista
silkkiä ja kolmion muotoon sovitetuin helmin ja timantein koristettuja
ja viitta kullalla reunustettua valkeata samettia. Oltuaan muutamia
päiviä Boulognessa he palasivat vielä Calaisiin. Anna Boleyn oli Henrik
VIII:n mukana, seurue ympärillään kuin kuningattarella, ja Frans I
osoitti hänelle sellaista kunnioitusta kuin jos Anna Boleyn olisi
ollutkin kuningatar. Yhdeksänvuotisen rakkauden jälkeen Henrik nai
Anna Boleynin odottamatta eroa ensimmäisestä avioliitostaan, kuten oli
jo kauan sitten Roomasta pyytänyt. Paavi pani hänet kiireimmän kautta
pannaan. Henrik suuttui tästä niin, että julistautui kirkon pääksi ja
saattoi koko Englannin siihen onnettomaan muutokseen, jonka nyt näette.
— Anna Boleyn ei saanut kauan nauttia onnestaan, sillä kun hän uskoi
sen varmemmaksi Katarina Aragonialaisen kuoleman jälkeen ja eräänä
päivänä koko hovi mukanaan oli katsomassa veljensä Rochefortin
varakreivin rengasratsastusta, valtasi kuninkaan sellainen
mustasukkaisuus, että hän äkkiä lähti näytännöstä, matkusti Lontooseen
ja antoi määräyksen vangita kuningattaren, Rochefortin varakreivin ja
useita muita, joita luuli kuningattaren rakastajiksi tai uskotuiksi.
Joskin tämä mustasukkaisuus näytti heränneen vasta sillä hetkellä, oli
sen jo jonkun aikaa takaperin virittänyt Rochefortin varakreivitär,
joka voimatta sietää miehensä ja kuningattaren läheistä suhdetta koetti
kuninkaalle osoittaa sen rikolliseksi ystävyydeksi, joten kuningas,
joka muuten oli rakastunut Jeanne Seymouriin, mietti vain miten
vapautuisi Anna Boleynista. Vajaassa kolmessa viikossa hän toimitti
tuomituiksi kuningattaren ja hänen veljensä, mestautti heidät ja nai
Jeanne Seymourin. Henrikillä oli sitten vielä useita vaimoja, jotka
hän hylkäsi tai toimitti päiviltä, muun muassa Katarina Howard, jonka
uskottuna oli varakreivitär Rochefort ja joka menetti päänsä hänen
kerallaan. Varakreivitär sai näin rangaistuksen rikoksista, joita oli
pannut Anna Boleynin niskoille, ja Henrik VIII kuoli muodottomaksi
pöhöttyneenä.»
Kaikki naiset, jotka olivat kuulemassa perintökuningattaren kertomusta,
kiittivät häntä siitä, että hän oli niin hyvin kuvannut heille
Englannin hovia, ja muiden muassa Clèvesin prinsessa, joka ei voinut
olla tekemättä useita kysymyksiä kuningatar Elisabetista.
Perintökuningatar maalautti pienoismuotokuvia kaikista hovin kauniista
henkilöistä, lähettääkseen ne äidilleen kuningattarelle. Sinä päivänä,
jolloin Clèvesin prinsessan kuva valmistui, perintökuningatar tuli
hänen luokseen iltapäivää viettämään. Nemoursin herttua tuli myös
sinne. Hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan keinoa tavata Clèvesin
prinsessaa, mutta ei kuitenkaan osoittanut hakevansa yhä uusia
tilaisuuksia.
Prinsessa oli niin kaunis sinä päivänä, että herttua olisi häneen
rakastunut, jollei niin olisi jo ennen ollut laita. Hän ei kuitenkaan
uskaltanut kiinnittää katsettaan prinsessaan, silloin kun tätä
maalattiin, ja pelkäsi ilmaista sitä nautintoa, jota tunsi prinsessaa
katsellessaan.
Perintökuningatar kysyi Clèvesin prinssiltä erästä pienoiskuvaa,
joka hänellä oli vaimostaan, katsellakseen sitä nyt valmistuvan
rinnalla. Kaikki sanoivat mielipiteensä kummastakin, ja Clèvesin
prinsessa määräsi maalarin korjaamaan jotakin vastatuodun muotokuvan
hiuslaitteessa. Totellakseen prinsessaa maalari otti muotokuvan esille
kotelosta ja korjattuaan sitä pani sen takaisin pöydälle.
Jo kauan oli Nemoursin herttua toivonut saavansa Clèvesin prinsessan
muotokuvan. Nähdessään prinssille kuuluvan muotokuvan herttua ei voinut
vastustaa kiusausta siepata sitä salaa puolisolta, jota luuli hellästi
rakastettavan, arvellen samalla, ettei niistä monista henkilöistä,
jotka olivat prinsessan luona, häntä itseään epäiltäisi enempää kuin
ketään muutakaan.
Perintökuningatar istui vuoteella ja puheli matalalla äänellä Clèvesin
prinsessalle, joka seisoi hänen edessään. Prinsessa huomasi puolittain
eteen vedettyjen verhojen raosta Nemoursin herttuan, selkä pöytään
päin, joka oli vuoteen jalkopäässä, ja näki, että herttua päätä
kääntämättä otti nopeasti jotakin pöydältä. Hänen ei ollut vaikea
arvata, että se oli hänen muotokuvansa, ja joutui niin hämilleen, että
perintökuningatar huomasi hänen hajamielisyytensä ja kysyi häneltä,
mitä hän katsoi. Nemoursin herttua kääntyi nämä sanat kuullessaan.
Hänen silmänsä kohtasivat prinsessan katseen, joka oli vielä häneen
suunnattu ja hän ajatteli prinsessan ehkä nähneen, mitä hän oli tehnyt.
Clèvesin prinsessa oli pahassa pulassa. Järki vaati häntä pyytämään
muotokuvaansa, mutta pyytämällä sitä julkisesti hän olisi kaikille
antanut ilmi herttuan tunteet ja pyytämällä sitä kahden kesken
miltei pakottanut herttuan puhumaan rakkaudestaan. Lopulta oli hänen
mielestään parasta jättää kuva herttualle, ja hän oli hyvin iloissaan
voidessaan osoittaa herttualle tämän pienen suosion, josta sen saaja ei
edes ollut tietoinen. Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan pulan
ja melkein aavisti sen syynkin, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:
»Jos olette nähnyt, mitä olen uskaltanut tehdä, suvaitkaa, madame,
minun uskoa, että te ette sitä tiedä. En uskalla pyytää enempää.»
Herttua poistui näin sanottuaan, vastausta odottamatta.
Perintökuningatar lähti kävelemään kaikki seuraneidit mukanaan, ja
Nemoursin herttua sulkeutui huoneeseensa, voimatta toisten läsnäollessa
hillitä iloaan siitä, että hänellä oli Clèvesin prinsessan muotokuva.
Hän tunsi kaikkea, mitä rakkaus voi tarjota suloisinta. Hän rakasti
hovin miellyttävintä naista ja hankki itselleen vastarakkautta kaiken
uhallakin. Hän näki kaikissa prinsessan eleissä sentapaista hämiä ja
kainoutta, johon on aiheena varhaisimman nuoruuden viattomuus.
Samana iltana haettiin innokkaasti muotokuvaa. Kun löydettiin
kotelo, jossa kuvan piti olla, ei epäilty, että kuva oli siepattu,
vaan luultiin sen vain vahingossa pudonneen. Clèvesin prinssi oli
murheissaan muotokuvan hukkumisesta, ja kun sitä vieläkin kerran
oli turhaan etsitty, sanoi hän puolisolleen — kuitenkin niin, ettei
näyttänyt sitä ajattelevan — että hänellä oli varmaankin joku salainen
rakastaja, jolle hän oli antanut muotokuvan tai joka oli sen ottanut,
ja ettei kukaan muu kuin rakastaja olisi tyytynyt kotelottomaan
muotokuvaan.
Vaikka nämä sanat sanottiin hymyillen, tekivät ne voimakkaan
vaikutuksen prinsessaan: ne herättivät hänessä tunnontuskia. Hän
ajatteli sen kiintymyksen voimaa, joka veti häntä Nemoursin herttuaa
kohti, ja huomasi, ettei hän enää täysin hallinnut sanojaan ja
ilmeitään. Hän muisti» että Lignerolles oli palannut, ettei hänen enää
tarvinnut pelätä Englannin juttua tai epäillä perintökuningatarta,
ettei lopulta ollut mitään, mikä voisi olla hänelle puolustuksena, eikä
muuta suojaa kuin pysyä etäällä. Mutta kun hänellä ei ollut voimaa
poistua, oli hän tavattoman vaikeassa asemassa ja joutumaisillaan
siihen, mitä piti suurimpana onnettomuutena, että näet antaisi
Nemoursin herttuan huomata saavansa häneltä osakseen rakkautta. Hän
muisti myös kaikki, mitä hänen äitinsä madame de Chartres oli sanonut
kuollessaan ja kuinka äiti oli häntä kehoittanut suostumaan mihin
avioliittoon tahansa, niin vaikealta kuin se saattoi tuntuakin,
mieluummin kuin antautumaan lemmenseikkailuihin. Prinssin sanat
vilpittömyydestä hänen puhuessaan madame de Tournonista muistuivat
prinsessan mieleen, ja hän luuli olevansa velvollinen tunnustamaan
prinssille Nemoursin herttuaa kohtaan tuntemansa kiintymyksen. Tämä
ajatus askarrutti häntä kauan. Sitten hän taas ihmetteli, että oli sitä
voinut ajatellakaan. Hän piti sitä hulluutena ja joutui taas pulaan
tietämättä mitä tehdä.
Rauha oli allekirjoitettu. Prinsessa Elisabet oli kauan vastustettuaan
päättänyt noudattaa isänsä, kuninkaan, tahtoa. Alban herttua oli
määrätty tulemaan katolilaisen kuninkaan edustajaksi häissä, ja hänen
piti pian saapua. Odotettiin myös Savoijin herttuaa, joka naisi
kuninkaan sisaren ja jonka häät vietettäisiin samoihin aikoihin.
Kuningas mietti vain, kuinka saisi nämä häät kyllin muistettaviksi
sellaisin huvituksin, joissa hän voi näyttää hovinsa hienoutta
ja loistoa. Ehdotettiin kaikkia baletteja ja näytelmiä, jotka
vaikuttaisivat suurenmoisitta, mutta kuningas piti näitä huvituksia
liian vähäpätöisinä ja tahtoi suurempaa komeutta.
Kuningas päätti järjestää turnajaiset, joihin päästettäisiin
ulkomaalaislakin ja joita kansa saisi katsella. Kaikki prinssit
ja nuoret ylimykset suostuivat ilomielin kuninkaan suunnitelmaan,
varsinkin Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat, jotka olivat kaikkia
muita etevämmät tällaisissa ruumiinharjoituksissa. Kuningas valitsi
heidät kerallaan turnajaisten neljäksi päätaistelijaksi.
Koko valtakunnassa kuulutettiin; että Pariisin kaupungissa hänen
majesteettinsa, kaikkein kristillisin kuningas, ynnä Esten prinssi
Alphonse, Ferraran herttua, Lotringin prinssi Frans, Guisen herttua, ja
Savoijin prinssi Jacques, Nemoursin herttua, aloittaisivat turnajaiset
kesäkuun 15:ntenä pitääkseen puoliaan ketä vastaan tahansa. Ensiksi
oli turnajaiskentällä kaksijaksoinen taistelu ratsain: neljä pistoa
peitsellä ja yksi naisten kunniaksi. Toinen taistelu oli miekoin mies
miestä vastaan tai pari paria vastaan johtajan tahdon mukaan. Kolmas
taistelu oli jalan, jossa tehtiin kolme keihään ja kuusi miekan pistoa.
Päätaistelijain oli hankittava peitset, miekat ja keihäät hyökkääjäin
valinnan mukaan; jos joku juoksussa kannusti hevostaan, joutuisi hän
kilpailun ulkopuolelle. Turnajaisissa oli neljä johtajaa antamassa
määräyksiä, ja niiden hyökkääjäin, jotka olivat enimmin voittaneet
ja parhaiten taistelleet, piti saada palkinto, jonka arvo olisi
erotuomarien määrättävissä. Kaikkien hyökkääjien, niin ranskalaisten
kuin vieraidenkin, piti tulla satuttamaan kilpeen, joka oli ripustettu
turnajaiskentän päässä olevaan parvekkeeseen, tai useampiinkin oman
valinnan mukaan. Siellä turnailijat tapaisivat asemestarin, joka
luetteloisi heidät arvon ja sen mukaan, moneenko kilpeen olivat
osanneet. Hyökkääjien piti jonkun aatelismiehen välityksellä lähettää
kolmea päivää ennen turnajaisten alkua aseiden mukana kilpensä, jotta
ne ripustettaisiin parvekkeesta; muussa tapauksessa ei heitä otettaisi
vastaan ilman päätaistelijain lupaa.
Lähellä Bastiljia raivattiin suuri Tournellesin linnaan asti
ulottuva turnajaiskenttä, joka Saint-Antoinen kadun yli levisi
kuninkaan talleihin asti. Kummallakin puolella oli lavoja ja kohoavia
penkkirivejä katettuine aitioineen, jotka olivat jonkinlaisia
parvekkeita ja tekivät kokonaisuuden hauskannäköiseksi; niihin mahtui
lukematon ihmispaljous. Kaikki prinssit ja ylimykset eivät ajatelleet
muuta kuin mitä heidän olisi hankittava esiintyäkseen komeasti
ja liittääkseen nimikirjaimiinsa ja kilpikirjoitukseensa jotakin
kohteliasta, millä oli yhteyttä heidän rakastettujensa kanssa.
Muutamia päiviä ennen Alban herttuan saapumista kuningas oli
pallosilla Nemoursin herttuan, ritari Guisen ja vidami de Chartresin
kanssa. Kuningattaret menivät heitä katsomaan kaikkien hovineitiensä
seuraamina; mukana oli myös Clèvesin prinsessa. Pelin päätyttyä,
pallohuoneesta tultaessa, Châtelart lähestyi perintökuningatarta
ja sanoi hänelle, että sattuma oli saattanut hänen käsiinsä
rakkauskirjeen, joka oli pudonnut Nemoursin herttuan taskusta.
Perintökuningatar, joka aina oli utelias tietämään kaikkea, mikä
koski herttuaa, pyysi Châtelartia antamaan kirjeen hänelle, sai sen
haltuunsa ja seurasi anoppiansa, kuningatarta, joka kuninkaan mukana
meni katsomaan turnajaiskentän raivaamista. Kun oli siellä oltu joku
aika, käski kuningas tuoda hevoset, jotka hän oli hiljattain hankkinut.
Vaikka ne eivät vielä olleetkaan opetettuja, tahtoi kuningas, että
niillä ratsastettaisiin, ja antoi niitä kaikille, jotka olivat häntä
seuranneet. Kuningas ja Nemoursin herttua nousivat rajuimpien selkään,
ja hevoset tahtoivat hyökätä toistensa kimppuun. Peläten satuttavansa
kuningasta Nemoursin herttua peräytyi äkkiä ja ohjasi hevosensa erästä
ratsastusradan pylvästä vastaan niin hurjasti, että tärähdys pani
sen tutisemaan. Heti juostiin herttuan luo ja luultiin hänen pahasti
haavoittuneen. Niin uskoi Clèvesin prinsessa vielä enemmän kuin
muut. Mielenkiinto, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, herätti hänessä
pelon ja levottomuuden, jota hän ei muistanut kätkeä. Hän lähestyi
kuningattarien kanssa herttuaa, ilme niin muuttuneena, että henkilö,
joka olisi tuntenut vähemmänkin harrastusta prinsessaa kohtaan kuin
ritari Guise, olisi sen huomannut. Ritari keksikin sen helposti ja
tarkkasi paljon enemmän Clèvesin prinsessan kuin Nemoursin herttuan
tilaa.
Isku, jonka herttua oli saanut, oli hänet niin huumannut, että hän jäi
joksikin aikaa nojaamaan päätään niitä vasten, jotka häntä kannattivat.
Kohottaessaan päätänsä hän näki ensiksi Clèvesin prinsessan ja ymmärsi
tämän ilmeestä, kuinka syvästi hän sääli onnettomuuteen joutunutta.
Hänen katseestaan saattoi taas prinsessa huomata, kuinka liikutettu
hän siitä oli. Sitten herttua kiitti kuningatarta siitä hyvyydestä,
jota he olivat osoittaneet, ja pyysi anteeksi sitä tilaa, jossa oli
näyttäytynyt heille. Kuningas käski herttuan mennä lepäämään.
Toinnuttuaan äskeisestä kauhusta Clèvesin prinsessa johtui heti
ajattelemaan, kuinka ilmeisesti oli sitä osoittanut. Ritari Guise ei
sallinut prinsessan olla kauan siinä toivossa, ettei kukaan ollut sitä
huomannut. Hän tarjosi prinsessalle käsivartensa saattaakseen häntä
pois turnajaiskentältä.
»Minua kannattaa enemmän sääliä, madame, kuin Nemoursin herttuaa»,
sanoi hän prinsessalle. »Suokaa anteeksi, jos luovun siitä syvästä
kunnioituksesta, jota aina olen teitä kohtaan tuntenut, ja jos ilmaisen
haikean tuskan äskeisestä näystä. Ensimmäisen kerran olen kyllin
rohkea siitä puhuakseni teille, ja se on myöskin viimeinen. Kuolema
tai ainakin poistuminen iäksi toimittaa minut tästä paikasta, jossa
en voi enää elää, koska olen äsken menettänyt sen synkän lohdutuksen,
että olen luullut kaikkien, jotka uskaltavat kohottaa silmänsä teihin,
olevan yhtä onnettomia kuin itse olen.»
Clèvesin prinsessa sai lausutuksi vain muutamia sekavia sanoja,
ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ritari Guisen sanat tarkoittivat.
Muissa oloissa hän olisi loukkaantunut siitä, että ritari näin
puhui lemmentunteistaan, mutta nyt häntä vain suretti nähdessään
ritarin huomanneen hänen kiintymyksensä Nemoursin herttuaa kohtaan.
Ritari Guisen valtasi ja masensi suru niin, että hän siitä päivästä
alkain päätti olla enää milloinkaan ajattelematta saavansa Clèvesin
prinsessalta rakkautta. Mutta päästäkseen eroon tästä suunnitelmasta,
joka oli hänestä näyttänyt niin vaikealta ja kunniakkaalta, hän
tarvitsi jotakin toista, jonka suuruus voi häntä viehättää. Hän päätti
lähteä valloittamaan Rhodos-saaren, jota oli jo ennenkin ajatellut,
ja kun kuolema tempasi hänet maailmasta nuoruuden kukoistuksessa ja
aikana, jolloin hän oli vuosisadan suurimpien prinssien maineessa,
oli hänellä elämästä erotessaan ainoana murheena se, ettei hän ollut
voinut panna toimeen niin kaunista päätöstä, jonka uskoi kaikin puolin
onnekkaaksi, koska oli sitä niin huolellisesti valmistanut.