vaikka aikomukseni oli ensin sanoa olevani enemmän murheissani siitä
kuin hän, ei minulla kuitenkaan ollut voimaa puhua. Estouteville
jatkoi ja sanoi minulle rakastaneensa häntä jo kuusi kuukautta. Hän
oli aina halunnut puhua minulle siitä, mutta madame de Tournon oli
sen nimenomaan kieltänyt, jopa niin päättävästi, ettei hän ollut
uskaltanut olla tottelematta. Estouteville oli alkanut viehättää
madame de Tournonia miltei heti kun oli häneen rakastunut. He olivat
kaikilta salanneet rakkautensa. Hän ei ollut milloinkaan julkisesti
käynyt madame de Tournonin luona, jota hänellä kuitenkin oli ollut ilo
lohduttaa hänen miehensä kuoleman johdosta. Muuten hän oli aikonut
naida madame de Tournonin vähää ennen hänen kuolemaansa, vaikka
tämä avioliitto, joka johtui rakkaudesta, olisi näyttänyt johtuvan
velvollisuudesta ja kiitollisuudesta. Madame de Tournon oli pyytänyt
isäänsä pakottamaan hänet naimisiin, jottei tapahtuisi liian suurta
muutosta hänen käytöksessään, joka ei ollut vähääkään osoittanut
naimahalua.'
— 'Mitä enemmän Estouteville puhui', jatkoi Sancerre, 'sitä enemmän
uskoin hänen sanojaan, koska pidin niitä todennäköisinä: se aika,
jolloin hän sanoi alkaneensa madame de Tournonia rakastaa, oli
täsmälleen sama, jolloin hän näytti minun silmissäni muuttuneen. Mutta
vähän myöhemmin luulin hänen valehtelevan tai ainakin kuvittelevan
ja olin sen sanomaisillani hänelle. Ajattelin sitten ottaa selkoa
kyselemällä. Esitin hänelle epäilyjäni, ollakseni varma omasta
onnettomuudestani, ja hän kysyi, tunsinko madame de Tournonin käsialaa.
Hän laski vuoteelleni neljä hänen kirjettään ja hänen muotokuvansa.
Samassa astui veljeni huoneeseen. Estoutevillen kasvot olivat niin
itkettyneet, että hänen täytyi lähteä ulos, jotta ei näyttäytyisi
muille. Hän sanoi minulle tulevansa illalla perimään takaisin, mitä oli
minulle jättänyt. Toimitin veljeni pois, koska olin muka sairas: niin
kärsimätön olin katselemaan Estoutevillen minulle jättämiä kirjeitä,
toivoen niistä tapaavani jotakin, mikä osoittaisi, ettei kaikki ollut
totta, mitä Estouteville oli äsken puhunut. Mutta voi, ei mitään
sentapaista! Mikä hellyys, millaisia lemmenvaloja, naimislupauksia,
kirjeitä! Milloinkaan hän ei ollut minulle kirjoittanut niiden
vertaisia.'
'Niin', lisäsi Sancerre, 'tunnen samalla kertaa kuoleman ja
uskottomuuden tuottamaa tuskaa. Näitä kahta pahaa on usein toisiinsa
verrattu, mutta milloinkaan ei sama henkilö ole yhtaikaa niitä
tuntenut. Tunnustan häpeäkseni, että hänen menettämisensä surettaa
minua enemmän kuin hänen muuttumisensa: en voi pitää häntä kyllin
syyllisenä alistuakseni hänen kuolemaansa. Jos madame de Tournon
eläisi, olisi minulla ilo soimata häntä ja kostaa hänelle vetoamalla
moiseen vääryyteen, mutta en näe häntä enää, en koskaan, ja se paha
juuri onkin suurin. Toivoisin voivani hänelle palauttaa elämän, vaikka
luopumalla omastani. Mikä toivomus! Jos hän palaisi, niin hän eläisi
Estoutevillen hyväksi! Kuinka onnellinen olinkaan eilen', huudahti
hän, 'kuinka onnellinen olinkaan! Tosin olin kaikkein murheellisin
ihminen, mutta murheeni oli järkevä, ja suloiselta tuntui ajatella,
ettei minun tarvinnut milloinkaan lohduttautua. Tänään kaikki tunteeni
ovat kohtuuttomia: olen kuvitellusta rakkaudesta, jota hän tunsi muka
minua kohtaan, yhtä murheissani kuin luulin olevan välttämätöntä
olla todellisesta rakkaudesta. En voi vihata enkä, rakastaa hänen
muistoaan, en voi saada lohdutusta enkä joutua todella murheen valtaan.
Toimittakaa kuitenkin niin', sanoi hän äkkiä puoleeni kääntyen, 'etten
milloinkaan näe Estoutevilleä: hänen nimensäkin minua kauhistaa. Tiedän
hyvin, ettei minulla ole mitään aihetta valitella. Oma syyni on, että
häneltä salasin rakkauteni madame de Tournoniin. Jos olisin sen hänelle
ilmaissut, niin tuskin hän olisikaan madame de Tournoniin kiintynyt,
eikä vainaja olisi ollut minulle uskoton. Estouteville tuli minua
tapaamaan uskoakseen minulle murheensa. Hän säälittää minua, ja syystä
kyllä', huudahti Sancerre. 'Estouteville rakasti madame de Tournonia,
sai vastarakkautta eikä näe häntä enää milloinkaan. Tiedän kuitenkin
hyvin, etten voisi olla häntä vihaamatta. Vielä kerran pyydän teitä
hartaasti toimimaan niin, etten häntä milloinkaan tapaa.'
— Sancerre alkoi sitten jälleen itkeä, surra madame de Tournonia, puhua
ikäänkuin hänelle ja hokea mitä hellimpiä sanoja. Sitten hän jälleen
yltyi vihaamaan, valittamaan, soimaamaan ja sadattelemaan. Nähdessäni
hänet niin kiihkeässä mielentilassa käsitin tarvitsevani apua
rauhoittaakseni häntä. Lähetin noutamaan hänen veljeään, josta äsken
olin eronnut kuninkaan luona. Menin häntä vastaan odotushuoneeseen,
ennenkuin hän ehti sisään, ja kerroin missä tilassa Sancerre oli.
Ryhdyimme toimenpiteisiin estääksemme häntä tapaamasta Estoutevilleä
ja käytimme osan yötä koettaen saada häntä järkiinsä. Tänä aamuna
huomasin hänen olevan vielä murheellisempana. Hänen veljensä jäi hänen
luoksensa, ja minä palasin tänne.»
»Olen tavattomasti ihmeissäni», sanoi Clèvesin prinsessa; »enpä olisi
mitenkään uskonut madame de Tournonin voivan rakastaa ja pettää».
»Viekkaus ja teeskentely eivät voi mennä pitemmälle kuin hänessä»,
vastasi prinssi. »Huomatkaa, että kun Sancerre luuli madame de
Tournonin mielen taipuneen puoleensa, muutos todella olikin tapahtunut,
ja hän oli alkanut rakastaa Estoutevilleä, jolta sanoi saavansa
lohdutusta miehensä kuoleman johdosta. Estouteville oli myös syynä
siihen, miksi hän luopui yksinäisyydestään, ja Sancerresta näytti
näin olevan asian laita siksi, että olimme päätelleet madame de
Tournonin surun jo vähentyneen. Estouteville velvoitettiin salaamaan
rakkaussuhteensa, jotta madame de Tournon näyttäisi vain isänsä
käskystä menevän naimisiin osoittaakseen muka sitä huolta, jota hän
piti maineestaan, ja kaikki tapahtui siksi, että hän voisi hylätä
Sancerren, joka silloin ei voisi tehdä syytöksiä. Minun täytyy palata
tapaamaan tuota onnetonta», jatkoi prinssi, »ja luulenpa, että teidän
myöskin pitäisi tulla Pariisiin. Teidän on jo aika nähdä maailmaa ja
ottaa vastaan ne lukemattomat vierailut, joista ette voi päästä.»
Prinsessa suostui palaamaan jo seuraavana päivänä. Hän oli Nemoursin
herttuan suhteen rauhallisempi kuin milloinkaan. Kaikki, mitä madame
de Chartres oli sanonut hänelle kuollessaan, ja suru kuoleman johdosta
olivat ikäänkuin keskeyttäneet hänen tunteensa, ja se saattoi hänet
uskomaan, että ne olivat kokonaan hävinneet.
Jo samana iltana, kun hän saapui Pariisiin, tuli perintökuningatar
häntä tapaamaan ja lausuttuaan, kuinka hän otti prinsessan suruun osaa,
sanoi johtaakseen prinsessan pois surullisista ajatuksista tahtovansa
kertoa kaikki, mitä hovissa oli tapahtunut hänen poissaollessaan.
Sitten hän kertoi useita eri asioita.
»Mutta ennen kaikkea haluan teille ilmoittaa», lisäsi
perintökuningatar, »että Nemoursin herttua on varmaankin kiihkeästi
rakastunut, eivätkä edes hänen läheisimmät ystävänsä voi arvata, ketä
herttua rakastaa, puhumattakaan siitä, että hän olisi heille tunteitaan
uskonut. Tämä rakkaus on kuitenkin kyllin voimakas saattamaan hänet
laiminlyömään tai paremmin sanoen hylkäämään kruununtoiveet.»
Perintökuningatar kertoi sitten kaikki mitä tiesi Englannissa
tapahtuneen.
»Olen kuullut sen», jatkoi hän, »mitä teille mainitsin, monsieur
d'Anvillelta, ja hän sanoi tänä aamuna, että kuningas lähetti eilen
illalla hakemaan Nemoursin herttuaa Lignerollesin kirjeiden takia.
Lignerolles tahtoo palata ja on kirjoittanut kuninkaalle, ettei hän voi
Englannin kuningattarelle enää esitellä Nemoursin herttuan viivyttelyä;
että kuningatar alkaa loukkautua ja että vaikkei kuningatar ollutkaan
antanut vielä nimenomaista lupausta, hän oli sanonut kylliksi, jotta
herttua uskaltaisi matkustaa. Kuningas luki tämän kirjeen Nemoursin
herttualle, joka sensijaan että olisi puhunut vakavasti, kuten oli
tehnyt asian ollessa alullaan, nauroi vain ja teki pilaa Lignerollesin
toiveista. Hän sanoi koko Euroopan tuomitsevan hänen tyhmyytensä,
jos hän uskaltaisi lähteä Englantiin kuningattaren puolisoehdokkaana
olematta menestyksestä varma. 'Valitsisinpa mielestäni huonosti aikani
tehdessäni matkan juuri nyt', lisäsi hän, 'kun Espanjan kuningas
tekee niin suuria valmistuksia naidakseen saman kuningattaren.
Rakkausseikkailussa hän ei ehkä olisi varsin vaarallinen kilpailija,
mutta uskon, ettei teidän majesteettinne neuvoisi minua kilpailemaan
hänen kanssaan naimiskaupassa.'
— 'Antaisin sen neuvon tässä tapauksessa', vastasi kuningas, 'mutta
teidän ei olekaan mistään kilpailtava hänen kanssaan: tiedän, että
Espanjan, kuninkaalla on toiset ajatukset, ja ellei hänellä olisikaan,
niin kuningatar Maria oli sellaisessa ahdistuksessa Espanjan ikeen
takia, ettei ole syytä uskoa, että hänen sisarensa haluaisi sitä
jälleen ja että hän antaisi niin monen yhteenliittyneen kruunun loiston
itseään häikäistä.'
'Ettei hän anna sen itseään häikäistä', jatkoi Nemoursin herttua, 'niin
hän tahtoo tulla onnelliseksi rakkauden avulla. Hän on rakastanut
loordi Courtenayta jo muutamia vuosia. Samaa hoviherraa rakasti jo
kuningatar Mariakin, joka olisi mennyt hänen kanssaan naimisiinkin
koko Englannin hyväksyessä tietämättä, että hänen sisarensa
Elisabetin nuoruus ja kauneus vetivät loordia enemmän puoleensa kuin
hallitsemishalu. Teidän majesteettinne tietää, että kuningattaren
tästä johtunut kiihkeä mustasukkaisuus saattoi hänet telkeämään yhden
ja toisen vankilaan, viimein ajamaan loordi Courtenayn maanpakoon ja
lopulta itse menemään puolisoksi Espanjan kuninkaalle. Luulenpa, että
Elisabet, joka nyt on valtaistuimella, muistaa pian jälleen lordi
Courtenayn ja valitsee mieluummin miehen, jota hän on rakastanut, joka
on hyvin miellyttävä ja joka on kärsinyt niin paljon hänen tähtensä,
kuin sellaisen, jota ei milloinkaan ole nähnyt.'
— 'Olisin samaa mieltä kanssanne', sanoi kuningas, 'jos Courtenay
vielä eläisi, mutta olen kuullut hänen kuolleen muutamia päiviä
sitten Padovassa, jonne hänet oli karkoitettu. Huomaan selvästi',
lisäsi kuningas sanoen hyvästi Nemoursin herttualle, 'että teidän
avioliittonne olisi solmittava samoin kuin perintöruhtinaan
lähettämällä naimatarjous Englannin kuningattarelle lähettiläiden
välityksellä.'
— Monsieur d'Anville ja vidami, jotka olivat kuninkaan luona Nemoursin
herttuan kanssa, olivat varmat siitä, että jokin suuri rakkaus, jonka
lumoissa hän on, vieroittaa hänet tästäkin suuresta suunnitelmasta.
Vidami, joka tarkkaa häntä lähempää kuin kuningas, on sanonut madame
de Martiquesille herttuan niin muuttuneen, ettei häntä enää tunne, ja
vielä enemmän kummastuttaa se, ettei hänen luonaan näy kukaan käyvän,
ettei hän milloinkaan puikahda syrjään, joten vidami luulee, ettei
herttua saa ollenkaan vastarakkautta rakastamaltaan henkilöltä, ja
outoa on nähdä Nemoursin herttuan rakastavan naista, joka ei vastaa
hänen rakkauteensa.»
Kuinka kiusallinen olikaan Clèvesin prinsessalle perintökuningattaren
kertomus! Kuinka malttaisi olla paljastamatta olevansa se henkilö,
jonka nimeä ei tiedetty? Kuinka olla tuntematta kiitollisuutta ja
hellyyttä saadessaan tietää tavalla, jota ei saattanut epäillä,
että herttua, joka jo oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,
kätki rakkautensa koko maailmalta ja hylkäsi rakkaudesta, häneen
kruununtoiveet! Voiko kuvitella, mitä prinsessa tunsi ja mikä hämminki,
valtasi hänen sielunsa? Jos perintökuningatar olisi katsellut häntä
tarkkaavasti, olisi hän helposti huomannut, etteivät ne asiat, joita
hän prinsessalle kertoi, olleet hänelle yhdentekeviä; mutta kun hän
ei vähääkään epäillyt asian todellista laitaa, jatkoi hän puhettaan
arvelematta.
»Monsieur d'Anville», lisäsi hän, »joka, kuten sanoin, on minulle
kertonut kaikki nämä yksityiskohdat, luulee minun tietävän paremmin
asiat kuin hän itse ja kuvittelee omaa viehätysvoimaani niin suureksi,
että uskoo minun olevan ainoan henkilön, joka voi saada aikaan niin
suuria muutoksia Nemoursin herttuassa.»
Nämä perintökuningattaren viime sanat saattoivat Clèvesin prinsessan
toisella tavoin hämilleen kuin hän oli ollut äsken.
»Olen luonnollisesti samaa mieltä kuin monsieur d'Anville», vastasi
hän, »ja hyvin todennäköistä on, madame, ettei tarvita kuin teidän
kaltaisenne prinsessa, jotta Englannin kuningatar joutuisi varjoon».
»Tunnustaisin sen teille, jos sen tietäisin», sanoi perintökuningatar,
»ja tietäisin sen, jos niin todella olisi asianlaita. Sentapaiset
tunteet eivät jää huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka niitä
herättävät: näkeväthän he ne ensiksi. Nemoursin herttua ei ole ollut
milloinkaan minua kohtaan muuta kuin kevyen kohtelias; mutta hänen
käyttäytymisensä oli kuitenkin ennen niin erilaista kuin nyt, että
voin teille sanoa, etten ole syynä hänen välinpitämättömyyteensä
Englannin kruunua kohtaan. Mutta nyt unohdan itseni seurassanne»,
lisäsi perintökuningatar, »enkä muista, että minun on mentävä prinsessa
Elisabetin luo. Kuten tiedätte, on rauha miltei solmittu, mutta ette
tiedä, että Espanjan kuningas ei ole tahtonut myöntyä ainoaankaan
kohtaan muulla ehdolla, kuin että itse saisi naida tämän prinsessan
poikansa, prinssi don Carloksen, asemasta. Kuninkaan oli hyvin vaikea
tehdä päätöstä. Viimein hän suostui siihen ja meni heti ilmoittamaan
tämän uutisen tyttärelleen. Luulenpa, että prinsessa on ihan lohduton.
Ei ole tosiaankaan hauskaa mennä naimisiin Espanjan kuninkaan ikäisen
ja luontoisen miehen kanssa, varsinkaan hänen, joka nyt nauttii
kaikkea ensimmäisen nuoruuden iloa, kun siihen on yhtynyt kauneutta,
sillä hän odotti pääsevänsä naimisiin erään nuoren prinssin kanssa,
johon oli mieltynyt, vaikkei ollut koskaan häntä nähnyt. En tiedä,
tapaako kuningas prinsessassa sellaista kuuliaisuutta, kuin toivoo.
Kuningas on antanut tehtäväkseni mennä prinsessan luo, koska hän tietää
prinsessan minua rakastavan ja luulee minun voivan vaikuttaa häneen.
Sitten teen ihan toisenlaisen vierailun: menen iloitsemaan kuninkaan
sisaren luo. Kaikki on valmiina hänen ja tänne pian saapuvan Savoijin
herran avioliittoa varten. Milloinkaan ei tämän prinsessan ikäisellä
henkilöllä ole ollut täydellisempää iloa naimisestaan. Hovista
tulee kauniimpi ja suurempi kuin milloinkaan on nähty ja huolimatta
surustanne, pitää teidän tulla lisäksi vieraille osoittamaan, etteivät
meidän kaunottaret ole keskinkertaisia.»
Näin sanottuaan perintökuningatar lähti Clèvesin prinsessan luota, ja
pian saivat kaikki ihmiset tiedon prinsessa Elisabetin avioliitosta.
Seuraavina päivinä kuningas ja kuningattaret kävivät Clèvesin
prinsessan luona. Nemoursin herttua, joka tavattoman kärsimättömästi
oli odottanut prinsessan paluuta ja kiihkeästi halusi puhutella häntä
kahden kesken, odotti hänen luokseen mennäkseen hetkeä, jolloin kaikki
olisivat sieltä lähteneet eikä kukaan enää tulisi. Herttua onnistui
oikeastaan: hän saapui juuri viimeisten vierailijani lähtiessä.
Prinsessa lepäsi vuoteellaan. Oli kuuma, ja Nemoursin herttuan
näkeminen sai prinsessan vielä lisää punastumaan, mikä yhä korosti
hänen kauneuttaan. Herttua istuutui häntä vastapäätä pelokkaana ja
ujona, kuten ainakin todellisesti rakastava, eikä vähään aikaan
kyennyt puhumaan. Prinsessa oli yhtä pahasti pulassa, joten he
olivat kauan vaiti. Lopulta Nemoursin herttua alkoi puhua, valittaen
prinsessan surua. Prinsessa oli hyvin halukas jatkamaan keskustelua
tästä aiheesta ja puhui jokseenkin paljon siitä tappiosta, jonka oli
kärsinyt, ja lopuksi sanoi vielä sittenkin, kun aika olisi vaimentanut
hänen tuskansa polton, aina säilyttävänsä tapauksesta niin voimakkaan
muiston, että hänen mielensä tästä pitäen olisi muuttunut.
»Suuret surut ja voimakkaat intohimot», vastasi Nemoursin herttua,
»saavat suuria mielenmuutoksia aikaan. Mitä minuun tulee, en tunne enää
itseäni Flanderista paluuni jälkeen. Useat henkilöt ovat sen muutoksen
huomanneet; perintökuningatarkin puhui siitä minulle eilen.»
»Tosiaankin», vastasi prinsessa, »hän on sen huomannut, ja luulenpa
kuulleeni hänen siitä jotakin mainitsevan».
»En ole pahoillani siitä, madame», sanoi Nemoursin herttua, »että hän
on sen huomannut, mutta tahtoisin, ettei hän olisi siinä suhteessa
ainoa. Uskon olevan henkilöitä, joille ei uskalla antaa muita
merkkejä tunteistaan heitä kohtaan kuin asioilla, jotka eivät heitä
ollenkaan koske, ja uskaltamatta osoittaa heitä rakastavansa soisi
ainakin heidän huomaavan, ettei halua olla kenenkään muun rakastama,
ja tietävän, ettei ole verrattomintakaan kauneutta, jota ei muualla
katselisi kylmäkiskoisena, ettei ole kruunuakaan, jonka tahtoisi ostaa
siihen hintaan, ettei heitä näkisi milloinkaan. Nainen arvostelee
tavallisesti häntä kohtaan syntynyttä rakkautta», jatkoi herttua,
»sen vaivan mukaan, jota mies osoittaa häntä miellyttääkseen ja hänet
saavuttaakseen. Mutta se ei ole vaikeata, varsinkaan jos nainen on
rakastettava. Se vasta on vaikeata, että mies luopuu nautinnosta
seurata häntä, välttelee häntä siitä pelosta, että näyttäisi tunteensa
muille, vieläpä hänelle itsellensäkään, ja todellisen kiintymyksen
merkki on vielä paremmin se, että mies muuttuu täydelliseksi
vastakohdakseen eikä enää tunne mitään kunnianhimoa tai iloa, vaikka on
koko elämänsä ajan ollut kumpaakin täynnä.»
Clèvesin prinsessa ymmärsi helposti, mikä osa hänellä itsellään oli
näissä sanoissa. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi vastata niihin
eikä niitä edes suvaita. Hänestä tuntui myös, ettei hänen sopisi
niitä kuunnella eikä osoittaa sovittavansa niitä itseensä. Hän luuli
velvollisuutensa olevan puhua ja myös olla puhumatta. Nemoursin
herttuan sanat miellyttivät ja loukkasivat häntä yhtä paljon. Hän näki
niissä vahvistuksen kaikelle, mitä perintökuningatar oli saanut hänet
arvelemaan. Hän huomasi niissä jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa,
mutta myös jotakin ihan julkeat ja peittelemätöntä. Kiintymys, jota
prinsessa tunsi herttuaa kohtaan, saattoi hänet niin hämilleen, ettei
hän voinut sitä peittää. Rakastetun miehen epäselvimmätkin sanat saavat
rauhattomammaksi kuin sellaisen miehen avoimet tunnustukset, josta
ei välitä. Prinsessa oli kuitenkin vastaamatta, ja Nemoursin herttua
olisi huomannut hänen vaiteliaisuutensa, josta hän ei ehkä olisi tehnyt
huonoja johtopäätöksiä, jollei Clèvesin prinssin tulo olisi lopettanut
keskustelua ja vierailua.
Prinssi tuli puolisollensa kertomaan uutisia Sancerresta, mutta
prinsessa ei ollut juuri utelias kuulemaan tapahtumien jatkoa. Hänen
mielensä oli niin kiintynyt siihen, mitä äsken oli sattunut, että hän
vain vaivoin saattoi kätkeä hajamielisyytensä.
Kun hän sitten sai taas vapaasti haaveilla, huomasi hän suuresti
erehtyneensä luullessaan olevansa jo välinpitämätön Nemoursin herttuaa
kohtaan. Herttuan sanat olivat häneen tehneet täydellisesti toivotun
vaikutuksen ja saaneet hänet varmasti uskomaan, että herttua rakasti
häntä, käyttäytyessään juuri sillä tavalla. Tässä suhteessa ei siis
jäänyt vähääkään sijaa epäilykselle. Prinsessa ei enää kuvitellutkaan
voivansa olla herttuaa rakastamatta, vaan mietti ainoastaan, kuinka
osaisi olla antamatta merkkiäkään tunteistaan. Se oli vaikea
suunnitelma, jonka tuskaa hän jo tunsi, tietäen, että ainoa keino siinä
onnistua oli välttää herttuan läsnäoloa. Koska suru antoi hänelle
aiheen elää eristetympänä kuin ennen, käytti hän sitä tekosyynä olla
menemättä enää mihinkään, missä joutuisi herttuan näkyviin. Hän oli
syvästi murheissaan: äidin kuolema näytti olevan siihen syynä, eikä
muuta syytä etsittykään.
Nemoursin herttua oli epätoivoissaan, kun ei nähnyt prinsessaa enää
juuri milloinkaan, ja tietäen, ettei tapaisi prinsessaa missään
kutsuissa tai huvituksissa, joissa koko hovi oli läsnä, ei hänkään
halunnut mennä niihin, vaan oli olevinaan tavattomasti innostunut
metsästykseen ja pani toimeen metsästysretkiä juuri niinä päivinä,
jolloin kuningattarilla oli kutsut. Vähäpätöinen sairaus oli hänellä
kauan tekosyynä pysytellä kotona ja vältellä menemästä paikkoihin,
joista tiesi prinsessan jäävän pois.
Clèvesin prinssi sairastui melkein samoihin aikoihin; hänen puolisonsa
ei poistunut hänen huoneestaan sairauden aikana. Mutta kun prinssi
alkoi parantua, niin että otti vastaan muiden ohella Nemoursin
herttuan, joka ollen muka vielä heikko vietti suurimman osan päivää
prinssin luona, silloin prinsessa huomasi olevan mahdotonta jäädä
paikalle. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa poistua ensi kerroilla,
jolloin herttua tuli sinne, koska he eivät olleet niin pitkään aikaan
tavanneet toisiaan. Herttua keksi keinoja saadakseen prinsessan
ymmärtämään ylimalkaisilta, tuntuvista keskusteluista, koska ne
liittyivät siihen, mitä hän oli sanonut kahden kesken, että hän tahtoi
mennä metsästämään saadakseen haaveilla ja pysyä poissa kutsuista,
koska prinsessa ei ollut niissä läsnä.
Viimein, prinsessa pani toimeen päätöksensä poistua puolisonsa luota
herttuan sinne tullessa, mutta se oli kuitenkin erittäin vaikeata.
Herttua huomasi hyvin, että prinsessa pakeni häntä, ja se koski häneen
kipeästi.
Clèvesin prinsessa ei aluksi pannut merkille mitään erikoista
puolisonsa käytöksessä, mutta lopulta hän huomasi, ettei prinsessa
tahtonut olla hänen huoneessaan, jos siellä oli vieraita. Prinssi puhui
siitä hänelle ja sai vastaukseksi, ettei prinsessa luullut olevan
itselleen soveliasta seurustella joka ilta hovin nuorimpien kanssa.
Prinsessa pyysi, että hänen puolisonsa sallisi hänen viettää tavallista
yksinäisempää elämää, ja sanoi äitinsä hyveellisyyden ja läsnäolon
tehneen oikeutetuksi montakin asiaa, joita hänen ikäisensä nainen ei
voinut jatkaa.
Prinssi, joka muuten oli kovin lempeä ja myöntyväinen puolisoaan
kohtaan, oli tässä tapauksessa toisenlainen ja sanoi, ettei hän
millään ehdolla toivonut sellaista käytöksenmuutosta. Prinsessa oli
sanomaisillaan huhun kulkevan, että herttua oli häneen rakastunut,
mutta arasteli lausumasta hänen nimeään häveten myös käyttää väärää
perustetta ja peitellä totuutta mieheltä, joka uskoi hänestä niin hyvää.
Muutamia päiviä myöhemmin kuningas oli kuningattaren luona yleisenä
vierailuaikana. Puhuttiin horoskoopeista ja ennustuksista. Mielipiteet
olivat eriäviä niiden uskottavuudesta. Kuningatar uskoi niihin aika
paljon ja sanoi, ettei monien ennustuksien jälkeen, jotka olivat
käyneet toteen, voinut epäillä, että tähän tieteeseen voi jonkun
verran luottaa. Toiset väittivät, että ne harvat tapaukset, jotka
lukemattomista ennustuksista kävivät toteen, osoittivat vain, että ne
olivat satunnaisia.