hän olisi käsittänyt kaikki mitä herttuan muuttumisesta sanottiin
uuden rakkauden merkeiksi, jolleivät hänen silmänsä olisi auenneet.
Hän tunsi jonkunmoista katkeruutta perintökuningatarta kohtaan
nähdessään hänen etsivän syitä ja ihmettelevän asiaa, jonka oikean
laidan hän kaiketi tunsi paremmin kuin kukaan. Eikä hän voinut hillitä
itseänsä osoittamasta sitä jonkun verran, ja kun toiset naiset olivat
poistuneet, lähestyi prinsessa perintökuningatarta ja sanoi hiljaa:
»Puhuitteko myöskin minulle äsken, madame, ja tahdoitteko minulta
salata, että juuri te olette saanut Nemoursin herttuan käytöksen
muuttumaan?»
»Olette väärässä», vastasi perintökuningatar; »tiedättehän, etten
ole teiltä mitään salannut. On totta, että Nemoursin herttua ennen
Brysseliin lähtöään, mikäli arvelen, aikoi antaa minun ymmärtää, ettei
hän vihannut minua, mutta palattuaan sieltä hän ei näytä muistavankaan
entisyyttä, ja tunnustan olevani utelias tietämään, mikä hänet on
saanut muuttumaan. Minun lienee helppo ottaa siitä selko», lisäsi hän.
»Chartresin vidami, joka on hänen läheinen ystävänsä, on rakastunut
erääseen henkilöön, johon minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa, ja
minä saan hänen kauttaan tietää, mikä on saanut aikaan tämän muutoksen.»
Perintökuningatar puhui niin totisena, että sai Clèven prinsessan
uskomaan ja vastoin tahtoaankin rauhallisemmaksi ja suopeammaksi kuin
oli äsken ollut.
Palattuaan äitinsä luo prinsessa sai tietää hänen olevan entistä
paljon sairaamman. Kuume oli suuresti kohonnut, ja seuraavina päivinä
se vielä paheni, niin että sairaus alkoi näyttää arveluttavalta.
Clèvesin prinsessa oli tavattomasti murheissaan eikä poistunut äitinsä
huoneesta. Hänen puolisonsa oli myös siellä miltei kaiket päivät sekä
siitä myötätunnosta, jota hän tunsi madame de Chartresia kohtaan, että
estääkseen vaimoansa kokonaan antautumasta surumielisyyteen, mutta
myös nauttiakseen hänen näkemisestään: hänen rakkautensa ei näet ollut
lainkaan vähentynyt.
Nemoursin herttua, joka aina oli tuntenut suurta ystävyyttä
Clèvesin prinssiä kohtaan, oli osoittanut sitä hänelle Brysselistä
palattuaankin. Madame de Chartresin sairauden aikana herttua keksi
keinon tavata usein Clèvesin prinsessaa, tullen katsomaan muka
hänen miestään tai hakemaan häntä kävelylle. Herttua haki prinssiä
sellaisinakin aikoina, jolloin tiesi, ettei hän ollut siellä, ja muka
vartoakseen jäi madame de Chartresin odotushuoneeseen, jossa aina oli
useita arvohenkilöitä. Clèvesin prinsessa tuli sinne usein, ja niin
murheissaan kuin hän olikin, ei hän Nemoursin herttuasta näyttänyt
vähemmän kauniilta. Herttua osoitti, kuinka paljon hän otti osaa
prinsessan suruun, ja puhui hänelle niin lempeästi ja nöyrästi, että
sai hänet helposti uskomaan, ettei perintökuningatar ollut hänen
sydämensä valtiatar.
Prinsessa ei voinut olla joutumatta hämilleen herttuan tapaamisesta,
mikä kuitenkin tuotti hänelle iloa; mutta silloin kun hän ei enää
nähnyt herttuaa ja ajatteli, että se viehätys, jota hän tunsi
yhdessäolosta, oli rakkauden alkua, oli hän vähällä luulla vihaavansa
herttuaa sen tuskan vuoksi, jota tämä ajatus hänelle tuotti.
Madame de Chartresin tila huononi niin arveluttavasti, että alettiin
pelätä hänen kuolevan. Kuullessaan, mitä lääkärit sanoivat hänelle
hengenvaarasta, hän osoitti hyveellisyytensä ja hurskautensa arvoista
rohkeutta. Heidän poistuttuaan hän pyysi kaikkia muitakin lähtemään ja
kutsutti Clèvesin prinsessan.
»Meidän täytyy erota toisistamme, tyttöseni», sanoi hän kättään
ojentaen. »Se vaara, johon teidät jätän, ja se, että tarvitsette
minua, lisäävät sitä huolta, jota tunnen teidät jättäessäni. Te
olette mieltynyt Nemoursin herttuaan, mutta en pyydä teitä sitä
tunnustamaan minulle. En ole enää siinä tilassa, että voisin käyttää
vilpittömyyttänne, johtaakseni teitä. Olen jo kauan sitten havainnut
tämän rakkauden, mutta en ole tahtonut puhua siitä teille, koska
pelkäsin, että saattaisin teidät itsennekin sen huomaamaan. Nyt te
olette siitä liiaksikin selvillä. Te horjutte kuilun partaalla:
suuria ponnistuksia ja paljon voimaa vaaditaan pidättämään teitä
siihen syöksymästä. Ajatelkaa velvollisuuksia miestänne kohtaan,
ajatelkaa velvollisuuksia itseänne kohtaan ja ajatelkaa, että olette
kadottamaisillanne sen hyvän maineen, jonka olette saavuttanut ja jota
teille olen niin hartaasti toivonut. Voimaa ja rohkeutta, tyttäreni!
Vetäytykää pois hovista, pakottakaa miehenne viemään teidät sieltä.
Älkää pelätkö tehdä hyvinkin jyrkkiä ja vaikeita päätöksiä: niin
kauheilta kuin ne teistä aluksi tuntunevatkin, ne ovat ajan pitkään
paljon suloisempia kuin lemmenseikkailun onnettomuudet. Jos muut
kuin hyveen ja velvollisuutenne esittämät syyt voivat teitä pakottaa
siihen, mitä toivon, niin sanon, että jos jokin seikka voisi häiritä
onnea, jota odotan tästä maailmasta lähtiessäni, vaivaisi minua juuri
se, että näkisin teidän lankeevan kuten muiden naisten; mutta jos sen
onnettomuuden täytyy teille tapahtua, niin otan kuoleman ilomielin
vastaan, etten olisi sen todistajana.»
Clèvesin prinsessa vuodatti kyyneliä äitinsä kädelle, jota hän puristi
omien käsiensä väliin. Madame de Chartres tunsi itsekin joutuvansa
liikutuksen valtaan ja lisäsi:
»Jääkää hyvästi, tyttäreni, lopettakaamme keskustelu, joka liikuttaa
meitä kumpaakin liian paljonpa muistakaa, mikäli voitte, kaikki, mitä
nyt olen teille sanonut.»
Madame de Chartres kääntyi toiselle kyljelleen, lopettaen puhelun, ja
pyysi tytärtään kutsumaan paikalle hänen kamarineitonsa, haluamatta
kuulla tai puhua enempää. Clèvesin prinsessa lähti äitinsä huoneesta
surkeassa tilassa; madame de Chartres ei enää ajatellut muuta kuin
kuolemaan valmistautumista. Hän eli vielä pari päivää, mutta sinä
aikana ei enää halunnut nähdä tytärtään, johon ainoaan hän tunsi
kiintymystä.
Clèvesin prinsessa oli äärettömästi murheissaan. Hänen puolisonsa ei
poistunut hänen luotaan, ja heti kun madame de Chartres oli vetänyt
viime henkäyksensä, vei hän prinsessan maaseudulle, toimittaakseen
hänet pois paikasta, joka teki hänen surunsa vain katkerammaksi.
Milloinkaan ei ole nähty tämäntapaista: vaikka hellyys ja kiitollisuus
olivat surun suurimpana aiheena, niin se tunne, että hän tarvitsi
äitiänsä voidakseen puolustautua Nemoursin herttuaa vastaan, ei
lakannut olemasta suurena tuskana. Hän piti itseään onnettomana, kun
oli jäänyt ihan yksikseen aikana, jolloin niin huonosti hallitsi
tunteitaan ja olisi niin hartaasti suonut, että hänellä olisi joku
osoittamassa sääliä ja antamassa hänelle voimaa. Clèvesin prinssin
käyttäytyminen häntä kohtaan sai hänet voimakkaammin kuin milloinkaan
toivomaan, ettei löisi laimin mitään, mitä oli puolisolleen velkaa.
Prinsessa osoittikin hänelle enemmän ystävyyttä ja hellyyttä kuin tätä
ennen ja tahtoi, ettei prinssi ollenkaan poistuisi hänen luotaan.
Kiintymällä puolisoonsa hän luuli puolustautuvansa Nemoursin herttuaa
vastaan.
Herttua tuli maaseudulta tapaamaan Clèvesin prinssiä ja teki kaikkensa
päästäkseen myös prinsessan puheille, mutta tämä ei halunnut nähdä
häntä. Tietäessään pakostakin pitävänsä herttuaa rakastettavana
prinsessa oli lujasti päättänyt olla häntä tapaamatta ja välttää
kaikkia kohtaamisen tilaisuuksia, mikäli se hänestä riippuisi.
Clèvesin prinssi lähti Pariisiin vastavierailulle ja lupasi
puolisolleen palata seuraavana päivänä. Hän palasi kuitenkin vasta
päivää myöhemmin.
»Odotin teitä koko eilisen päivän», sanoi prinsessa hänelle, kun hän
oli palannut, »ja minun täytyy moittia teitä, kun ette tullut, niinkuin
olitte luvannut. Tiedätte, että jos voisin tuntea uutta murhetta
siinä tilassa, jossa nyt olen, niin surisin madame de Tournonin
kuolemaa, josta sain tiedon tänä aamuna. Se olisi minua liikuttanut,
vaikken olisi häntä ollenkaan tuntenut: onhan aina säälittävää, että
hänen kaltaisensa nuori ja kaunis nainen kuolee vain kaksi päivää
sairastettuaan, sitä enemmän kun hän oli niitä henkilöitä, jotka minua
miellyttivät muita enemmän. Hänellä näytti myös olevan yhtä paljon
viisautta kuin muita hyveitä.»
»Olen hyvin pahoillani, etten palannut eilen», vastasi prinssi, »mutta
minun täytyi välttämättä lohduttaa erästä onnetonta, jota siis oli
mahdoton jättää. Mitä tulee madame de Tournoniin, en kehoita teitä
suremaan hänen kuolemaansa, jos hän herättää teissä kaipausta erikoisen
viisaana ja kunnioituksenne arvoisena henkilönä.»
»Sananne ihmetyttävät minua», vastasi prinsessa, »koska olen useita
kertoja kuullut teidän sanovan, ettei hovissa ole ainoatakaan naista,
jota kunnioittaisitte enemmän.»
»Totta kyllä», vastasi prinssi, »mutta naiset ovat käsittämättömiä,
ja katsellessani heitä kaikkia pidän itseäni niin onnellisena teidät
omistaessani, etten osaa kyllin ihailla onneani».
»Kunnioitatte minua enemmän kuin ansaitsen», vastasi prinsessa
huoahtaen, »eikä vielä ole aika pitää minua teidän arvoisenanne.
Kertokaa minulle, pyydän sitä hartaasti, kuinka olette huomannut
erehtyneenne ensi arvostelussanne madame de Tournonista.»
»Siitä on jo kauan», vastasi prinssi, »kun olen tietänyt, että madame
de Tournon rakasti Sancerren kreiviä, jolle hän antoi toiveita
avioliitosta kanssansa.»
»En olisi uskonut», keskeytti prinsessa, »että madame de Tournon,
vakuutettuaan julkisesti, ettei hän jouduttuaan leskeksi enää koskaan
menisi uusiin naimisiin, olisi antanut Sancerren kreiville toiveita».
»Jollei hän olisi antanut niitä muille kuin hänelle», vastasi prinssi,
»niin ei olisi syytä ihmetellä; mutta hämmästyttävää on, että hän
samaan aikaan herätti toiveita myös Estoutevillen kreivissä. Kerronpa
teille koko tuon tarinan.»
TOINEN OSA.
»Tunnette Sancerren ja minun välisen ystävyyden. Rakastuttuaan
noin kaksi vuotta sitten madame de Tournoniin kätki Sancerre
huolellisesti rakkautensa minulta samoin kuin kaikilta muiltakin. Ei
johtunut mieleenikään epäillä mitään. Madame de Tournon näytti vielä
lohduttomasti surevan miehensä kuolemaa ja eli synkkään yksinäisyyteen
vetäytyneenä. Sancerren sisar oli miltei ainoa henkilö, joka sai häntä
tavata, ja sisarensa luona Sancerre rakastui madame de Tournoniin.
— Eräänä iltana, kun Louvressa piti olla teatterinäytäntö ja kun
enää odotettiin vain kuningasta ja Valentinoisin herttuatarta,
jotta voitaisiin aloittaa, tultiin ilmoittamaan, että Valentinoisin
herttuatar voi pahoin ja ettei kuningas tulisi. Helposti huomattiin,
ettei tämä herttuattaren pahoinvointi ollut muuta kuin että hän
oli joutunut riitaan kuninkaan kanssa. Me tiesimme kuninkaan
mustasukkaisuuden marsalkka de Brissacia kohtaan tämän ollessa hovissa;
mutta marsalkka de Brissac oli lähtenyt takaisin Piemontiin muutamia
päiviä sitten, emmekä voineet arvata tämän riidan syytä.
— Puhellessa siitä Sancerren kanssa saapui monsieur d'Anville saliin
ja sanoi hiljaa minulle, että kuningas oli säälittävästi murheissaan
ja kiukuissaan, että hän merkiksi sovinnosta, joka oli tehty hänen
ja Valentinoisin herttuattaren välillä muutamia päiviä aiemmin
marsalkka de Brissacin vuoksi johtuneen riidan jälkeen, oli antanut
herttuattarelle sormuksen ja pyytänyt häntä sitä pitämään; että
herttuattaren pukeutuessa tullakseen teatteriesitykseen kuningas oli
huomannut, ettei herttuattarella ollutkaan enää sitä sormusta, kysyen
häneltä syytä siihen; että herttuatar oli näyttänyt ihmettelevän
sormuksen katoamista ja että hän oli kysynyt kamarineideiltään, jotka
onnettomuudeksi tai tietämättä asian oikeata laitaa olivat vastanneet,
etteivät he olleet nähneet sormusta neljään tai viiteen päivään.
— 'Juuri siihen aikaan lähti marsalkka de Brissac', jatkoi monsieur
d'Anville; 'kuningas ei epäillyt sitä, että Valentinoisin herttuatar
oli antanut sormuksen marsalkalle hyvästit sanoessaan. Tämä ajatus
herätti niin voimakkaasti koko mustasukkaisuuden, joka ei vielä ollut
täydellisesti haihtunut, että kuningas suuttui vastoin tavallisuutta
ja soimasi monin tavoin herttuatarta. Kuningas vetäytyi huoneisiinsa
tavattomasti murheissaan; mutta en tiedä, surettaako häntä enemmän se
ajatus, että Valentinoisin herttuatar on luopunut sormuksestaan, kuin
se pelko, että hän oli kiukullaan suututtanut herttuatarta.'
— Heti kun monsieur d'Anville oli lopettanut tämän uutisensa, lähestyin
Sancerrea kertoakseni sen hänelle. Mainitsin sen hänelle salaisuutena,
joka minulle juuri oli uskottu, ja josta kielsin häntä puhumasta.
— Seuraavana aamuna menin jotenkin varhain kälyni luo. Tapasin
madame de Tournonin hänen vuoteensa pääpuolessa istumassa. Madame
de Tournon ei pitänyt Valentinoisin herttuattaresta ja tiesi hyvin,
ettei kälylläni ollut syytä herttuatarta kiittää. Sancerre oli käynyt
hänen luonaan silloin, kun lähdettiin Louvresta, ja kertonut hänelle
kuninkaan riitaantumisen herttuattaren kanssa. Nyt oli madame de
Tournon tullut kertomaan kälylleni, tietämättä tai ajattelematta, että
juuri minä olin kertonut sen hänen rakastajalleen.
— Kohta kun tulin kälyni luo, sanoi hän madame de Tournonille,
että minulle, kyllä voi uskoa sen, mitä hän juuri oli kertonut, ja
odottamatta lupaa madame de Tournonilta toisti sana sanalta kaikki,
mitä edellisenä iltana olin sanonut Sancerrelle. Voitte kuvitella
hämmästykseni. Katsoin madame de Tournoniin, ja hän näytti olevan
hämillään. Se herätti epäluuloni. En ollut puhunut asiasta muille
kuin Sancerrelle. Hän erosi minusta teatterista lähtiessämme syytä
sanomatta. Muistin kuulleeni hänen tavattomasti kiittäneen madame
de Tournonia. Kaikki nämä seikat avasivat silmäni, eikä minun ollut
vaikeata huomata, että madame de Tournonin ja Sancerren välillä oli
rakkaussuhde ja että Sancerre minusta erottuaan oli tavannut hänet.
— Minua suututti se huomio, että Sancerre oli minulta salannut tämän
suhteen, ja senvuoksi lausuin yhtä ja toista, mistä madame de Tournon
varmaankin ymmärsi olleensa varomaton. Saatoin hänet vaunuihinsa ja
vakuutin hänelle hyvästellessäni, että kadehdin sen miehen onnea, joka
hänelle oli kertonut kuninkaan ja herttuattaren riidasta.
— Sitten menin heti Sancerrea tapaamaan. Moitin häntä ja sanoin
tietäväni hänen rakkautensa madame de Tournoniin, mutta en ilmaissut,
kuinka sen olin keksinyt. Hänen täytyi se tunnustaa. Vasta silloin
mainitsin hänelle, mikä oli saanut minut arvaamaan asian, ja hän teki
minulle selvää suhteensa yksityiskohdista. Hän sanoi, että vaikka hän
oli veljeksistä nuorin eikä mitenkään voinut toivoa niin edullista
avioliittoa, oli madame de Tournon kuitenkin päättänyt suostua hänen
puolisokseen. Kummastuksellani ei ollut rajoja. Kehoitin Sancerrea
kiiruhtamaan naimiskaupan päättämistä, koska hänen oli syytä pelätä
kaikkea naisen taholta, joka niin taitavasti osasi ihmisten silmissä
esiintyä vastoin todellisuutta. Hän vastasi minulle, että madame de
Tournon oli todella ollut murheissaan, mutta että rakkaus häneen,
Sancerreen, oli ollut tätä murhetta voimakkaampi ja ettei madame de
Tournon ollut voinut ihan äkkiä osoittaa niin suurta muutosta. Hän
esitti vielä useita muitakin puolustavia syitä, jotka todistivat
minulle, kuinka syvästi hän oli rakastunut. Hän vakuutti minulle
suostuttavansa madame de Tournonin siihen, että minä saisin tietää
tämän rakkaussuhteen, koska juuri madame de Tournon itse oli minulle
sen jo ilmaissut. Sancerre saikin tosiaan madame de Tournonilta siihen
luvan, joskin vain suurella vaivalla, ja sitten minulla oli heidän
luottamuksensa.
— En ole milloinkaan nähnyt naisen käyttäytyvän niin arvokkaasti
ja niin miellyttävästi rakastajaansa kohtaan, mutta minua loukkasi
kuitenkin hänen pyrkimyksensä näyttää vielä surulliselta. Sancerre oli
niin rakastunut ja niin tyytyväinen siihen käytökseen, jota madame de
Tournon osoitti hänelle, ettei oikein uskaltanut kiiruhtaa päättämään
avioliittoa pelosta, että madame de Tournon luulisi hänen sitä toivovan
enemmän hyödyn kuin todellisen rakkauden vuoksi. Hän puhui siitä
kuitenkin madame de Tournonille, joka näytti olevan valmis menemään
hänen kanssaan naimisiin. Alkoipa madame de Tournon luopua siitä
yksinäisyydestäkin, jossa oli elänyt, ja palata seurapiireihin; hän
tuli kälyni luo niinä aikoina, jolloin sinne saapui osa hovia. Sancerre
kävi siellä aniharvoin, mutta ne, jotka poikkesivat sinne joka ilta ja
näkivät madame de Tournonin usein, pitivät häntä hyvin rakastettavana.
— Vähän sen jälkeen kun madame de Tournon oli alkanut luopua
yksinäisyydestään, Sancerre oli huomaavinaan, että madamen rakkaus
häneen oli jonkun verran kylmennyt. Hän puhui siitä minulle useasti,
mutta en piitannut hänen valituksistaan; kun hän lopulta sanoi,
että sen sijaan että madame olisi pyrkinyt lopullisesti solmimaan
avioliiton, hän tuntui sitä yhä enemmän karttavan, aloin uskoa, ettei
Sancerre ollut turhaan huolissaan. Niinpä vastasin hänelle, että jos
madame de Tournonin rakkaus vähenisi kestettyään pari vuotta, ei sitä
sopisi ihmetellä; että vaikka se ei olisikaan vähentynyt, mutta ei
siltä olisi kyllin voimakas pakottaakseen hänet avioliittoon, ei sitä
saisi valittaa; että tämä avioliitto olisi yleisen mielipiteen kannalta
madame de Tournonille perin epäedullinen ja lisäksi haittaisi hänen
mainettaan ja että Sancerre siis voi toivoa vain sitä, ettei madame
de Tournon häntä pettäisi eikä antaisi valheellisia toiveita. Sanoin
hänelle vielä, että ellei madame de Tournonilla ollut uskallusta mennä
naimisiin hänen kanssaan tai jos hän tunnusti rakastavansa jotakuta
muuta, ei hänen tarvinnut ollenkaan suuttua tai valitella, vaan hänen
piti pysyä madame de Tournonia kohtaan kunnioittavana ja kiitollisena.
— 'Annan teille sen neuvon', sanoin, 'jonka ottaisin itsekin, sillä
vilpittömyys liikuttaa minua niin suuresti, että luullakseni, jos
rakastajattareni tai oma vaimoni minulle tunnustaisi ihastuneensa
johonkin toiseen, olisin siitä murheissani, mutta en katkeroitunut.
Luopuisin rakastajan tai miehen osasta antaakseni hänelle neuvoja tai
häntä surkutellakseni.'»
Nämä sanat saivat Clèvesin prinsessan punastumaan, ja hän huomasi, että
ne tavallaan sopivat hänen omaan tilaansa; se hämmästytti häntä ja
saattoi hänet kauaksi aikaa levottomaksi.
»Sancerre puhui madame de Tournonille», jatkoi Clèvesin prinssi, »ja
sanoi hänelle kaiken sen, mitä olin hänelle neuvonut, mutta madame
de Tournon sai hänet jälleen niin rauhoittumaan ja näytti niin
loukkaantuneen näistä epäilyksistä, että Sancerre taas luotti häneen.
Madame de Tournon siirsi kuitenkin heidän avioliittonsa solmimisen
Sancerren matkan jälkeen, jossa piti tulla jotenkin pitkäaikainen, ja
käyttäytyi niin hyvin hänen lähtöönsä asti ja näytti niin murheiselta,
että luulin samoin kuin Sancerrekin, että hänen rakkautensa oli
todellinen. Sancerre lähti noin kolme kuukautta sitten. Hänen
poissaollessaan olen harvoin tavannut madame de Tournonia, sillä te
kiinnititte minut kokonaan ja tiesin vain, että Sancerre pian tulisi
takaisin.
— Toissapäivänä palatessani Pariisiin kuulin, että madame de Tournon
oli kuollut. Lähetin tiedustelemaan Sancerrin kotoa, oliko hänestä
saatu mitään tietoja. Minulle ilmoitettiin, että hän oli saapunut
eilen, mikä oli juuri madame de Tournonin kuolinpäivä. Menin heti häntä
tapaamaan, arvaten kyllä sen tilan, jossa hän oli; mutta Sancerren
murhe oli paljoa suurempi kuin olin osannut kuvitellakaan.
— En ole milloinkaan nähnyt niin syvää ja niin hellää murhetta.
Heti minut nähtyään hän syleili minua kyyneliin purskahtaen. 'En
saa enää häntä nähdä', sanoi hän minulle, 'en saa enää häntä nähdä,
hän on kuollut! En ollut hänen arvoisensa, mutta pian seuraan hänen
jäljestään!'
— Näin sanottuaan hän vaikeni ja toisti sitten tavantakaa: 'Hän on
kuollut, en saa häntä enää nähdä!' Hän alkoi yhä uudelleen itkeä ja
voihkia ja oli kuin järkensä menettänyt. Hän kertoi myös, ettei hän
ollut poissaolonsa aikana usein saanut madame de Tournonilta kirjeitä,
mutta ettei hän ollut sitä ihmetellyt, koska tunsi hänet hyvin ja
tiesi, kuinka vaarallista hänen oli kirjeitä lähettää. Sancerre
piti varmana, että he olisivat hänen palattuaan menneet naimisiin,
ja ihaili madame de Tournonia rakastettavimpana ja uskollisimpana
ihmisenä, mitä voi kuvitella. Hän uskoi olleensa madame de Tournonin
hellästi rakastama ja menetti hänet juuri silloin, kun aikoi hänet
iäksi kiinnittää itseensä. Kaikki nämä ajatukset saivat hänet vaipumaan
syvään murheeseen, joka kokonaan masensi hänet, ja tunnustan, etten
voinut olla heltymättä sen nähdessäni.
— Minun täytyi kuitenkin jättää hänet mennäkseni kuninkaan luo ja
lupasin pian palata. Niin todella teinkin, mutta hämmästykseni oli
tavaton huomatessani hänen kokonaan muuttuneen siitä, kuin hänet
viimeksi näin. Hän käveli kamarissaan hurjannäköisenä, väliin
pysähtyen, kuin olisi ollut ihan suunniltaan. 'Tulkaa, tulkaa', sanoi
hän, 'katsomaan maailman epätoivoisinta ihmistä. Olen tuhat kertaa
onnettomampi nyt kuin äsken, ja mitä juuri olen kuullut madame de
Tournonista, on pahempaa kuin hänen kuolemansa.'
— Luulin, että tuska oli hänet kokonaan hämmentänyt, enkä voinut
kuvitella mitään pahempaa kuin rakastetun ja rakastavan kuolemaa.
Sanoin hänelle, että niin kauan kuin hänen murheensa oli pysynyt
rajoissaan, olin sen hyväksynyt ja ottanut siihen osaakin, mutta
etten surkuttelisi häntä enää, jos hän antautuisi epätoivon valtaan
ja menettäisi järkensä. 'Olisin hyvin onnellinen, jos olisin sen
menettänyt ja oman henkeni myös', huudahti hän; 'madame de Tournon on
ollut minulle uskoton, ja minä saan tietää hänen uskottomuutensa ja
petoksensa hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä, kun sieluni on syvimmän
surun ja hellimmän rakkauden täyttämänä, mitä milloinkaan on tunnettu,
ja hänen kuvansa on sydämessäni täydellisempänä, mitä milloinkaan on
ollut, ja täydellisimpänä juuri minun silmissäni. Huomaan pettyneeni,
eikä hän ansaitse sitä, että häntä itken. Kuitenkin tunnen samaa tuskaa
hänen kuolemastaan, kuin jos hän olisi ollut minulle uskollinen, ja
kärsin hänen uskottomuudestaan, ikäänkuin hän ei olisikaan kuollut.
Jos olisin saanut tietää tästä muutoksesta ennen hänen kuolemaansa,
olisivat mustasukkaisuus, kiukku ja raivo täyttäneet mieleni ja
jollakin tavoin kovettaneet minut hänen kuolemansa tuottamaa murhetta
vastaan, mutta nyt olen tilassa, jossa en voi saada lohdutusta enkä
häntä vihata.'
— Voitte kuvitella, että jouduin ihmeisiini Sancerren sanoista. Hän
kertoi minulle, että hetkistä myöhemmin kuin olin lähtenyt hänen
huoneestaan oli hänen luokseen tullut Estouteville, joka oli hänen
läheinen ystävänsä, mutta ei tiennyt mitään hänen rakkaudestaan madame
de Tournoniin. Estouteville oli heti istumaan päästyään alkanut
itkeä ja sanonut tulevansa pyytämään anteeksi, että oli häneltä
aiemmin peitellyt, mitä nyt aikoi sanoa, odottaen ystävältään sääliä.
Estouteville tuli hänen luokseen avaamaan sydämensä ja sanoi olevansa
äärettömästi murheissaan madame de Tournonin kuolemasta.