Chartres, »niin petytte aina. Se, mikä näkyy, on tuskin milloinkaan
totta. Mutta palatkaamme Valentinoisin herttuattareen, jota, kuten
tiedätte, nimitetään Diana Poitiersilaiseksi. Hänen sukunsa on
hyvin kuuluisa; hän polveutuu Akvitanian vanhoista herttuoista.
Hänen isoäitinsä oli Ludvig XI:n avioton tytär, eikä siis ole muuta
kuin ylhäistä hänen syntyperässään. Hänen isänsä Saint-Vallier oli
pahasti sekaantunut konnetabeli Bourbonin juttuun, josta olette
kuullut puhuttavan. Hänet tuomittiin menettämään päänsä ja vietiin
mestauslavalle. Hänen tyttärensä, jonka kauneus oli ihailtava ja
joka jo viehätti kuningasvainajaa, sai aikaan sen (en tiedä millä
keinoin), että isän henki säästettiin. Hän sai armon, vaikka oli juuri
odottanut kuoliniskua, mutta pelko oli hänet niin murtanut, ettei hän
enää ollut tajuissaan, vaan kuoli muutaman päivän kuluttua. Hänen
tyttärensä esiintyi hovissa kuninkaan rakastajattarena. Italianmatka
ja kuninkaan vankeus keskeyttivät tämän rakkauden. Kun kuningas palasi
Espanjasta, meni hänen puolisonsa, sijaishallitsijatar, häntä vastaan
Bayonneen, ottaen mukaansa kaikki hovineidit, joiden joukossa oli
mademoiselle de Pisseleu, sittemmin Etampesin herttuatar. Kuningas
rakastui tähän hovineitiin, joka oli mitä syntyperään, henkevyyteen
ja kauneuteen tulee, Valentinoisin herttuatarta alempi, eikä hänellä
ollut herttuattaren rinnalla muuta etevämmyyttä kuin että hän oli
hyvin nuori. Olen kuullut hänen useita kertoja sanovan syntyneensä
samana päivänä, jolloin Diana Poitiersilainen oli mennyt naimisiin.
Viha saattoi hänet näin sanomaan eikä totuus, sillä erehdynpä varsin
suuresti, ellei Valentinoisin herttuatar mennyt naimisiin Normandian
ylikäskynhaltijan de Brézén kanssa samaan aikaan kuin kuningas rakastui
madame d'Etampesiin.
— Milloinkaan ei ole ollut suurempaa vihaa kuin näiden kahden
naisen välillä. Valentinoisin herttuatar ei voinut antaa anteeksi
madame d'Êtampesille, että tämä oli anastanut häneltä kuninkaan
rakastajattaren arvon. Madame d’Êtampes oli tavattoman mustasukkainen
Valentinoisin herttuatarta kohtaan, koska kuningas yhä seurusteli hänen
kanssaan. Tämä ruhtinas ei ollut täysin uskollinen rakastajattarineen.
Hänellä oli aina yksi, jolla oli arvo ja kunnia; mutta naiset,
jotka kuuluivat läheiseen piiriin, saivat sen vuoron perään. Pojan,
Tournonissa kuolleen perintöprinssin menettäminen, jonka epäiltiin
tulleen myrkytetyksi, suretti kuningasta tavattomasti. Kuningas ei
yhtä hellästi rakastanut toista poikaansa, joka paraikaa hallitsee,
koska ei pitänyt häntä kyllin rohkeana ja älykkäänä. Hän valitti sitä
eräänä päivänä Valentinoisin herttuattarelle, joka sanoi tahtovansa
rakastuttaa prinssin itseensä, tehdäkseen hänet vilkkaammaksi ja
viehättävämmäksi. Hän onnistuikin siinä, kuten näette. Kaksikymmentä
vuotta on tämä rakkaus kestänyt ajan ja esteiden sitä muuttamatta.
— Kuningas-vainaja vastusti sitä aluksi. Joko hän vielä itse rakasti
kylliksi Valentinoisin herttuatarta ollakseen mustasukkainen taikka
d'Êtampesin herttuatar häntä yllytti, joka oli epätoivoissaan siitä,
että perintöruhtinas oli kiintynyt hänen viholliseensa, varmaa on,
että kuningas oli tästä rakkaudesta vihainen ja surullinen, kuten
hän myöskin osoitti joka päivä. Poika ei pelännyt kuninkaan vihaa
tai kiukkua eikä mikään voinut vähentää hänen kiintymystään ja
saada häntä sitä kätkemään. Lopulta täytyi kuninkaan tottua sitä
sietämään. Sellainen vastarinta vieroitti kuningasta vielä enemmän
perintöprinssistä ja sai hänet enemmän kiintymään kolmanteen poikaansa
Orleansin herttuaan. Tämä prinssi oli kaunismuotoinen, komea, täynnä
intoa ja kunnianhimoa, nuoruuttaan raju, niin että kaipasi hillintää,
mutta hänestä olisi tullut suurenmoinen ruhtinas, jos ikä olisi
kypsyttänyt hänen älynsä.
— Vanhimman veljen arvo, joka oli perintöruhtinaalla, ja kuninkaan
suosio, joka oli Orleansin herttualla, synnytti heidän välilleen
jonkunmoisen kateuden, joka oli miltei vihaa. Tämä kateus oli herännyt
henkiin jo heidän lapsuudessaan ja yhä säilynyt. Kun keisari vieraili
Ranskassa, suuntasi hän kokonaan suosionsa Orleansin herttuaan eikä
perintöruhtinaaseen, joka siitä niin kovasti loukkautui, että kun
keisari oli Chantillyssä, hän tahtoi konnetabelin pidättämään keisarin
kuninkaan määräystä kuulematta. Konnetabeli ei sitä tahtonut. Myöhemmin
kuningas moitti konnetabelia siitä, ettei tämä ollut noudattanut pojan
neuvoa, ja kun kuningas karkoitti konnetabelin hovista, oli tämä seikka
suurena syynä.
— Veljesten huono sopu herätti Etampesin herttuattaressa ajatuksen
lähetä Orleansin herttuaa pysyäkseen kuninkaan lähettyvillä
Valentinoisin herttuattaresta huolimatta. Siinä hän onnistuikin:
tämä prinssi, olematta rakastunut, antautui tuskin vähemmän hänen
ohjattavakseen kuin perintöruhtinas Valentinoisin herttuattaren. Näin
syntyi hovissa kaksi nurkkakuntaa, kuten voitte arvata, mutta juonet
eivät rajoittuneet vain naisten kiistoihin.
— Keisari, joka oli säilyttänyt ystävyytensä Orleansin herttuaa
kohtaan, oli useita kertoja tarjoutunut hänelle palauttamaan Milanon
herttuakunnan. Ehdotuksissa, joita sitten tehtiin rauhan hyväksi,
keisari antoi hänelle toiveita seitsemästätoista maakunnasta ja
lupasi hänelle tyttärensä puolisoksi. Perintöruhtinas ei halunnut
rauhaa eikä tätä avioliittoa. Hän käytti hyväkseen konnetabelia, jota
oli aina rakastanut, osoittaakseen kuninkaalle kuinka tärkeätä oli,
ettei kuningas toimittaisi seuraajansa rinnalle veljeä, joka oli niin
voimakas kuin Orleansin herttua olisi liitossa keisarin kanssa ja
saatuaan seitsemäntoista maakuntaa. Konnetabeli yhtyi sitä mieluummin
perintöruhtinaan kantaan, koska hän siten vastusti madame Etampesin
aikeita, joka oli hänen verivihollisensa ja toivoi kiihkeästi Orleansin
herttuan kohoamista.
— Perintöruhtinas komensi silloin kuninkaan sotajoukkoa Champagnessa
ja oli saattanut keisarin armeijan sellaiseen hätään, että se olisi
kokonaan tuhoutunut, jollei Etampesin herttuatar, peläten, että liian
suuri menestys saisi meidät kieltäytymään rauhasta ja liitosta keisarin
kanssa Orleansin herttuan hyväksi, olisi salaa kehottanut vihollista
valtaamaan Epernayta ja Château-Thierryta, joissa oli runsaasti
ruokavaroja. Viholliset tekivät niin ja pelastivat näin koko armeijan.
— Herttuatar ei saanut kauan nauttia kavalluksensa menestyksestä.
Pian senjälkeen Orleansin herttua kuoli Faremoutierissa johonkin
tarttuvaan tautiin. Hän rakasti erästä hovin kauneimmista naisista,
ja sai osakseen vastarakkautta. En mainitse hänen nimeään, koska hän
sittemmin on elänyt niin viisaasti, vieläpä niin huolellisesti kätkenyt
rakkautensa tähän prinssiin, että hänen pitää saada kunniansa säilymään
puhtaana. Sattuma toimitti niin, että hän samana päivänä sai kuulla
miehensä kuoleman kuin Orleansin prinssin. Niin ollen hänellä oli
hyvä syy, johon voi kätkeä todellisen murheensa tarvitsematta itseään
hillitä.
— Kuningas ei elänyt kauan poikansa jälkeen, vaan kuoli jo kaksi
vuotta myöhemmin. Hän kehoitti perintöprinssiä käyttämään apunaan
Tournonin kardinaalia ja amiraali d'Annebauldia eikä puhunut sanaakaan
konnetabelista, joka silloin karkotettuna asui Chantillyssa. Mutta
kaikkein ensimmäiseksi uusi kuningas kutsui konnetabelin takaisin ja
uskoi hänelle asioiden hoidon.
— Madame d’Êtampes karkotettiin ja sai osakseen kaiken huonon kohtelun,
jota voi odottaa kaikkivaltiaalta viholliselta. Valentinoisin
herttuatar kosti silloin täysin mitoin sekä madame d'Êtampesille
että kaikille, jotka olivat hänelle vastenmielisiä. Herttuattaren
vaikutusvalta kuninkaaseen näytti rajattomammalta kuin tämän ollessa
perintöruhtinaana. Jo kaksitoista vuotta, jotka tämä ruhtinas on
hallinnut, on herttuatar ollut kaikissa asioissa ehdoton käskijätär.
Hän jakelee kaikki toimet ja virat; hän karkoitti Tournonin kardinaalin
ja kanslerit Ollivierin ja Villeroyn. Ne, jotka ovat kuninkaalle
koettaneet kuvata hänen käytöstään, on tuho perinyt tässä yrityksessä.
Taixin kreivi, tykistön päällikkö, joka ei pitänyt herttuattaresta, ei
voinut olla puhumatta hänen lemmenseikkailuistaan, varsinkaan Brissacin
kreiviä koskevista, jota kohtaan kuningas jo oli hyvin mustasukkainen.
Herttuatar toimitti kuitenkin niin, että Taixin kreivi joutui
epäsuosioon ja häneltä otettiin virka, jonka sitten, mikä on miltei
uskomatonta, herttuatar annatti Brissacin kreiville, tehden hänestä
myöhemmin Ranskan marsalkan. Kuninkaan mustasukkaisuus paheni kuitenkin
niin, ettei hän voinut sietää marsalkan jäämistä hoviin. Mutta
mustasukkaisuus, joka on katkera ja kiihkeä muissa, on kuninkaassa
lempeä ja hillitty, johtuen siitä tavattomasta kunnioituksesta, jota
kuningas tuntee rakastajatartaan kohtaan. Niinpä kuningas ei uskaltanut
toimittaa pois kilpailijaansa muutoin kuin sillä tekosyyllä, että hänet
pantiin hallitsemaan Piemontia.
— Useita vuosia kului. Kreivi palasi viime talvena muka pyytämään lisää
joukkoja ja muita tarpeita komennossaan olevalle armeijalle. Halu
jälleennähdä Valentinoisin herttuatar ja pelko, että hän oli joutunut
unohduksiin, oli ehkä suurena syynä tähän matkaan. Kuningas otti
hänet hyvin kylmästi vastaan. Guiset, jotka eivät hänestä pitäneet,
mutta eivät uskaltaneet sitä osoittaa Valentinoisin herttuattaren
vuoksi, käyttivät vidamia hyväkseen, joka oli hänen verivihollisensa,
jotta hän ei saisi mitään, mitä oli tullut pyytämään. Ei ollut vaikea
vahingoittaa kreiviä: kuningas vihasi häntä, ja hänen läsnäolonsa teki
kuninkaan rauhattomaksi. Niin ollen oli kreivin palattava saamatta
matkastaan mitään muita tuloksia kuin että ehkä oli Valentinoisin
herttuattaren sydämessä jälleen sytyttänyt tunteet, joita poissaolo
alkoi sammuttaa. Kuninkaalla on ollut useita muitakin mustasukkaisuuden
aiheita, mutta joko hän ei ole niistä tiennyt tai ei ole uskaltanut
niistä valittaa.
— En tiedä, tyttäreni», lisäsi madame de Chartres, »olenko teidän
mielestänne kertonut asioista enemmän kuin halusitte tietää».
»Kaukana olkoon minusta, että sitä valittaisin, äitini», vastasi
Clèvesin prinsessa; »jollen pelkäisi ikävystyttäväni teitä, kysyisin
vielä eräitä seikkoja, joita en tiedä».
* * * * *
Nemoursin herttuan rakkaus Clèvesin prinsessaan oli heti niin
kiihkeä, että se haihdutti hänestä mieltymyksen kaikkiin muihin
henkilöihin, joita hän oli rakastanut ja joiden kanssa oli seurustellut
poissaollessaan, vieläpä heidän muistonsakin. Herttua etsi tekosyitä
rikkoakseen välinsä heidän kanssaan. Hän ei edes malttanut kuunnella
heidän valituksiaan ja vastata heidän syytöksiinsä. Perintökuningatar,
jota hän oli varsin kiihkeästi rakastanut, ei voinut pitää puoliaan
Clèvesin prinsessan rinnalla. Herttuan kärsimättömyys päästä
matkustamaan Englantiin alkoi lauhtua, eikä hän enää niin innokkaasti
kiirehtinyt valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä matkaa varten.
Hän kävi usein perintökuningattaren luona, koska tapasi siellä
Clèvesin prinsessan, ja antoi mielellään ihmisten luulla hänen olevan
kiintynyt tähän kuningattareen. Clèvesin prinsessa näytti hänestä niin
suurenmoiselta, että hän päätti mieluummin olla antamatta hänelle
merkkejä rakkaudestaan kuin saattaa tunteensa sille vaaralle alttiiksi,
että se yleisesti tunnettaisiin. Hän ei puhunut siitä edes Chartresin
vidamille, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jolta hän muuten ei
mitään salannut. Herttua käyttäytyi niin viisaasti ja piti niin tarkoin
vaaria itsestään, ettei kukaan muu epäillyt hänen olevan rakastunut
Clèvesin prinsessaan kuin ritari Guise, ja prinsessan olisi itsekin
ollut vaikea sitä huomata, ellei rakkaus, jota hän tunsi herttuaa
kohtaan, olisi saattanut häntä erikoisesti tarkkaamaan herttuan
käyttäytymistä, joka ei antanut epäilylle sijaa.
Prinsessa ei tuntenut samaa halua kertoa äidilleen, mitä ajatteli
prinssin tunteista, kuin oli puhunut muista mielistelijöistään. Joskaan
hänellä ei ollut varmaa suunnitelmaa salata sitä äidiltään, ei hän
puhunut siitä hänelle sanaakaan. Mutta madame de Chartres huomasi
sen hyvin, yhtä hyvin kuin tyttärensä mieltymyksen herttuaan. Tämä
havainto suretti häntä kovin. Hän arvasi hyvin sen vaaran, jossa nuori
nainen oli Nemoursin herttuan kaltaisen miehen rakastamana ja häntä
rakastaen. Hänelle antoi täyden varmuuden siitä, mitä hän epäili tästä
rakkaudesta, eräs tapahtuma, joka sattui muutamia päiviä myöhemmin.
Marsalkka Saint-André, joka etsi tilaisuuksia osoittaa
suurellisuuttaan, pyysi hartaasti kuningasta, näyttääkseen hänelle muka
taloaan, joka juuri oli valmistunut, tulemaan kuningattarien kanssa
luokseen päivällisille. Marsalkka halusi hyvin mielellään näyttää
myös Clèvesin prinsessalle tuhlailevaa loisteliaisuuttaan, joka meni
ylenpalttisuuteen asti.
Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu päivällisiä varten,
perintöruhtinas, jonka terveys oli jotenkin huono, sairastui eikä
ottanut ketään vastaan. Hänen puolisonsa vietti koko päivän hänen
vuoteensa ääressä. Illalla, voidessaan paremmin, perintöruhtinas
kutsutti sisään kaikki arvohenkilöt, jotka olivat hänen
odotushuoneessaan. Perintökuningatar vetäytyi huoneisiinsa ja tapasi
siellä Clèvesin prinsessan ja muutamia muita naisia, jotka kuuluivat
hänen lähimpään tuttavapiiriinsä.
Koska oli jo hyvin myöhä eikä perintökuningatar ollut täysin
pukeutunut, ei hän mennyt kuningattaren luo, vaan lähetti sanan,
ettei hänen nyt sopinut tulla. Sitten hän käski tuoda esille
jalokivikoristeensa, valitakseen niistä itselleen marsalkka
Saint-Andrén tanssiaisia varten ja antaakseen niistä Clèvesin
prinsessalle, kuten oli luvannut. Kun he olivat tässä puuhassa, tuli
Condén prinssi sisään. Hänen arvonsa oikeutti hänet vapaasti pääsemään
kaikkialle. Perintökuningatar sanoi prinssille, että hän varmaankin
tuli hänen puolisonsa luota, ja kysyi, mitä siellä nyt tehtiin.
»Siellä väitellään Nemoursin herttuaa vastaan, madame», vastasi Condén
prinssi, »ja hän puolustaa sellaisella innolla väitteitään, että ne
varmasti ovat lähellä hänen sydäntään. Luulenpa, että hänellä on
rakastajatar, joka ollessaan tanssiaisissa saattaa hänet rauhattomaksi,
koska hän pitää niin kiusallisena rakastajalle nähdä siellä
rakastettunsa.»
»Mitä ihmettä», huudahti perintökuningatar, »eikö Nemoursin herttua
sallisi rakastajattarensa mennä tanssiaisiin! Olisin kyllä uskonut,
että aviomiehet voivat toivoa puolisoittensa jäävän pois tanssiaisista,
mutta en olisi milloinkaan uskonut, että rakastajat ovat sillä
kannalla.»
»Nemoursin herttuan mielestä», vastasi Condén prinssi, »tanssiaiset
ovat rakastajille ihan sietämättömiä, joko he ovat rakastettuja tai
eivät. Hän sanoi, että jos he ovat rakastettuja, he ovat murheissaan,
koska silloin täytyy olla vähemmän rakastettu monena päivänä;
ettei ole ainoatakaan naista, jota ulkonäöstään huolehtiminen ei
estäisi ajattelemasta, rakastajaansa; että se valtaa kokonaan heidän
ajatuksensa; että he koristautuvat kaikille yhtä hyvin kuin sille,
jota rakastavat; että he tanssiaisissa tahtovat miellyttää kaikkia,
jotka heitä katselevat; että he ollessaan kauneuteensa tyytyväisiä
iloitsevat siitä tavalla, johon heidän rakastajansa ei ole pääaiheena.
Hän sanoi, että kun ei ole rakastettu, kärsii vielä enemmän nähdessään
rakastajattarensa kutsuissa; että mitä enemmän nainen on kaikkien
ihailema, sitä onnettomammaksi mies tuntee itsensä, kun ei ole hänen
rakastamansa; että mies pelkää aina, että naisen kauneus herättää
toisen onnellisemman rakkauden, ja ettei ole mitään siihen verrattavaa
kärsimystä, että näkee rakastajattarensa tanssiaisissa, paitsi jos
tietää hänen olevan siellä eikä itse ole.»
Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Condén prinssin puhetta, mutta
kuunteli sitä tarkkaavaisena. Hän käsitti helposti, mikä osa hänellä
itsellään oli Nemoursin herttuan kannattamassa mielipiteessä ja
varsinkin siinä, mitä hän sanoi sen rakastajan murheesta, joka ei ollut
mukana tanssiaisissa, vaikka hänen rakastettunsa oli siellä, koska
herttua ei saisi olla läsnä marsalkka Saint-Andrén tanssiaisissa, sillä
kuningas lähettäisi hänet ottamaan vastaan Ferraran herttuaa.
Perintökuningatar nauroi Condén prinssin kanssa eikä hyväksynyt
Nemoursin herttuan mielipidettä.
»On vain yksi tapaus, madame», sanoi prinssi hänelle, »jolloin
Nemoursin herttua hyväksyy, että hänen rakastettunsa menee
tanssiaisiin, nimittäin jos hän itse panee ne toimeen, ja hän sanoi,
että viime vuonna järjestäessään tanssiaisia teidän majesteetillenne
hän sai kokea, että hänen lemmittynsä suvaitsi tulla niihin, vaikka
näytti ainoastaan seuraavan teitä sinne; että nainen tekee aina
rakastetulleen mieliksi ottamalla osaa hänen järjestämiinsä huveihin;
että myös on miellyttävää rakastajalle, kun hänen lemmittynsä näkee
hänet isäntänä paikassa, jossa koko hovi on läsnä, ja kun nainen näkee
hänen hyvin tulevan toimeen isäntänä.»
»Nemoursin herttua oli oikeassa», sanoi perintökuningatar hymyillen,
»hyväksyessään sen; että hänen lemmittynsä meni tanssiaisiin. Hänellä
oli silloin niin monta naista, joille hän antoi tämän arvon, että jos
he eivät olisi saapuneet, hänellä olisi ollut perin vähän vieraita.»
Heti kun Condén prinssi oli alkanut kuvailla Nemoursin herttuan
käsityksiä tanssiaisista, oli Clèvesin prinsessa tuntenut suurta
halua olla noudattamatta marsalkka Saint-Andrén kutsua. Hän mukautui
helposti siihen käsitystapaan, ettei sopinut mennä miehen luo, jossa
oli herättänyt rakkautta, ja oli hyvillään siitä, että hänellä oli
vakava syy tehdä Nemoursin herttuan mieliksi. Mutta hän otti kuitenkin
mukaansa koristeet, jotka perintökuningatar oli hänelle antanut.
Sitten näyttäessään niitä vielä samana iltana äidilleen hän sanoi,
ettei hän aikonut niitä käyttää, että marsalkka Saint-André teki
parastansa osoittaakseen olevansa niin kiintynyt häneen, että kaiketi
tahtoi näyttää hänen ottavan osaa huvitukseen, joka pantiin toimeen
muka kuningasta varten, ja että marsalkka, ollessaan isäntänä, ehkä
osoittaisi hänelle sellaista huomiota, joka olisi kiusallista.
Madame de Chartres vastusteli jonkun aikaa tyttärensä mielipidettä,
pitäen sitä erikoisena, mutta nähdessään, että toinen pysyi
itsepintaisena, hän alistui siihen ja sanoi, että tyttären siinä
tapauksessa piti tekeytyä sairaaksi, jotta hänellä olisi joku syy,
miksi ei saapunut kutsuihin, koska niitä syitä, jotka häntä oikeastaan
estivät, ei hyväksyttäisi, ja että olisi vältettävä, että niitä
epäiltäisiinkään. Clèvesin prinsessa suostui mielellään viettämään
muutamia päiviä kotonaan, jotta hänen ei tarvitsisi mennä paikkaan,
jonne Nemoursin herttua ei päässyt.
Nemoursin herttua lähti matkalleen tietämättä sitä ilosanomaa, ettei
prinsessa mennyt kutsuihin. Hän palasi tanssiaisten jälkeisenä päivänä,
ja sai tietää, ettei prinsessa ollut niissä käynyt, mutta koska hän
ei tietänyt, että hänen perintökuningattarelle lausumansa sanat oli
prinsessalle kerrottu, ei hän voinut aavistaakaan olevansa niin
onnellinen, että oli estänyt prinsessan menemästä tanssiaisiin.
Seuraavana päivänä herttuan ollessa kuningattaren luona ja puhuessa
perintökuningattaren kanssa tulivat madame de Chartres ja Clèvesin
prinsessa sinne. Jälkimäinen oli hieman arkipäiväisesti puettu, kuten
ainakin sairaana ollut henkilö, mutta hänen kasvonsa eivät vastanneet
hänen pukuaan.
»Tehän olette niin kaunis», sanoi perintökuningatar hänelle, »etten
voisi uskoa teidän olleen sairaana. Luulenpa, että Condén prinssi
kertomalla teille Nemoursin herttuan mielipiteen tanssiaisista
on saanut teidät uskomaan osoittavanne suosiotanne marsalkka
Saint-Andrélle menemällä hänen luokseen ja se on estänyt teidät hänen
luokseen saapumasta.»
Clèvesin prinsessa punastui, kun perintökuningatar arvasi näin
oikein ja sanoi sen Nemoursin herttuan läsnäollessa. Madame de
Chartres huomasi nyt, miksi hänen tyttärensä ei ollut tahtonut mennä
tanssiaisiin, ja estääkseen Nemoursin herttuaa arvaamasta asiaa yhtä
hyvin kuin hän itse ryhtyi puhumaan sen näköisenä kuin olisi puhunut
totta.
»Vakuutan teille, madame», sanoi hän perintökuningattarelle, »että
teidän majesteettinne osoittaa tyttärelleni suurempaa kunnioitusta
kuin hän ansaitsee. Hän oli tosiaankin sairas; mutta uskon, että jos en
olisi häntä estänyt, hän ei varmaankaan olisi ollut teitä seuraamatta
ja näyttäytymättä, niin muuttunut kuin olikin, saadakseen ilon nähdä
kaiken sen erinomaisen, mitä oli eilisiltaisissa huveissa.»
Perintökuningatar uskoi madame de Chartresin sanat. Nemoursin herttua
oli pahoillaan, että ne tuntuivat todennäköisiltä, mutta Clèvesin
prinsessan punastuminen sai hänet kuitenkin epäilemään, etteivät
perintökuningattarenkaan sanat olleet kokonaan pontta ja perää vailla.
Clèvesin prinsessa oli aluksi ollut pahoillaan siitä, että Nemoursin
herttua oli saattanut luulla estäneensä hänet menemästä marsalkka
Saint-Andrén luo; mutta sitten hän tunsi jonkunlaista murhetta, että
hänen äitinsä oli herttualta riistänyt tämän käsityksen.
* * * * *
Vaikka Cercampin kokous oli hajautunut, oli rauhanhierontaa yhä
jatkettu, ja asianhaarat edistivät sitä sillä tavoin, että helmikuun
lopulla jälleen kokoonnuttiin Château-Combresissa. Samat edustajat
palasivat sinne, ja marsalkka Saint-Andrén poissaolo vapautti Nemoursin
herttuan siitä kilpailijasta, joka oli hänelle vaarallisin, sillä
marsalkka tarkkasi kaikkia, jotka lähestyivät Clèvesin prinsessaa, ja
saattoi ehkä itsekin päästä hänen suosioonsa.
Madame de Chartres ei ollut tahtonut tyttärelleen näyttää tietävänsä
hänen tunteensa prinssiä kohtaan, koska pelkäsi tekevänsä itsensä
epäiltäväksi niissä asioissa, joista halusi hänelle puhua. Hän alkoi
eräänä päivänä jutella herttuasta, puhui hänestä hyvää ja sekoitti
siihen paljon myrkyllisiä ylistyksiä siitä viisaudesta, joka herttualla
oli pysyessään rakastumatta, ja siitä, että hän vain huvikseen
seurusteli naisten kanssa eikä vakavasti kiintynyt heihin.
»Tosin on», lisäsi hän, »epäilty hänen syvästi rakastuneen
perintökuningattareen, ja herttua käykin hänen luonaan usein.
Siksi neuvon teitä mikäli mahdollista välttelemään puhelua hänen
kanssaan, varsinkin kun perintökuningattaren kohdellessa teitä sillä
tavalla, kuin hän tekee, pian sanottaisiin, että te olette hänen
uskottunsa, ja tehän tiedätte, kuinka ikävä sellainen maine on.
Olen sitä mieltä, jos tämä huhu yhä kulkee, että kävisitte vähän
harvemmin perintökuningattaren luona, jotta ette joutuisi sekaantumaan
lemmenseikkailuihin.»
Clèvesin prinsessa ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Nemoursin
herttuan suhteesta perintökuningattareen. Hän hämmästyi niin
tavattomasti äitinsä sanoista ja luuli niin hyvin huomaavansa, kuinka
suuresti hän oli erehtynyt kaikessa, mitä oli ajatellut herttuan
tunteista, että hänen ilmeensä muuttui. Madame de Chartres huomasi
sen, mutta samalla tuli vieraita. Clèvesin prinsessa meni kotiinsa ja
sulkeutui kamariinsa.
Mahdotonta on kuvailla tuskaa, jota prinsessa tunsi, kun kuultuaan
äitinsä sanat käsitti, mitä Nemoursin herttua hänelle merkitsi; hän
ei ollut vielä uskaltanut sitä itselleen Hän tajusi nyt, että hänen
tunteensa herttuaa kohtaan olivat sellaiset, joita Clèvesin prinssi
oli häneltä toivonut, ja myönsi, että, oli häpeällistä rakastaa muuta
miestä kuin omaa puolisoaan, joka ansaitsi rakkautta. Se pelko, että
Nemoursin herttua tahtoi häntä perintökuningattaren ja itsensä seuraan
peittääkseen siten äidin kertomaa lemmensuhdetta, hämmensi ja loukkasi
häntä, ja tämä ajatus saattoi hänet päättämään kertoa madame de
Charlesille, mitä ei vielä ollut paljastanut.
Prinsessa meni seuraavana aamuna hänen huoneeseensa aikoen puhua
asiasta, mutta huomattuaan, että äidillä oli vähän kuumetta, ei hän
halunnut häiritä. Tämä sairaus, näytti kuitenkin niin vähäiseltä,
ettei hän päivällisen jälkeen jäänyt menemättä perintökuningattaren
luo, joka oleskeli yksityisessä huoneessaan parin kolmen läheisimmän
naistuttavansa kanssa.
»Puhuimme juuri Nemoursin herttuasta», sanoi perintökuningatar hänen
sisään tultuaan, »ja ihmettelimme, kuinka hän on muuttunut Brysselistä
paluunsa jälkeen. Ennen sinne menoaan hänellä oli lukematon joukko
rakastajattaria. Se oli hänessä oikein vikana, sillä hän piti
yhtä hyvin niitä, jotka sen ansaitsivat, kuin niitä, jotka eivät
ansainneet. Palattuaan hän ei tunnusta kumpiakaan. Milloinkaan ei ole
tapahtunut suurempaa vaihdosta; luulenpa, että hänessä on tapahtunut
mielenmuutos, eikä hän ole niin iloinen kuin tavallisesti.»