antaa heille aihetta puhua niiden kanssa, jotka heitä rakastavat.
Heti kun vidami oli lähtenyt perintökuningattaren luota, käski tämä
Châtelartin, joka oli monsieur d'Anvillen suosikki ja tiesi hänen
rakkautensa perintökuningattareen, mennä sanomaan, että monsieur
d'Anvillen piti illalla tulla kuningattaren luo. Châtelart otti tämän
tehtävän vastaan ilomielin ja kunnioittavasti. Tämä aatelismies oli
hienoa dauphinélaista sukua, mutta hänen ansionsa ja henkevyytensä
merkitsivät vielä enemmän kuin hänen syntyperänsä. Kaikki hovin
ylhäiset herrat ottivat hänet vastaan ja kohtelivat häntä hyvin, ja
Montmorencyn perheen suosio oli hänet erikoisesti kiinnittänyt monsieur
d'Anvilleen. Hän oli siromuotoinen ja pystyvä kaikissa taidoissa:
lauloi miellyttävästi, sepitti runoja ja viehätti rakastettavuudellaan
ja tunteikkuudellaan monsieur d'Anvillea niin suuresti, että tämä
uskoi hänelle rakkautensa perintökuningattareen. Sellainen luottamus
lähensi Châtelartia mainittuun prinsessaan, jonka hän siis joutui usein
tapaamaan. Tästä sitten alkoi onneton rakkaus, joka vei Châtelartin
järjen ja lopulta maksoi hänen henkensä.
Monsieur d'Anville ei jäänyt sinä iltana saapumatta kuningattaren luo.
Hän oli onnellinen siitä, että perintökuningatar oli valinnut hänet
työskentelemään toivomansa asian hyväksi, ja lupasi tarkoin totella
hänen määräyksiään. Mutta Valentinoisin herttuatar, joka oli saanut
vihiä tästä naimasuunnitelmasta, asettui niin varmasti sitä vastaan
ja oli niin valmistanut kuninkaan mieltä ennakolta, että kun monsieur
d'Anville hänelle puhui asiasta, hän ei näyttänyt sitä hyväksyvän,
vieläpä määräsi välittäjän sanomaan sen Montpensierin prinssillekin.
Helppoa on kuvitella madame de Chartresin tunteita hänen niin hartaasti
toivomansa aikeen rauetessa, jollainen onnettomuus tuottaisi niin
suurta etua hänen vihollisilleen ja tekisi niin suuren vääryyden hänen
tyttärelleen.
Perintökuningatar osoitti tavattoman ystävällisesti mademoiselle de
Chartresille surunsa siitä, ettei ollut voinut häntä auttaa.
»Kuten näette», sanoi hän, »on kykyni hyvin keskinkertainen. Kuningatar
ja Valentinoisin herttuatar vihaavat minua niin, että on miltei
mahdotonta, etteivät he tai heistä riippuvat aina olisi poikkipuolin
minun suunnitelmieni tiellä. Kuitenkaan en ole milloinkaan ajatellut
muuta kuin heitä miellyttää. He eivät myöskään vihaa minua muun
vuoksi kuin äitini, kuningattaren, joka ennen on heissä herättänyt
pelkoa ja kateutta. Kuningas oli rakastanut häntä, ennenkuin rakastui
Valentinoisin herttuattareen, ja avioliittonsa ensi vuosina, kun
hänellä ei vielä ollut lapsia, hän näytti miltei päättäneen ottaa
avioeron naidakseen äitini, kuningattaren, vaikkakin hän rakasti tätä
herttuatarta. Madame de Valentinois pelkäsi naista, jota kuningas jo
oli rakastanut ja jonka kauneus ja henkevyys voivat vähentää hänen
suosiotaan, ja liittyi konnetabeliin, joka ei myöskään toivonut
kuninkaan naivan Guisen sisarta. He saivat kuningasvainajan taipumaan
mielensä mukaan ja vaikka konnetabeli vihasi Valentinoisin herttuatarta
yhtä katkerasti kuin rakasti kuningatarta, toimi hän kuitenkin
estääkseen kuningasta ottamasta avioeroa. Mutta haihduttaakseen
kuninkaasta kokonaan ajatukset naida äitini, he puuhasivat äitini
naimisliittoa Skotlannin kuninkaan kanssa, joka oli prinsessa
Magdalenan, kuninkaan sisaren, kuoltua leski. He tekivät näin, koska
Skotlannin kuningas oli valmiimpi tekemään päätöksen, eivätkä pitäneet
entisiä välipuheita Englannin kuninkaan kanssa, joka toivoi kiihkeästi
äitiäni puolisokseen. Vähältä piti, ettei tämä sanansyöminen ollut
syynä välien rikkoutumiseen molempien kuninkaiden välillä. Henrik VIII
ei saanut mielelleen lohdutusta, kun näin täytyi luopua äidistäni,
ja ketä muuta ranskalaista prinsessaa hänelle ehdotettiinkin, sanoi
hän, ettei kukaan korvannut sitä, joka häneltä oli viety. On myöskin
totta, että äitini, kuningatar, oli täydellinen kaunotar. Samalla
on huomattava, että häntä, kun hän oli jäänyt leskeksi Longuevillen
herttuan kuoltua, kolme kuningasta toivoi puolisokseen. Huono onni
toimitti hänet vähäpätöisimmälle heistä, sellaiseen kuningaskuntaan,
jossa hänellä ei ole muuta kuin murhetta. Sanotaan minun olevan hänen
näköisensä. Pelkään myöskin onnettoman kohtalon puolesta olevani hänen
kaltaisensa, ja mikä onni minulle sattuneekaan, en luule osaavani siitä
nauttia.»
Mademoiselle de Chartres sanoi perintökuningattarelle, että nämä
synkät aavistukset olivat niin huonosti perusteltuja, että ne pian
haihtuisivat, ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan epäillä sitä, että
hänen onnensa vastaisi ulkonaisia edellytyksiä.
Kukaan ei enää uskaltanut lähestyä mademoiselle de Chartresia peläten
vihoittavansa kuningasta tai ajatellen, ettei onnistuisi miellyttää
henkilöä, joka oli toivonut kuninkaallista prinssiä. Mitkään tällaiset
arvelut eivät pidättäneet Clèvesin prinssiä. Hänen isänsä Neversin
herttuan kuolema, joka silloin sattui, antoi hänelle täyden vapauden
noudattaa kiintymystänsä; heti kun tavanmukainen suruaika oli
päättynyt, hän ajatteli vain, millä tavalla saisi mademoiselle de
Chartresin puolisokseen. Prinssi piti itseään onnellisena voidessaan
tehdä tarjouksensa aikana, jolloin tapahtumat olivat vieroittaneet
toisia kilpailijoita ja jolloin hän voi olla miltei varma, ettei
hänelle annettaisi kieltävää vastausta. Se pelko, ettei hän ollut
mademoiselle de Chartresin mieleinen, häiritsi hänen iloaan, ja hän
olisi ennemmin valinnut onnen miellyttää häntä kuin naida hänet
saamatta vastarakkautta.
Ritari Guise oli herättänyt prinssin mustasukkaisuutta, mutta koska
se johtui pikemmin ritarin kunnokkuudesta kuin mademoiselle de
Chartresin käyttäytymisestä, pyrki prinssi vain pääsemään selville
siitä, oliko hän niin onnellinen, että mademoiselle de Chartres
hyväksyisi hänen kosintansa. Prinssi tapasi mademoiselle de Chartresia
vain kuningattaren luona tai kutsuissa; vaikeata oli päästä hänen
kanssaan kahdenkeskiseen puheluun. Hän keksi kuitenkin tilaisuuden ja
puhui mademoiselle de Chartresille aikeestaan ja rakkaudestaan niin
kunnioittavasti kuin suinkin. Hän pyysi mademoiselle de Chartresia
ilmoittamaan tunteensa ja sanoi omien tunteittensa olevan sellaiset,
että ne saattaisivat hänet ikuisesti onnettomaksi, jollei mademoiselle
tottelisi muutoin kuin velvollisuudesta äitinsä tahtoa.
Koska mademoiselle de Chartres oli hyvin ylevä ja hyväsydäminen, joutui
hän liikutuksen valtaan kiitollisuudesta Clèvesin prinssin käytöstapaa
kohtaan. Tämä kiitollisuus antoi hänen vastauksilleen ja sanoilleen
jonkunmoisen lempeän soinnun, joka oli kylliksi herättämään toivoa
niin silmittömästi rakastuneessa miehessä kuin prinssi oli: niin hän
uskotteli itselleen sitä, mitä toivoi.
Mademoiselle de Chartres kertoi äidilleen tämän keskustelun, ja madame
de Chartres sanoi hänelle, että Clèvesin prinssi oli niin ylevä ja
hyveellinen ja että hän ikäisekseen oli niin viisas, että jos tytär
tuntisi halua mennä prinssin kanssa naimisiin, niin hän suostuisi
siihen ilomielin. Mademoiselle de Chartres vastasi huomaavansa samat
hyvät ominaisuudet ja menevänsä häneen kanssaan naimisiin vähemmän
vastahakoisesti kuin jonkun toisen kanssa, vaikkei tuntenut häntä
kohtaan persoonallisesti erikoista kiintymystä.
Jo seuraavana päivänä prinssi tuli madame de Chartresin puheille.
Madame otti vastaan ehdotuksen, joka hänelle tehtiin, eikä sanonut
pelkäävänsä antaa tyttärelleen miestä, jota hän ei voisi rakastaa,
kun antoi hänelle Clèvesin prinssin. Aviosopimus laadittiin, asiasta
puhuttiin kuninkaalle, ja pian saivat kaikki sen tietää.
Clèvesin prinssi tunsi itsensä onnelliseksi olematta kuitenkaan täysin
tyytyväinen. Hän näki huolestuneena, että mademoiselle de Chartresin
tunteet eivät olleet muuta kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden
tunteita, eikä, hän voinut mairitella itseään sillä, että mademoiselle
de Chartres kätki ne pakosta, koska heidän suhteensa salli osoittaa
niitä loukkaamatta hänen tavatonta kainouttaan. Kului tuskin
päivääkään, jolloin prinssi ei olisi hänelle sitä valittanut.
»Onko mahdollista», sanoi prinssi hänelle, »etten voisi olla onnellinen
teidän kanssanne avioliitossa? Niin on kuitenkin asianlaita. Te
tunnette minua kohtaan vain jonkunmoista hyvyyttä, joka ei voi minua
tyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen.
Rakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi
vain teidän rikkautenne etuihin eikä oman olemuksenne sulouteen.»
»Teillä ei ole oikeutta olla tyytymätön», vastasi mademoiselle de
Chartres. »En tiedä, mitä voitte toivoa sen lisäksi, mitä teen, eikä
minun mielestäni ole soveliasta tehdä enempää kuin teen.»
»On totta», vastasi prinssi, »että te annatte näennäisesti minulle
jotakin, mihin olisin tyytyväinen, jos sen takana olisi jotakin,
mutta sen sijaan että sovinnaisuus teitä pidättäisi, te juuri sen
vuoksi teette, mitä teette. Minä en merkitse mitään rakkaudellenne tai
sydämellenne, eikä minun läsnäoloni teitä huvita taikka häiritse.»
»Teidän ei pitäisi sitä epäillä», vastasi mademoiselle de Chartres,
»että iloitsen teitä tavatessani, ja minähän punastun niin usein teidät
nähdessäni, ettei teidän pitäisi epäillä läsnäolonne minua häiritsevän».
»En erehdy punastumisestanne», vastasi prinssi. »Se on vain kainoutta,
ei sydämenne liikettä, enkä kiinnitä siihen enempää huomiota kuin se
ansaitsee.»
Mademoiselle de Chartres ei tietänyt mitä vastata, ja nämä erittelyt
kävivät yli hänen ymmärryksensä. Clèvesin prinssi näki liiankin hyvin
kuinka kaukana morsian oli niistä tunteista, jotka voivat häntä
tyydyttää, koska toinen ei näyttänyt niitä edes käsittävän.
Ritari Guise palasi matkaltaan muutamia päiviä ennen häitä. Hän
oli nähnyt niin monia ylipääsemättömiä esteitä aikoessaan naida
mademoiselle de Chartesin, ettei ollut voinut luulotella onnistuvansa.
Hän tuli kuitenkin hyvin murheelliseksi nähdessään mademoiselle
de Chartresin menevän toisen puolisoksi. Tämä suru ei ollenkaan
hälventänyt hänen kiintymystään, ja hän pysyi yhtä rakastuneena.
Mademoiselle de Chartres oli hyvin tietoinen niistä tunteista, joita
ritari säilytti häntä kohtaan. Ritari ilmoitti puolestaan neidolle,
että tämä oli sen suunnattoman murheen syynä, joka kuvastui hänen
kasvoillaan; niin kunnokasta ja miellyttävää miestä oli vaikea
saattaa onnettomaksi tuntematta häntä kohtaan sääliä. Mademoiselle
de Chartreskaan ei voinut olla häntä säälimättä, mutta tämä sääli ei
johtanut muihin tunteisiin. Hän kertoi äidilleen tuskan, jota ritarin
murhe hänelle tuotti.
Madame de Chartres ihaili tyttärensä vilpittömyyttä ja syystä kyllä,
sillä kukaan ei ole milloinkaan ollut niin tavattoman ja luonnollisen
vilpitön. Mutta hän ihmetteli enemmän sitä, ettei intohimoinen rakkaus
ollut koskenut tyttären sydämeen ja ettei prinssikään ollut häneen
vaikuttanut enempää kuin muut miehet. Tästä oli seurauksena, että
hän koetti kaikin tavoin saada tytärtään kiintymään sulhaseensa ja
ymmärtämään, että hän oli velvollinen rakastamaan miestänsä, kuten
mies rakasti häntä ennenkuin tunsikaan, ja osoittamaan samaa tunnetta
kuin prinssi osoitti hänelle pitäessään häntä kaikkia muita parempana
silloin, kun ei kukaan uskaltanut enää häntä ajatella.
Avioliitto solmittiin, häät vietettiin Louvressa, ja illalla kuningas
ja kuningattaret tulivat koko hovin kanssa illallisille madame
de Chartresin luo, jolloin heidät otettiin vastaan erinomaisen
loistavasti. Ritari de Guise ei uskaltanut erottautua muista ja olla
poissa näistä juhlallisuuksista, mutta hän saattoi niin vähän hillitä
suruaan, että oli helppo se huomata.
Clèvesin prinssi ei huomannut, että mademoiselle de Chartresin
tunteet olisivat muuttuneet nimen vaihtuessa. Miehen ylhäisyys antoi
prinsessalle mitä suurimpia etuisuuksia; mutta se ei muuttanut
prinssin paikkaa hänen puolisonsa sydämessä. Tästä seurasikin, että
vaikkakin prinssi oli hänen miehensä, ei hän lakannut olemasta hänen
rakastajansa, koska hänellä oli aina jotakin muuta toivottavaa kuin
hänen omistamisensa, ja vaikka prinsessa eli täysin hyvässä sovussa
prinssin kanssa, ei jälkimäinen ollut täysin onnellinen. Prinssi tunsi
puolisoaan kohtaan kiihkeää ja rauhatonta rakkautta, joka häiritsi
hänen iloaan. Mustasukkaisuus ei lainkaan ollut aiheena tähän:
milloinkaan ei mies ole ollut vähemmän taipuvainen siihen eikä myöskään
vaimo ole ollut haluttomampi sitä herättämään.
Prinsessa oli kuitenkin joutunut hovin keskelle. Joka päivä hän kävi
kuningattarien ja kuninkaan sisaren luona. Kaikki nuoret ja rakkauteen
herkimmät miehet näkivät prinsessan hänen kodissaan ja hänen lankonsa,
Neversin herttuan luona, jonka talo oli kaikille avoinna; mutta
prinsessa käyttäytyi tavalla, joka herätti niin suurta kunnioitusta
ja näytti niin kaikelle rakastelemiselle vieraalta, että marsalkka
Saint-André, vaikka oli rohkea ja kuninkaan suosiossa, oli ihastunut
prinsessan kauneuteen uskaltamatta hänelle sitä ilmaista muuten kuin
olemalla huomaavainen ja kohtelias. Useat muut olivat samassa asemassa,
ja madame de Chartres oli liittänyt tyttärensä viisauteen niin tarkoin
kaikkia hyviä tapoja vastaavan käytöksen, että hän lopulta esiintyi
saavuttamattomana olentona.
Lotringin herttuatar oli toimiessaan rauhan hyväksi myöskin edistänyt
poikansa, Lotringin herttuan, naimisliittoa. Se oli päätetty solmia
kuninkaan toisen tyttären, Ranskan prinsessan Clauden, kanssa. Häät oli
sovittu vietettäväksi helmikuussa.
Tällä aikaa oli Nemoursin herttua oleskellut Brysselissä kehittelemässä
suunnitelmaansa, joka koski Englantia. Sieltä hän lakkaamatta sai
tai lähetti sinne pikalähettejä. Hänen toiveensa paranivat päivä
päivältä, ja vihdoin Lignerolle ilmoitti hänelle, että herttuan
oli läsnäolollaan saatettava päätökseen se, mikä oli niin hyvin
aloitettu. Herttua otti tämän sanoman vastaan niin iloisena kuin nuori
kunnianhimoinen mies ainakin, joka näkee pääsevänsä valtaistuimelle
yksin maineensa perustalla. Hänen ajatuksensa oli huomaamatta tottunut
tämän onnen suuruuteen, ja sen sijaan että hän olisi hylännyt sen
alun pitäen saavuttamattomana, olivat vaikeudet haihtuneet hänen
mielikuvituksestaan, eikä hän enää nähnyt esteitä.
Hän lähetti kiireesti Pariisiin kaikki tarpeelliset määräykset
saadakseen suurenmoiset matkavarustukset ja voidakseen Englannissa
näyttää suunnitelmansa mukaista loistoa ja kiiruhti itsekin perästä,
ollakseen läsnä Lotringin herttuan häissä.
Herttua saapui perille kihlajaisten aattona, ja heti samana iltana,
kun oli saapunut, hän meni kuninkaalle kertomaan, millä kannalla hänen
suunnitelmansa oli, ja saamaan määräyksiä ja neuvoja, mitä vielä oli
tehtävä. Sitten hän meni kuningattaren luo. Clèvesin prinsessa ei ollut
siellä eikä siis nähnyt herttuaa tai edes saanut tietää, että hän oli
saapunut. Prinsessa oli kuullut kaikkien puhuvan tästä prinssistä
hovin kaunismuotoisimpana ja miellyttävimpänä miehenä, ja varsinkin
perintökuningatar oli kuvannut häntä sellaisella tavalla ja puhunut
hänestä niin usein, että prinsessan uteliaisuus oli herännyt.
Viimemainittu vietti koko kihlajaispäivän kotonaan valmistellen
itseään mennäkseen illalla kuninkaallisiin tanssiaisiin ja kemuihin,
jotka oli järjestetty Louvreen. Prinsessan kauneus ja puku herättivät
heti ihailua. Tanssiaiset alkoivat. Kun prinsessa tanssi ritari
Guisen kanssa, alkoi salin ovelta kuulua kohinaa ikäänkuin joku
olisi tullut sisään, jolle tehtiin tilaa. Kun Clèvesin prinsessa nyt
lakkasi tanssimasta ja hänen silmänsä etsivät jotakuta, jonka kanssa
jatkaisi tanssia, huusi kuningas hänelle, että hän ottaisi sen,
joka astui sisään. Prinsessa kääntyi ja näki miehen, jota ei voinut
luulla keneksikään muuksi kuin Nemoursin herttuaksi ja joka astui
muutamien penkkien yli päästäkseen tanssivien luo. Tämä herttua oli
muodoltaan sellainen, että oli vaikea olla joutumatta ihmeisiinsä hänet
nähdessään, jollei ollut häntä milloinkaan tavannut, erityisesti tänä
iltana, kun hänen komea ulkoasunsa lisäsi sitä loistoa, joka kuului
hänen olentoonsa. Mutta toisaalta herätti myös Clèvesin prinsessa ensi
kertaa nähtynä suurta hämmästystä.
Nemoursin herttua joutui prinsessan kauneudesta niin ihmeisiinsä,
että kun hän lähestyi prinsessaa, joka niiasi hänelle, ei hän voinut
olla ihailuaan osoittamatta. Kun he alkoivat tanssia, kuului salissa
ylistysten kohinaa. Kuningas ja kuningattaret muistivat, etteivät
tanssijat olleet toisiaan milloinkaan tavanneet, ja pitivät omituisena
nähdä heidän tanssivan yhdessä, vaikka eivät tunteneet toisiaan. Kun
tanssi oli lakannut, kutsuivat kuninkaalliset parin luokseen antamatta
sille aikaa puhua kenenkään kanssa ja kysyivät, eivätkö he mielellään
haluaisi tietää toinen toisensa nimeä ja oliko heillä siitä mitään
arveluja.
»Mitä minuun tulee, madame», sanoi Nemoursin herttua, »en ole epävarma;
mutta koska Clèvesin prinsessalla ei ole samoja syitä arvata, kuka
minä olen, kuin minulla on tuntea hänet, niin haluaisin, että teidän
majesteettinne hyväntahtoisesti ilmoittaisi hänelle nimeni».
»Luulenpa», huomautti perintökuningatar, »että hän tietää sen yhtä
hyvin kuin te hänen nimensä».
»Vakuutan teille, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, joka näytti
olevan vähän hämillään, »etten arvaa sitä yhtä helposti kuin luulette».
»Te arvaatte sen varsin hyvin», vastasi perintökuningatar. »Muuten on
jotakin kohteliasta Nemoursin herttualle siinä, ettette halua tunnustaa
tuntevanne häntä, kun ette ole häntä ennen nähnyt.»
Kuningatar keskeytti heidät saadakseen tanssin jatkumaan. Nemoursin
herttua otti parikseen perintökuningattaren. Tämä prinsessa oli
täydellinen kaunotar, jollaisena myös Nemoursin herttua oli häntä
pitänyt, ennenkuin, lähti Flanderiin, mutta nyt koko iltana herttua ei
voinut ihailla muuta kuin Clèvesin prinsessaa.
Ritari Guise, joka aina ihaili prinsessaa, joutui siitä, mitä äsken oli
tapahtunut, hyvin murheelliseksi. Hän piti sitä enteenä, että kohtalo
oli määrännyt Nemoursin herttuan rakastumaan Clèvesin prinsessaan.
Joko ritari Guise todella oli nähnyt jonkun hämmennyksen prinsessan
kasvoilla tai mustasukkaisuus pani hänet näkemään enemmän kuin mitä
tosiaan tapahtui, hän luuli prinsessan heti ihastuneen herttuaan
eikä voinut olla sanomatta hänelle, että Nemoursin herttua oli
hyvin onnellinen joutuessaan prinsessan tuttavuuteen niin soman ja
harvinaisen sattuman johdosta.
Clèvesin prinsessa palasi kotiinsa mieli niin täynnä kaikkea, mitä
oli tapahtunut tanssiaisissa, että hän, vaikka jo oli hyvin myöhä,
meni äitinsä huoneeseen siitä kertomaan ja ylisti Nemoursin herttuaa
niin erikoisella tavalla, että se herätti madame de Chartresissa saman
ajatuksen kuin ritari Guisessa.
Seuraavana päivänä vietettiin hääjuhla. Clèvesin prinsessa tapasi
Nemoursin herttuan, jonka ilme ja viehättävä olemus jälleen saivat
hänet hämmästymään.
Seuraavana päivänä prinsessa tapasi herttuan perintökuningattaren
luona, näki hänen lyövän palloa kuninkaan kanssa, ottavan osaa
rengasratsastukseen ja kuuli hänen puhuvan. Hän huomasi herttuan olevan
aina paljon toisten yläpuolella ja kaikkialla johtavan keskustelua
uljaan esiintymisensä ja miellyttävän henkevyytensä nojalla. Se teki
piankin syvän vaikutuksen prinsessan sydämeen.
Myöskin on totta, että kun Nemoursin herttua tunsi prinsessaa kohtaan
kiihkeää rakkautta, joka lisäsi hänessä suloutta ja herttaisuutta,
kuten ensimmäiset miellyttämispyrkimykset vaikuttavat, hän oli vielä
tavallistaan rakastettavampi. Niin ollen, koska he näkivät toisensa
usein ja kumpikin näki toisessa hovin täydellisimmän olennon, oli
mahdotonta, etteivät he olisi toisiinsa tavattomasti ihastuneet.
Valentinoisin herttuatar oli mukana kaikissa huveissa, ja kuningas
oli häntä kohtaan yhtä hellä ja huomaavainen kuin rakkautensa alussa.
Nuori prinsessa, joka oli siinä iässä, jolloin luullaan, ettei naista
voi rakastaa, jos hän on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi, katseli
tavattomasti kummissaan kuninkaan kiintymystä herttuattareen, joka oli
isoäiti ja oli juuri naittanut tyttärentyttärensä. Hän puhui siitä
usein madame de Chartresille.
»Onko mahdollista, että siitä on niin kauan, kun kuningas rakastui
herttuattareen? Kuinka kuningas on voinut kiintyä henkilöön, joka on
häntä paljon vanhempi ja on ollut hänen isänsä rakastajatar, vieläpä
monen muun, mikäli olen kuullut sanottavan?»
»On totta», vastasi hänen äitinsä, »etteivät Valentinoisin
herttuattaren ansiot tai uskollisuus ole herättäneet kuninkaan
rakkautta eivätkä sitä säilyttäneet, ja juuri senvuoksi se on
anteeksiantamatonta, sillä jos tässä naisessa nuoruus ja kauneus
olisi yhtyneenä korkeaan syntyperään, jos hänellä olisi ollut se
ansio, ettei milloinkaan ennen ollut rakastanut, jos hän olisi
pysynyt täysin uskollisena kuninkaalle, jos hän olisi rakastanut
vain häntä, välittämättä ylhäisestä asemasta ja rikkaudesta,
käyttäen valtaansa vain siinä, mikä kuninkaalle itselleen tuottaisi
kunniaa tai mielihyvää, silloin pitäisi myöntää, että olisi vaikeata
olla ylistämättä tätä hallitsijaa kiintymyksestä, jota hän tunsi
herttuatarta kohtaan. Ellen pelkäisi», jatkoi madame de Chartres, »että
sanoisitte minusta, mitä sanotaan kaikista ikäisistäni naisista, jotka
mielellään kertovat tarinoita ajoiltaan, niin ilmoittaisin teille,
kuinka kuninkaan rakkaus tähän herttuattareen alkoi, ja useita muitakin
seikkoja kuningasvainajan hovista, jotka monin tavoin liittyvät
nykyisiin oloihin».
»Kaukana siitä, että teitä moittisin», vastasi Clèvesin prinsessa,
»menneiden tapahtumain kuvaamisesta, valitan sitä, madame, että te ette
ole antanut minulle tietoja nykyisyydestä ettekä paljastanut minulle
hovin eri harrastuksia ja suhteita. Minä en niistä tiedä mitään, joten
muutama päivä sitten luulin konnetabelin olevan varsin hyvissä väleissä
kuningattaren kanssa.»
»Käsityksenne siinä kohden oli totuuden vastainen», vastasi madame
de Chartres. »Kuningatar vihaa konnetabelia, ja jos hänelle joskus
tulee vähänkin valtaa, saa konnetabeli siitä kyllin kärsiä. Kuningatar
tietää konnetabelin useita kertoja sanoneen kuninkaalle, että kaikista
kuninkaan lapsista vain avioliiton ulkopuolella syntyneet ovat hänen
näköisiään.»
»En ole milloinkaan aavistanut tätä vihaa», keskeytti Clèvesin
prinsessa, »nähtyäni, kuinka huolellisesti kuningatar kirjoitti
konnetabelille hänen ollessaan vankeudessa ja kuinka iloisesti
kuningatar otti hänet vastaan, kun hän palasi, nimittäen häntä aina
ystäväksi kuten kuningaskin».