language: Finnish
CLÈVESIN PRINSESSA
Kirj.
Madame de La Fayette
Suomentanut ja johdannolla varustanut
Aarne Anttila
Kariston klassillinen kirjasto 28
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.
JOHDANTO.
Tuskin missään maassa ja minään aikana kirjallisuus on eri muodoissaan
saavuttanut sellaista yhtenäisyyttä ja kiinteyttä kuin Ranskassa
1600-luvulla vallinnut n.s. klassillisuus ja samalla kuvastellut
henkisen elämän kaikilla aloilla, uskonnossa, politiikassa,
kuvaamataiteissa ja seuraelämän muodoissa ilmenevää suuntaa:
järkevyyttä, lainalaisuutta, selvyyttä ja muodon huoliteltua hienoutta
ja ylevyyttä. Kirjallisuuden suosituimpana ja korkeimmalle kehittyvänä
lajina on näytelmä, murhenäytelmä varsinkin, ja sen suurimpina
mestareina Corneille ja Racine.
Ranskalais-klassillisen suunnan kirjalliset periaatteet ovat selvimmin
lausuttuina Boileaun _Runousopissa_ v:lta 1674 — mitään teosta ei
ainakaan uudella ajalla ole kauempaa aikaa ja laajemmalla alueella
pidetty sen vertaisena hyvän maun lakikirjana. Kivimies tarvitsee
vakavan tukikohdan kääntääkseen paaden paikoiltansa, mittaustieteilijä
varman selviön todistelunsa lähtökohdaksi. Tällainen perusselviö on
Boileaulle muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuuksien erinomaisuus:
puolentoista, kahden vuosituhannen kestäessä ne ovat kaikkien kansojen
valistuneimpien kesken herättäneet suurempaa ihailua kuin mitkään muut
kirjalliset tuotteet. Tämä yksimielinen tunnustus on niiden ehdottoman
arvon takeena. Kaikkien myöhempien aikojen kirjailijoiden on palattava
näille alkulähteille oppia ammentamaan, ja he ovat sitä suurempia, mitä
enemmän he muistuttavat näitä ikuisia esikuvia. Kaikki kirjalliset
lait on siis etsittävä antiikin mestarien nimenomaisista lausunnoista
tai johdettava heidän teoksistaan. Mutta neron uusia muotoja ja lakeja
luovaan voimaan Boileau ei kiinnitä kyllin paljon huomiota.
Niinkuin sanotaan olevan katolilaisia, jotka ovat katolisempia kuin
paavi itse, samoin voi Boileausta ja varsinkin eräistä hänen vähimmistä
henkiystävistään sanoa, että he joskus ovat antiikkisempia kuin
antiikki itse: he muovaavat laeiksi, mikä muinais-Kreikassa oli vain
tapa tai sattumakin, eivätkä epäröi silloinkaan, kun terveen järjen
tulisi osoittaa, että heille on ehkä sattunut mestarin väärinymmärrys.
Niinpä Boileaun mielestä esim. oodin alun tulee olla komea ja
loistava, koska Pindaros kuudennen olympialais-oodinsa alussa vertaa
sitä loistavaan palatsiin; kertomarunon alun sitävastoin pitää olla
yksinkertainen, koska Vergiliuksen _Aeneis_ alkaa vaatimattomasti.
Eräästä väärin ja ahtaasti ymmärretystä Aristoteleen lauseesta
muovautuvat Ranskan klassilliselle murhenäytelmälle toiminnan
yhteyden lain lisäksi ajan ja paikan yhteyden lait kammitsaksi, ja
kun Homeroksen ranskantaja madame Dacier keksii, ettei _Odysseian_
ensimmäisessä laulussa ole vertausta, säätää hän, ettei kunnollisen
kertomarunon ensimmäisessä laulussa saa olla vertausta, j.n.e.
Boileau muovaa määräyksiä, murhe- ja huvinäytelmistä, eepoksista,
oodeista, madrigaleista y.m.s. ihmeistä. Mitä ohjeita hän antaa
romaanin kirjoittajalle? Ei sanaakaan. Boileau piti sitä varmaan
asiaankuulumattomana: eihän kukaan antiikin mestareista ollut
kirjoittanut romaania. Hän oli epäilemättä samalla kannalla kuin
klassikko, Ranskan akatemian presidentti Auger, joka niin myöhään kuin
v. 1824, romantikkojen uudistusta vastaan taistellessaan, julisti
arkailematta: »Kirjallisuuden lajit ovat kerta kaikkiaan vakautuneet ja
tunnustetut. Niiden luonnetta ei voi muuttaa eikä lukua lisätä: niitä
sekoitetaan ja sotketaan kamalasti yhteen ja luullaan siten luotavan
uusia.»
Kerran sentään sana »romaani» esiintyy Boileaun kuulussa
_Runousopissa_. Hän lausuu varoittaen eepililliselle runoilijalle:
»Välttäkää romaanin sankarien mitättömyyttä!» niinkuin meidän
aikoinamme valitettaisiin, jos joku suurkirjailija hullaantuisi
salapoliisijuttuja kyhäilemään. Edellämainittu madame Dacier
määrittelee _Odysseian_ esipuheessa romaania seuraavasti: »Romaani
on suorasanainen esitys, keksitty turmelemaan tapoja tai ainakin
hyödyttämättä huvittamaan kertomalla useita valheellisia seikkailuja,
joista puuttuu sovinnaisuus ja allegoria; sankariin sovitetaan siinä
kaikenlaisia ajan, paikan, tapojen ja luonteiden historiallisen
totuuden kanssa ristiriidassa olevia heikkouksia ja vastakkaisia
liioitteluja.»
Oliko Ranskan klassikkojen yliolkaisella kannalla romaaneja kohtaan
perustetta? Romaani oli nuorin kirjallisuuden laji. Sen alkuvaiheista
viittaan yleiskatsaukseen, joka liittyy suomennettuun Richardsonin
_Pamelaan_ (»Kariston klassillinen kirjasto» 12) — sekin tämän
kirjallisuudenhaaran merkkiteoksia. Rajoitun siis tässä lausumaan
eräitä huomautuksia yksinomaan ranskalaisesta romaanista.
Tämä kirjallisuuden laji, jonka viljelijää Ranskassa 1600-luvulla eivät
mitkään kaavat ja lait pidätelleet, mutta eivät liioin mitkään hyvät
perintätavat tukeneet, kuten muita runoilijoita, liikkui melkein vain
kahdessa äärimmäisyydessä: sievisteleväisyydessä ja eriskummaisuudessa.
Edellisistä tunnetuimpia ovat n.s. paimenromaanit, varsinkin Honoré
d'Urfén _Astrée_ (1607—27), joissa kuvaillaan paimeniksi pukeutuneiden
prinssien ja prinsessojen äitelää ja sievistelevää lemmiskelyä.
Jälkimäiset taas ovat mitä merkillisimpien ja mahdottomimpien
seikkailujen rykelmiä, kuten Scudéry-sisarusten _Artamène_ eli _Suuri
Kyros_ (15,000 sivua!) ja _Clélie_ (10,000 sivua!). Kummallekin
suunnalle on yhteistä mitä hurjin hajanaisuus ja kaiken todellisen ja
luonnollisen vierominen. Lähellä jälkimäistä lajia oli eräitä yrityksiä
vähän tasapuolisempaan, realistisempaan tosiolojen kuvaukseen, joissa
vastoin klassillisuuden peruskäsitystä uskallettiin ottaa aiheita
pikkuporvariston ja talonpoikienkin elämästä. Tällaisia ovat Charles
Sorelin _Francionin hauska ja tosi historia_ (1623), Scarronin
_Koomillinen romaani_ (1651) ja Furetièren _Porvariromaani_ (1666).
Lukuunottamatta paikoin vahvaa karkeutta ja mauttomuutta vaivaa
näitäkin yrityksiä hajanaisuus ja miltei täydellinen psykologisen
käsityksen puute. 1600-luvun loppupuolelta kuitenkin on muuan
romaani, joka kohoaa verrattomasti kaikkia edeltäjiään ylemmäksi
ja ankarinta nykyaikaista mittapuuta käyttäen ansaitsee romaanin
nimen ja romaanin lukijoiden huomion, puhumattakaan siitä, että
se tämän kirjallisuudenhaaran kehityksessä on kaikkein tärkeimpiä
muistomerkkejä: madame de la Fayetten _Clèvesin prinsessa_ (eli tämän
ranskalais-saksalaisen alueen nimistön toista kirjoitustapaa käyttäen
»Kleven prinsessa»).
Muutama sana sen tekijättärestä ja sepityksestä. _Marie Magdaleine
Pioche de La Vergne_ syntyi Pariisissa v. 1634 pikku aatelismiehen
tyttärenä. Hän osoitti jo lapsena suurta lahjakkuutta ja sai
perusteellista opetusta m.m. latinan ja kreikan kielissä, joita sen
ajan naisista vain harvat harrastivat. Yksikolmattavuotiaana hän
meni naimisiin Jean-François Motierin, kreivi de La Fayetten kanssa.
Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa. Pian aviomies katoaa jäljettömiin
nuoren kreivittären elämästä. Viime aikoihin asti on luultu hänen
päiviensä silloin päättyneen. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin
osoittaneet hänen kuolleen yksinäisenä Auvergnessa vasta 1683;
kreivitär de La Fayette taas eli Pariisin hovipiireissä. Eron syy on
tuntematon.
Madame de La Fayette ei ollut kaunis, mutta hänen älykkyytensä,
sydämellisyytensä ja lempeä surumielisyytensä, joka osaksi lienee
johtunut sairaloisuudesta, liitti hänet vuosikausia kestäviin
ystävyydenliittoihin. Madame de Sévignén kirjeenvaihdossa varsinkin
on monta madame de La Fayettea ylistävää lausuntoa; Merkittävimmäksi
kaikista kehittyi hänen ja kirjailija La Rochefoucauldin
ystävyydenliitto. Huono terveys pakotti kummankin pysyttelemään
sisällä, ja kirjalliset harrastukset olivat kummallekin yhteisiä.
_Mietelmien_ kirjoittaja oli kaksikymmentäyksi vuotta ystävätärtään
vanhempi, kokenut monia vaiheita, katkeroitunut ja oppinut näkemään
ennen kaikkea tyhmyyttä ja itsekkyyttä ihmisten ajatuksissa ja
toimissa. Madame de La Fayetten lempeys ja sydämellisyys oli hänen
parin viimeisen vuosikymmenensä lähes jokapäiväisenä lohdutuksena.
»Herra La Rochefoucauld on antanut minulle älyä, minä olen uudistanut
hänen sydämensä», oli ystävättären tapana sanoa. Madame de Sévigné
kirjoittaa La Rochefoucauldin kuoleman johdosta tyttärelleen tästä
ystävyydenliitosta 1680: »Mistähän madame de La Fayette jälleen
tapaa sellaisen ystävän seuran, sellaisen lempeyden, suIostuttajan,
luottamuksen ja kunnioituksen itselleen ja pojalleen? Hän on sairas,
istuu aina huoneessaan eikä liiku kaduilla. Herra de Rochefoucauld oli
myös paikoillaanolija. Tämä seikka saattoi heidät välttämättömiksi
toisilleen. Mitään ei voi verrata heidän ystävyytensä luottavaisuuteen
ja sulouteen. Kuten huomaatte, tyttäreni, on mahdotonta kokea
tuskallisempaa menetystä, jota ei aikakaan voi lohduttaa. Olen ollut
hänen luonaan nykyään kaiket päivät.»
Yksinjääneen oma tila huononi vuosi vuodelta. Eräässä viimeisistä
kirjeistään hän lausuu alistuneesti: »En luule voivani pitkälti elää
tässä tilassa. Elämäni on liian tuskallista sen loppua pelätäkseni.
Alistun murheetta Jumalan tahtoon. Hän on Kaikkivaltias, ja jokaisen on
vihdoin palattava Hänen luokseen.» Hän kuoli toukokuussa 1693. Hänen
leposijansa on tuntematon.
Madame de La Fayette ei ollut varsinainen kirjailija eikä sellaisena
itseään pitänytkään. Hän harrasti kyllä kirjallisuutta, mutta on omaan
sepittelyyn uhrannut vain pienen murto-osan aikaansa. Lukuunottamatta
paria henkilökuvausta ja yhtä muistelmateosta, hänen kynästään on
lähtenyt vain käsilläoleva romaani _Clèvesin prinsessa_, joka yksinkin
takaa hänelle merkittävän paikan 1600-luvun kirjallisuudessa.
Ainakin jo v. 1672 kirjailijattaren tiedetään suunnitelleen
romaaniaan ja neuvotelleen siitä La Rochefoucauldin kanssa myöhemmin.
Joskus on yritetty tehdä pesänselvitys kummankin osuudesta teoksen
suunnitelmassa: aina on suoritettava velvollisuus Clèvesin prinsessan
tavoin — se on muka tekijättären ydinväite; tämän neuvon rohkea
noudattaminen aiheuttaa useimmiten kärsimystä — sitä pitävät jotkut
La Rochefoucauldin lisäyksenä romaanin periaatteeseen. Eräät
kirjallisuushistorioitsijat ovat muutamissa yksityiskohdissakin
näkevinään _Mietelmien_ katkeroituneen kirjoittajan synkkyyttä ja
ankaruutta. Luonnollisesti on kirjailijattarella ollut apua kokeneesta
arvostelusta, mutta pitemmälle menevät väitteet vaikutuksista ovat
todistamattomia. Romaani ilmestyi pitkän kypsyttelyn jälkeen vasta v.
1678 salanimellä, ja tekijätär osasi taitavasti johtaa vieraampien
epäilyt harhaan, samalla sattuvasti arvostellen teostaan!
»Muuan pieni kirjanen, joka viisitoista vuotta sitten kierteli
luettavana ja jonka yleisö osaksi luuli sepittämäkseni, on ollut
syynä, että minulle annetaan osuus myös _Clèvesin prinsessasta_. Olen
puolestani hyvin mielissäni siitä, että minua näin epäillään, ja
tunnustaisin olevanikin sen tekijä, jos olisin varma, ettei todellinen
tekijä jonakin päivänä vaatisi minua vastuuseen. Pidän kertomusta
erittäin sievänä, hyvin, joskaan en varsin huolitellusti kirjoitettuna,
täynnä ihailtavaa hellyyttä. Se on luettava useammin kuin kerran.
Erikoisesti miellyttää minua siinä mainio kuvaus hoviseurueesta ja sen
elämäntavoista. Siinä ei ole mitään kuviteltua ja liioittelua. Se ei
olekaan mikään romaani, vaan oikeastaan muistelma, ja olenkin kuullut
muistelman sen alkuperäiseksi nimitykseksi, joka sittemmin on muutettu»
(kirje Lescherainelle 13.IV.1678).
Pitkälti ei tekijätär voinut pysyä salassa, ja arvostelu oli eräitä
pikku huomautuksia ja viisasteluja lukuunottamatta hyvin suopea. Ankara
Boileau tunnusti, että »madame de La Fayette oli Ranskan naisista
henkevin ja parhaiten kirjoittava», Laharpe, että »rakkauden ja
kunnian taistelua ei milloinkaan ollut kuvailtu herkemmin». Voltaire
lausuu teoksessaan _Ludvig XIV:n vuosisata_: »Madame de La Fayette on
kirjoittanut ensimmäiset romaanit, joissa on nähty hienoston tapoja
ja luonnollisia vaiheita viehättävästi kuvattavan. Ennen häntä oli
esitetty vain epätodennäköisiä seikkoja teennäisellä tyylillä.»
_Clèvesin prinsessan_ maine on vuosien vieriessä vain kasvanut.
Tämä nuorimman kirjallisuudenlajin neljännesvuosituhannen täyttävä
edustaja kestää, ilman iän ja vaihtuneiden olosuhteiden oikeuttamaa
puolustelua, vertailun nykyaikaisten romaanien kanssa. Jos se taas
pannaan edeltäjiensä rinnalle, joista se suureksi edukseen poikkeaa,
tai verrataan sitä Corneillen ja Racinen murhenäytelmiin, joita se
lajierosta huolimatta ansiokkaasti muistuttaa, niin voi todeta sen
olevan 1600-luvun n.s. klassillisen suunnan _ainoan_ romaanin, joka
tämän nimen todella ansaitsee.
1600-luvun yleensä mahdottoman laajoissa romaaneissa on liitetty
irrallisia seikkailuja toinen toistaan seuraamaan. Niitä voisi
sivumäärin pyyhkiä pois tai yhtä paljon lisätä, hajanaisuuden
käymättä suuremmaksi. _Clèvesin prinsessassa_ on kohtuullisissa
puitteissa yksi ainoa yhtenäinen tapaussarja muovattu kiinteäksi
kokonaisuudeksi. Edelliset koettavat herättää lukijan huomiota
ulkonaisilla, eriskummaisilla tapauksilla, jälkimäisen mielenkiinto
on kokonaan psykologisessa, johtelussa ja erittelyssä: ulkonaisesti
siinä tapahtuu perin vähän, mutta sen sielullinen, sisäinen jännitys
on suuri. Itse aihekin, naidun naisen sielunliikkeiden kuvaus, oli
uusi: ajan käsityksen mukaan avioliitto oli rakkauden ja romaanin loppu
kahdessakin merkityksessä. Edellämainittu Furetière sanoo nimenomaan
_Porvariromaanissaan_, johdettuaan sankarinsa ja sankarittarensa tähän
satamaan: »Elivätkö he hyvästi vai huonosti yhdessä, sen saatte nähdä
jonakin päivänä, kun tulee muotiin kuvata naitujen naisten elämää».
Molièren _Sievistelevien hupsujen_ Madelon sanoo avioliiton kirjallista
kuvailua »romaanin ottamiseksi juuri hännästä kiinni». Varhaisempien
romaanien kieli oli ollut sievistelevää tai karkeaa, joskus samassa
teoksessa kumpaakin vuorotellen, ja epätasaista. _Clèvesin prinsessan_
sanonta on niin luonnollista, ja välitöntä kuin klassillisen suunnan
teokselta suinkin voi odottaa ja lisäksi selvää ja huoliteltua.
Kirjailijatar ei ollutkaan lausunut turhaan: »Teoksen yksi ainoa
sattuva lause maksaa kultakolikon ja yksi ainoa sana hopearahan.»
Jo ennen _Clèvesin prinsessan_ ilmestymistä oli eräs tekijättären
tuttava Boursault ryhtynyt sitä käsikirjoituksesta dramatisoimaan.
Romaanin monet avut johtavatkin ajatukset heti näytelmään, lähinnä
Corneillen tragedioihin. Kummankin henkilöt ovat korkeimman ylhäisön
piiristä: klassillinen suunta ei voinut käsittää, että keskisäädyn
tahi alhaison elämässä saattaisi esiintyä taiteellisesti vaikuttavaa
tragiikkaa. _Clèvesin prinsessassa_ ja useimmissa Corneillen
näytelmissä, varsinkin hänen mestariteoksessaan _Cidissä_, on
perustavana rakkauden ja kunnian välinen ristiriita monine vaiheineen,
jossa kunnia voittaa, lopulta niin ylevässä merkityksessä, että yleinen
käsitys täysin hyväksyisi rakkaudenkin voiton. Molemmat: pitävät
ulkonaisia tapahtumia sivuasioina ja työntävät ne jollakin tavoin
varjoon; molemmille on mielenliikkeiden ja sisäisten vaikutusten
esittely pääasia, ja lopuksi kumpikin suosi hillittyä ja huoliteltua
sanontaa, joka nykyisin voi ehkä tuntua liian sovinnaiselta ja
värittömältä, mutta ei milloinkaan ole räikeää ja mautonta.
_Clèvesin prinsessa_ on joka suhteessa todella klassillinen romaani.
_Suomentaja_.
ENSIMMÄINEN OSA.
Loisteliaisuus ja hienot tavat eivät ole Ranskassa milloinkaan
ilmenneet niin häikäisevästi kuin Henrik II:n viimeisinä vuosina.
Tämä ruhtinas oli sulavakäytöksinen, kaunis ja herkkä rakastumaan.
Vaikkakin hänen kiintymyksensä Diana Poitiersilaiseen, Valentinoisin
herttuattareen, oli herännyt kolmattakymmentä vuotta sitten, oli se
kuitenkin yhtä kiihkeä, ja kuningas antoi siitä yhtä selviä todistuksia.
Koska Henrik II menestyi ihmeteltävästi kaikissa ruumiinharjoituksissa,
olivat ne hänen parhaimpina ajanvietteinään: joka päivä oli
metsästysretkiä, palloleikkejä, tansseja, rengasratsastuksia tai
sentapaisia huvituksia. Valentinoisin herttuattaren värit ja
nimikirjaimet vilahtelivat kaikkialla, ja hän itse esiintyi puettuna
tavalla, joka olisi sopinut hänen tyttärentyttärellensä, siihen aikaan
jo naimaikään ehtineelle neiti de la Marckille.
Kuningattaren läsnäolo teki hänenkin esiintymisensä mahdolliseksi.
Tämä ruhtinatar oli kaunis, joskin hänen ensi nuoruutensa oli mennyt;
hän rakasti mahtavuutta, suurellisuutta ja huveja. Kuningas oli nainut
hänet ollessaan vielä Orleansin herttua. Silloin oli perintöruhtinaana
hänen myöhemmin Tournonissa kuollut vanhempi veljensä, jonka syntymä
ja suuret hyvät ominaisuudet määräsivät hänet arvokkaasti täyttämään
isänsä Frans I:n paikan.
Kuningattaren kunnianhimoinen mieli teki hallitsemisen hänelle
suloiseksi. Hän näytti surutta sietävän kuninkaan kiintymyksen
Valentinoisin herttuattareen eikä osoittanut vähääkään
mustasukkaisuutta. Mutta hän osasi niin täydellisesti peittää kaikki,
että oli vaikea saada selvää hänen tunteistaan, ja oveluus pakotti
hänet lähestymään tätä herttuatarta siten kiinnittääkseen kuningasta
itseensä. Tämä ruhtinas piti naisten seurasta, sellaistenkin, joihin
hän ei ollut rakastunut: hän oleskeli joka päivä kuningattaren luona
seurusteluaikana, jolloin kaikki kummankin sukupuolen kauneimmat ja
soreimmat saapuivat lukuisasti koolle.
Milloinkaan ei hovissa ole ollut niin paljon kauniita naisia ja
ihmeteltävän soreita miehiä. Luonto näyttää nauttineen luodessaan
ylhäisimmät ruhtinaat ja ruhtinattaret mitä kauneimmiksi ihmisiksi.
Ranskan prinsessa Elisabeth, sittemmin Espanjan kuningatar, alkoi
osoittaa harvinaista henkevyyttään ja verratonta kauneuttaan, joka
tuli hänelle niin tuhoisaksi. Maria Stuart, Skotlannin kuningatar,
joka oli mennyt naimisiin perintöruhtinaan kanssa ja jota nimitettiin
perintökuningattareksi, oli sielultaan ja ruumiiltaan täydellinen. Hänet
oli kasvatettu Ranskan hovissa, jossa hän oli oppinut kaiken hienouden.
Sitäpaitsi hänellä oli jo syntymästään niin paljon taipumuksia kaikkeen
kauneuteen, että hän huolimatta nuoruudestaan rakasti ja tunsi sitä
paremmin kuin kukaan. Kuningatar, hänen anoppinsa, ja kuninkaan sisar
pitivät myös runoudesta, näytelmistä ja musiikista: kuningas Frans I:n
runouden- ja kirjallisuudenmaku olivat vielä vallitsevina Ranskassa;
kun kuningas, hänen poikansa, piti kaikista ruumiinharjoituksista,
tunnettiin hovissa kaikki huvilajit. Tämän hovin teki kauniiksi ja
majesteetilliseksi prinssien ja harvinaisen ansiokkaiden ruhtinaiden
lukematon joukko. Ne, jotka mainitsen, olivat eri aloilla vuosisatansa
koristus ja ihme.
Navarran kuningas herätti kaikkien kunnioitusta korkealla
arvoasemallansa ja persoonallisuudellansa. Hän kunnostautui sodassa
ja kilpaillessaan Guisen herttuan kanssa oli useasti lähtenyt
kenraalinpaikaltaan mennäkseen hänen rinnalleen taistelemaan kaikkein
vaarallisimpiin paikkoihin tavallisena sotamiehenä. On totta, että
herttuakin oli osoittanut niin ihmeellistä kuntoa, ja hänellä
oli ollut niin paljon menestystä, ettei ollut ainoatakaan suurta
sotapäällikköä, joka ei kateellisena katsonut häneen. Hänen kuntonsa
takeena olivat kaikki muut suuret hyvät ominaisuudet: hän oli laaja ja
syvä hengeltään, jalo ja ylevä sielultaan ja yhtä pystyvä sotaan kuin
liikeasioihin.
Hänen veljensä, Lotringin kardinaali, oli syntymästään alkaen
suunnattoman kunnianhimoinen, terävä-älyinen ja oli hankkinut itselleen
syvälliset tiedot. Niitä hän käytti vaikutusvaltaan päästäkseen
puolustamalla katolista oppia, jonka kimppuun alettiin käydä. Ritari
Guise, jota nimitettiin sittemmin suureksi prioriksi, oli kaikkien
rakastama prinssi, kaunismuotoinen, henkevä, miellyttävä ja kuuluisa
kautta Euroopan.
Condén prinssin hyvin vähän luonnon suosimassa pienessä ruumiissa asui
suuri ja ylevä sielu ja henki, joka herätti kauneimpienkin naisten
rakkauden.
Neversin herttua, joka oli kuuluisa sotaretkistään ja hoitamistaan
korkeista viroista, vaikkakin oli hyvin iäkäs, oli hovin ilona.
Hänellä oli kolme täydellisen kaunista poikaa. Järjestyksessä toinen,
jota nimitettiin Clèvesin prinssiksi, oli arvokas ylläpitämään nimen
mainetta. Hän oli uljas ja komea ja harvinaisen älykäs ollakseen niin
nuori.
Chartresin vidami, vanhasta Vendômen suvusta, jonka nimeä oikeatkaan
prinssit eivät ole halveksineet, kunnostautui yhtä hyvin sodassa kuin
rakkauden asioissa. Hän oli kaunis, hauskannäköinen, rohkea, uljas,
aulis; kaikki hänen hyvät puolensa olivat suuret ja ilmeiset, ja hän
oli lisäksi ainoa kyllin arvokas Nemoursin herttuaan verrattavaksi, jos
ketään voi häneen verrata.
Tämä ruhtinas olikin luonnon mestariteos; vähimmin ihailtavaa hänessä
oli se, että hän oli maailman pulskin ja kaunein mies. Toisten yli
kohotti hänet hänen verraton kunnokkuutensa ja hänen henkensä,
kasvojensa ja liikkeittensä viehkeys, jonka vertaista ei ole nähty
kenessäkään muussa kuin hänessä. Hän oli iloinen sillä lailla, joka
viehätti yhtä paljon miehiä kuin naisia, harvinaisen hieno kaikissa
liikkeissään, osasi pukeutua tavalla, jota kaikki aina seurasivat
voimatta kuitenkaan jäljitellä, ja lopuksi oli hänen koko olemuksessaan
sellainen leima, ettei voinut hänestä saada silmiään irti, missä hän
kulkikaan. Hovissa ei ollut ainoatakaan naista, jonka kunniaa ei olisi
mairitellut nähdä hänen rakastuvan itseensä, ja harvat niistä, joihin
hän oli kiintynyt, voivat kehua pitäneensä häntä pauloissaan kauan
aikaa, ja useat, joita kohtaan hän ei ollut osoittanut mitään lempeä,
eivät voineet olla häntä rakastamatta. Hän oli niin viehättävä ja
niin rakastumiseen taipuva, ettei voinut kieltää mitään niiltä, jotka
koettivat häntä viehättää: niin oli hänellä useita rakastajattaria,
mutta vaikeata oli arvata, ketä hän todella rakasti. Hän kävi usein
perintökuningattaren luona: tämän prinsessan kauneus, hänen suloutensa,
pyrkimyksensä kaikkia miellyttää ja se erikoinen arvonanto, jota hän
osoitti herttualle, antoivat usein aihetta epäillä, että herttua oli
kohottanut katseensa häneen asti.
Guiset, joiden sisarentytär perintökuningatar oli, olivat suuresti
lisänneet vaikutusvaltaansa ja arvoansa tämän naimisliiton avulla.
Kunnianhimo sai heidät pyrkimään kuninkaallisten prinssien vertaisiksi
ja jakamaan konnetabeli Montmorencyn valtaa. [Konnetabeli oli
1500-luvulla, jota tämä romaani kuvaa, Ranskan sotaväen ylipäällikön
ja kuninkaan lähimmän miehen arvonimi. Suomentaja.] Kuningas siirsi
tälle suurimman osan hallitustoimiansa ja piti Guisen herttuaa ja
marsalkka Saint-Andreta suosikkeinaan. Mutta ne, jotka suosio tai asiat
lähensivät häneen, eivät voineet pysyä asemassaan, elleivät alistuneet
Valentinoisin herttuattaren tahtoon. Ja vaikkei herttuatar enää ollut
nuori eikä kaunis, hallitsi hän kuningasta niin ehdottomalla vallalla,
että voi sanoa hänen olleen sekä kuninkaan että valtion rakastajattaren.
Kuningas oli aina pitänyt konnetabelista ja heti hallituksensa alussa
kutsunut hänet maanpaosta, johon Frans I oli hänet lähettänyt. Hovi
oli jakaantunut Guisein ja konnetabelin puolelle, jota kuninkaalliset
prinssit kannattivat. Kumpikin puolue oli aina pyrkinyt Valentinoisin
herttuattaren suosioon. Aumalen herttua, Guisen herttuan veli, oli
nainut erään hänen tyttäristään, ja konnetabeli tavoitteli samaa
liittoa. Hänelle ei ollut kylliksi, että hän oli naittanut vanhemman
poikansa madame Dianan kanssa, joka oli kuninkaan ja erään sittemmin
nunnaksi ruvenneen piemontilaisnaisen tytär. Tällä naimisliitolla
oli ollut monta estettä niiden lupauksien vuoksi, jotka Montmorency
oli antanut neiti de Piennesille, kuningattaren hovineidille. Ja
vaikka kuningas oli kumonnut esteet erikoisella kärsivällisyydellä ja
hyvyydellä, ei konnetabelilla ollut mielestään kyllin tukea, jollei hän
saanut Valentinoisin herttuatarta puolelleen ja eroamaan Guiseistä,
joiden suuruus alkoi jälkimäistä huolestuttaa.
Herttuatar oli, niin paljon kuin mahdollista, viivytellyt
perintöruhtinaan naimista Skotlannin kuningattaren kanssa: tämän nuoren
kuningattaren kauneus ja suuri, kehittynyt henkevyys ja se nousu,
jonka naimisliitto toimitti Guiseille, olivat hänestä sietämättömiä.
Hän vihasi erittäinkin Lotringin kardinaalia, joka oli puhutellut
häntä pisteliäästi, vieläpä halveksienkin. Hän näki, että kardinaali
oli suhteissa kuningattaren kanssa, joten konnetabeli tajusi saavansa
hänet puolelleen ja yhtymään liittoonsa, jos naitettaisiin hänen
tyttärentyttärensä, neiti de la Marck, konnetabelin toisen pojan,
monsieur d'Anvillen kanssa, joka peri isänsä toimen Kaarle IX:n
hallitessa. Konnetabeli ei arvellut monsieur d'Anvillen panevan esteitä
naimiskaupalle, niinkuin oli monsieur de Montmorency pannut; mutta
vaikkakin niiden syyt olivat häneltä salassa, olivat vaikeudet tuskin
vähemmät. Monsieur d'Anville rakasti tavattomasti perintökuningatarta,
ja niin vähän toivoa kuin hänellä olikin, ei hän saattanut päättävästi
sitoutua liittoon, joka veisi toisaalle hänen harrastuksensa.
Marsalkka Saint-André oli hovissa ainoa, joka ei ollut liittynyt
mihinkään puolueeseen: hän oli yksi suosikeista, ja tämä suosio
kohdistui vain hänen olemukseensa. Kuningas oli rakastanut häntä
jo ollessaan perintöruhtinaana ja sittemmin tehnyt hänestä Ranskan
marsalkan siinä iässä, jolloin ei vielä ole totuttu vaatimaan
pienempiäkään arvoja. Kuninkaan suosio antoi hänelle loiston, jota
piti yllä hänen persoonallisuutensa kunnokkuus ja miellyttävyys, hänen
hieno taloutensa ja kalustonsa ja harvinaisin suurellisuus, mitä
kellään yksityisellä on nähty. Hallitsijan aulius korvasi näitä menoja:
tämä ruhtinas suorastaan tuhlasi niille, joista hän piti. Hänellä
ei ollut kaikkia hyviä ominaisuuksia, mutta useimmat niistä kyllä,
varsinkin se, että hän piti sodasta ja ymmärsi sitä. Hänellä oli siinä
myös ollut onni mukanaan: lukuunottamatta Saint-Quentinin taistelua
hänen hallituskautensa oli sarja voittoja. Hän oli henkilökohtaisesti
voittanut Rentyn taistelun. Piemont oli vallattu, englantilaiset
oli karkoitettu Ranskasta, ja keisari Kaarle V oli nähnyt hyvän
onnensa loppuvan Metzin kaupungin porteilla, jota hän turhaan oli
piirittänyt keisarikuntansa ja Espanjan kaikilla sotavoimilla. Koska
Saint-Quentinin onnettomuus sittenkin oli vähentänyt ranskalaisten
valloitustoiveita ja koska onni myöhemmin näytti jakautuneen molempien
kuninkaiden välillä, huomasivat he vähitellen olevansa taipuvaisia
rauhantekoon.
Lotringin leskiherttuatar oli alkanut siitä tehdä ehdotuksia,
perintöruhtinaan naimisiinmenon aikoina ja sittemmin oli salaisia
neuvotteluja ollut käynnissä. Vihdoin valittiin Artoisin maakunnassa
sijaitseva Cercamp kokouspaikaksi. Lotringin kardinaali, konnetabeli
Montmorency ja marsalkka Saint-André saapuivat sinne kuninkaan
puolesta, herttua Alba ja Oranian prinssi Filip II:n puolesta ja
Lotringin herttua ja herttuatar olivat välittäjinä. Pääkysymykset
olivat Ranskan prinsessan Elisabethin avioliitto Espanjan
perintöprinssin Don Carloksen kanssa ja samoin kuninkaan sisaren
naiminen Savoijin prinssin kanssa.
Kuningas oleskeli tällä aikaa rajalla ja sai siellä tiedon Englannin
kuningattaren Marian kuolemasta. Hän lähetti Randanin kreivin Englannin
Elisabethin luo onnittelemaan häntä valtaistuimelle nousemisen
johdosta. Elisabeth otti lähettilään ilomielin vastaan, sillä hänen
oikeutensa kruunuun oli niin heikosti perusteltu, että hänelle oli
edullista nähdä Ranskan kuninkaan sen tunnustavan. Kreivi huomasi hänen
saaneen tietoja Ranskan hovin harrastuksista ja niiden henkilöiden
ansioista, jotka siihen kuuluivat, mutta varsinkin olevan niin täynnä
kunnioitusta Nemoursin herttuaa kohtaan ja puhuvan niin monta kertaa
herttuasta ja sellaisella innolla, että kun kreivi palasi ja selosti
matkaansa kuninkaalle, tämä sanoi hänelle, ettei, ollut mitään, mitä
Nemoursin herttua ei voisi vaatia uudelta kuningattarelta, joka
varmaankin ottaisi hänet puolisokseen. Kuningas puhui siitä herttualle
vielä samana iltana, pani Randanin kreivin hänelle kertomaan kaikki,
mistä oli keskustellut Elisabethin kanssa, ja kehoitti häntä ottamaan
vaarin tästä suuresta onnesta. Aluksi Nemoursin herttua luuli, ettei
kuningas puhunut tosissaan, mutta huomattuaan, että niin oli asian
laita, hän sanoi:
»Jos ryhdyn tähän haaveelliseen yritykseen teidän majesteettinne
neuvosta ja teidän majesteettianne palvellakseni, pyydän ainakin teidän
majesteettianne pitämään sen salaisuutena, kunnes menestys tekee
minut siihen oikeutetuksi ihmisten silmissä, eikä tahtomaan minua
näyttäytymään niin tavattoman turhamaisena, että kuningatar, joka ei
ole milloinkaan minua nähnyt, tahtoisi muka mennä kanssani naimisiin
rakkaudesta.»
Kuningas lupasi olla puhumatta muille kuin konnetabelille tästä
suunnitelmasta, pitipä vaitioloa välttämättömänäkin asian
menestymiseksi. Randanin kreivi neuvoi Nemoursin herttuaa lähtemään
Englantiin muka vain matkustajana, mutta herttua ei voinut tähän
suostua. Hän lähetti suosikkinsa Lingerollen, joka oli älykäs nuori
mies, ottamaan kuningattaren tunteista selvää ja koettamaan panna
suhteita alulle. Odottaessaan matkan tulosta herttua lähti tapaamaan
Savoijin herttuaa, joka oli Brysselissä Espanjan kuninkaan luona.
Englannin kuningattaren Marian kuolema teki suuria esteitä rauhalle.
Kokous hajosi marraskuun lopulla, ja kuningas palasi Pariisiin.
Silloin ilmestyi hoviin kaunotar, joka veti kaikkien katseet puoleensa,
ja tosiaankin on syytä uskoa, että hän oli täydellinen kaunotar,
koska hän herätti ihailua paikassa, jossa oli totuttu näkemään niin
kauniita henkilöitä. Hän oli samaa sukuperää kuin Chartresin vidami ja
Ranskan rikkaimpia perijättäriä. Hänen isänsä oli kuollut nuorena ja
jättänyt hänet puolisonsa madame de Chartresin hoidettavaksi, joka oli
harvinaisen rikas, hyveellinen ja kunnokas. Kadotettuaan puolisonsa
oli madame de Chartres viettänyt useita vuosia hoviin palaamatta.
Tänä poissaoloaikanaan hän oli suunnannut kaiken harrastuksensa tytön
kasvattamiseen. Hän ei pyrkinyt ainoastaan kehittämään tyttärensä
henkevyyttä ja kauneutta, vaan koetti tehdä hänestä myös hyveellisen ja
rakastettavan. Useimmat äidit kuvittelevat, että pitääkseen nuorisoa
erossa rakkausseikkailuista riittää olla niistä koskaan puhumatta.
Madame de Chartresilla oli päinvastainen käsitys; hän kuvaili usein
tyttärellensä rakkautta ja osoitti hänelle, mikä siinä on miellyttävää,
saadakseen hänet helpommin uskomaan, mitä opetti hänelle sen vaaroista.
Hän kertoi miesten vilpillisyydestä, heidän petollisuudestaan ja heidän
uskottomuudestaan, kotoisista onnettomuuksista, — joihin rakkauden
lupaukset hukkuvat, ja näytti toiselta puolen, mikä rauha seurasi
nuhteettoman naisen elämää ja kuinka paljon loistoa ja ylevyyttä
hyve antoi henkilölle, joka oli kaunis ja korkeaa sukuperää. Mutta
hän osoitti myös, ettei tätä hyvettä voinut säilyttää muuten kuin
epäilemällä ja hillitsemällä itseään ja huolellisesti kiintymällä
siihen, mikä yksin voi olla naisen onnena: rakastamalla miestänsä ja
saamalla häneltä vastarakkautta.
Vaikka tämä rikas perijätär oli silloin vielä tavattoman nuori, oli
häntä jo usein kosittu. Madame de Chartres, joka oli tavattoman ylpeä
tyttärestään, ei pitänyt ketään hänen arvoisenaan. Kun tytär oli
seitsemännellätoista, tahtoi madame Chartres viedä hänet hoviin. Kun
hän saapui, meni vidami häntä vastaanottamaan ja hämmästyi mademoiselle
de Chartresin tavattomasta kauneudesta eikä ilman aihetta. Hänen
hipiänsä puhtaus ja hänen hiuksiensa vaaleus antoivat hänelle loiston,
jota ei ole milloinkaan nähty muissa kuin hänessä. Kaikki hänen
piirteensä olivat säännölliset, ja hänen kasvonsa ja hänen olentonsa
olivat täynnä suloa ja viehätystä.
Hoviin tulonsa jälkeisenä päivänä mademoiselle de Chartres meni
valitsemaan jalokiviä eräältä italialaiselta, joka teki kauppaa pitkin
maailmaa. Tämä mies oli tullut Firenzestä kuningattaren kanssa ja oli
niin rikastunut kaupastaan, että hänen talonsa näytti pikemmin ylhäisen
aatelisherran asunnolta kuin kauppiaan. Hänen siellä ollessaan tuli
Clèvesin prinssi sinne. Prinssi hämmästyi niin neidon kauneudesta,
ettei voinut hämmästystään salata, eikä mademoiselle de Chartres voinut
olla punastumatta nähdessään aikaansaamansa kummastuksen. Hän toipui
kuitenkin osoittamatta muuta huomiota tämän prinssin käytökselle kuin
mitä kohteliaisuus vaati sellaista henkilöä kohtaan.
Clèvesin prinssi katsoi häntä ihaillen eikä voinut ymmärtää, kuka tämä
kaunotar oli, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Hän näki heti hänen
ilmeestään ja kaikesta, että hän oli korkea-arvoinen. Kaunottaren
nuoruus sai prinssin luulemaan häntä tytöksi; mutta kun hän ei nähnyt
hänen äitiään ja kun italialainen, joka ei ollenkaan tuntenut häntä,
puhutteli häntä madameksi, ei hän tietänyt, mitä ajatella, vaan
katseli yhä ihmetellen. Prinssi huomasi katseittensa saattavan hänet
hämilleen, kun sitä vastoin nuoret naiset aina mielellään näkevät
kauneutensa tekemän vaikutuksen; vielä hän käsitti olevansa syynä
siihen, että kaunotar kärsimättömästä pyrki lähtemään ja tosiaankin
poistui hyvin nopeasti. Prinssi lohdutteli itseään sillä toivolla, että
hän saisi tietää nuoren olennon nimen, mutta joutui hyvin ihmeisiinsä
kuullessaan, ettei häntä tunnettu. Prinssiin vaikutti niin voimakkaasti
neidon kauneus ja se vaatimattomuus, joka ilmeni hänen käytöksessään,
että voi sanoa hänen siitä hetkestä alkain joutuneen kiihkeän ja
kunnioittavan rakkauden lumoihin. Samana iltana hän meni kuninkaan
sisaren luo.
Tätä prinsessaa kunnioitettiin suuresti sen vaikutusvallan vuoksi,
joka hänellä oli kuninkaaseen, veljeensä, ja hänen vaikutusvaltansa
oli niin suuri, että kuningas tehdessään rauhan suostui luovuttamaan
Piemontin naittaakseen hänet Savoijin herttualle. Vaikkakin prinsessa
koko elämänsä oli toivonut pääsevänsä naimisiin, ei hän ollut tahtonut
mennä naimisiin muun kuin hallitsevan ruhtinaan kanssa, ja hän oli sen
vuoksi antanut rukkaset Navarran kuninkaalle, kun tämä oli Vendômen
herttuana, ja aina toivonut Savoijin herttuaa, johon oli säilyttänyt
kiintymyksensä siitä aikain, kun oli nähnyt hänet Nizzassa kuningas
Frans I:n ja paavi Paul III:n kohdatessa toisensa. Koska hän oli hyvin
henkevä ja hänellä oli hyvä maku kauneuteen nähden, veti hän puoleensa
kaikin kunnon miehet, ja koko hovi oli usein hänen luonaan koolla.
Clèvesin prinssi tuli hänen luoksensa tapansa mukaan. Hän oli niin
ihastunut mademoiselle de Chatresin henkevyydestä ja kauneudesta,
ettei voinut puhua muusta. Hän kertoi arkailematta seikkailunsa eikä
voinut väsyä kiittämästä tätä olentoa, jonka oli nähnyt ja jota ei
tuntenut. Prinsessa sanoi, ettei ollut olemassa prinssin kuvaaman
henkilön kaltaista, ja jos olisikin, tuntisi koko hovi hänet. Madame
de Dampierre, joka oli prinsessan hovinaisia ja madame de Chartresin
ystävä, lähestyi prinsessaa kuullessaan keskustelun ja kuiskasi, että
monsieur de Clèvesin näkemä henkilö oli epäilemättä mademoiselle de
Chartres. Prinsessa kääntyi Clèvesin prinssin puoleen ja sanoi hänelle,
että jos prinssi palaisi hänen luokseen seuraavana päivänä, saisi hän
jälleen tavata kaunottaren, joka niin oli hänet vallannut.
Mademoiselle de Chartres tuli tosiaankin seuraavana päivänä.
Kuningattaret ottivat hänet vastaan kaikin kohteliaisuuksin mitä voi
kuvitella ja kaikki muut niin ihastellen, ettei hän kuullut ympärillään
muuta kuin ylistystä. Hän otti ne vastaan niin ylevän vaatimattomasti,
että näytti siltä kuin hän ei olisi kuullut niitä tai ainakin, etteivät
ne häneen ollenkaan vaikuttaneet. Sitten hän meni kuninkaan sisaren
luo. Kiitettyään mademoiselle de Chartresin kauneutta prinsessa kertoi,
minkä hämmästyksen hän oli aiheuttanut Clèvesin prinssissä. Prinssi
astui sisään hetkistä myöhemmin.
»Tulkaa vain», sanoi prinsessa, »katsomaan, enkö ole pitänyt sanaani,
ja jollen teille näyttäessäni mademoiselle de Chartresia näytä sitä
kaunotarta, jota etsitte, niin kiittäkää minua ainakin siitä, että olen
hänelle kertonut ihailusta, jota tunnette häntä kohtaan».
Clèvesin prinssi tunsi iloa nähdessään tämän henkilön, jota oli pitänyt
niin rakastettavana, olevan yhtä hienoa sukua kuin kauniin. Prinssi
lähestyi häntä ja muistutti olleensa ensimmäinen häntä ihailemaan ja
heti kunnioittaneensa häntä ansion mukaan, vaikkei vielä silloin häntä
tuntenutkaan.
Ritari Guise ja prinssi, jotka olivat ystävyksiä, lähtivät yhdessä
prinsessan luota. He ylistivät aluksi mademoiselle de Chartresia ihan
rajattomasti, mutta huomasivat sitten puhuvansa hänestä liiaksikin ja
välttelivät kumpikin lausumasta mitä hänestä ajattelivat. Heidän täytyi
kuitenkin puhua hänestä seuraavina päivinä kaikkialla, missä tapasivat
toisensa. Tämä uusi kaunotar oli kauan heidän kaikkien keskustelujensa
aiheena. Kuningatar ylisteli häntä paljon ja piti erikoisessa arvossa;
perintökuningatar otti hänet suosikikseen ja pyysi madame de Chartresia
tuomaan hänet usein luokseen. Prinsessat, kuninkaan tyttäret,
lähettivät usein hakemaan häntä huveihinsa. Lisäksi koko hovi, paitsi
Valentinoisin herttuatar, rakasti ja ihaili häntä. Asian laita ei
ollut niin, että uusi kaunotar olisi työntänyt herttuattaren syrjään.
Kyllin pitkä kokemus oli tälle osoittanut, ettei hänellä ollut mitään
pelättävää kuninkaan taholta, mutta hän vihasi niin Chartresin vidamia,
jonka oli toivonut kiinnittävänsä itseensä naittamalla hänelle yhden
tyttäristään ja joka oli liittynyt kuningattareen, ettei voinut suopein
silmin katsella ketään, jolla oli sama nimi ja jota kohtaan vidami
osoitti suurta ystävyyttä.
Clèvesin prinssi rakastui intohimoisesti mademoiselle de Chartresiin
ja toivoi hartaasti saavansa hänet puolisokseen, mutta pelkäsi, että
madame de Chartresin ylpeys ei sallisi luovuttaa tytärtä miehelle, joka
ei ollut veljeksistä vanhin, siis varsinainen perillinen. Tämä suku oli
kuitenkin niin ylhäinen ja kun kreivi, joka oli vanhin veli, oli juuri
nainut kuningasperheen kanssa niin läheisesti sukua olevan naisen, että
pikemminkin rakkauden herättämä ujous kuin todelliset syyt aiheuttivat
prinssin pelon.
Hänellä oli monta kilpailijaa. Ritari Guise näytti hänestä
vaarallisimmalta syntyperänsä, ansioittensa ja sen loiston vuoksi,
jonka hovin suosio tuotti hänen suvulleen. Tämä prinssi oli rakastunut
mademoiselle de Chartresiin ensi päivänä, jolloin oli hänet nähnyt, ja
myös huomannut Clèvesin prinssin rakkauden, niinkuin jälkimäinen oli
pannut merkille hänen rakastumisensa. Vaikka he olivat ystävyksiä, ei
se vieraantuminen, jonka samat pyyteet aiheuttivat, sallinut heidän
selittää asiaa toisilleen. Heidän ystävyytensä oli kylmennyt heidän
uskaltamatta ottaa sitä puheeksi. Se sattuma, että Clèvesin prinssi oli
ensinnä joutunut näkemään mademoiselle de Chartresin, näytti hänestä
onnelliselta enteeltä ja suovan hänelle jotakin etua kilpailijansa
rinnalla, mutta hän aavisti isänsä, Neversin herttuan, panevan suuria
esteitä. Herttua oli läheisissä suhteissa Valentinoisin herttuattaren
kanssa. Herttuatar oli vidamin vihollinen, ja tämä syy oli riittävä
estämään Neversin herttuaa suostumasta, siihen, että hänen poikansa
ajattelisi vidamin veljentytärtä.
Madame de Chartres, joka niin hartaasti oli pyrkinyt kehittämään
tyttärensä hyveellisyyttä, piti siitä yhä edelleen samaa huolta
paikassa, jossa se oli niin tarpeen ja jossa oli niin monta vaarallista
esimerkkiä. Kunnianhimo ja lemmenseikkailut olivat tämän hovin
sieluna ja täyttivät yhtä lailla miesten ja naisten mielet Siellä oli
niin monia harrastuksia ja niin monia eri juonia, ja naisilla oli
niissä niin suuri osa, että rakkauteen aina sekaantui keinottelua ja
päinvastoin. Kukaan ei ollut rauhallinen tai välinpitämätön: kaikki
pyrkivät kohoamaan, miellyttämään, palvelemaan tai vahingoittamaan.
Kukaan ei tuntenut ikävystymistä tai joutilaisuutta; Kaikki joko
huvittuivat tai punoivat juonia.
Naiset olivat eri tavoin kiintyneet kuningattareen,
perintökuningattareen, Navarran kuningattareen, kuninkaan sisareen
tai Valentinoisin herttuattareen. Taipumukset, sovinnaisuussyyt tai
mielenlaatu olivat näiden eri kiintymysten perustana. Ne, joiden ensi
nuoruus oli mennyt ja jotka tahtoivat näyttää ankaran hyveellisiltä,
olivat kiintyneet kuningattareen. Ne, jotka olivat nuorempia ja
etsivät iloa ja lemmenseikkailuja, liehakoivat perintökuningatarta.
Navarran kuningattarella oli omat suosikkinsa. Hän oli kaunis, ja
hänellä oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa kuninkaaseen. Hän oli
liittynyt konnetabeliin, ja senvuoksi pidettiin häntä suuressa arvossa.
Kuninkaan sisar oli vielä säilyttänyt kauneutensa ja veti useita
naisia luokseen. Valentinoisin herttuattarella oli kaikki ne, joihin
hän suvaitsi katsoa, mutta harvat naiset olivat hänen mieleisiään,
ja lukuunottamatta muutamia, joiden kanssa hän oli tuttavallisella
kannalla, joihin hän luotti ja jotka olivat mielenlaadultaan hänelle
sukua, hän ei ottanut vastaan ketään muulloin kuin päivinä, jolloin
häntä huvitti pitää yhtä suurta seuruetta kuin kuningatar.
Kaikki eri juonet kilpailivat, ja niiden punojat kadehtivat toinen
toistansa. Naiset, jotka niitä punoivat, olivat myös kateellisia
keskenään joko hovin suosion tai rakastajien vuoksi. Suuret ja ylevät
harrastukset liittyivät usein toisiin vähemmän arvokkaisiin, jotka
kuitenkaan eivät olleet vähemmän ilmeisiä. Näin ollen hovissa oli
jonkunmoinen järjestetty jännitystilanne, joka teki sen miellyttäväksi,
mutta myöskin hyvin vaaralliseksi nuorelle ihmiselle. Madame de
Chartres näki tämän vaaran ja ajatteli vain keinoja, joilla tyttärensä
siltä suojelisi. Hän ei pyytänyt tytärtänsä niinkuin äiti, vaan kuin
ystävä kertomaan kaikki kohteliaisuudet, joita hänelle sanottiin, ja
lupasi puolestaan auttaa häntä oikein käyttäytymään näissä asioissa,
joissa nuorena joutui ymmälle.
Ritari Guise osoitti niin ilmeisesti tunteensa ja suunnitelmansa
mademoiselle de Chartresia kohtaan, että kaikki sen huomasivat. Hän ei
kuitenkaan uskonut mahdolliseksi, mitä hän halusi. Hän tiesi hyvinkin,
ettei hän ollut sopiva puoliso mademoiselle de Chartresille, koska
hänellä oli perin pieni omaisuus pitääkseen arvoaan yllä, ja tiesi
myöskin, etteivät veljet hyväksyisi tätä naimisliittoa peläten sitä
arvonalenemista, jonka nuorempien veljien naimiskaupat tavallisesti
tuovat mukanaan ylhäisissä suvuissa. Lotringin kardinaali osoitti
hänelle pian, ettei hän ollutkaan erehtynyt: hän tuomitsi ritarin
kiintymyksen mademoiselle de Chartresiin erikoisen kiihkeästi, vaikkei
sanonutkaan varsinaisia syitä. Kardinaali vihasi vidamia, tosin vielä
salaa, mutta pian puhkesi viha ilmiliekkiin. Hän olisi mieluummin
halunnut nähdä veljensä joutuvan mihin tahansa toiseen liittoon kuin
vidamin sukuun ja selitti niin julkisesti, kuinka kaukana ritari oli
vidamista, että madame de Chartres loukkautui siitä kovasti ja näki
paljon vaivaa osoittaakseen, ettei kardinaalin tarvinnut mitään pelätä
ja ettei hän ajatellutkaan tätä naimisliittoa. Vidami käyttäytyi
samalla tavalla ja tunsi vielä kipeämmin Lotringin kardinaalin
käytöksen, koska hän paremmin tiesi sen syyn.
Clèvesin prinssi oli yhtä ilmeisesti osoittanut rakkauttaan kuin
ritari Guise. Neversin herttua oli pahoilla mielin kuullut tästä
kiintymyksestä. Hän luuli kuitenkin, että hänen tarvitsi vain puhua
pojalleen saadakseen hänet muuttamaan käytöstään, mutta joutui suuresti
ihmeisiinsä huomatessaan, että poika oli nimenomaan päättänyt naida
mademoiselle de Chartresin. Herttua paheksui tätä suunnitelmaa,
kiivastui ja salasi niin huonosti kiintymystään, että asia pian
levisi koko hovin tietoon, vieläpä madame de Chartresinkin, joka
ei ollut voinut epäilläkään, ettei Neversin herttua olisi pitänyt
poikansa naimisiin menoa hänen tyttärensä kanssa edullisena. Niinpä
hän hämmästyi kovin, kun Clèyesin ja Guisen suvut pelkäsivät tätä
liittoa sen sijaan että olisivat sitä toivoneet. Mielipaha tämän
johdosta saattoi hänet ajattelemaan tyttärelleen sellaista puolisoa,
että hän pääsisi niiden yläpuolelle, jotka luulivat olevansa hänen
yläpuolellaan. Tarkastettuaan kaikki madame de Chartres pysähtyi
Montpensierin herttuan vanhimpaan, poikaan. Tämä oli silloin naimaiässä
ja ylhäisimpiä hovissa. Koska madame de Chartres oli hyvin älykäs,
saaden apua vidamista, jota pidettiin suuressa arvossa, ja hänen
tyttärensä tosiaankin oli sopiva morsian, toimi hän niin taitavasti ja
menestyksellisesti, että Montpensierin prinssi näytti toivovan tätä
liittoa, joka ei tuntunut kohtaavan mitään vaikeuksia.
Vidami, joka tiesi poikansa, monsieur d'Anvillen, kiintymyksen
perintökuningattareen, arveli kuitenkin, että pitäisi käyttää hyväksi
tämän vaikutusvaltaa hänen poikaansa, jotta viimemainittu edistäisi
mademoiselle de Chartresin asiaa kuninkaan luona ja myös puhellen
Montpensierin prinssin kanssa, jonka läheinen ystävä hän oli. Hän puhui
siitä perintökuningattarelle, joka mielellään suostuikin yritykseen,
kun siinä oli puhe sellaisen henkilön korottamisesta, josta hän paljon
piti, kuten hän lausuikin vidamille, vakuuttaen samalla, että vaikka
hän hyvin tiesi tekevänsä kiusaa enolleen Lotringin kardinaalille, hän
sittenkin ilomielin sivuuttaisi moisen näkökohdan, koska hänellä oli
syytä olla tyytymätön enoonsa, joka aina palveli enemmän kuningattaren
kuin hänen omia etujaan.