Cethegus seisahtui kuullessaan tuon nimen.
Samassa suhahti hyvin tähdätty kivikirves suoraan hänen
komeatöyhtöiseen kypäräänsä. Cethegus kaatui tajuttomana maahan. Syphax
riensi hätään ja kantoi hänet taistelurintamasta.
Mutta legioonalaiset eivät väistyneet. He eivät voineetkaan väistyä,
sillä heidän takanaan oli kaksi tuhatta persialaista ja trakialaista,
jotka Narses oli lähettänyt.
"Heittokeihäät esille", komensi jalkaväen päällikkö Aniabedes.
"Ei saa antautua käsirysyyn.
"Heitelkää kuningasta keihäillä, kunnes hän kaatuu.
"Niin on Narses käskenyt."
Sotamiehet tottelivatkin mielellään tätä käskyä, sillä siten heidän
henkensä paremmin säästyivät.
Pian suunnattiin rotkon kapeata suuta kohti sellainen keihässade, ettei
yksikään gootti enää uskaltanut mennä kuninkaan etupuolelle.
Ja nyt puolusti Teja, peittämällä kapean solan kilvellään ja
ruumiillaan, pitkän, hyvin pitkän ajan yksin goottikansaansa.
Ihmetellen Prokopius on kuvannut tämän, kuningas Tejan viimeisen
taistelun, silminnäkijäin kertomusten mukaan.
"Nyt on minun kuvattava erään miehen ihmeellinen urhoollisuus, joka ei
pienimmässäkään määrässä anna perää niin sanottujen muinaisajan
sankarien sankaritöille -- Tejan.
"Hän seisoi kaikkien näkyvissä miestensä taistelurintaman edessä
suojellen itseään kilvellä ja syytäen keihäitään.
"Urhoollisimmat roomalaisista, joiden lukumäärä oli suuri, hyökkäsivät
hänen kimppuunsa, sillä he luulivat taistelun päättyvän hänen
kaatuessaan.
"Kaikki heittivät keihäänsä ja muut aseensa häntä kohti. Hän torjui
kaikki keihäät kilvellään ja tappoi lukemattomia vihollisia yhden
toisensa perästä tehdessään pieniä hyökkäyksiä.
"Ja kun hänen kilpensä tuli siihen tarttuneista keihäistä niin
raskaaksi, ettei hän enää jaksanut kannattaa sitä, viittasi hän
kilvenkantajalleen, joka aina antoi hänelle uuden kilven.
"Siinä hän seisoi pakoon kääntymättä ja kilpeään selkäänsä heittämättä
lujana kuin maahan muurattu.
"Oikealla kädellään hän levitti kuolemaa vihollisten joukkoon,
vasemmalla hän suojeli itseään pyytäen kilvenkantajaltaan yhä uusia
keihäitä ja uusia kilpiä."
Vakis ja Adalgot antoivat hänelle aina uusia aseita. -- Kuninkaan
aarteesta oli solaan tuotu kasottain kilpiä ja keihäitä.
Vihdoin roomalaiset, persialaiset ja trakialaiset menettivät
rohkeutensa, kun näkivät, ettei heidän ponnistuksensa auttanut goottien
elävää kilpeä vastaan, joka tuhosi keihäällään aina etummaisen,
rohkeimman heistä.
He alkoivat horjua. -- Italialaiset huusivat huolissaan Cethegusta --
ja pakenivat.
Cethegus heräsi pitkällisestä tainnostilastaan.
"Syphax, eheä keihäs!"
"Seis", huusi hän. "Pysähtykää, roomalaiset! Roma, Roma eterna."
Ylväänä hän kulki Tejaa vastaan.
Roomalaiset tunsivat hänen äänensä.
"Roma! Roma eterna", vastasivat hekin ja pysähtyivät.
Tejakin tunsi äänen.
Hänen kilvessään törrötti kaksitoista keihästä. Hän ei jaksanut enää
pidellä sitä. Hän ei enää ajatellutkaan kilven muuttoa tuntiessaan
tulijan.
"Ei kilpeä ollenkaan! Sotakirveeni! Nopeasti", huusi hän.
Vakis antoi hänelle hänen mieliaseensa.
Kuningas Teja laski silloin kilven kädestään ja juoksi kirvestään
heiluttaen solasta Cethegusta vastaan.
"Kuole, roomalainen", huusi hän.
Suuret viholliset katselivat vielä kerran vihaisesti toisiaan.
Yhtaikaa keihäs ja kirves suhahtivat ilmassa, kumpikaan ei ajatellut
itsensä suojelemista.
Molemmat kaatuivat.
Tejan kirves tunkeutui kilven ja haarniskan läpi Cetheguksen rintaan.
"Roma! Roma eterna", huusi hän vielä kerran.
Sitten hän vaipui kuolleena maahan.
Hänen keihäänsä oli sattunut kuninkaan rintaan oikealle puolelle. Hän
ei ollut kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut, kun Vakis ja
Adalgot kantoivat hänet solaan.
Heillä oli kiire.
Sillä kun goottien kuningas oli kaatunut -- hän olikin yksin taistellut
kahdeksan tuntia ja päivä oli iltaan kiertynyt -- ryntäsivät kaikki
italialaiset, persialaiset, trakialaiset ja vähitellen Narseksen
muutkin joukot suurin parvin solaa kohti, jota nyt Adalgot suojeli
kilvellään.
Hildebrand ja Vakis olivat hänen takanaan.
Syphax oli kantanut isäntänsä ruumiin taistelun melskeestä.
Hän piti ääneen nyyhkien polvillaan jaloa päätä, jolle kuolema oli
luonut melkein yliluonnollisen majesteetillisuuden.
Hänen edessään riehui taistelu.
Silloin maurilainen huomasi, että Anicius läheni häntä suuren
bysanttilaisjoukon seuraamana, jossa hän huomasi Scaevolan ja
Albinuksen, ja viittoi häneen päin.
"Seis", huusi hän nousten pystyyn, "mitä te haluatte?"
"Prefektin päätä keisarille vietäväksi", vastasi Anicius hänelle.
"Tottele, orja."
Syphax päästi kumean huudon. Hän heitti keihäänsä Aniciuksen rintaan.
Nuolennopeasti, ennenkuin toiset, jotka puuhailivat kuolevan Aniciuksen
ympärillä, olivat ehtineet lähemmäksi, Syphax sieppasi kalliin
taakkansa selkäänsä ja juoksi tuulen tavoin melkein pystysuoraa, solan
vieressä olevaa kallioseinää ylös.
Sekä gootit että bysanttilaiset olivat pitäneet mahdottomana sitä tietä
pääsemistä.
Syphax kiipesi yhä nopeammin ylöspäin.
Hänen päämääränsä oli savupatsas, joka kohosi heti laavaseinän toisella
puolella.
Aivan kallion takana oli eräs Vesuviuksen pienemmistä kraatereista.
Silmänräpäyksen Syphax seisoi mustan kallion reunalla. Hän nosti
Cetheguksen ruumiin vielä kerran vaakasuoraksi vankoille
käsivarsilleen.
Laskeva aurinko valaisi ryhmää.
Yht'äkkiä molemmat katosivat.
Tulivuori oli haudannut Cethegus-vainajan, hänen suuruutensa ja hänen
rikoksensa palavaan poveensa yhdessä uskollisen Syphaxin kanssa.
Hän oli pikkumaisten vihollisten saavuttamattomissa.
Scaevola ja Albinus, jotka olivat nähneet tapahtuman, riensivät
Narseksen luo ja vaativat, että ruumis olisi haettava kraaterista.
Mutta Narses vastasi:
"Suokaa tuolle mahtavalle hänen mahtava hautansa. Hän on sen ansainnut.
"Minä taistelen elävien enkä kuolleitten kanssa."
Mutta melkein samalla hetkellä taistelun mellakka vaikeni solan luona,
jota Adalgot oli puolustanut sankarillisesti ja kuolemaa pelkäämättä,
tuottaen kunniaa kuninkaalliselle soiton ja asetaidon opettajalleen
Tejalle.
Sillä Adalgotin takana seisovat Hildebrand ja Vakis huusivat äkkiä:
"Katsokaa merelle! Meri! Lohikäärmelaivat! Pohjolan sankarit! Harald!
Harald!"
Samalla kertaa tuuban juhlallinen ääni alhaalta Narseksen kantotuolin
luota julisti taistelun päättyneeksi ja aselevon alkaneeksi.
Taistelusta väsyneet bysanttilaiset laskivat hyvin mielellään miekkansa
alas.
Kuningas Teja, joka makasi kilvellään keihäs vielä rinnassaan --
Hildebrand oli kieltänyt vetämästä sitä pois, sillä silloin kuningas
kuolisi -- kysyi hiljaisella äänellä:
"Mitä oikein kuulen? Pohjolan sankaritko? Heidän laivansako? Onko
Harald täällä?"
"On. Harald ja kansasi jäännöksen -- naisten ja lasten -- pelastus",
vastasi Adalgot riemuiten polvistuessaan hänen viereensä.
"Ei ollut siis turhaa, ikuisesti kallis sankarini, sinun verraton
urhoollisuutesi, useita tunteja kestänyt taistelusi, joka meni yli
ihmisvoimien.
"Basiliskos saapui juuri Narseksen lähettiläänä tänne.
"Harald on tuhonnut keisarin Jonian meren laivaston Brundusiumin
satamassa. Hän uhkaa nousta maihin ja hyökätä väsyneiden
bysanttilaisten kimppuun. Hän vaatii, että hän saa viedä vielä elossa
olevat meistä aseinemme ja tavaroinemme mukanaan vapauteen,
Thulemaahan.
"Narses on vaatimukseen suostunut. Hän sanoo lahjoittavansa kuningas
Tejan urhoollisuuden palkkioksi kansan jäännökset. Saammeko, saammeko
suostua, kuninkaani?"
"Saatte", vastasi Teja sammuvin silmin, "ja teidän täytyykin suostua.
Pelastakaa kansani jäännökset! Naisten ja lasten ei tarvitse -- se
ilahduttaa minua -- syöksyä Vesuviukseen. Niin, viekää Thulemaahan
kaikki vielä elossa olevat -- ja ottakaa mukaanne molemmat vainajatkin
kuningas Teoderik --"
"Ja kuningas Teja", vastasi Adalgot suudellen kuollutta kuningastaan.