Niin oli käynyt.
Heti sen jälkeen, kun Narses oli lähtenyt teltastaan, tuotiin hänen
luokseen kalastaja, joka oli juuri purjehtinut pienellä
nopeakulkuisella aluksellaan Sorrentumin niemen ympäri. Hän vakuutti,
että suunnaton goottilaivasto oli tulossa tänne päin.
Narses nauroi tämän kuullessaan. Hän tiesi, ettei näillä vesillä ollut
enää ainoatakaan goottilaivaa.
Kun kalastajaa lähemmin kuulusteltiin, myönsi hän, ettei hän ollut itse
nähnyt laivastoa. Kauppiaat olivat kertoneet hänelle sen tulosta sekä
suuresta meritaistelusta, jossa gootit olivat Brundusiumin luona
kokonaan tuhonneet keisarin Jonian meren laivaston.
Narses tiesi tämän mahdottomaksi. Ja kun kalastaja kuulemansa mukaan
teki selkoa laivoista, joita hän oli kuullut sanottavan goottien
omiksi, huudahti päällikkö:
"No, vihdoinkin ne tulevat! Kolmisoutuja ja galeereja! Tulossa olevat
laivat ovat siis _meidän_ eikä goottien."
Kukaan ei muistanut viikinkien laivastoa, joka oli neljä kuukautta
sitten kadonnut ja jonka luultiin palanneen pohjolaan.
Muutamia tunteja myöhemmin, kun solan suulla riehuva taistelu veti
puoleensa kaikkien huomion, ilmoittivat rannikon vartijat Narsekselle,
että hyvin suuri keisarillinen laivasto oli tulossa.
Aivan varmasti tunnettiin navarkin laiva Sofia. Tulevia laivoja oli
sentään enempi kuin mitä odotettiin. Narseksen lähettämät laivat,
joiden piti kiireesti palata, olivat mukana. Ne purjehtivat
ensimmäisessä rivissä. Laivasto saapuisi raikkaan kaakkoistuulen avulla
pian leirin kohdalle.
Pian Narses sai kantotuolistaan ilokseen nähdäkin laivastonsa, joka
nopeasti läheni täysin purjein ja voimakkaiden soutajien kuljettamana.
Hän kääntyi levollisena katselemaan Vesuviuksella riehuvaa taistelua,
mutta samassa sanansaattajat saapuivat leiristä, vahvistivat todeksi
kalastajan kertomat huhut ja ilmoittivat asiat vielä pahemmiksikin.
He olivat rientäneet ilmoittamaan erään lähetystön tulon, joka
saapuikin Narseksen kantotuolille samalla hetkellä, kun Cethegus riensi
viimeiseen taisteluunsa Tejan kanssa.
Lähetystönä olivat Jonian meren laivaston vangitut navarkit sekä heidän
mukanaan neljä pohjoismaalaista.
Navarkit kertoivat lyhyesti, että aikoja sitten kadonneeksi luultu
viikinkien laivasto oli eräänä myrskyisenä yönä hyökännyt heidän
kimppuunsa Brundusiumin satamassa ja vallannut melkein kaikki heidän
laivansa. Kun vihollinen sulki sataman suun, ei sieltä päässyt
ainoakaan laiva pakenemaan eikä ilmoittamaan tapauksesta.
Kun jaarli Harald oli kuullut Vesuviukselle ahdistettujen goottien
jäännöksiä uhkaavasta perikadosta, oli hän vannonut kääntävänsä heidän
kohtalonsa tai ainakin jakavansa sen. Hän on saapunut nyt tänne
itätuulen siivillä kätkien taitavasti lohikäärmelaivansa
kreikkalaisilta valtaamiensa laivojen taa.
"Näin puhuu", päätti kertoja terveisensä, "viikinki Harald:
"Joko: te sallitte, että kaikki vielä elossa olevat gootit lähtevät
aseineen ja tavaroineen laivoillamme etelämaasta ja palaavat mukanamme
kotiin, jolloin me annamme takaisin ottamamme tuhannet vangit ja ne
laivat, joita emme tarvitse goottien kuljetusta varten.
"Tahi: me tapamme kaikki vangit, laskemme maihin ja hyökkäämme joukkosi
ja leirisi kimppuun selkäpuolelta.
"Sittenhän nähdään montako teistä, kun me ahdistamme takaa ja gootit
edestä, jää eloon, sillä pohjoismaalaiset taistelevat silloin
viimeiseen mieheen saakka. Sen olen vannonut Odinin kautta."
Hetkeäkään miettimättä Narses myöntyi goottien lähtöön.
"Olen vannonut poistavani heidät tämän maan rajojen sisältä enkä
suinkaan maailmasta.
"Vähän saisin kunniaa, jos ylivoimalla tappaisin tällaisen jalon kansan
viimeiset jäännökset. Kunnioitan tuon Tejan sankariutta. Neljänkymmenen
vuoden aikana, joina olen sotia käynyt, en ole sellaista nähnyt.
"Enkä halua ollenkaan koettaa, miten kovia kärsinyt joukkoni, joka on
kamppaillut tänään kamalan taistelun ja menettänyt melkein kaikki
päälliköt ja urhoollisimmat miehensä, kestäisi voimain mittelyn noiden
levänneiden ja rohkeiden pohjolan jättiläisten kanssa."
Narses oli heti lähettänyt sanansaattajat Haraldin laivoille ja
solalle. Taistelu oli päättynyt. Goottien lähtö alkoi.
Narseksen sotajoukko muodosti pitkän, vuorelta merenrantaan saakka
ulottuvan kaksinkertaisen kujan. Viikingit olivat laskeneet maihin
neljäsataa miestä, jotka ottivat rannalla vastaan vuorelta tulijat.
Jo ennen goottien liikkeellelähtöä Narses kutsui Basiliskoksen luokseen
ja sanoi:
"Goottisota on lopussa -- jalo hirvi on kaatunut. Nyt ovat sudet,
jotka olivat metsästyksessä apunamme, saatavat pois. Miten
longobardipäälliköt nykyjään voivat?"
"Ennenkuin vastaan", sanoi Basiliskos kunnioittavasti, "ota tämä
laakeriseppele, jonka sotajoukkosi on sinulle sitonut. Se on
Vesuviuksen laakerista. Tuolla solassa kasvavasta puusta. Lehdillä on
vielä verta."
Narses viittasi ensin tuojaa poistumaan lahjoineen, mutta sitten hän
virkkoi: "Hyvä on!"
Hän laski seppeleen viereensä.
"Autaris, Warnfrid, Grimvald, Aripert, Agilulf ja Rotaris ovat
kuolleet. Longobardit ovat menettäneet yli seitsemäntuhatta miestä.
Alboin ja Gisulf makaavat tiedottomina teltoissaan."
"Hyvä! Hyvin hyvä! Heti kun gootit ovat lähteneet, saat poistaa
longobardit. He ovat erotetut palveluksestani. Alboinille saat
jäähyväisiksi sanoa seuraavan tervehdyksen:
"'Kenties Narseksen kuoltua, mutta ei missään tapauksessa ennen.'
"Jään tänne kantotuoliini. Pankaa patjoja tuekseni. En jaksa enää
seisoa, mutta tahdon nähdä tuon merkillisen näytelmän."
Se oli todellakin merkillisen, tärisyttävän suurenmoinen näytelmä.
Viimeiset gootit käänsivät selkänsä Vesuviukselle ja Italialle ja
nousivat teräväkeulaisiin laivoihin, jotka veivät heidät varmaan
turvaan kauaksi pohjoiseen.
Goottien sotatorven äänet kaikuivat juhlallisina ja totisina
valloittamattomasta Teja-solasta, johon viholliset eivät päässeet.
Sen lomassa kuului yksitoikkoisena, totisena, liikuttavana, mutta ei
itkuisena laulua -- goottikansan vanhat hautauslaulut.
Hildebrand ja Adalgot -- viimeiset päälliköt, hopeanvalkoinen
menneisyys ja kultainen tulevaisuus -- järjestivät kulkueen.
Ensimmäisenä kulki täysissä aseissa, päät pystyssä, ylpeän näköisinä
viisisataa miestä johtajana lipunkantaja Visand, joka haavastaan
huolimatta oli noussut liikkeelle ja kulki joukkonsa edellä
keihääseensä nojaten.
Sitten seurasi kuningas Teja viimeisen kilpensä päällä, Cetheguksen
keihäs rinnassaan, kypärättömin päin, jalot, kalpeat kasvot pitkän,
mustan tukan reunustamina.
Paari, jota neljä miestä kantoi, oli peitetty purppuravaipalla.
Kuninkaan takana kulkivat Adalgot ja Goto.
Adalgot lauloi harppunsa säestyksellä:
"Tie, kansat, meille aukaiskaa!
Me viime gootit oomme;
ei kruunua meill' loistavaa,
vaan kuningasta tuomme.
Ja keihäin, kiivin pohjoista
me kohti samoamme,
siks' kunnes Thulen saarelma
meress' on vastassamme.
On siellä vala arvossaan
ja uskollisuus vielä.
Ja tammiarkkuun kuninkaan
niin kätkemme me siellä.
Tie auki suokaa! Roomasta
tulemme viekkahasta.
Ei enää meillä kruunua,
me tuomme kuningasta." -- --
Kun paari oli saapunut Narseksen kantotuolin kohdalle, pyysi tämä
kantajia pysähtymään ja virkkoi latinaksi kovalla äänellä:
"Minun oli voitto -- laakeri hänen.
"Ottakoon hän tämän.
"Mahdollista on, että tulevat sukupolvet saavat jotakin suurempaa
nähdä, mutta nyt tervehdän sinua, kuningas Teja, suurimpana sankarina,
mitä koskaan on ollut."
Hän laski laakeriseppeleen, jonka hänen voitokas sotajoukkonsa oli
sitonut, vainajan kalpealle otsalle.
Kantajat nostivat taas paarin maasta ja kulkivat hitaasti ja
juhlallisesti torvien äänen, kuolinlaulujen, ja Adalgotin harpun
hopealta helähtävien kielten kaikuessa meren rantaan.
Ilta-aurinko loi jo kultansa meren aalloille.
Aivan Tejan jälkeen kannettiin korkeata, purppuralla verhottua
valtaistuinta, jolla Didrik berniläisen komea ruumis oli. Hänellä oli
kruunukypärä päässään, korkea kilpi vasemmassa kädessään ja keihäs
oikealla olkapään nojassa.
Hänen vasemmalla puolellaan kulki Hildebrand-vanhus katsellen
herkeämättä kuninkaansa ruumista, joka hohti omituisesti laskevan
auringon valossa.
Vanhus piteli vainajan pään päällä mahtavaa amelungien sotalippua,
johon oli jalopeura kuvattu.
Ausonian mereltä puhaltava iltatuuli suhisi komean lipun poimuissa. Se
tuntui puhelevan tuulen kanssa ja jättävän Italian ilmalle jäähyväiset.
Kun ruumista kuljetettiin Narseksen kantotuolin ohi, sanoi tämä:
"Tunnen hänet väristyksestä, joka puistattaa ruumistani. Tämä on
Ravennan viisas kuningas. Äsken kannettiin ohitsemme voimakas, nyt
menee suuri.
"Menetelkäämme sen mukaan!"
Hän nousi vaivalloisesti pystyyn kantotuolissaan ja kumarsi
kunnioittavasti päätään, kun ruumista kuljetettiin hänen ohitseen.
Sitten seurasivat haavoittuneet paareilla tai käsivarsilla kannettuina
tai vain tuettuina. Ensimmäisenä Vakis, Liuta ja kaksi sotilasta
kuljettivat leveällä kilvellä Aligernia.
Sitten kuljetettiin arkkuja, laatikoita ja koreja, joissa oli
Teoderikin kuninkaanaarre sekä tähän saakka vaunulinnassaan kätketyt
yksityisten sukujen kalleudet, jotka sopimuksen mukaan saatiin ottaa
mukaan.
Tämän jälkeen saapuivat aseettomat, vaimot, tytöt, naiset, lapset ja
vanhukset. -- Kymmentä vuotta vanhemmat pojat olivat uskollisesti
säilyttäneet heille annetut aseet eivätkä olleet nytkään niistä
luopuneet. He muodostivat erityisen joukkueen.
Kun nuo pienet, vaaleaveriset sankarit katselivat ohikulkiessaan
ylpeästi ja uhkamielisesti Narsekseen, sanoi hän hymyillen:
"No, nyt on pidetty huolta siitä, että keisarin jälkeläisilläkin ja
heidän sotapäälliköillään on työtä tarpeeksi."
Jonon loppuna olivat kansallisen sotajoukon jäännökset jaettuina
satamiehisiin joukkoihin.
Suuri joukko venheitä oli välittämässä ihmisten ja tavarain kuljetusta
rannalta pohjoismaalaisten korkealaitaisiin laivoihin.
Tejan ja Teoderikin ruumiit, kuninkaan lippu ja kuninkaanaarre
sijoitettiin Haraldan laivaan. Suuri Didrik berniläinen asetettiin
purppuraiselle valtaistuimelleen päämaston nojaan ja hänen
jalopeuralippunsa nostettiin päälipuksi. Hildebrand-vanhus teki
vuoteensa hänen jalkojensa juureen.
Adalgot ja Visand asettivat kuningas Tejan ruumiin laivan perään.
Surumielisenä mahtava Harald ja hänen kaunis sisarensa tulivat ruumiin
ääreen.
Viikinki laski panssaroidun kätensä vainajan rinnalle ja sanoi:
"En voinut pelastaa sinua, hurjan rohkea musta kuningas, enkä kansaasi.
"Salli minun viedä ruumiisi ja kansasi sirpaleet uskollisuuden ja
voiman maahan, josta ei teidän olisi pitänyt koskaan lähteä.
"Tuon sittenkin goottikansan takaisin kuningas Frodelle."
Haralda lausui: "Minä laitan jalon ruumiin salaisilla keinoillani
sellaiseksi, että se kestää koossa kotimaan rantaan saapumiseen saakka.
"Siellä kaivamme hänelle ja kuningas Thidrekrille kumpuhaudan meren
lähelle, että he voisivat kuulla meren pauhun ja puhella keskenään.
"He ovat toistensa arvoiset.
"Katso tuonne, veljeni. -- Rannalle on kokoutunut vihollisten
sotajoukko. -- Kunnioittavasti he kaikki laskevat lippunsa. Hehkuvana
laskeutuu aurinko tuonne Misenumin ja saaren taa. --
"Purppura peittää meren laajan kuninkaan vaipan tavoin.
"Purppura värjää valkoiset purjeemmekin ja kaikki aseet välkkyvät
kultana.
"Katso, miten etelätuuli pullistaa kuningas Thidrekrin lipun. --
Pohjolaan viittaa tuuli, ikäänkuin se tietäisi jumalien tahdon. --
Ylös, veli Harald, nostata laivojesi ankkurit.
"Oikaise peräsin, käännä lohikäärmeen keula.
"Lentoon, Freijan viisas lintu, lennä haukkani" -- hän heitti haukkansa
ilmaan -- "ja näytä tietä Pohjolaan, Thulemaahan! Me viemme kotiin
viimeiset gootit."