Kun kuningas Teja näki koko Narseksen sotajoukon marssivan solan suulle
päin, sanoi hän tyytyväisenä sankareilleen:
"Saman tekevää.
"Nyt näkee siis keskipäivän aurinko goottien viimeisen taistelun. Se on
ainoa muutos taistelusuunnitelmassamme."
Hän käski joukon sotilaita laavasalinsa edustalle, näytti heille
Teoderikin ruumiin, joka oli asetettu purppuralla peitetylle paarille,
ja kuninkaan aarteen ja vannotti heidät heittämään paarin ja aarteet
Vesuviukseen Adalgotin antaessa sovitun merkin. Hän oli nimittäin
määrännyt solan viimeisiksi puolustajiksi Adalgotin ja Vakiksen.
Aseettomat olivat myöskin kokoutuneet samaan paikkaan.
Ei ainoankaan silmissä näkynyt kyyneleitä -- ei ainoakaan päästänyt
huokaustakaan.
Asekuntoiset miehet Teja järjesti satakunnittain ja nämä suvuttain
niin, että isät ja pojat, veljekset ja serkukset taistelivat
vierekkäin.
Tällainen joukon järjestely vaikutti sen, että joukko-osastot pysyivät
sitkeästi koossa. Sen olivat roomalaiset legioonat saaneet kokea
taistelussa kimbrejä ja teutoneja, Ariovistusta ja Arminusta vastaan.
Goottien viimeisen taistelukentän maasto vaati Odinilta periytyneen
kiilanmuotoisen taistelurintaman käyttämistä solan puolustamiseen.
Bysanttilaisten tiheät ja syvät taistelukolonnit seisoivat nyt
porrasmaisesti järjestettyinä merenrannasta keihään heittomatkan päähän
saakka solan suulta.
Se oli komean kaunis, mutta samalla peloittava näky.
Aurinko paistoi heidän aseisiinsa, jota vastoin gootit seisoivat
kallioiden varjossa. Kaukana vihollisten keihäiden ja sotamerkkien
toisella puolella hymyilevä, ihana meri, jonka hehkuvaan sineen
auringon tuliset säteet taittuivat, aukeni germaanien silmien eteen.
Kuningas Teja seisoi solan suulla Adalgotin vieressä, joka kantoi
Teoderikin sotalippua.
Sankarikuninkaassa pääsi taas runoilija hetkeksi valloilleen.
"Katso tuonne", sanoi hän lemmikilleen, "missä voisimme ihanammin
kuolla?
"Tuskinpa kristittyjen taivaassa voi olla kauniimpaa tai mestari
Hildebrandin Asgardissa tai Bredablickissä.
"Eteenpäin, Adalgot, kuolkaamme täällä, kansamme ja tämän ihanan
kuolinpaikan arvon mukaisesti."
Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut
mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle
käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä:
"Pohjolasta Bysanttihin
Roomaan -- retki kulki.
Goottien tähden nousu nähtihin.
Nyt tää maa sen syliins' sulki.
Esiin miehet, viime maine
viime voimat saakohon.
Sankarnimen saamme vainen.
Käydään, gootit kuolohon!"
Voimakkaasti hän iski särkyessäänkin heleästi soivan harppunsa
säpäleiksi vasemmalla puolellan olevaan kallioseinään.
"Nyt, Adalgot, hyvästi! Oi, jos olisin voinut pelastaa kansani
jäännökset.
"Ei jäämällä tänne, vaan pääsemällä vapaasti pohjoiseen.
"Siitä ei tule tietenkään mitään. Narses ei koskaan suostu siihen.
Eivätkä viimeiset gootit rukoile. Kuolemaan!"
Hän tarttui pelättyyn aseeseensa, mahtavaan sotakirveeseen, jonka varsi
oli pitkä, keihääntapainen, ja ulottui kiilan etunenään.
Hänen takanaan seisoivat hänen serkkunsa Aligern ja Hildebrand-vanhus.
Näiden takana olivat Tuscian herttua, völsungi Guntaris, Ravennan
kreivi Grippa ja lipunkantaja, Volsiniin kreivi Visand.
Näiden takana Visandin veli, Tarentumin kreivi Ragnaris ja neljä muuta
kreiviä, kaikki hänen sukulaisiaan.
Seuraavassa rivissä seisoi kuusi miestä, sitä seuraavassa seitsemän ja
niin edespäin kymmeneen saakka.
Sen jälkeiset miehet olivat järjestetyt kymmenmiehisiin riveihin.
Vakis, joka oli solassa Adalgotin kanssa, antoi kuninkaan viittauksesta
merkin goottilaisella sotatorvella.
Samassa rynnäkköjoukko astui nopeasti solasta vihollista vastaan.
Leveimmällä paikalla solan edustalla Johannes seisoi liittolaisineen.
Alboin, Gisulf ja Cethegus olivat vielä poissa.
Noiden kymmenen päällikön takana oli longobardeja ja heruleja, jotka
rupesivat heittelemään keihäitä ja ampumaan nuolia ryntääviä gootteja
kohti.
Ensiksi armenialainen Althis hyökkäsi kuningasta vastaan, jonka tunsi
mustan, suljetun kypärän päällä olevasta kruunusta.
Hän kaatui halaistuin päin.
Toinen oli heruli Rodulf. Hän ryntäsi keihäs tanassa kuninkaan
kimppuun.
Tämä torjui keihään kapealla kilvellään ja sysäsi sitten sotakirveensä
keihäsmäisen pään Rodulfin ruumiiseen.
Ennenkuin hän ehti saada nykäistyksi irti aseensa, joka oli tarttunut
Rodulfin rengaspaitaan, olivat kaatuneen herulin serkku Suartua,
persialainen Kabades ja bajuvari Garizo hänen kimpussaan.
Viimeksi mainittua, joka oli rohkein ja lähin, Teja sysäsi kilpensä
kärjellä rintaan niin kovasti, että Garizo horjahti rotkoon kapean,
liukkaan laavapolun oikealle puolelle.
"Auta minua, Napolin pyhä neitsyt", rukoili pitkä Garizo pudotessaan.
"Sinähän olet auttanut minua näinä sotavuosina."
Hiukan loukkautuneena Mirjamin ihailija pääsi pois rotkosta.
Heruli Suartualta, joka heilutti miekkaansa Tejan pään päällä, iski
Aligern käden aivan irti ruumiista.
Kiljaisten heruli kaatui.
Persialainen Kabades suuntasi käyrän miekkansa kuninkaan kilven alitse
vatsaan. Häneltä Hildebrand-vanhus murskasi kivikirveellään kypärän,
kasvot ja aivot.
Teja, joka oli sillä välin saanut sotakirveensä irti ja pystyi
torjumaan seuraavaa hyökkääjää, kävi nyt itse päälle.
Hän heitti sotakirveellään erästä hyökkäävää vihollista, jolla oli
kypärässään villisian pää ja kynnet. Tämä oli alemanni Epurulf. Hän
kaatui selälleen.
Hänen sukulaisensa Vadomar kumartui hänen ruumiinsa yli aikoen anastaa
goottikuninkaan kamalan aseen.
Mutta samassa Tejakin oli paikalla lyhyt miekka oikeassa kädessään. Se
välähti ja Vadomar kaatui kuolleena ystävä-vainajansa päälle.
Samassa frankit Chlotakar ja Bertchramn ilmestyivät paikalle
kummallakin kädessään fransiska, Tejan sotakirveen tapainen ase.
Molemmat kirveet suhahtivat yht'aikaa ilmassa. Toisen Teja torjui
kilvellään ja toisen, joka kaarena lensi hänen päätään kohti, omalla
kirveellään.
Hän hyppäsi molempain vihollistensa väliin, pyöräytti hirmuisella
voimalla kirvestään päänsä ympäri ja iski yhtä kyytiä molempien
frankkien rynnäkkökypärat ja päät mäsäksi.
Samassa kuninkaan kilpeen sattui aivan läheltä heitetty keihäs, joka
tunkeutui teräsreunuksen läpi ja hipaisi käsivartta.
Sillä aikaa kun Teja kääntyi tätä vihollista vastaan -- se oli burgundi
Gundobad -- juoksi hänen taakseen gepidi Ardarik miekka ojolla ja iski
häntä päähän.
Samassa Ardarik kaatui herttua Guntariksen heittokeihään lävistämänä.
Burgundi Gundobadin, joka puolustautui raivoisasti, painoi kuningas
kilvellään polvilleen. Häneltä putosi kypärä, jolloin Teja pisti hänet
kilpensä piikillä kuoliaaksi.
Tuskin hän oli selvinnyt tästä vastustajastaan, kun illyrialainen
Taulantius ja longobardi Autaris olivat hänen edessään.
Rautatammen juuresta tehdyllä raskaalla nuijalla illyrialainen iski
kuninkaan kilpeen ja sai sen alareunasta palasen lohkeamaan.
Samalla kertaa longobardin keihäs hiukan sattui lohkeaman yläpuolelle,
repi kilpinapin ympäriltä koristukset ja tarttui pitkien väkiensä
avulla kilpeen painaen sitä alaspäin.
Taulantius kohotti taas nuijansa iskeäkseen kuninkaan kypärään.
Teja teki nopean päätöksen.
Hän heitti puoleksi runnellun kilpensä menemään paiskaten sen piikki
edellä illyrialaisen suojattomaan naamaan.
Autarikselle hän sysäsi sotakirveensä kärjen panssarin läpi rintaan.
Mutta nyt oli kuningas ilman kilpeä ja kauempana olevat viholliset
rupesivat yhä kiivaammin ampumaan ja heittämään häntä.
Kirveellään ja miekallaan Teja torjui ammukset, joita satoi joka
puolelta niinkuin rakeita.
Solasta kuului sitä paitsi torven törähdys, joka vaati häntä katsomaan
taakseen.
Silloin hän huomasi, että suurin osa sotilaista, jotka olivat
seuranneet häntä rotkosta, olivat kaatuneet.
Lukemattomat nuolet ja keihäät olivat tappaneet enimmät heistä. Sitä
paitsi oli vasemmalta sivustalta saapunut voimakas joukko longobardeja,
persialaisia ja armenialaisia, jotka kävivät goottien kanssa
käsikähmään.
Oikealta kuningas näki joukon trakialaisia, makedonialaisia ja
frankkeja käyvän keihäät ojossa solan vartijoiden kimppuun. Kolmas
joukko, johon kuului gepidejä, alemanneja, isaurilaisia ja
illyrialaisia, aikoi katkaista häneltä ja hänen lähimmässä
ympäristössään olevalta pieneltä joukolta paluutien solaan.
Teja silmäsi solaan päin. Teoderikin sotalippu katosi hetkiseksi. Se
näytti kaatuneen.
Tämä ratkaisi asian.
"Takaisin solaan! Pelastakaa Teoderikin sotalippu", huusi hän takanaan
taisteleville ja hyökkäsi solalle päin ympärillään olevan
vihollisjoukon läpi.
Mutta tämä ei ollutkaan aivan helppoa, sillä Johannes oli isaurilaisten
johtajana.
"Kuningasta vastaan", huusi hän. "Älkää laskeko häntä läpi. Heittäkää
häntä keihäillä. Älkää päästäkö häntä solaan."
Aligern ilmestyi kuninkaan viereen.
"Ota heti kilpeni."
Teja otti hänelle tarjotun puhvelinnahkaisen kilven. Samassa
silmänräpäyksessä Johanneksen heittokeihäs lensi suoraan kuninkaan
päätä kohti ja olisi varmasti tappanut kuninkaan, jollei hän olisi
torjunut sitä saamallaan kilvellä.
"Takaisin solaan", huusi kuningas vielä kerran ja syöksyi sellaisella
vimmalla Johannesta vastaan, että tämä lensi selälleen.
Lähinnä olevat kaksi illyrialaista kuningas tappoi.
Teja, Aligern, Guntaris, Hildebrand, Grippa, Wisand ja Ragnaris
riensivät parhaansa mukaan solalle päin.
Täällä raivosi jo taistelu.
Alboin ja Gisulf olivat täällä johtajia.
Alboin oli osunut raskaalla, teräväsärmäisellä laavakappaleella
Adalgotin lonkkaan, jolloin tämä lankesi hetkeksi polvilleen.
Vakis otti haltuunsa maahan vaipuneen Teoderikin lipun, ja Adalgot,
joka heti toipui iskusta, työnsi kilpipiikillään longobardiruhtinaan
solasta.
Kuninkaan ja hänen mukanaan olevien sankarien äkillinen paluu auttoi
solan puolustajat pulasta. Longobardit pakenivat joukottain säikähtäen
selkäpuolelta tulleita hyökkääjiä.
Huutaen hyökkäsivät nyt solan puolustajatkin, ja longobardit juoksivat,
vieden päällikkönsä mukanaan, laavakallioita alaspäin, minkä suinkin
ennättivät.
Mutta he eivät päässeet pitkälle.
Heidät pysähdytti Johanneksen johtama vankka isaurilaisten,
illyrialaisten, gepidien ja alemannien rintama.
Johannes oli hammasta purren noussut pystyyn, pannut kypäränsä
paikoilleen ja komentanut joukkonsa solalle, jonne Teja jo oli ehtinyt.
"Eteenpäin", huusi hän, "Alboin, Gisulf, Vitalianus ja Zenon. Tuonne
ylös! Katsokaamme, onko tuo kuningas todella kuolematon."
Teja oli taas asettunut entiselle vartijapaikalleen solan suulle ja
nojasi kirveensä varteen jäähdyttäen kuumaa otsaansa.
"Nyt, barbaarikuningas, on loppu käsissä. Oletko taas ryöminyt koloosi.
Tule ulos tai isken reiän taloosi. Tule ulos, jos olet mies."
Johannes huuteli näin heilutellen keihästään.
"Antakaa minulle kolme keihästä", sanoi Teja ojentaen kilpensä ja
kirveensä vieressään seisovalle, haavoittuneelle Adalgotille.
"Tulkaa jäljessäni, kun hän on kaatunut."
Ilman kilpeä hän meni nyt solan ulkopuolelle keihäs kummassakin
kädessään.
"Tervetuloa tänne ulos -- kuolemaan", huusi Johannes ja heitti.
Hänen keihäänsä oli mestarillisesti tähdätty, aivan kuninkaan päätä
kohti.
Mutta Teja taivutti päätään hiukan oikealle ja voimakkaasti sinkautettu
saarnikeihäs murskautui kallioseinään.
Kun Teja heitti oikeassa kädessään olevan keihään, heittäytyi Johannes
pitkälleen. Keihäs tappoi hänen takanaan olevan Zenonin.
Johannes oli taas pian jaloillaan ja hyökkäsi kuin salama kuninkaan
kimppuun. Kuninkaan heittämän toisen keihään hän torjui kilvellään.
Mutta Teja oli heti oikealla kädellä heitettyään singahduttanut toisen
keihään vasemmasta kädestään, joka oli yhtä harjaantunut. Hyökkäävä
Johannes ei huomannut tätä keihästä, ennenkuin se sattui hänen
rintaansa, lävisti suomuspanssarin ja tuon urhoollisen miehen rinnan,
tullen selästä ulos.
Hän kaatui.
Silloin hänen isaurilaisensa ja illyrialaisensa kauhistuivat, sillä
Johannesta pidettiin Belisariuksen jälkeen Bysantin voimakkaimpana
sankarina.
He rupesivat huutamaan ja pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä
vuoren rinnettä alas Tejan ja hänen sankariensa takaa-ajamina.
Hetkisen uudestaan kokoutuneet longobardit tekivät vastarintaa.
"Tule, Gisulf -- pure nyt hampaasi yhteen -- taistelkaamme tätä
kuoleman kuningasta vastaan", huusi Alboin.
Mutta Teja olikin jo heidän luonaan. Hänen kamala kirveensä välähti --
heidän väliinsä. Alboin kaatui maahan Tejan kirveen haavoittamana ja
heti sen jälkeen Gisulf kypärä halki.
Silloin ei mikään enää voinut bysanttilaisia pidättää. Longobardit,
gepidit, alemannit, herulit, isaurilaiset, illyrialaiset juoksivat
kilpaa vuoren rinnettä alas.
Teja itse pysähtyi solalle.
Vakis antoi hänelle keihäitä, joita hän heitteli pakenevien jälkeen
kaaressa omien miestensä yli. Keihäs keihään jälkeen sattui
keisarillisiin ja jokainen tappoi miehensä.
Pakenijat olivat keisarin parhaita joukkoja. Ne veivät jäljempänä
tulevat makedonialaiset, trakialaiset, persialaiset, armenialaiset ja
frankit mukaansa. He pakenivat aivan Narseksen luo. Tämä nousi
huolestuneena kantotuolissaan pystyyn.
"Johannes kaatunut!"
"Alboin on pahasti haavoittunut", huusivat miehet ohi juostessaan.
"Paetkaa! Leiriin!"
"Uusi ryntäyskolonna on saatava -- Haa, tuollahan Cethegus tuleekin
oikeaan aikaan", puheli Narses itsekseen.
Se olikin totta.
Cethegus oli palannut pitkältä ratsastusmatkaltaan niiden
joukko-osastojen luota, joihin Narses oli sijoittanut roomalaiset ja
italialaiset ja järjestänyt kansalaisensa viiteen joukkoon, joissa
kussakin oli viisisataa miestä.
Nyt hän kulki levollisena miestensä etunenässä hyökkäykseen.
Anicius seurasi loitompana. Syphax kulki aivan herransa takana kantaen
kahta keihästä.
Italialaiset, jotka olivat suurimmaksi osaksi Cetheguksen entisiä
uskollisia legioonalaisia Rooman ja Ravennan ajoilta, laskivat
pakenijat kulkemaan osastojensa välitse.
Goottilaiset takaa-ajajat säpsähtivät joutuessaan tekemisiin tämän
levänneen, voimakkaan ja hyvinjärjestetyn joukon kanssa ja peräytyivät
vähitellen solalle.
Cethegus seurasi heitä.
Hän kulki tasaisin, levollisin askelin kilpi ja keihäs vasemmassa ja
miekka oikeassa kädessään sen verisen, ruumiiden peittämän paikan yli,
jossa Teja oli tappanut useimmat liittoutuneista sankareista, ja
ylempänä olevan paikan yli, missä Johannes kaatui.
Legioonalaiset seurasivat häntä keihäät tanassa.
Ääneti, sotahuudoitta, torven toitotuksitta kulkivat he vuorta ylös.
Goottisankarit eivät halunneet väistyä solaan kuninkaan taakse.
He pysähtyivät ulkopuolelle.
Cethegus saavutti ensin Guntariksen.
Herttuan heittokeihäs murtui Cetheguksen kilpeen ja tämä pisti omansa
Guntariksen vatsaan. Keihäs katkesi haavaan.
Ravennan kreivi Grippa aikoi kostaa völsungin puolesta. Hän heilutti
pitkää miekkaansa kaaressa päänsä ympäri, mutta Cethegus väisti iskua
ja pisti Teoderikin vanhan sotatoverin oikeaan olkapäähän leveän
roomalaismiekkansa. Grippa kaatui kuoliaana maahan.
Vimmoissaan lipunkantaja Visand ryntäsi Cethegusta vastaan. Miekat
kalskahtivat yhteen. Kipinät lensivät miekoista ja kypäristä.
Cethegus väisti taitavasti erään Visandin kömpelön iskun ja pisti,
ennenkuin tämä ehti suojella itseään, miekallaan tätä lonkkaan niin,
että veri ruiskahti korkealle.
Visand horjui. -- Kaksi hänen serkkuaan kantoi hänet leiriin.
Hänen veljensä, Tarentumin kreivi Ragnaris teki sivulta hyökkäyksen
Cethegusta vastaan, mutta Syphax löi hänen hyvin tähdätyn keihäänsä
syrjään.
Ennenkuin Ragnaris oli saanut käsikirveen irti vyöstään antoi Cethegus
hänelle silmien väliin kuolinhaavan.
Kauhistuneina gootit väistyivät peloittavan roomalaisen tieltä solalle
ja menivät kuninkaansa ohi suojaisaan rotkoon.
Vain Tejan serkku, Aligern, ei aikonut väistyä. Hän heitti keihäänsä
niin voimakkaasti Cetheguksen kilpeä vasten, että se tunkeutui läpi.
Mutta Cethegus heitti kilpensä pois ja otti hyökkäävän Aligernin
miekallaan vastaan. Saatuaan haavan rintaansa miesparka kaatui
Hildebrand-vanhuksen käsiin. Tämä jätti raskaan kivikirveensä ja kantoi
haavoittuneen Tejan ohi solaan.
Hyvin oli Aligernkin heittänyt. Cetheguksen kädestä tuli kovasti verta.
Hän ei välittänyt siitä. Hän aikoi lähteä ajamaan takaa Hildebrandia ja
Aligernia tappaakseen heidät. Silloin Adalgot huomasi isänsä
verivihollisen.
"Alarik, Alarik", huusi hän kirkkaalla äänellä ja sieppasi vanhan
asemestarin kivikirveen maasta.