Sen solan yläpuolella, jota me voimme hyvin kutsua goottisolaksi, oli
mustassa laavakalliossa kapea luola. Sen perälle kuningas Teja oli
kätkenyt kansansa kalleimmat aarteet -- kuninkaan ruumiin ja
kuninkaallisen aarteen.
Teoderikin sotalippu oli pystytetty solan suulle. Neljän keihään varaan
jännitetty purppurainen kuninkaanvaippa muodosti loistavan esiripun
kallioluolalle, jonka viimeinen goottikuningas oli muodostanut
kuninkaalliseksi salikseen. Mustan tiikerinnahan peittämä laavakappale
oli hänen viimeinen valtaistuimensa.
Täällä kuningas vietti sen ajan, jolloin häntä ei tarvittu
ikävöimässään vartiopalveluksessa goottisolan eteläpäässä, missä
Narseksen etuvartijat alinomaa pitivät vartijaa toimessa, milloin
ahdistaen kauempaa nuolilla, kivillä ja heittokeihäillä, milloin tehden
rohkeita, äkillisiä hyökkäyksiä.
Joka kerta, kun sankarillinen vartija päästettiin levolle, oli hänellä
kahakan merkkejä kilvessä ja haarniskassa tai ainakin solan edustalla
-- kaatuneen vihollisen muodossa.
Mutta vähitellen kaatuneiden mätäneminen -- kukaan ei näet uskaltanut
tulla korjaamaan ruumiita -- teki melkein mahdottomaksi olon solan
suulla. Narses oli nähtävästi toivonutkin tätä. Kun Basiliskos
valitteli turhaa miesten uhraamista, vastasi Narses hänelle: "He
hyödyttävät meitä kuoltuaan enemmän kuin eläessään."
Mutta kuningas Teja heitätti eräänä yönä osan ruumiita jyrkkää
laavakallion rinnettä pitkin vihollisten puolelle. Muodottomiksi
ruhjoutuneina nämä säikähdyttivät bysanttilaisia, jotka eivät enää
mielellään lähteneet samaa kohtaloa hakemaan.
Silloin Narses pyysi heti kuningas Tejalta, että aseettomat
bysanttilaiset saisivat noutaa pois kaatuneet. Kuningas suostuikin
pyyntöön.
Tähän rotkoon vetäytymisen jälkeen ei ollut ainoatakaan goottia
kaatunut, sillä nyt oli vain yksi mies vihollisen ylettyvissä. Tähän
saakka ei ollut vielä yksikään vartijoista, joiden turvana oli aina
joukko tovereita, saanut kuolinhaavaa.
Eräänä iltana auringon laskun jälkeen kuningas, jonka sijaan oli
astunut lipunkantaja Visand, meni laavasaliinsa. -- Oli jo syyskuu ja
Taginaen taistelun jäljet olivat kadonneet. Kukat, joita Cassiodorus ja
luostarin hurskaat suojatit olivat istuttaneet kuningas Totilan, hänen
morsiamensa ja ystävänsä sarkofagin viereen, olivat jo täydessä
kukoistuksessaan.
Jo oven ulkopuolella oli häntä vastassa Adalgot, joka kaihomielisesti
hymyillen polvistui hänen eteensä ja tarjosi juomaa kultapikarista.
"Salli minun vielä hoitaa juomanlaskijan tehtävää. Ken tietää, miten
kauan enää saan sitä tehdä."
"Et enää kauan", virkkoi Teja totisena istuutuen laavakimpaleelle.
"Jääkäämme tänne ulkopuolelle. Katso, miten ihanana koko lahti Bajaesta
Sorrentumiin saakka hehkuu juuri mailleen menneen auringon ruskossa. --
Sininen meri on muuttunut purppuranväriseksi vereksi.
"Etelämaa ei ole todellakaan voinut luoda ihanampaa kehystä goottien
viimeiselle taistelulle.
"Kuva on oleva kehyksen veroinen.
"Loppu lähestyy.
"Nyt kaikki aavistukseni toteutuvat, uneni ja lauluni."
Kuningas nojasi päätään käsiinsä.
Hän katsahti toveriinsa vasta kuullessaan harpun hopeakielten kaiun.
Adalgot oli salaa noutanut kuninkaan pienen harpun esiripun takaa.
"Kuule", sanoi hän, "miten minä -- tai pikemmin, miten laulusi
laavarotkosta on kehittynyt.
"Muistatko vielä yötä eräässä Rooman puutarhassa?
"Taistelu, jonka näit, ei ollut menneinä aikoina tapahtunut. Näit oman
sankaritaistelusi, meidän viimeisen taistelumme."
Hän soitti ja lauloi:
"Missä Vesuvion vyöllä
laavakallioita on,
hätähuudot sieltä yöllä
tunkee seudun lepohon.
Siellä urhoin kostohuudot
öiseen ilmaan kaikuvat.
Siellä goottein onnet
uudet kunniakkaast' loppuvat."
"Niin, kunniakkaasti, rakkaani.
"Sitä ei kohtalo eikä Narses saa meiltä riistetyksi.
"Kauhea jumalantuomio, johon Totilamme haastoi Jumalan, on kauhealla
tavalla kohdannut häntä, hänen kansaansa ja Jumalaansa.
"Meidän kohtaloamme ei määrää, kuten jalo vainaja väitti, taivaassa
oikeudenmukainen Jumala.
"Me kaadumme italialaisten ja bysanttilaisten tuhansien petosten ja
heidän suunnattoman ylivoimansa vuoksi.
"Mutta sen, _miten_ me kaadumme, masentumattomina, ylpeinä
perikadossammekin, sen me itse määräämme, ei kateellinen kohtalo.
"Ja kuka hallitsee meidän jälkeemme tässä maassa?
"Nuo pikkumaiset kreikkalaiset eivät täällä kauan hallitse.
Italialaiset itse eivät kykene itseään hallitsemaan. Vuorien tuolta
puolen saapuu vielä germaaniheimoja. Ne minä asetan perillisiksemme ja
kostajiksemme."
Hän otti harpun, jonka Adalgot oli laskenut maahan, ja lauloi katsellen
merelle, jolle yön varjot nopeasti ilmestyivät.
Tähdet näkyivät jo.
Hän lauloi:
"Sammunut on kirkas palo
tähdet amelungien.
Sotakilpes', Didrik jalo,
jo särkynyt on viimein.
Raukka voittaa -- jalo horjuu --
uskollisuus herpautuu.
Konnan eessä sankar' sortuu.
Gooteill' hauta avautuu. --
Oi, kaunis maa, oi paha Rooma, --
oi, sulo taivaan sini --
oi, verinen sä Tiberuoma --
oi, viekas velskinimi.
Pohjolasta pian meille
perillinen ilmautuu.
Koston pauhu kaikuu teille
gooteill' hauta avautuu."
"Laulu miellyttää minua", huusi Adalgot, "mutta joko se on lopussa?"
"Lopun voi laulaa vain miekkojen melskeessä", sanoi Teja.
"Sinä saat pian kuulla lopun."
Hän nousi seisomaan.
"Mene, Adalgot", virkkoi hän, "jätä minut yksikseni.
"Olen pitänyt sinua jo liian kauan erossa suloisesta herttuattarestasi.
"Teillä, lapsi parat, ei ole enää monta tällaista iltahetkeä.
"Jos voisin jotenkin pelastaa teidät, nuoren tulevaisuuden suvun --"
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Hullutusta", sanoi hän sitten. "Tehän olette myös osa kuolemaan
tuomittua kansaa -- vaikkakin sen ihanin osa."
Adalgotin silmiin valahtivat kyyneleet, kun kuningas muistutti häntä
hänen nuoresta vaimostaan.
Hän meni aivan Tejan eteen ja laski kätensä hänen olalleen.
"Eikö ole toivoa? Hän on niin nuori."
"Ei ole toivoa", sanoi Teja, "sillä taivaasta ei tule pelastavaa
enkeliä.
"Muutaman päivän perästä nälkä alkaa ahdistaa.
"Silloin minä teen nopean lopun.
"Miehet hyökkäävät vihollisen kimppuun ja kaatuvat taistelussa."
"Entä tuhannet vaimot ja lapset?"
"En voi auttaa heitä.
"En ole kristittyjen kaikkivoipa Jumala.
"Mutta bysanttilaisten orjuuteen ei joudu ainoakaan
goottivaimo eikä -tyttö, joka ei vapaasti valitse häpeää
kuoleman sijasta.
"Katso tuonne, Adalgot. Vuoren hehku alkaa jo näkyä.
"Katso -- tuolla -- sata askelta tästä oikealle -- haa, liekit nousevat
ihanina tummasta rotkosta -- kun solan viimeinen vartija on kaatunut --
hyppäys tuohon rotkoon -- eikä roomalaisen rivo käsi saa koskea
puhtaisiin naisiimme.
"Muistellessani _heitä_ -- mehän voimme kaatua missä tahansa --
muistellessani goottivaimoja, valitsin viimeiseksi taistelukentäksemme
Vesuviuksen."
Adalgot ei itkenyt enää. Hän heittäytyi kuninkaan syliin.