Suuri sotapäällikkö Narses oli todella arvannut, mihin päin kuningas
Teja joukkoineen oli poikennut Via Flaminialta.
Hän oli ensin kääntynyt pohjoiseen Jonian meren rantaan päin ja
kuljetti sitten erinomaisen taitavasti pakenevan kansansa ja
sotajoukkonsa vahingoittumattomana kiertoteitä, joita tuskin kukaan
paitsi häntä tunsi, Hadrian, Aternumin, Ortonan ja Samniumin kautta.
Jo Nuceria Camellarian luona hän sai muutamilta Roomasta paenneilta
gooteilta tietää kaupungin valtauksesta.
Kuningas, joka jo hartaasti toivoi loppua ja jonka luonne oli muuttunut
säälimättömäksi, odotti melkein mielihyväntuntein hetkeä, jolloin olisi
pakko vapautua mukana kuljetetuista vangeista.
Nämä, joita oli melkein puolet goottien lukumäärästä, olivat tehneet
vartioimisen niin vaivalloiseksi, että Teja oli määrännyt
kuolemanrangaistuksen jokaisesta vastustuksen yrityksestä.
Fossatumin luona, heti sen jälkeen, kun oli poikettu pohjoiseen päin,
vangit yrittivät joukottain riistäytyä vapaiksi.
Hyvin suuri osa vangeista tapettiin karkauspuuhaa estettäessä. Kaikki
ne, jotka olivat jääneet eloon, kuningas käski heittää sidotuin käsin
Aternukseen ja hukuttaa ne sinne.
Sama kohtalo tuli Oresteen ja muiden päälliköiden osaksi.
Kun Adalgot rukoili vangeille armoa, vastasi kuningas synkkänä:
"Liian monta tuhatta turvatonta goottivaimoa ja -lasta on joutunut
näiden käsiin ja murhattu kotilietensä ääressä. Tämä ei ole enää
sotilasten välistä taistelua. Tämä on hävityssotaa kokonaista kansaa
vastaan. Tehkäämme mekin puolestamme samalla tavalla."
Samniumista kuningas riensi -- turvattomien kulkiessa perässä pienen
saattojoukon seuraamana, sillä nyt ei enää ollut takaa-ajon pelkoa --
parhaitten joukkojensa kanssa nopeasti Campaniaan.
Hän saapui sinne niin arvaamatta, että herttua Guntariksen ja kreivi
Grippan johtama, alkuaankin pieni ja sittemmin taisteluissa
ylivoimaisen vihollisen kanssa kutistunut joukko, joka oli vahvassa
asemassa Napolin ja Beneventumin välillä, hämmästyi yhtä paljon kuin
tämän joukon voitokkaat vastustajatkin.
Hän sai tietää, että bysanttilaiset uhkasivat Capuasta käsin Cumaeta.
"Ei", huudahti hän, "tätä linnoitusta he eivät saa vallata vielä
meiltä.
"Minulla on siellä tärkeä tehtävä suoritettavana."
Saatuaan joukkonsa lisäksi myöskin kreivikaupunkinsa Tarentumin
varusväen urhoollisen Ragnariksen johdolla, hän ylivoimaisena törmäsi
yhteen bysanttilaisten kanssa, jotka salaa marssivat Capuasta Cumaehen
aikoen kavalasti hyökätä linnoituksen kimppuun, mutta hämmästyksekseen
joutuivatkin goottien pääjoukon käsiin.
Kuningas karkasi vihan vimmassa bysanttilaisten kimppuun. Hän halkaisi
sotakirveellään arkontti Armatuksen pään, ja hänen rinnallaan Apulian
nuori herttua lävisti Dorotheoksen keihäällään. Kauhistuneina
bysanttilaiset pakenivat Terracinaan saakka.
Tämä olikin viimeinen voitonjumalan suudelma goottien siniselle
sotalipulle.
Seuraavana päivänä kuningas Teja saapui Cumaehen.
Totila oli hänen erityisestä vaatimuksestaan päättänyt vastoin
tavallisuutta viimeksi Roomasta lähtiessään ottaa kaupungin
uskollisuuden takaamiseksi panttivankeja. Ei kukaan tiennyt, minne nämä
olivat viedyt.
Tulopäivän iltana kuningas Teja antoi murtaa auki Cumaen linnoituksen
muureilla varustetun puutarhan portin. Täällä olivat torninkorkuisten
vallien takana kätkössä Rooman panttivangit, joina oli patriiseja ja
senaattoreja -- niiden joukossa Maximus, Cyprianus, Opilio, Rusticus,
Fidelius, senaatin huomattavimmat miehet --. Kaikkiaan oli
panttivankeja noin kolmesataa. Ne olivat kaikki katakombeissa
kokoutuneen salaliiton jäseniä.
Teja käski Roomasta pakoon päässeiden goottien kertoa heille, miten
roomalaiset olivat Narseksen lähettiläiden kiihoittamina eräänä yönä
nousseet äkkiä kapinaan ja tappaneet kaikki gootit, jotka olivat
käsiinsä saaneet, naiset ja lapsetkin, sekä pakottaneet loput
Hadrianuksen haudalle.
Tämän kertomuksen aikana kuningas katseli panttivankeja niin julman
näköisenä, että kaksi näistä murskasi ennen sen päättymistä päänsä
valleihin.
Kun kertojat olivat valallaan vakuuttaneet sanansa totuuden mukaisiksi,
lähti kuningas ääneti puutarhasta.
Hetkisen perästä noiden kolmen sadan panttivangin päät ilmestyivät
muureille.
"En saapunut Cumaehen vain täyttääkseni tämän kamalan tuomion", sanoi
kuningas Adalgotille.
"Tänne on kätkettynä pyhä salaisuus, jonka aion joukoilleni ilmaista."
Hän kutsui hänet ja muutkin sotajoukon päälliköt ilottomalle
illalliselle.
Kun ateria oli nautittu, antoi kuningas merkin Hildebrand-vanhukselle.
Tämä nyökäytti päätään, otti palavan pikisoihdun kaarikattoisen salin
keskipatsaassa olevasta rautarenkaasta ja virkkoi:
"Seuratkaa minua, goottisankarit ja ottakaa kilpenne mukaanne."
Oli heinäkuun yön kolmas hetki. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.
Kuningasta ja ikivanhaa asemestaria seuraten Guntaris ja Adalgot,
Aligern, Grippa, Ragnaris ja lipunkantaja Visand lähtivät ääneti
salista. Viimeisenä kulki kuninkaan kilvenkantaja Vakis, jolla oli
tulisoihtu kädessään.
Linnan puutarhan vastaisella puolella oli jättiläismäinen pyöreä torni,
jota sanottiin Teoderikin torniksi, koska tuo suuri kuningas oli sen
uudestaan rakennuttanut.
Tähän tornirakennukseen Hildebrand-vanhus meni valaisten tietä.
Maakerroksessa oli vain tyhjä tornihuone, johon vanhus pysähtyi. Hän ei
lähtenyt nousemaan jyrkkiä portaita ylös, vaan polvistui lattialle ja
alkoi mitata suljetusta ovesta lähtien pitkin lattiaa käsillään.
Mitattuaan viisitoista vaaksan pituutta hän löi kivikirveellään yhtä
kolmesta suunnattoman suuresta graniittilevystä, jotka muodostivat koko
lattian.
Paikka, johon vanhus iski, kumahti ontosti. Kun kiveä katsoi oikein
tarkoin, huomasi siinä pienen raonkin. Siihen hän painoi kirveensä
pyytäen miesten siirtymään taakseen huoneen vasemmalle puolelle.
Kun miehet olivat noudattaneet hänen pyyntöään, hän työnsi lattialaatan
syrjään. Aukko johti kellariin, joka tuntui olevan yhtä syvä kuin itse
torni oli korkea.
Aukosta pääsi hädin tuskin mies kerrallaan kulkemaan. Siitä lähti
alaspäin kaksisataa kallioon hakattua porrasta.
Ääneti miehet kulkivat portaita alas.
Alas saavuttuaan he huomasivat tulleensa pyöreään huoneeseen, jonka
kivimuuri jakoi kahteen puolikaareen.
Se puolikaari, johon he saapuivat, oli tyhjä.
Nyt kuningas Teja mittasi lattian rajasta alkaen seinää pitkin kymmenen
vaaksanmittaa ja painoi sitten erästä kiveä, joka painui sisäänpäin
muodostaen toiseen puolikaareen kapean oven.
Hildebrand-vanhus astui edellä ja sytytti kuninkaan kanssa seinillä
olevat tulisoihdut.
Muut läsnäolijat peräytyivät ja peittivät silmänsä näkemänsä loiston
halkaisemina. Kun he taas avasivat silmänsä, huomasivat he, että heidän
edessään oli Didrik berniläisen tarumaisen suuri kuninkaanaarre.
Siellä oli osittain sirosti järjestettyinä, osittain hujan hajan
kasoihin paiskattuina kaikenlaisia aseita, taloustarpeita ja koruja.
Siellä oli pronssisia rynnäkkökypäröitä muinaisten etruskien ajoilta.
Ne olivat harmaassa muinaisuudessa joutuneet kauppiasten välityksellä
goottien haltuun, jotka niihin aikoihin elelivät Pruthin ja Dnjesterin
tai mahdollisesti Itämeren äärillä, ja ne olivat sitten kulkeutuneet
eteläänpäin siirtyneen vaelluskansan mukana takaisin lähelle niitä
paikkoja, joissa ne olivat taotut.
Vieressä oli matalia puisia pääsuojuksia, joiden päälle oli jännitetty
hylkeen ja jääkarhun nahkoja.
Siellä oli suippoja, kelttiläisiä kypäröitä, komeilla töyhdöillä
varustettuja roomalaisia ja bysanttilaisia kypäröitä, pronssisia,
rautaisia, hopeaisia ja kultaisia kaularenkaita, kaikenmallisia kilpiä
-- kömpelöistä, miehenkorkuisista puukilvistä, joita pidettiin muurin
tavoin jousimiehen suojana, parttien siroon, helmillä ja jalokivillä
koristettuun, pyöreään, pieneen kilpeen saakka.
Tavattoman raskaiden, vanhanaikaisten, ketjurenkaista kudottujen
haarniskojen vieressä oli keveitä, purppuranvärisestä pellavakankaasta
laadittuja suojuksia. Niiden lomissa oli lyömämiekkoja, miekkoja,
kivisiä, pronssisia ja rautaisia tikareja, piiluja ja nuijia, joista
osa oli tehty mammutin nikamista. Olipa siellä frankkilaisia
fransiskojakin sekä sirosti koristettuja, pieniä, kullattuja
heittokirveitä, joita roomalaiset sirkusratsastajat käyttivät
temppujaan tehdessään.
Keihäitä ja muita heittoaseita oli myöskin lukematon joukko -- melkein
koskemattomasta hammasvalaan torahampaasta, jota oli käytetty aseena,
ebenpuusta tehtyyn vandaalikuninkaan komeaan keihääseen saakka. Olipa
siellä saman ruhtinaan kultainen nuolikotelokin, jonka nuolet olivat
koristetut flamingon purppuranvärisillä sulilla.
Sotavaippoja oli monenlaisia, niitä oli tehty sinisen ketun nahasta,
Numidian jalopeuran taljasta, jopa kalleimmasta Sidonin purppurastakin.
Jalkineita oli skritofinnien pitkistä, lapionmuotoisista lumikengistä
bysanttilaisiin kultasandaaleihin saakka. Vaatetavaraa oli myös yllin
kyllin, m.m. friisiläisiä villatakkeja ja kiinalaisia silkkitunikoita.
Pöytäastioita oli määrätön kasa, merenpihkaisia, kultaisia, hopeaisia
ja kilpikonnanluisia: korkeita ruukkuja, laakeita maljoja, pyöreitä
pikareita ja leveitä uurnia.
Koruista olivat huomattavimmat käsirenkaat ja soljet sekä
vuorikristalleista ja helmistä kootut kaulanauhat.
Siellä oli tavaraa kaikkiin elämän tarpeisiin, ruoka- ja
juoma-astioita, vaatteita ja koruja, aseita ja leikkikaluja.
"Niin", virkkoi kuningas Teja, "tämän salaisen luolan, jonka olemassa
olon vain veriveljet tiesivät, asemestari hakkautti kallioon ollessaan
neljäkymmentä vuotta sitten Cumaen kreivinä. Siinä on goottien
kuninkaanaarretta jo vuosikymmeniä säilytetty.
"Siksi Belisarius saikin pienen saaliin, kun hän kaivoi käsiinsä
Ravennassa olevan aarteen. Täällä on ollut kätkössä jaloimmat ja
kalliimmat tavarat sotasaaliista, parhaat rauhanaikaiset lahjat, joita
amelungit ovat saaneet Teoderikin, Vinitarin, Hermanarikin, Atalin,
Ostrogoton, Isarnan ja Amalan aikana.
"Ravennassa säilytettiin vain lyötyä rahaa ja muuta tavaraa, joiden
raha-arvo oli suurempi kuin niiden merkitys lahjana tai saaliina.
"Kuukausimääriä viholliset kävelivät näiden aarteiden päällä, mutta
tämän kellarin uskollinen syvyys ei ilmaissut salaisuutta.
"Mutta nyt otamme ne mukaamme. Viekää ne täältä pois leveillä
kilvillänne ja antakaa ne sitten kulkea ylös miehestä mieheen. Me
otamme ne mukaamme itä-goottien viimeiselle taistelukentälle.
"Älä pelkää, nuori Adalgot. Vaikka kaadunkin ja vaikka kaikki
joudummekin perikatoon, niin viholliset eivät saa viedä Bysanttiin
pyhää kunnia-aarretta.
"Sillä viimeinen taistelukenttämme, jonka olen valinnut, on
merkillinen. Se nielee ja kätkee viimeiset gootit, heidän aarteensa ja
kunniansa."
"Niin, vieläpä heidän suurimmat aarteensa ja kunniansa", sanoi
Hildebrand-vanhus, "ei ainoastaan kullan, hopeat ja kalliit kivet.
"Katsokaa tänne, gootit!"
Hän valaisi tulisoihdullaan puoliympyrän perällä olevaa esirippua ja
veti sen sivulle.
Kaikki muut läsnäolijat lankesivat kunnioituksesta polvilleen.
Sillä he tunsivat suuren vainajan, joka istui ylevänä kultaisella
valtaistuimellaan keihäs oikeassa kädessään, purppuravaippa
hartioillaan.
Hän oli suuri Teoderik.
Egyptiläisiltä roomalaisille kulkeutunut taito säilyttää ruumiita oli
tehnyt tässäkin tapauksessa ihmeitä. Vainaja oli aivan elävän näköinen.
Liikutettuna eivät miehet saaneet sanaa suustaan.
"Jo kauan", virkkoi Hildebrand vihdoin, "olemme Teja ja minä epäilleet
goottien onnentähteä.
"Minä, joka olin ennen sodan syttymistä kunniavahdin päällikkönä
Ravennan marmoripalatsissa, jonne Amalasunta oli haudannut
isävainajansa, minä en pitänyt tuosta rakennuksesta. Vielä vähemmän
pidin pyhältä savulta tuoksuvista papeista, jotka usein saapuivat sinne
muka rukoilemaan mahtavan kuninkaan sielun autuuden puolesta.
"Minä mietin: jos jälkemme kerran katoavat tästä etelämaasta, eivät
italialaiset eivätkä pikku kreikkalaiset saa pilkata suuren, rakkaan
sankarimme jäännöksiä.
"Ei. Samoin kuin Rooman linnan ensimmäinen valloittaja, länsigootti
Alarik oli saanut pyhän virran pohjalla haudan, jota ei kukaan tietänyt
eikä kukaan päässyt häväisemään, samoin suuri kuninkaanikin oli saatava
ihmisten uteliaisuuden saavutettavista.
"Tejan avulla veinkin eräänä synkkänä yönä jalon ruumiin pois
marmoripalatsista ja ulvovien pappien läheisyydestä. Me toimme sen
tänne suljetussa laatikossa.
"Täällä hän oli varmassa kätkössä. Jos joku löytäisikin hänet
sattumalta satojen vuosien kuluttua, niin kukapa hänet tuntisi
kotkasilmäiseksi kuninkaaksi.
"Ravennan palatsissa oleva kivisarkofagi jäi tyhjäksi. Turhaan munkit
veisaavat ja rukoilevat sen ääressä.
"Täällä aarteittensa ja kunniamerkkiensä keskellä piti hänen saada
levätä sankarin ihanaa lepoa istuen omalla valtaistuimellaan.
"Kun hänen sielunsa katsoo alas Valhallasta ja näkee tämän, miellyttää
se häntä, sillä hän ei tahtoisi nähdä ruumiin lepäävän pitkällään
raskaiden kivien alla suitsutusten täyttämässä holvissa."
"Mutta nyt", virkkoi Teja, "on hänen sekä amelungien aarteen vielä
kerran noustava ylös syvyydestä.
"Kun olemme saaneet aarteet ihmisten ilmoille, niin sitten kuljetamme
huolellisesti ja varovaisesti rakkaan sankarimme ruumiin.
"Huomisaamuna varhain lähdemme tästä kaupungista -- Narseksen ja
prefektin ilmoitetaan nimittäin jo lähestyvän -- ja marssimme
kuninkaanaarre ja kuninkaan ruumis mukanamme goottien viimeiselle
taistelukentälle, jonne olen jo käskenyt vaimojen ja lasten mennä.
"Tuo taistelukenttä -- olen sen nähnyt monta kertaa unettomina öinä
unikuvana -- tuo taistelukenttä, joka näkee meidät ja kansamme
kunniaakkaasti kaatuvan, tuo taistelukenttä, joka ottaa hehkuvaan
syliinsä kaikki kuolemaa haluavat, sen jälkeen kuin viimeinenkin keihäs
on taittunut -- tämä taistelukenttä on Tejan valitsema."
"Minä aavistan", huudahti Adalgot. "Tuon taistelukentän nimi on --"
"Mons Vesuvius", sanoi Teija. "Toimeen!"