Silloin munkin päähän välähti ajatus.
Olivathan he -- dioskurit -- kerran ennenkin vaihtaneet vaatteita.
Olihan kerran ennenkin murhaajan teräs kääntynyt sen vuoksi Totilasta
häneen.
Hän teki nopeasti päätöksensä.
Heitä tietysti ajettaisiin takaa. Hän oli kuulevinaan kavioiden
kapsetta.
Aligern oli mennyt metsän reunaan tähystelemään, ja Adalgot piti
kuninkaan päätä sylissään.
"Niin, siellä he ovat", huusi Aligern palattuaan toisten luo.
"Persialaiset ratsumiehet lähestyvät kahdelta taholta tätä paikkaa."
"Riennä sitten, Julius", pyysi Totila, "ja pelasta Valeria Tejan luo."
"Minä riennän, ystäväni! Näkemiin!"
Hän puristi kuninkaan kättä.
Sitten hän nousi Pluton selkään -- häh otti tämän haavoittuneen ratsun
ja jätti kuninkaalle oman, täysissä voimissa olevan hevosensa.
Totilan huomaamatta hän pani nopeasti päähänsä joutsenkypärän, heitti
hartioilleen valkoisen, veren tahraaman vaipan ja ajaa karautti ulos
metsästä suunnaten matkansa luostaria kohti.
"Tämä tie", tuumi hän itsekseen, "on aivan avonainen, sitä vastoin
Numan haudalle johtava tie kulkee metsän läpi ja viinitarhojen lomitse.
"Kenties vainoojat kääntyvät minua kohti ja hän pääsee pakoon."
Hän oli arvannut oikein.
Tuskin hän oli päässyt metsiköstä näkyvälle paikalle ja alkanut
ratsastaa vuorta ylös, kun hän huomasi ratsumiesten, jotka olivat
kiertäneet Taginaen, rupeavan ajamaan häntä takaa.
Saadakseen takaa-ajajat niin kauas kuninkaasta kuin mahdollista ja
pitääkseen vihollisia niin kauan kuin mahdollista harhaluulossaan, hän
pakotti ratsunsa nopeaan juoksuun.
Mutta ratsu oli haavoittunut.
Se kulki vaivalloisesti kivistä, jyrkkää rinnettä ylös.
Takaa-ajajat tulivat lähemmäksi.
"Onko tuo kuningas?"
"On."
"Ei, tuo ei ole kuningas. Tuo on liian pienikasvuinen", virkkoi
persialaisten päällikkö, joka ratsasti etumaisena.
"Ja pakenisiko hän yksin?"
"Se on tietysti kaikkein viisainta," arveli päällikkö.
"Varmasti tuo on hänen joutsenkypäränsä."
"Tuo on hänen vaippansa."
"Mutta hänhän ratsasti valkoisella hevosella", tuumi päällikkö.
"Niin, alussa", virkkoi eräs ratsumiehistä. "Mutta kun se kaatui
keihään iskusta, nostettiin hänet -- seisoin aivan vieressä -- tämän
ratsun selkään."
"Hyvä", huudahti päällikkö, "sinä olet oikeassa. Minä tunnen tuon
ratsun."
"Se on jalo eläin. Tuolla tavalla se menee vuorta ylös, vaikka se on
haavoittunut."
"Niin, se on jalo. Tuo ratsu seisahtuukin. Katsokaa tarkasti:
"Seis, Pluto! Polvillesi!"
Vapisten ja korskuen viisas, uskollinen ratsu pysähtyi lyönneistä ja
kannuksen iskuista huolimatta ja laskeutui hitaasti polvilleen.
"On turmiollista ratsastaa prefektin hevosella, barbaari!
"Tuossa on! Tämä on Forumista, tämä Kapitoliumista ja tämä
Juliuksesta."
Raivoissaan prefekti singahutti kolme heittokeihästä, omansa ja kaksi
Syphaxin keihästä, jotka hän riisti tämän kädestä, pakenevan selkään
sellaisella voimalla, että ne tunkeutuivat läpi ruumiin.
Sitten hän hyppäsi maahan, paljasti miekkansa ja repi maahan
pudonneelta kypärän päästä.
"Julius", huusi hän kauhuissaan.
"Sinäkö, Cethegus?"
"Julius, sinä et saa kuolla."
Intohimoisella kiireellä hän rupesi tukkimaan verta vuotavia haavoja.
"Jos rakastat minua", virkkoi kuoleva, "niin pelasta hänet -- pelasta
Totila."
Lempeät silmät sulkeutuivat ainaiseksi.
Cethegus kuunteli sydämen lyöntiä. Hän painoi korvansa veriseen
rintaan.
"Loppu", sanoi hän soinnuttomalla äänellä.
"Manilia!
"Sinua minä olen rakastanut -- Julius.
"Sinä kuolit _hänen_ nimensä huulillasi.
"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vimmoissaan.
"Viimeisen siteen, joka minua kiinnitti ihmisrakkauteen, katkaisin itse
ilkkuvan, vihamielisen sattuman oikusta.
"Se olikin viimeinen heikkouteni.
"Nyt, ihmisyys, olet minulle kuollut.
"Nostakaa hänet jalon ratsun selkään. Se olkoon viimeinen tehtäväsi,
Pluto. Viekää hänet sitten -- tuolla ylhäällä vuorella on kappeli --
viekää hänet sinne ja käskekää pappien juhlallisesti haudata hänet.
"Sanokaa siellä ylhäällä, että hän kuoli munkkina -- hän kuoli
ystävänsä puolesta. Hän ansaitsee kristillisen hautauksen.
"Mutta minä menen", huudahti hän peloittavan näköisenä, "hakemaan vielä
kerran käsiini hänen ystävänsä. Minä yhdistän heidät -- iäksi."
Hän nousi ratsunsa selkään.
"Minne", kysyi Syphax. "Takaisinko Taginaehen?"
"Ei! Tuonne metsikköön! Hän on siellä piilossa, sillä Julius tuli
sieltä."
* * * * *
Tämän välikohtauksen aikana kuningas oli hiukan tointunut ja
voimistunut. Hän lähti Juliuksen hevosella ratsastaen Adalgotin,
Aligernin ja muutamien ratsumiesten seuraamana metsästä, jonka
itäreunaa pitkin tie kulki kappelikukkulalle.
He näkivät jo kappelin valkoiset muurit kääntyessään metsätieltä.
Mutta silloin käheä huuto kuului etelästä, heidän oikealta puoleltaan.
Heitä vastaan riensi kentän yli Clasiuksesta päin voimakas
ratsumiesjoukko.
Kuningas tunsi joukon johtajan.
Ennenkuin hänen seuralaisensa ehtivät joutua väliin, oli hän
kannustanut ratsuaan, laski keihäänsä tanaan ja syöksyi vihollista
vastaan.
Molemmat päälliköt syöksähtivät yhteen kuten kaksi ukkospilveä.
"Ylpeä barbaari!"
"Kurja petturi!"
Molemmat kaatuivat ratsuiltaan.
He olivat karanneet toistensa kimppuun sellaisella raivolla, ettei
kumpikaan ajatellut itsensä suojaamista, vaan ainoastaan toisen
tuhoamista.
Furius Ahalla kaatui ratsultaan kuolleena, sillä kuningas oli heittänyt
keihäänsä sellaisella voimalla, että se tunkeutui kultakilven ja
panssarin läpi suoraan sydämeen. Keihään varsi katkesi iskusta.
Mutta kuningaskin vaipui kuolevana Adalgotin syliin. Korsikalaisen
keihäs oli sattunut hänen rintaansa aivan kaulan luona.
Adalgot repäisi Valerian sinisen lippukankaan vyöstään ja koetti sillä
hillitä verivirtaa.
Turhaan.
Lipun helakka sini muuttui äkkiä tummanpunaiseksi.
"Gothia", huoahti kuningas vielä, "Italia -- Valeria!"
Samalla hetkellä, ennenkuin epätasainen taistelu pääsi alkuunkaan,
Alboin saapui longobardiratsumiehineen paikalle.
Hän oli lähtenyt korsikalaisen mukana, sillä hän ei halunnut olla
joutilaana taistelun riehuessa Taginaen muurien edustalla.
Ääneti, totisena, liikutettuna longobardiruhtinas katseli kuninkaan
ruumista.
"Hän lahjoitti minulle henkeni -- minä en saanut pelastetuksi hänen
henkeään", sanoi hän totisena.
Eräs hänen ratsumiehistään osoitti vainajan komeata asevarustusta.
"Ei", virkkoi Alboin, "kuninkaallinen sankari on haudattava
kuninkaallisessa komeudessaan."
"Tuolla ylhäällä kalliolla, Alboin", sanoi Adalgot surullisena, "on
häntä jo kauan odottanut morsian ja -- hänen itsensä valitsema hauta."
"Viekää hänet sinne. Minä suon vapaan pääsyn jalolle ruumiille ja
jaloille kantajille.
"Ratsumiehet, seuratkaa minua takaisin taisteluun."