KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Silloin munkin päähän välähti ajatus.

Olivathan he -- dioskurit -- kerran ennenkin vaihtaneet vaatteita.

Olihan kerran ennenkin murhaajan teräs kääntynyt sen vuoksi Totilasta

häneen.

Hän teki nopeasti päätöksensä.

Heitä tietysti ajettaisiin takaa. Hän oli kuulevinaan kavioiden

kapsetta.

Aligern oli mennyt metsän reunaan tähystelemään, ja Adalgot piti

kuninkaan päätä sylissään.

"Niin, siellä he ovat", huusi Aligern palattuaan toisten luo.

"Persialaiset ratsumiehet lähestyvät kahdelta taholta tätä paikkaa."

"Riennä sitten, Julius", pyysi Totila, "ja pelasta Valeria Tejan luo."

"Minä riennän, ystäväni! Näkemiin!"

Hän puristi kuninkaan kättä.

Sitten hän nousi Pluton selkään -- häh otti tämän haavoittuneen ratsun

ja jätti kuninkaalle oman, täysissä voimissa olevan hevosensa.

Totilan huomaamatta hän pani nopeasti päähänsä joutsenkypärän, heitti

hartioilleen valkoisen, veren tahraaman vaipan ja ajaa karautti ulos

metsästä suunnaten matkansa luostaria kohti.

"Tämä tie", tuumi hän itsekseen, "on aivan avonainen, sitä vastoin

Numan haudalle johtava tie kulkee metsän läpi ja viinitarhojen lomitse.

"Kenties vainoojat kääntyvät minua kohti ja hän pääsee pakoon."

Hän oli arvannut oikein.

Tuskin hän oli päässyt metsiköstä näkyvälle paikalle ja alkanut

ratsastaa vuorta ylös, kun hän huomasi ratsumiesten, jotka olivat

kiertäneet Taginaen, rupeavan ajamaan häntä takaa.

Saadakseen takaa-ajajat niin kauas kuninkaasta kuin mahdollista ja

pitääkseen vihollisia niin kauan kuin mahdollista harhaluulossaan, hän

pakotti ratsunsa nopeaan juoksuun.

Mutta ratsu oli haavoittunut.

Se kulki vaivalloisesti kivistä, jyrkkää rinnettä ylös.

Takaa-ajajat tulivat lähemmäksi.

"Onko tuo kuningas?"

"On."

"Ei, tuo ei ole kuningas. Tuo on liian pienikasvuinen", virkkoi

persialaisten päällikkö, joka ratsasti etumaisena.

"Ja pakenisiko hän yksin?"

"Se on tietysti kaikkein viisainta," arveli päällikkö.

"Varmasti tuo on hänen joutsenkypäränsä."

"Tuo on hänen vaippansa."

"Mutta hänhän ratsasti valkoisella hevosella", tuumi päällikkö.

"Niin, alussa", virkkoi eräs ratsumiehistä. "Mutta kun se kaatui

keihään iskusta, nostettiin hänet -- seisoin aivan vieressä -- tämän

ratsun selkään."

"Hyvä", huudahti päällikkö, "sinä olet oikeassa. Minä tunnen tuon

ratsun."

"Se on jalo eläin. Tuolla tavalla se menee vuorta ylös, vaikka se on

haavoittunut."

"Niin, se on jalo. Tuo ratsu seisahtuukin. Katsokaa tarkasti:

"Seis, Pluto! Polvillesi!"

Vapisten ja korskuen viisas, uskollinen ratsu pysähtyi lyönneistä ja

kannuksen iskuista huolimatta ja laskeutui hitaasti polvilleen.

"On turmiollista ratsastaa prefektin hevosella, barbaari!

"Tuossa on! Tämä on Forumista, tämä Kapitoliumista ja tämä

Juliuksesta."

Raivoissaan prefekti singahutti kolme heittokeihästä, omansa ja kaksi

Syphaxin keihästä, jotka hän riisti tämän kädestä, pakenevan selkään

sellaisella voimalla, että ne tunkeutuivat läpi ruumiin.

Sitten hän hyppäsi maahan, paljasti miekkansa ja repi maahan

pudonneelta kypärän päästä.

"Julius", huusi hän kauhuissaan.

"Sinäkö, Cethegus?"

"Julius, sinä et saa kuolla."

Intohimoisella kiireellä hän rupesi tukkimaan verta vuotavia haavoja.

"Jos rakastat minua", virkkoi kuoleva, "niin pelasta hänet -- pelasta

Totila."

Lempeät silmät sulkeutuivat ainaiseksi.

Cethegus kuunteli sydämen lyöntiä. Hän painoi korvansa veriseen

rintaan.

"Loppu", sanoi hän soinnuttomalla äänellä.

"Manilia!

"Sinua minä olen rakastanut -- Julius.

"Sinä kuolit _hänen_ nimensä huulillasi.

"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vimmoissaan.

"Viimeisen siteen, joka minua kiinnitti ihmisrakkauteen, katkaisin itse

ilkkuvan, vihamielisen sattuman oikusta.

"Se olikin viimeinen heikkouteni.

"Nyt, ihmisyys, olet minulle kuollut.

"Nostakaa hänet jalon ratsun selkään. Se olkoon viimeinen tehtäväsi,

Pluto. Viekää hänet sitten -- tuolla ylhäällä vuorella on kappeli --

viekää hänet sinne ja käskekää pappien juhlallisesti haudata hänet.

"Sanokaa siellä ylhäällä, että hän kuoli munkkina -- hän kuoli

ystävänsä puolesta. Hän ansaitsee kristillisen hautauksen.

"Mutta minä menen", huudahti hän peloittavan näköisenä, "hakemaan vielä

kerran käsiini hänen ystävänsä. Minä yhdistän heidät -- iäksi."

Hän nousi ratsunsa selkään.

"Minne", kysyi Syphax. "Takaisinko Taginaehen?"

"Ei! Tuonne metsikköön! Hän on siellä piilossa, sillä Julius tuli

sieltä."

* * * * *

Tämän välikohtauksen aikana kuningas oli hiukan tointunut ja

voimistunut. Hän lähti Juliuksen hevosella ratsastaen Adalgotin,

Aligernin ja muutamien ratsumiesten seuraamana metsästä, jonka

itäreunaa pitkin tie kulki kappelikukkulalle.

He näkivät jo kappelin valkoiset muurit kääntyessään metsätieltä.

Mutta silloin käheä huuto kuului etelästä, heidän oikealta puoleltaan.

Heitä vastaan riensi kentän yli Clasiuksesta päin voimakas

ratsumiesjoukko.

Kuningas tunsi joukon johtajan.

Ennenkuin hänen seuralaisensa ehtivät joutua väliin, oli hän

kannustanut ratsuaan, laski keihäänsä tanaan ja syöksyi vihollista

vastaan.

Molemmat päälliköt syöksähtivät yhteen kuten kaksi ukkospilveä.

"Ylpeä barbaari!"

"Kurja petturi!"

Molemmat kaatuivat ratsuiltaan.

He olivat karanneet toistensa kimppuun sellaisella raivolla, ettei

kumpikaan ajatellut itsensä suojaamista, vaan ainoastaan toisen

tuhoamista.

Furius Ahalla kaatui ratsultaan kuolleena, sillä kuningas oli heittänyt

keihäänsä sellaisella voimalla, että se tunkeutui kultakilven ja

panssarin läpi suoraan sydämeen. Keihään varsi katkesi iskusta.

Mutta kuningaskin vaipui kuolevana Adalgotin syliin. Korsikalaisen

keihäs oli sattunut hänen rintaansa aivan kaulan luona.

Adalgot repäisi Valerian sinisen lippukankaan vyöstään ja koetti sillä

hillitä verivirtaa.

Turhaan.

Lipun helakka sini muuttui äkkiä tummanpunaiseksi.

"Gothia", huoahti kuningas vielä, "Italia -- Valeria!"

Samalla hetkellä, ennenkuin epätasainen taistelu pääsi alkuunkaan,

Alboin saapui longobardiratsumiehineen paikalle.

Hän oli lähtenyt korsikalaisen mukana, sillä hän ei halunnut olla

joutilaana taistelun riehuessa Taginaen muurien edustalla.

Ääneti, totisena, liikutettuna longobardiruhtinas katseli kuninkaan

ruumista.

"Hän lahjoitti minulle henkeni -- minä en saanut pelastetuksi hänen

henkeään", sanoi hän totisena.

Eräs hänen ratsumiehistään osoitti vainajan komeata asevarustusta.

"Ei", virkkoi Alboin, "kuninkaallinen sankari on haudattava

kuninkaallisessa komeudessaan."

"Tuolla ylhäällä kalliolla, Alboin", sanoi Adalgot surullisena, "on

häntä jo kauan odottanut morsian ja -- hänen itsensä valitsema hauta."

"Viekää hänet sinne. Minä suon vapaan pääsyn jalolle ruumiille ja

jaloille kantajille.

"Ratsumiehet, seuratkaa minua takaisin taisteluun."

Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani · 第 102 / 123 题