Äkkiä persialainen ratsumies riensi goottien rivien välitse kuninkaan
luo, toi tälle jonkun tiedon ja palasi sitten takaisin täyttä karkua.
"No, vihdoinkin", virkkoi Totila, "nyt onkin jo tarpeeksi leikitty.
"Urhoollinen Alboin, Audoinin poika", huusi hän, "aiotko todellakin
taistella kreikkalaisten puolella meitä vastaan? Tule sitten, kuninkaan
poika -- kuningas kutsuu sinua."
Silloin Alboin ei jaksanut kauemmin hillitä taisteluintoaan.
"Minun täytyy saada omakseni hänen ratsunsa ja panssarinsa", huusi hän
ja ajaa karautti keihäs tanassa kuningasta kohti.
Totila sai hiljaa koskettamalla tanssivan hevosensa kylkiä tämän äkkiä
seisahtumaan.
Hän näytti odottavan iskua.
Alboin oli jo aivan hänen edessään.
Silloin -- kuningas kosketti taas ratsunsa kylkiä -- tämä teki kauniin
hypyn sivulle päin -- ja longobardi suhahti aivan Totilan ohi.
Samassa Totila lähti ajamaan häntä takaa ja olisi voinut helposti
pistää hänet selkäpuolelta keihäällään kuoliaaksi.
Kovasti kiljaisten longobardit riensivät kuninkaansa pojan avuksi.
Mutta Totila heilautti keihäänsä kädessään ympäri ja antoi sen tylpällä
kädensijalla vastustajalleen sellaisen töytäyksen vasempaan kylkeen,
että tämä lensi ratsunsa selästä maahan oikealle puolelle.
Levollisesti Totila ratsasti sitten rintamansa luo heiluttaen
keihästään.
Alboin nousi äkkiä hevosensa selkään ja teki sitten joukkonsa
etunenässä hyökkäyksen goottien heikkoa rintamaa vastaan.
Mutta ennen yhteentörmäystä kuningas huusi:
"Paetkaa, paetkaa kaupunkiin."
Hän pyöräytti hevosensa ja ajoi täyttä karkua Capraeta kohti.
Hänen ratsumiehensä seurasivat häntä.
Alboin hämmästyi.
Mutta hän huusi pian:
"Se on pakoa. Se ei voi olla muuta. Tuolla ne jo rientävät portista
sisään.
"Niin, ratsastustaito ja tosi taistelu ovat kaksi aivan eri asiaa.
"Seuratkaa heitä, sutoseni! Ajakaa heitä takaa kaupunkiin saakka."
He ajoivat Capraeta kohti, työnsivät pohjoisportin, jonka pakenevat
olivat sulkeneet, mutta eivät lukinneet, auki ja laskivat täyttä neliä
pitkää pääkatua myöten eteläportille, josta viimeiset gootit juuri
katosivat.
Narses oli koettanut pysytellä seisaallaan kantotuolissaan nähdäkseen
tarkkaan mieltäkiinnittävän näytelmän.
"Pysähtykää", huusi hän vimmoissaan, "pysähtykää! Puhaltakaa tuubaa!
Puhaltakaa peräytymismerkki! Peräytymismerkki!
"Tuo oli maailman kömpelöin ansa, mutta Alboin tietysti luuli, että se
_täytyy_ olla totta, kun joku hänen edessään pakenee."
Torvet saivat puhaltaa turhaan.
Gootteja takaa-ajavien longobardien voittohuudot tukahduttivat torvien
äänet.
Vaikka he olisivat kuulleetkin merkin, olisivat he sitä halveksineet.
Ähkyen Narses istuutui nähdessään longobardien viimeisten rivien
katoavan Capraen porttien sisäpuolelle.
"Ah", huokasi hän, "minun täytyy avoimin silmin nyt tehdä tyhmyys.
"En voi sallia heidän tuhoutuvan tyhmyytensä vuoksi, vaikka he sen
kyllä ansaitsisivat. Minä tarvitsen vielä heitä.
"Eteenpäin siis tyhmyyden nimessä. He ovat jo kai puoliksi tuhotut,
ennenkuin me joudumme avuksi.
"Eteenpäin Cethegus, Anzalas ja Liberius. Eteenpäin isaurilaiset,
armenialaiset ja illyrialaiset. Capraeta kohti.
"Mutta ottakaa huomioon! Kaupunki ei voi olla tyhjä. Se on loukku,
johon seuraamme noita nautoja avoimin silmin.
"Kantotuolini seuraa teitä. Mutta en pysy enää pystyssä."
Hän nojautui väsyneenä patjoille.
Hiljainen puistatus, joka aina johtui mielenliikutuksesta, vavahdutti
häntä.
Pikamarssissa Cetheguksen ja Liberiuksen jalkamiehet riensivät
kaupunkia kohti. Molemmat päälliköt olivat ratsain.
Sillä välin pakenevat ja takaa-ajajat olivat rientäneet pienen
kaupungin läpi. Viimeisetkin longobardit olivat jo Caprean porttien
ulkopuolella. Etumaiset olivat Alboinin kanssa jo saapuneet siihen Via
Flaminian kohtaan, jossa kukkulat kohosivat molemmilla puolilla.
Kuningas pakeni vielä hevosen pituuden.
Hän pysähtyi sitten, kääntyi ja antoi merkin.
Hänen rinnallaan ratsastava Adalgot puhalsi torveensa.
Silloin Taginaen pohjoisportista Torismut ilmestyi keihäsmiehineen ja
kaksoisväijytyksestä riensivät metallitorvien kaikuessa korsikalaisen
persialaisratsumiehet tielle.
"Nyt kääntykää, gootit. Eteenpäin hyökkäykseen. Voi petettyjä!"
Alboin katseli neuvottomana kaikille kolmelle taholle.
"Näin pahassa paikassa emme ole koskaan ennen olleet, sutoseni", sanoi
hän.
Hän kääntyi erästä persialaisten johtajaa vastaan, jolla oli päässä
avonainen kultakypärä ja joka ajoi suoraan häntä kohti.
He olivat jo aivan lähekkäin.
Silloin kultakypärä huusi:
"Käänny, longobardi! _Tuolla_ ovat yhteiset vihollisemme.
"Alas gootit."
Hän iski samalla kuoliaaksi gootin, joka uhkasi Alboinia.
Persialaiset ratsumiehet ajoivat molemmilta puolin heidän edelleen ja
hyökkäsivät hämmästyneiden goottien kimppuun.
Silmänräpäyksen nämä katselivat neuvottomina asiain kulkua.
Mutta kun he huomasivat, ettei tämä ollutkaan erehdys, -- että väijytys
koskikin heitä eikä longobardeja --, alkoivat he huutaa:
"Petos, petos! Kaikki on hukassa!"
Samalla he käänsivät hevosensa ja lähtivät tällä kertaa todenteolla
pakenemaan Taginaeta kohti raastaen kaikki mukanaan ja ratsastaen
kumoon oman jalkaväkensä, joka juuri tuli portista ulos.
Kuninkaankin kasvoilta katosi veri, kun hän huomasi korsikalaisen
käyvän yhdessä longobardien kanssa goottien kimppuun.
"Niin, tämä on petosta", huusi hän. "Haa, tiikeri! kuolema hänelle!"
Ja hän karautti korsikalaista kohti.
Mutta ennenkuin hän pääsi tämän kimppuun, ehti tielle kuninkaan ja
korsikalaisen väliin persialainen Isdigerd, joka oli rynnännyt
joukkoineen vasemmalta.
"Kuningasta kohti", huusi hän miehilleen. "Kaikki keihäät kuningasta
kohti.
"Tuota valkoista kohti, jolla on joutsenkypärä! Kaikki häntä kohti."
Keihäspilvi suhahti ilmassa.
Kuninkaan kypärä vaipui alas keihästen painosta.
Silloin korsikalainenkin jo kaukaa tunsi kuninkaan komean vartalon.
"Hän se on! Minun täytyy saada hänen sydänverensä."
Hän raivasi itselleen tien Isdigerdin ja omien ratsumiestensä lomitse.
Kiukustuneet ratsumiehet olivat vain muutaman hevosenpituuden päässä
toisistaan.
Sitä ennen Totila kaatoi Isdigerdin.
Kuninkaan keihäs tunkeutui hänen kaulansa läpi ja hän putosi kuolleena
hevosensa selästä maahan.
Pian Totila ja Furius syöksyivät yhteen.
Korsikalainen kohotti jo heittokeihäänsä. Hän tähtäsi kuninkaan
suojattomiin kasvoihin.
Mutta äkkiä katosivat loistava joutsenkypärä ja valkea vaippa.
Kaksi heittokeihästä oli sattunut hänen valkoiseen ratsuunsa ja samalla
oli yksi keihäs tunkeutunut kilven läpi haavoittaen pahasti vasenta
kättä.
Ratsu ja mies kaatuivat.
Hurjasti huutaen Isdigerdin persialaiset riensivät paikalle.
Furius ja Alboin kannustivat myös hevosiaan.
"Säästäkää kuninkaan henki! Ottakaa hänet vangiksi! Hän on säästänyt
minun henkeni", huusi Alboin.
Hän oli tullut hyvin liikutetuksi, kun Gisulf kertoi, että kuningas oli
sysätessään hänet satulasta vaihtanut keihään kärjen kädensijaan.
"Ei, kuolema kuninkaalle", huusi Furius.
Hän oli jo aivan vieressä ja heitti keihäänsä haavoittunutta kuningasta
kohti, jota Aligern parhaillaan nosti prefektin ratsun selkään
viedäkseen hänet pois taistelusta.
Korsikalaisen ensimmäisen keihään Julius torjui Tejan kilvellä.
Furius pyysi toisen heittokeihään ja tähtäsi sen kuningasta ympäröivään
ryhmään. Arsakidi Phoza koetti torjua sitä, mutta se lensi kilven ja
panssarin läpi hänen sydämeensä.
Silloin aikoi Furius, joka oli jo päässyt aivan lähelle, iskeä
pitkällä, käyrällä miekallaan kuningasta.
Mutta korsikalainen putosi satulasta, ennenkuin isku sattui.
Apulian nuori herttua oli iskenyt häntä kaikin voimin rintaan lipun
varrella.
Varsi katkesi sysäyksestä.
Nyt uhkasi vaara Adalgotia sekä Totilan lippua -- Valerian ja hänen
hurskaan joukkonsa taiteellista, kallista teosta.
Kaikki ratsumiehet kävivät näet rohkean, nuoren lipunkantajan kimppuun.
Longobardi Gisulf iski kirveellään lipun varteen, joka nyt meni aivan
säpäleiksi.
Adalgot repäisi silloin lipun irti särkyneestä varresta ja kätki
kankaan vyöhönsä.
Alboinkin oli ehtinyt paikalle ja huusi:
"Antaudu vangikseni, goottikuningas, minulle, kuninkaan pojalle."
Samassa Aligern oli saanut kuninkaan nostetuksi prefektin ratsun
selkään. Hän kääntyi longobardia kohti.
Tämä aikoi estää kuninkaan paon tappamatta silti kuningasta. Hän
kumartui alaspäin ja heitti keihäänsä ratsua kohti, jonka lapaan se
sattuikin.
Mutta samalla hetkellä Aligern iski miekallaan hänen siipikypäräänsä.
Longobardi putosi taintuneena satulasta.
Siten Adalgot, Aligern ja Julius -- saatettuaan johtajat vaarattomiksi
-- saivat aikaa kuninkaan taistelusta viemiseen. He menivät Taginaen
pohjoisportille.
Täällä kreivi Torismut oli järjestänyt uudelleen keihäsmiestensä rivit.
Kuningas olisi ryhtynyt johtamaan taistelua, mutta hän pysyi tuskin
pystyssä.
"Torismut", sanoi hän, "sinä puolustat Taginaeta. Caprae lienee jo
vihollisen käsissä. Pikalähetti käskeköön Hildebrandin peräytymään koko
sivustoineen tänne. Hänen on puolustettava Roomaan vievää tietä millä
hinnalla hyvänsä.
"Tejan sivusta on jo täydessä taistelussa, kuten olen huomannut. --
Paluumatkamme suojaaminen -- se on viimeinen toivomme."
Hän pyörtyi.
Kreivi Torismut lupasi:
"Puolustan miehineni Taginaeta viimeiseen veripisaraan saakka.
"Ratsumiehistä ei ainoakaan pääse tänne, ei persialaisista eikä
longobardeista. Minä puolustan kuninkaan henkeä ja suojaan paluumatkaa
niin kauan kuin voin kättäni liikuttaa.
"Saattakaa hänet pois täältä -- tuonne vuorelle luostariin -- mutta
liikkukaa nopeasti -- sillä Capraen eteläportista lähenee jo ratkaisu
-- Narseksen jalkaväki ja katsokaa tuonne -- prefekti Cethegus ja
isaurilaiset.
"Caprae ja jousimiehemme ovat hukassa."
Niin ne olivatkin.
Visand ei ollut -- kuninkaalta saamansa käskyn mukaan -- puolustanut
Capraeta, vaan laskenut Cetheguksen ja Liberiuksen joukot kaupunkiin.
Vasta sitten, kun he olivat kaupungissa, hän alkoi taistelun ja lähetti
samalla tuhat miestä Via Flaminialle estämään longobardien paluumatkaa
Capraen läpi.
Mutta kun väijyksissä olleet persialaiset hyökkäsivätkin goottien
eivätkä longobardien kimppuun, kun Alboin ja Furius yhdessä tuhosivat
tai hajoittivat vähälukuisen goottien ratsujoukon ja kun hyökkäys
Taginaesta päin jäi tekemättä -- tuhosi suunnaton ylivoima goottilaiset
jousimiehet ensin Capraessa ja sitten Via Flaminialla Capraen ja
Taginaen välillä.
Visand itse pääsi kuin ihmeen kautta haavoittuneena Taginaehen
ilmoittamaan miestensä täydellisestä tuhosta.
Narseksen kantotuoli saapui Capraehen. Illyrialaiset alkoivat
hyökkäyksen Taginaeta vastaan. Kreivi Torismut puolustautui sankarin
tavoin. Hän taisteli veljiensä peräytymismahdollisuuden puolesta.
Hän sai avukseen muutamia tuhansia miehiä, jotka olivat tulleet
rientomarssissa Hildebrandin sivustalta.
Suurimman osan joukoistaan vanha asemestari vei Taginaen eteläpuolelle
ja sijoitti ne Roomaan vievän tien varsille.
Juuri kun hyökkäys Tagiaeta vastaan alkoi, Cethegus tapasi Furiuksen ja
Alboinin, jotka olivat jo toipuneet saamistaan iskuista.
Cethegus oli saanut tietää korsikalaisen ratkaisevan osan taistelussa.
Hän pudisti tämän kättä.
"Katsos vain, Furius ystäväni.
"Vihdoin sinäkin olet oikealla puolella -- barbaarikuningasta vastaan."
"Hänen ei pidä päästä elävänä tästä taistelusta", sähisi korsikalainen.
"Mitä? Kuinka? Vieläkö hän on elossa? Luulin hänen jo kaatuneen", sanoi
Cethegus.
"Ei hän ole kuollut.
"Hän haavoittui kyllä, mutta hänet saatettiin pois taistelusta."
"Olet oikeassa", sanoi Cethegus. "Hän ei saa elää.
"Se on tärkeämpää kuin Taginaen valloitus. Sen urotyön voi Narseskin
hyvin suorittaa kantotuolistaan käsin.
"Heitä on seitsemänkymmentä seitsemää vastaan.
"Työhön, Furius, miksi ratsumiehesi seisovat joutilaina?"
"Konit eivät pääse muureille."
"Eivät pääsekään, mutta kai ne osaavat uida.
"Eteenpäin! Anna minulle kolmesataa ja ota itse kolmesataa.
"Kaupungin ympäri kulkee kaksi tietä, toinen oikealta, toinen
vasemmalta puolen jokea. -- Ei, gootit ovat repineet sillat. Ajakaamme
häntä siis takaa läpi Clasiuksen ja Sibolan.
"Kuningas on siis varmasti haavoittunut -- voiko hän vielä taistella?"
"Tuskin."
"Siinä tapauksessa hän on paennut Taginaen läpi Roomaan tai --"
"Ei, morsiamensa luo hän on paennut", huudahti korsikalainen. "Varmasti
hän on mennyt Valerian luo luostariin. Haa, minä pistän hänet
kuoliaaksi Valerian sylissä.
"Liikkeelle, persialaiset, seuratkaa minua! Kiitos, prefekti!
"Ota sinä niin monta ratsumiestä kuin tahdot. Lähde sinä oikealle.
"Minä lähden vasemmalle päin, sillä luostariin vie kaksi tietä."
Hän lähtikin heti vasemmalle ja katosi prefektin näkyvistä.
Cethegus puhutteli jäljelle jääneitä ratsumiehiä persiankielellä ja
pyysi heitä seuraamaan itseään.
Sitten hän ratsasti Liberiuksen luo ja sanoi tälle:
"Minä menen ottamaan barbaarikuninkaan vangiksi."
"Mitä? Vieläkö hän elää. Riennä sitten."
"Valloita sinä sillä välin Taginae", jatkoi prefekti, "jätän
isaurilaisia sinun käytettäväksesi."
Hän karautti oikealle Syphaxin ja kolmen sadan persialaisen seuraamana.
Sillä välin haavoittuneen kuninkaan ystävät olivat saattaneet hänet
Taginaen läpi pieneen pinjametsikköön tien varrelle, missä hän joi
eräästä lähteestä ja virkistyi siitä melkoisesti.
"Julius", virkkoi hän, "riennä Valerian luo ja sano hänelle, että
taistelu on menetetty, mutta ei valtakunta eikä toivo.
"Minä ratsastan hiukan voimistuttuani Hyvien toivon-vuorelle. Sinne
saapuvat myöskin Teja ja Hildebrand työnsä suoritettuaan,
"Mene, minä pyydän. Lohduta rakasta Valeriaani ja saata hänet
luostarista luokseni Hyvien toivon-vuorelle.
"Etkö tahdo sitä tehdä? Siinä tapauksessa ratsastan itse luostariin
jyrkkää rinnettä ylös. Ota nämä sentään yltäni."
Julius ei olisi mielellään eronnut haavoittuneesta kuninkaasta.
"Irroita kypäräni ja vaippani, ne ovat niin painavat", pyyteli tämä.
Julius irroitti ne molemmat.