Tuota suunnatonta joukkoa vastaan ei kuningas Totilalla ollut viedä
edes yhtä suurta sotajoukkoa kuin Vitigeksellä aikanaan.
Silloin siinä oli kaikkiaan satakuusikymmentä tuhatta miestä.
Aukkoja, jotka sota, -- yksistään Rooman ensimmäinen piiritys nieli
seitsemänkymmentätuhatta -- kulkutaudit, nälänhätä sekä vangeiksi
joutuminen Ravennan ja Senogallian luona olivat tehneet goottien
kansalliseen sotajoukkoon, ei oltu saatu kuin osittain täytetyiksi.
Italialaiset uudisasukkaat olivat tosin muodostaneet järjestetyn
sotajoukon, mutta ne Totila kutsui aseisiin vain heidän omasta
pyynnöstään.
Kuninkaan koko sotajoukko nousi nykyjään noin
seitsemäänkymmeneentuhanteen mieheen, joista kuitenkin täytyi jättää
kymmenentuhatta Rooman tienoille johtajina herttua Guntaris ja kreivi
Grippa estämään bysanttilaisten mahdollisia maihinnousuyrityksiä.
Lähes kymmenentuhatta oli myöskin poistettava tästä luvusta Kreikanmaan
linnoitusten ja saarten sekä niiden Italian ja Dalmatian linnoitusten
ja kaupunkien varusväkinä, jotka olivat jo joutuneet Narseksen käsiin.
Ne olivat nimittäin tapetut tai joutuneet vankeuteen.
Kuningas Totilalla ei siis ollut enemmän kuin noin viisikymmentätuhatta
miestä, kun hän aloitti taistelun Taginaen luona vihollisen
kaksinkertaista voimaa vastaan.
Kun Cethegus mainitsi ylipäällikölle nuo voimasuhteet, sanoi tämä:
"Suuri ystäväni Belisarius on usein voittanut pienemmällä joukolla,
mutta vielä useammin -- kuten luonnollista onkin -- on hänet ylivoima
voittanut.
"Minä, Narses, olen pitänyt kunnianhimonani aina voittaa, vaikkakaan en
pienemmällä joukolla.
"Tämän vaatimattoman, mutta tarkoituksenmukaisemman ja varmemman
maineen olen saavuttanut.
"Se ei jätä nytkään minua häpeään."
Goottienkin leirissä tiedettiin hyvin bysanttilaisten ylivoima.
Kuninkaan sotaneuvostossa kuului sellaisiakin ääniä, että taistelua
avonaisella kentällä oli vältettävä ja peräydyttävä goottien hallussa
oleviin varustettuihin paikkoihin, joissa olisi tehtävä sitkeätä
vastarintaa viholliselle.
Mutta kuningas hylkäsi nämä ehdotukset pätevillä syillä ja päätti
taistella Taginaen luona.
Pelokkaana Valeria oli seurannut asiain kulkua ja huomannut kammokseen,
että ratkaisu tulisi tapahtumaan juuri täällä, hänen surujensa ja
tuskiensa laaksossa.
Kuningas oli määrännyt muillekin kansallisen sotajoukon mukana
kulkeville naisille -- niiden joukossa olivat äsken naimisiin menneet
Goto ja Liuta -- asuinpaikaksi sotajoukon takana oleville kukkuloille
rakennetun luostarin ja "hyvien toivo"-nimisellä paikalla sijaitsevan
kappelin luona, sillä ne olivat viihtyisimmät ja turvallisimmat paikat.
Siinäkin tapauksessa, että vihollinen voittaisi, olisivat nuo katoliset
pyhäköt parhaana turvapaikkana katolista voittajaa vastaan.
Kuninkaan leiriin ja sen suojelemalle alueelle saapui joka päivä yhä
enemmän gootteja, kaikenikäisiä, sekä miehiä että naisia, jotka
pakenivat Narseksen uhkaamista tai valtaamista paikkakunnista etelään
päin.
Tieto julman sotapäällikön noudattamasta hirmuisesta goottisuvun
tuhoamisjärjestelmästä oli kulovalkean tavoin levinnyt.
Gootit pakenivat kauhistuneina kotipaikoiltaan, ennenkuin hävityksen
rautainen vaunu ehtisi musertaa heidät alleen.
He huomasivat selvästi, ettei nyt ollut kysymys mistään valtiollisesta
taistelusta, vaan heidän hävittämisestään kansallisuutena, sillä Narses
piti uhkaavina vihollisina kaikkia, joilla oli goottiverta suonissaan,
siis vaimoja ja lapsiakin eikä ainoastaan sotilaita.
Sitä paitsi italialaisetkin huomasivat tuon uudistuneen taistelun
luonteen ja tarkoituksen. Nyt heidän vanha vihansa barbaareita kohtaan
virkosi taas eloon, veren ja uskon vastakkaisuus puhkesi taas ilmi.
Raatelevan sodan jälkimaininkien ja rauhan kuninkaan lempeyden
aikaansaama sovinto oli ollut pakollinen ja keinotekoinen -- oli ollut
poikkeuksellinen. Nyt pääsi luonnollinen viha valloille.
Kaikkialla, missä italialaiset luulivat olevansa turvassa
"roomalaisten" sotajoukon läheisyydessä, he ilmaisivat goottilaisten
perheiden asunnot tai piilopaikat tai saattoivat ne heti vankeuteen.
Nyt ei siis ollut enää ajattelemistakaan, että -- kuten Belisariuksen
ollessa päällikkönä -- rauhalliset goottilaiset asukkaat taipuivat
sodan pauhaavien aaltojen edessä tai kätkeytyivät, ja myrskyn mentyä
ohi taas nousivat kuten oljet ukkosilman jälkeen.
Ei, nyt tuli goottien tuho Narseksen mukana ja niissä paikoin, mistä
hän oli ohi kulkenut, oli goottilaisuus hävitetty sukupuuttoon.
Sen vuoksi kaikki, jotka vielä pääsivät pakoon, olivatkin rientäneet
hävityksen liikkuvan muurin edellä pohjoisesta etelään ja nyt
ahtautuneet kuninkaan leiriin.
Nykyinen sota muistutti suuressa määrässä vanhaa vaelluskansan
taistelua, kun kansan kohtalo oli riippuvainen taistelusta ja
ruokavaroista, kun sen ainoa koti oli muodostettu lomitusten
asetetuista rattaista, leirilinna, joiden päällä teltat olivat.
Nyt ei ollut kysymys vihollisen uhkaaman maan eikä rauhallisten
asukasten suojelemisesta sotajoukon avulla, sillä kuninkaan leirin ja
sen suojaaman alueen ulkopuolella ei Italiassa ollut enää ainoatakaan
vapaata goottia.
Totila määräsi, että aseettomien oli kuljettava pienissä ryhmissä
etelään päin, sillä hän ei tahtonut koota leirinsä seutuville liian
suurta kansanjoukkoa nälänhädänkin pelosta.
Kun kuningas eräänä iltana kulki tiedustelumatkalla aivan "hyvien
vuorten" lähitse, muistutti nuori Adalgot-herttua iltaa, jolloin hän
ensi kerran kävi Cassiodoruksen kappelissa.
Kuningas vastasi hymyillen:
"Muistan kyllä. Minähän valitsin hautapaikan Numa Pompiliuksen
vierestä.
"Jos nyt kaadun taistelussa, niin teillä on lyhyt kantomatka."
Sydämensä sisimmässä sopukassa ei kuningas kuitenkaan ollut niin
huoleton alkavan, kauan valmistellun taistelun päättymisestä.
Häntä huolestutti ratsuväen puute.
Suurin osa hänen ratsumiehistään oli Guntariksen ja Grippan joukoissa.
Kuninkaalla ei ollut Narseksen urhoollisille longobardeille
lukumäärältään vertaista vastustajaa.
Mutta hänen vanha onnensa näytti äkkiä poistavan juuri tämän puutteen.