Kuningas katkaisi päällimmäisen käärön nuorat ja luki:
"Tämän on kirjoittanut Hildegisel, Hildemutin poika, pitkäksi kutsuttu,
entinen pappi, nykyjään Terioliksessa asuva linnasotilas.
"Kirjoitettu vanhan Iffan sanelun mukaan ja totuuden mukaisesti
kirjoitettu.
"Siis: Nyt se tulee.
"Latina ei ole kaikin paikoin sellaista kuin kirkoissa lauletaan.
"Mutta kai te sen ymmärrätte, herra kuningas.
"Sillä missä osataan huonosti latinaa, siellä osataan hyvin gootin
kieltä.
"Siis. Nyt se todella tulee.
"Näin vanha Iffa puhuu:
"'Herra kuningas Totila.'
"'Käärössä olevan kirjoituksen on laatinut Wargs, joka ei kuitenkaan
ollut minun poikani ja jonka nimi ei ollut Wargs -- vaan oli hänen
nimensä Alarik ja hän oli karkoitettu baltiherttua --'"
Läsnä olevat gootit huudahtivat hämmästyksestä.
Kuningas pysähtyi.
Herttua Guntaris sanoi silloin:
"Siis Adalgot, joka kutsui itseään Wargsin pojaksi, on balti Alarikin
poika, jota hän itse kuninkaan sanansaattajana etsi kaikista
kaupungeista.
"Enkä ole koskaan nähnyt suurempaa yhtäläisyyttä kuin Alarik-isän ja
Adalgot-pojan välinen."
"Terve, Apulian herttua", huudahti kuningas Totila hymyillen ja sulkien
pojan syliinsä.
Hämmästyksestä sanattomana Goto vaipui polvilleen. Hänen silmänsä
täyttyivät kyynelistä ja Adalgotiin katsoen hän huoahti:
"Siis ei veljeni.
"Oi, Jumalani --
"Terve, Apulian herttua.
"Hyvästi! Ainaiseksi!"
Hän kääntyi aikoen lähteä.
"Hän ei ole sisareni", huudahti Adalgot riemuissaan.
"Se olikin parasta koko Apulian herttuakunnassa.
"Pysähdy" -- huusi hän ottaen Goton kiinni, painoi hänet rintaansa
vasten, suuteli häntä ja sanoi kuninkaalle:
"Herra kuningas Totila, yhdistä nyt meidät. Tässä on morsiameni --
tässä on herttuattareni."
Totila, joka oli sillä välin silmännyt asiakirjojen läpi, sanoi
hymyillen:
"Niin, tässä ei tarvita Salomonin viisautta oikeuden jakamiseen. --
Apulian nuori herttua, minä kihlaan sinut ja morsiamesi."
Ja hän laski vuoroin itkevän, vuoroin nauravan lapsen hänen
käsivarsilleen.
Gooteille hän puhui:
"Sallikaa minun jättää lukematta Hildemutin pojan latina -- tunsin
hänet, parempi hän oli miekka kuin kynä kädessä -- ja lyhyesti selittää
herttuan testamentin sisällys.
"Herttua Alarik vakuuttaa tässä viattomuuttaan."
"Senhän hänen poikansa on jo todistanut", huudahti herttua Guntaris.
"En koskaan uskonut hänen syyllisyyttään."
"Hän sai vasta myöhään tietää salaisen syyttäjänsä.
"Adalgot sai sen nimen päivän valoon rikotusta Caesar patsaasta.
"Prefekti Cethegus oli pitänyt jonkinlaista salakirjoituksella tehtyä
päiväkirjaa. Cassiodorus on sen saanut selvitetyksi. Ihmeekseen ja
kauhukseen hän on huomannut rikolliseksi kauan ihailemansa miehen.
Siellä oli noin kaksitoista vuotta sitten aletun kirjan alussa
seuraavat sanat:
"'Baltiherttua on tuomittu. Hänen syyttömyyteensä uskoo enää vain hän
itse ja hänen syyttäjänsä. Kukaan, joka satuttaa Cetheguksen sydäntä,
ei saa elää.'
"'Kun silloin heräsin Tiberin rannalla kuolemantapaisesta
pyörtymyskohtauksestani, oli tämä kosto ensimmäinen ajatukseni. Vannoin
täyttäväni sen ja nyt se on täytetty.'
"Tuon kostonhimon alkusyy on vielä salaisuuden verhoama, mutta minä
otaksun sen koskevan ystäväämme Julius Manilius Montanusta.
"Missä hän on?"
"Hän on jo lähtenyt Cassiodoruksen kanssa takaisin Pietarin kirkkoon",
virkkoi kreivi Teja. "Saat antaa heille anteeksi. He rukoilevat joka
päivä tällä hetkellä, että Bysantin kanssa solmittaisiin rauha.
"Ja Julius rukoilee prefektin sielunkin puolesta", lisäsi hän
katkerasti hymyillen.
"Kuningas Teoderik ei sisimmässä sielussaan ollut koskaan uskonut
urhoollisen herttuan syyllisyyttä, sillä he olivat hyviä ystäviä."
"Kerran lahjoitti", virkkoi herttua Guntaris väliin, "kuningas hänelle
leveän kultaisen rannerenkaan, jossa oli omistuskirjoituskin."
Kuningas luki kääröstä:
"Tämän rannerenkaan otin mukaani maanpakoon lähtiessäni.
"Rannerengas, joka on katkaistu keskeltä kirjoitusta, on kerran oleva
poikani puhtaan syntyperän todistuksena."
"Hänellä on paras todistus kasvoissaan", arveli herttua Guntaris.
"Mutta kultainenkin todistuskappale on tallella", vastasi Adalgot,
"ainakin Iffa-vanhus antoi puolikkaan siitä mukaani. Tässä se on."
Hän otti esille rannerenkaan puolikkaan, jota hän kantoi nauhassa
rinnallaan.
"En ole koskaan käsittänyt sen arvoituksellista kirjoitusta:
"'Baltille --
Haukalle --
Hädässä --
Ystävälle --"
"Niin, sinulta puuttui toinen puolikas, Adalgot", vastasi paimentyttö
ottaen poveltaan toisen kappaleen. -- "Katso, tässä ovat sanat:
"-- amali,
-- kotka,
-- ja kuolemassa
-- ystävä."
"Baltille amali,
Haukalle kotka,
Hädässä ja kuolemassa
Ystävälle ystävä."
Näin luki Teja liittäen molemmat renkaanpuolikkaat yhteen.
Kuningas jatkoi:
"Mutta viimein kuningas ei enää voinut suojella minua, kun hänelle
esitettiin kirjeitä, jotka olivat niin mestarillisesti väärennetyt,
että minä itse, kun minulle näytettiin viaton lause, joka oli leikattu
irti muusta sisällyksestä, kiistelemättä tunnustin: 'Niin, tuon olen
minä kirjoittanut.'
"Silloin tuomarit sovittivat leikatun liuskan takaisin pergamenttiin ja
lukivat minulle kirjeen sisällyksen. Olisin sen mukaan kirjoittanut
Bysantin hoviin, että olisin halukas tappamaan kuninkaan ja
luovuttamaan Etelä-Italian, jos Bysantti tunnustaisi minut
Pohjois-Italian kuninkaaksi.
"Minut tuomittiin.
"Kun minua kuljetettiin oikeussalista, tapasin ulkona käytävässä
monivuotisen viholliseni Cethegus Caesariuksen. -- Minun oli onnistunut
pelastaa eräs tyttö, jota hän tavoitteli, tuon salaperäisen miehen
käsistä ja naittaa hänet eräälle Galliassa asuvalle hyvälle
ystävälleni. -- Hän tunkeutui vartijoiden läpi, löi minua olkapäälle ja
sanoi:
"'Se, jolta rakkaus on riistetty, lohduttaa itseään vihallaan.'
"Silloin huomasin, että tuo mies oli ollut salainen syyttäjäni.
"Viimeisenä armonosoituksenaan kuningas lähetti minulle aseita, joiden
avulla pääsin pakenemaan vankeudesta.
"Mutta minut julistettiin kuitenkin perheineni valtakunnan kiroukseen
ja minulta riistettiin perintömaani.
"Kauan kuljeksin pakolaisena paikasta toiseen pohjoisilla vuorillamme,
kunnes muistin, että Iffinger-vuorella Terioliksen luona asui sukumme
vanha, uskollinen seuralainen. Sinne lähdin poikineni, kuljettaen
mukanani muutamia sukumme kalleuksia.
"Uskollinen Iffa otti minut ja poikani suojaansa, piti minua kotonaan
Wargsin -- maanpakolaisen -- nimellä, sanoi minua omaksi pojakseen ja
myi pois kaikki epäluotettavat orjat, jotka olisivat voineet pettää
minut.
"Siellä kätkössä elin monet vuodet.
"Mutta poikaani opetan ja minun kuoltuani opettakoot Iffingit kostamaan
petturi Cethegukselle.
"Toivon kerran sen päivän koittavan, jolloin viattomuuteni tulee ilmi.
"Jos se viipyy kovin kauan, silloin on poikani asekuntoiseksi päästyään
lähdettävä Iffinger-vuorelta Italiaan kostamaan isänsä puolesta
Cethegus Caesariukselle.
"Tämä on viimeinen sanani pojalleni."
"Mutta heti sen jälkeen", luki kuningas edelleen toisesta kääröstä,
"kun herttua oli tämän kirjoittanut, joutui hän yhdessä eräiden
sukulaisteni kanssa vuorenvieremän alle ja tuhoutui.
"Mutta minä, Iffa-vanhus, olen kasvattanut poikaa pojanpoikanani ja
Goton veljenä, koska herttua Alarikin suku oli vielä valtakunnan
kirouksessa ja koska siten tahdoin suojella häntä tuon helvetin hengen
kostolta.
"En ole puhunut nuorukaiselle sanaakaan hänen oikeasta syntyperästään,
ettei hän varomattomuudessaan ilmaisisi sitä.
"Mutta kun hän oli tullut asekuntoiseksi ja kun minä huomasin, että
Rooman linnassa vallitsi lempeä ja oikeudenmukainen kuningas, joka
voitti tuon helvetillisen prefektin, kuten aamun jumala yön
jättiläisen, silloin lähetin nuoren Adalgotin kostamaan ja kerroin
hänelle, että hänen oli kostettava jalon aatelismiehen, sukumme
suojelijan puolesta, hänen julmalle vainoojalleen ja tuhoojalleen
Cethegukselle. Tämä kosto oli muka hänen isänperintönsä.
"Mutta minä salasin häneltä, että hän oli baltiherttua Alarikin poika,
sillä minä pelkäsin tuomiota. Hänen isänsä nimi ei voinut hyödyttää
häntä, niin kauan kuin tuomio oli peruuttamatta, vaan päin vastoin
vahingoittaa.
"Mutta minä lähetin hänet tavallista nopeammin matkalle, kun olin
huomannut, ettei edes luuloteltu sisarussuhde ollut estänyt häntä
epäveljellisesti rakastumasta pojantyttäreeni Gotoon.
"Olisin voinut enintään sanoa hänelle, ettei Goto ole hänen sisarensa.
"Mutta kaukana olkoon minusta, että olisin tahtonut ikäänkuin
petoksella sitoa vanhan suojelijasukuni aatelisen vesan
veriheimolaiseeni, yksinkertaiseen paimentyttöön.
"Ei, pojasta tulee kerran maailmassa, jos oikeutta yleensä on olemassa,
Apulian herttua, kuten hänen isänsä ennen oli.
"Ja kun minä pelkään kuolevani eikä Adalgot ole vielä lähettänyt mitään
sanomaa prefektin kuolemasta, olen pyytänyt pitkän Hildegiselin
kirjoittamaan kaikki nämä asiat.
"(Ja minä Hildegisel olen saanut kirjoittamisesta kaksikymmentä naulaa
parasta juustoa ja kaksitoista ruukkua hunajaa, minkä kiitollisuudella
tunnustan sekä että molemmat tavarat olivat hyvät.)
"Ja minä lähetän Goto-lapsen näiden kirjoitusten ja kalleuksien ja
sinisten kivien ja baltiperinnöstä säilyneiden kalliiden vaatteiden ja
kultasolidien saattajana oikeamielisen kuningas Totilan luo. Hänelle
ilmoittaa lapsi kaiken.
"Hän peruuttaa valtakunnan kirouksesta syyttömän miehen syyttömän
pojan.
"Ja kun Adalgot tietää, että hän on jalon baltin jälkeläinen ja että
Goto ei ole hänen sisarensa -- silloin tehköön hän tahtonsa mukaan.
"Silloin vapaasti valitkoon paimentytön tai hylätköön hänet. Mutta
tietäköön hän sen, ettei Iffingien suku koskaan ole ollut orjana, vaan
ikimuistoisista ajoista vapaana, vaikkakin baltisuvun suojeluksessa.
"Kuningas Totila, ratkaise sinä heidän kohtalonsa."